8.6.2015
Scott Frank: A Walk Among the Tombstones (2014)
Lähtöasetelma on kliseinen. Liam Neeson on Matt Scudder, yksinäinen mies joka on traumaattisen kokemuksen tuloksena päätynyt jättämään samalla kertaa sekä poliisin työt että alkoholin. Nyt hän elättää itsensä yksityisetsivänä vuoden 1999 New Yorkissa. Eräänä iltana Scudder saa puolitutun välikäden kautta kutsun potentiaalisen asiakkaan luo. Tämä paljastuu varakkaaksi: huumebisneksessä itsensä mukavasti elättävän miehen vaimo on vastikään kidnapattu ja sen jälkeen lunnaiden maksamisesta huolimatta myös murhattu ja paloiteltu. Scudder suostuu epäröinnin jälkeen ottamaan tehtäväkseen selvittää ketkä ovat hirmuteon takana. Sujuvasti etenevässä mutta ei erityisen omintakeisessa jännärissä Scudder kulkee New Yorkin katuja satunnaisena apurinaan tietokoneet tunteva musta teinipoika. Uhreja löytyy samojen tekijöiden jäljiltä lisääkin, ja myös nämä ovat olleet suhteessa huumebisneksessä mukana olleiden miesten kanssa. Mistä on kyse? Yhtä sadistisen murhasarjan aiemmista uhreista näyttelee suomalainen Laura Birn, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi jää näyttää pelkästään äärimmäisen kauhistuneelta. Paljon käsikirjoittajana töitä tehnyt Scott Frank (mm. Get Shorty, Out of Sight, Minority Report) ei ole ohjaajana kovin persoonallinen ja tämä onkin vasta hänen toinen pitkä ohjaustyönsä. Käsikirjoituksen hän on luonnollisesti laatinut itse, Lawrence Blockin romaanista. [6]
12.6.2015
Jared Cohn: Bound (2015)
Jo viime kerralla mainitsemani toinen Fifty Shades of Grey -ripoff, amerikkalainen halpiselokuva Bound sai ensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa. Sen päähenkilö on kauniskasvoisen Charisma Carpenterin näyttelemä nelikymppinen bisnesnainen Michelle, joka tutustuu veistokselliseen, itseään reilusti nuorempaan pikkurikolliseen nimeltä Ryan. Yli-itsevarma komistus johdattelee naisen kevyen sadomasokismin maailmaan ja julistaa omistavansa tämän. Epäluontevan kaksikon nopea päätyminen seksikokeiluihin tuntuu jo sinällään tahattoman koomiselta, mutta tapahtumien uskottavuus vain vähenee kun Michelle yhtäkkiä löytää itsensä ja muuttuukin alistujasta hallitsijaksi. Samalla myös bisnekset alkavat sujua. Kotivideolta näyttävän Boundin pilaa jo alkuvaiheessa Ryania näyttelevä puupökkelömäinen Bryce Draper, joka ehkä näyttää kiinnostavalta sanan samassa merkityksessä kuin kaikkein sieluttomimmat miesmallit, mutta ei osaa näytellä ollenkaan. Se, miten yhtäkkisesti kuin Kauniista ja rohkeista karannut komistus onnistuu viettelemään Michellen on jo sinänsä riittävän epäuskottavaa, mutta tämäkin suoritus onnistutaan alittamaan elokuvan loppuvaiheissa. Ohjaaja Jared Cohn näyttää suoltavan useita halpiselokuva vuodessa; Bound on selvästi pelkkä yritys ratsastaa Fifty Shades of Greyn maineella. Näytteleminen on kautta linjan onnetonta, poikkeuksena Charisma Carpenter, joka osaa replikoida ja olla kameran edessä luontevasti. [3]
12.6.2015
Jaume Balagueró: [REC] 4: Apocalypse (2014)
Alkuperäinen [REC] (2007) on kertakaikkisen erinomainen espanjalainen kauhuelokuva, joka kuvaa yhden illan aikana oudon zombie-epidemian puhkeamista Barcelonan keskustassa sijaitsevan kerrostalon vaiheilla. Sen kaksi ensimmäistä jatko-osaa (2009 ja 2012) osoittautuivat kuitenkin aivan onnettomiksi räpellyksiksi, eikä olekaan ihme, että ne pääosin sivuutetaan neljännessä osassa Apocalypse. Se käynnistyy osittain päällekkäin ykkösosan loppuvaiheiden kanssa. Alkuperäisen elokuvan päähenkilö, tv-reportteri Ángela (Manuela Velasco) pelastetaan kirotusta kerrostalosta ja viedään kaukana merellä seilaavaan tankkeriin, joka toimii tukikohtana yrityksille löytää epidemialle vastalääke. On kuitenkin helppo arvata, mitä siitä seuraa. Apocalypse on kohtuullinen yritys palauttaa sarja takaisin vakavasti otettavien elokuvien luokkaan, mutta sen ongelmana on jokseenkin täydellinen ennalta-arvattavuus. Kun ykkösosa on jo paljastanut mistä on kysymys, ei varsinaisia yllätyksiä tai todellisia kauhutunnelmia enää ole mahdollista rakentaa - etenkään valitussa tapahtumaympäristössä. Katsojan mielenkiintoa voi herättää enää tapahtumien tarkempi taustoittaminen ja parannuskeinojen etsiminen, mitä Apocalypse sitten jossain määrin yrittääkin. Muilta osin kestoaika kuluu kun henkilöhahmot uhkailevat toisiaan, kirkuvat ja juoksentelevat pitkin laivan ahtaita käytäviä. Siellä täällä nähdään myös nopeasti ohimeneviä veritehosteita, mutta ei mitään todella shokeeraavaa. [4]
13.6.2015
Damien Chazelle: Whiplash (2014)
Kunnianhimoinen nuori rumpali Andrew (Miles Teller, The Spectacular Now) pääsee opiskelemaan soitintaan erittäin korkealle arvostettuun musiikkiakatemiaan. Siellä hän saa opettajakseen intensiivisen Fletcherin (roolistaan Oscarilla palkittu J. K. Simmons), johon verrattuna Full Metal Jacketin sylki roiskuen raivoava kersantti Hartmankin on kevyttä tavaraa. Fletcher katsoo tehtäväkseen ruoskia lahjakkaista muusikoista esiin enemmän kuin mitä heiltä voi kohtuudella odottaa. Mutta miten käy sellaisille opiskelijoille, joiden psyyke ei moista höykytystä kestä? Loisteliaasti kirjoitettu, näytelty ja leikattu Whiplash on yksi viime vuoden hienoimmista elokuvista. Se käsittelee mieleenpainuvasti liki pakkomielteistä huipulle pyrkimistä. Andrew ei ole ainoastaan valmis kestämään Fletcherin paikoin ilmiselvästi epäasiallisia opetusmetodeja; sen lisäksi hän päätyy menestyksen vuoksi myös laiminlyömään tärkeimmät ihmissuhteensa ja käyttäytyy kotona sisarustensa luona kuin jo läpimurron tehnyt ja siinä samalla ylpistynyt tähtimuusikko. Whiplash kertoo, että huipulle on mahdotonta päästä olematta ainakin jonkin verran maaninen ja kohtelematta ympäristöään ajoittain hyvinkin kusipäisesti. Ulkopuolisista häiriötekijöistä kuten ihmissuhteista piittaamaton yrittäminen raivaa kaiken muun tieltään. Vaikka Fletcher vaikuttaa kiiluvasilmäiseltä sadistilta, on Andrew tavallaan ansainnut tämän. Opettajan menneisyydestä paljastuu kuitenkin asioita, jotka vielä asettavat tapahtumat uusiin mittasuhteisiin. [9]
14.6.2015
Don Hall ja Chris Williams: Big Hero 6 (2014)
Talven keskeisimmät Oscar-elokuvat alkavat piakkoin olla jo katsottuna, mutta vielä niitä on sentään jokunen jäljellä. Disneyn Big Hero 6 voitti ehkä hieman yllättäen parhaan pitkän animaatioelokuvan pystin. Aiemmin lyttäämäni How to Train Your Dragon 2 oli käsittääkseni sitä isompi ennakkosuosikki. Big Hero 6 ei ole paljoakaan sitä parempi. Tarina alkaa kyllä aivan lupaavasti futuristisessa San Fransokyon kaupungissa, jossa lahjakas minirobottien rakentelija, teinipoika Hiro perii onnettomuudessa menehtyneen isoveljensä kehittämän, hupaisan näköisen puhallettavan terveysrobotti Baymaxin. Jonkin matkaa tulevaisuuteen sijoittuvassa tarinassa puuhastellaan robotiikan parissa ja käsitellään aluksi Disneylle tyypillisen opettavaisesti aikuiseksi kasvamista ja perheenjäsenen menettämisen kaltaista melko raskastakin teemaa. Nämä tematiikat lentävät kuitenkin ikkunasta elokuvan puolivälin tienoilla, kun Big Hero 6 paljastaa todellisen olemuksensa. Hiro ja tämän neljä nörttikaveria päättävät ryhtyä käyttämään lahjakkuuksiaan rakentamalla itselleen supersankarien apuvälineitä. Hetken päästä lennellään ja mekastetaan ympäri kaupunkia sitä terrorisoivaa superroistoa jahdaten. Eikö tätä supersankarijöötiä tehdä jo muutenkin liikaa? Pitääkö jo Disney-animaatioidenkin liittyä osaksi samaa ongelmaa? En kestääärrrrhhhh MAAILMA, TAHDON ULOS! [4]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti