Scifiä ja auktoriteettiuskoa

15.8.2015
Alex Garland: Ex Machina (2015)

Mm. Danny Boylen elokuvat 28 Days Later ja Sunshine kirjoittanut Alex Garland on valinnut oman, tietenkin itse kirjoittamansa esikoisohjauksen Ex Machina aiheeksi tekoälyn ja teemoiksi ne moraaliset ongelmat, jotka väistämättä seuraisivat jos ihminen kykenisi luomaan keinotekoisen tietoisuuden. Uusi supertähti Oscar Isaac (Inside Llewyn Davis, A Most Violent Year) on samanaikaisesti nerokas että varsin moraaliton, erakoitunut tekoälytutkija Nathan. Hän on kyennyt luomaan naisen (Alicia Vikander) hahmoisen, olemassaolostaan tietoisen tekoälyrobotti Avan. Nathan kutsuu syrjäiseen kammioonsa johtamansa alan suuryrityksen lahjakkaimman koodaajan Calebin (Domhnall Gleeson) suorittamaan sarjan haastatteluja Avan kanssa tavoitteenaan saada riippumaton arvio sille, onko robotilla oikea tietoisuus vai simuloiko se vain parhaansa mukaan sellaista. Ex Machina johdattelee katsojan taiten epämukavuusalueelle saaden koko tutkimuksen näyttämään samanaikaisesti sekä seksistiseltä että epäinhimilliseltä. Vaikka lopputulos onkin periaatteessa onnistunut, ei se oikeasti pääse kovinkaan syvälle omien teemojensa käsittelyssä vaan tuntuu jäävän yhtä pintapuoliseksi kuin steriilit tapahtumaympäristönsä. Varsinkin loppuratkaisu maistuu laimealta. Elokuvan ansioita ei kuitenkaan voi toisaalta myöskään kiistää: jos moderni tieteiselokuva kiinnostaa, katsottavan nimikkeen voisi valita paljon huonomminkin. [7]

16.8.2015
J. C. Chandor: A Most Violent Year (2014)

Kehutussa rikosdraamassa A Most Violent Year Oscar Isaac on vuorostaan bisneksissään jyrkkään vastamäkeen vuoden 1981 New Yorkissa ajautuva kuljetusyrittäjä, jonka täytyy yrittää luovia vaikeissa tilanteissa yhdessä kuvankauniin vaimonsa (Jessica Chastain) kanssa. Elokuvan nimi ei varsinaisesti viittaa sen väkivaltaisuuteen; esitetyn väkivallan määrä on pikemminkin melko vähäinen. Mutta tapahtumavuoden New York oli ylipäänsä poikkeuksellisen väkivaltainen paikka juuri kuvattuna aikana. A Most Violent Yearia on verrattu joissakin arvioissa Kummisetään, mikä viitannee sen vakavailmeisyyteen, menneisyyteen sijoittumiseen, autenttiseen miljööseen ja puvustukseen sekä tietysti rikosaiheeseen. Vertaus johtaa silti potentiaalisen katsojan ajatukset harhateille. A Most Violent Year on kaikkea muuta kuin purskahtelevan väkivaltainen, temperamenttinen perhesaaga. Sen päähenkilö yrittää kaikin voimin säilyä kunniallisena yrittäjänä olosuhteiden ristipaineessa. Se on myöskin vähän hitaanlainen ja väritön eivätkä sen henkilöt herätä läheskään samanlaisia intohimoja kuin kuuluisan vertailukohteensa. Ohjaaja J. C. Chandorin aiemmat työt ovat CineActivessa hiukan reilu vuosi sitten arvioitu yksinpurjehdusdraama All Is Lost (2013) sekä sitä edeltänyt yleisesti kehuttu mutta mielestäni täysin epäuskottava ja -kiinnostava pörssiromahdusdraama Margin Call (2011). Ilmeisesti Chandorin työt eivät kerta kaikkiaan putoa minulle, mutta sille joka piti noista aiemmista elokuvista uskaltanee varauksin suositella tätäkin. [5]

20.8.2015
James Ward Byrkit: Coherence (2013)

Suunnilleen kymmenen (en jaksanut laskea) ihmistä kokoontuu viettämään hauskaa iltaa viini-illallisen merkeissä. Joudumme seuraamaan heidän totaalisen tyhjänpäiväistä läpänheittoaan kymmenisen minuuttia, mikä riittää juuri sopivasti varmistamaan, ettemme pidä heistä kenestäkään. Sitten alkaa tapahtua. Taivaalla loistaa maapalloa juuri ohittava iso komeetta, ja sähkökatko pimentää koko seudun. Lukuun ottamatta yhtä taloa parin korttelinmitan päässä. Uteliaisuus saa kaksi henkilöistä lähtemään tutkimusretkelle tuon talon vaiheille, minkä jälkeen aika-avaruuden ja normaalin logiikan säännöt alkavat venyä ja paukkua. Coherence tuo mieleen Shane Carruthin scifi-kulttiklassikon Primer (2004) vaikka ei sen tasolle ylläkään. Esikoisohjaaja James Ward Byrkit rakentaa tilaan ja aikaan sijoittuville paradokseille perustuvasta tarinastaan hieman samantapaista pirunnyrkkiä, mutta ei onnistu täysin vakuuttamaan siitä että kokonaiskuva pysyy aidosti hänen hallinnassaan. Katsoja on nopeasti ällikällä lyöty erilaisten mahdottomuuksien seuratessa toisiaan, mutta johtuuko tapahtumien vaikea seurattavuus oikeasti siitä, että ohjaajalla on mutkikas mutta eheä visio, vaiko siitä että hän on yhtä hukassa kuin katsoja? Coherencen mahdottomuudet tuodaan onneksi taiten esille vähän kerrassaan, jolloin niiden aikaansaama ihmetys ainakin nautittavasti kumuloituu. Viimeistään lopussa terve järki hylätään mahdollisimman mieleenpainuvan loppukohtauksen aikaansaamiseksi. [6]

20.8.2015
Denis Villeneuve: Enemy (2013)

Kanadalainen Denis Villeneuve ohjasi kaksi vuotta sitten aivan peräperää kaksi elokuvaa, joista molempien pääosassa esiintyi Jake Gyllenhaal. Niistä festivaalikiertoon ehti ensin Vangitut (Prisoners), joka nähtiin kankailla myös Suomessa ja joka on myös arvioitu CineActivessa noin vuosi sitten. Se onkin kaksikosta selvästi parempi elokuva. Vain runsasta viikkoa myöhemmin kiertoon pääsi Enemy, Torontoon sijoittuva keltaisen ja ruskean värisävyissä (katsokaa nyt vaikka tuota ylläolevaa kuvaa, ziisös) kuvattu rasittavan tekotaiteellinen draama joka perustuu José Saramagon romaaniin. Gyllenhaal on umpimielisen oloinen opettaja, joka jostakin käsittämättömästä syystä katsoo eräänä iltana mieluummin vuokravideon kuin menee sänkyyn ihanan tyttöystävänsä (Mélanie Laurent) kanssa. Elokuvassa hän näkee näyttelijän, joka on ulkoisesti hänen kaksoisolentonsa. Sosiaalisesti rajoittunut mies yrittää saada yhteyden tähän, syistä jotka jätetään ilmeisen tarkoituksellisesti hämäriksi. Myös näyttelijän raskaana oleva vaimo (Sarah Gadon, Antiviral) sekoitetaan samaan kuvioon. Elokuva pelkistyy täysin väkinäisesti keksityn ongelmatilanteen vatkaamiseen suhteellisen yhdentekeviä henkilöhahmoja käyttäen. Mitään ei lopulta selitetä, eivätkä selitykset kyllä kiinnostaisikaan. Coherencen tavoin perimmäisenä vaikutelmana on aikaparadoksi: miten vain puolentoista tunnin kesto saadaan tuntumaan kolmelta tunnilta? [3]

20.8.2015
Craig Zobel: Compliance (2012)

Tämänkertaisen viisikon ehkä rinnan mitalla paras elokuva tulee käsittelyyn viimeisenä. Tosin rinnoista puhuminen tuntuu sen yhteydessä hyvin kiusalliselta. Compliance perustuu tositapaukseen Kentuckyn osavaltiossa sijaitsevassa McDonald's -ravintolassa - ketjun nimi on elokuvassa toki muutettu. Ravintolan vuorossa olevat työntekijät varautuvat kiireiseen perjantai-iltaan, kun he saavat yllättävän puhelinsoiton poliisiksi esittäytyvältä mieheltä. Tämä väittää kassalla työskennelleen nuoren Beckyn (Dreama Walker) varastaneen rahaa yhdeltä asiakkaaltaan ja että varkaudella on todistajia. Soittaja vaatii, että Becky eristetään ravintolan takahuoneeseen odottamaan poliisin tuloa. Tilanne venyy tuntikausien mittaiseksi kun poliisia ei kuitenkaan kuulu, ja kärjistyy tytön alati pahenevaksi nöyryyttämiseksi soittajan vaatiessa tämän vartijoilta yhä hurjempia tekoja. Usea ihminen noudattaa vuorollaan puhelimesta tulevia ohjeita eikä osaa kyseenalaistaa sairaan pilapuhelun soittajan käskyjä. Elokuvaa katsoessa tuntui siltä, että tietyssä kohtaa elokuvantekijät lopettivat totuudenmukaisen kerronnan ja siirtyivät oman mielikuvituksensa varaan, koska eihän kukaan voi totella näin mielettömiä käskyjä pelkästään siksi, että tuntematon ääni puhelimessa niin vaatii. Ilmeisesti kaikki on kuitenkin tosiaan tapahtunut oikeasti. Ihmisten auktoriteettiusko on järkyttävän syvällä ja mahdollistaa käsittämättömiä tekoja tilanteissa, joissa käskyjen kuvitellaan tulevan legitiimiltä taholta. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Kosto elää

Myös tämänkertaisen elokuvaviisikon seassa on peräti kaksi yhdeksän pisteen elokuvaa. Ja lisäbonuksena yksi kahdeksan pisteen. Miten tämä on mahdollista? Olenko onnistunut katseluvalinnoissani poikkeuksellisen hyvin vai ovatko elokuvat ihan oikeasti paranemassa? Keskimäärin erinomainen kimara siis tällä kertaa, vaikka yksi muita selvästi heikompi tekele joukossa onkin.

2.8.2015
Ari Sandel: The DUFF (2015)

Alkuvuodesta Suomessakin teattereissa pikaisesti kiertäneen nuorisokomedian nimen DUFF on lyhenne: designated ugly fat friend. Amerikkalaiseen high school-ympäristöön sijoittuvan tarinan keskushenkilö on Bianca (Mae Whitman), joka tajuaa yhtäkkiä olevansa DUFF, tavallisen näköinen tyttö jonka kautta pojat pääsevät tekemisiin hänen kahden hottisystävänsä kanssa. Bianca nousee kapinaan tällaista epäreilua nokkimisjärjestystä vastaan, vaikka havaitseekin sen olevan yleinen myös muualla koulussa. Komea lapsuudenystävä Wesley (Robbie Amell) joutuu vuoroin Biancan vihan ja rakkauden kohteeksi valaistuaan tätä siitä miten asiat kouluympäristössä toimivat (kaksikko kuvassa yllä). Lyhytelokuvastaan West Bank Story vuonna 2007 Oscarin voittanut Ari Sandel ohjaa ensimmäistä pitkää draamaelokuvaansa ja onnistuu siinä kohtuullisen hyvin, vaikka mainstream-nuorisokomedia ei toki tekijältään kovin paljoa vaadi. The DUFF erottuu kuitenkin edukseen tarkastelemalla monin paikoin osuvasti sitä tapaa, jolla nuoret aikuiset toimivat keskinäisissä suhteissaan ja asettuvat keskinäiseen arvojärjestykseensä, osin vastentahtoisesti. Monet vitsit naurattavat ja vaikka elokuva ei olekaan mikään kreisikomedia, se sisältää riittävän määrän hyvää tuulta ja samastuttavuutta ansaitakseen katsojansa sympatiat. Pieni miinus sille pitäisi ehkä antaa siitä, että vaikka se olevinaan puolustaa vähemmän viehättäviä teinejä, ei se kuitenkaan uskalla antaa heidän rooliaan ihan normaalisöpöä Whitmania vaatimattomamman näköiselle näyttelijättärelle. [7]

5.8.2015
David Robert Mitchell: It Follows (2014)

Runsas vuosi sitten Cannesissa debytoinut ja sittemmin festivaalihitiksi muodostunut It Follows sai sekin teatteriensi-illan Suomessa kesäkuun lopussa. Kyseessä on poikkeuksellisen onnistunut lisä teinikauhuelokuvien tasoltaan monesti aika vaatimattomaan genreen. Nuori detroitilaisohjaaja David Robert Mitchell sijoitti jo esikoiselokuvansa The Myth of the American Sleepover (2010) kotikaupunkiinsa ja myös tämä hänen toinen pitkä ohjauksensa tapahtuu pääosin rappioitumassa olevan autokaupungin laitamilla. Tarinan keskushenkilö on Jay (Maika Monroe), nuori nainen joka erehtyy eräänä iltana harrastamaan seksiä väärän miehen kanssa. Käy ilmi, että yliluonnollinen olento seuraa ja tarpeeksi lähelle päästessään myös tappaa seksisuhteeseen erehtyviä nuoria aikuisia, ja nyt Jay saa tämän peräänsä. Seuraaja tarttuu uuteen uhriin seksisuhteen kautta, joten nyt Jayn on joko paettava tai siirrettävä kirous eteenpäin. It Follows on hienoin teinikauhuelokuva miesmuistiin. Vaikka sen valitsemaa aihetta luulisi ennaltakäsin ajatellen jo kuoliaaksi saakka ryöstöviljellyltä, elokuva puhaltaa siihen aivan uutta henkeä. Seuraajaolennon ilmaantuminen paikalle tuo värisyttävyyttä jopa keskellä kirkasta päivää tapahtuviin kohtauksiin. Keskeiset henkilöt tuntuvat aidoilta ja heidän motiiveihinsa ja toimintaansa on helppo samaistua. Henkilöiden välillä on jopa havaittavissa samanlaista nokkimisjärjestystä jota The DUFF valaisi - näiden elokuvien osuminen peräkkäisiksi katseluiksi on mainio yhteensattuma, jonka soisi osuvan muidenkin kohdalle. [9]

9.8.2015
Jimmy Hayward ja Steve Martino: Horton Hears a Who! (2008)

Seitsemän vuoden takainen animaatio Horton on peräisin samalta Blue Sky -studiolta kuin Ice Age -elokuvien sarja, ja tyylillistä samankaltaisuutta onkin selvästi havaittavissa. Dr. Seussin tarinaan perustuva animaatio ei kuitenkaan hyvän alun jälkeen toimi alkuunkaan niin hyvin kuin tuon toisen sarjan osat parhaimmillaan tai edes keskitasollaan. Tarinan keskushahmo on Horton-norsu, joka elää melko tyypillistä norsun elämää kunnes hän alkaa yhtäkkiä kuulla outoja ääniä pienestä hiukkasesta, joka on kiinni hänen löytämässään kukassa. Hiukkasessa asuu kokonainen mikrokokoisten olentojen kansa, jonka olemassaolo on uhattuna. Kömpelö mutta hyväsydäminen Horton haluaa auttaa uusia ystäviään siirtämällä heidän maailmansa uuteen, turvallisempaan paikkaan. Hortonin aloittava jakso, joka kertoo nimihahmosta viidakkoympäristössä hupaisine ystävineen toimii vielä joten kuten. Katsojana olisinkin mieluummin unohtanut koko mikromaailmajuonen ja tutustunut tähän maailmaan ja sitä kansoittaviin hahmoihin. Kun meidät kuitenkin pakotetaan seuraamaan paljon vähemmän kiinnostavien miniatyyrihahmojen elämää, alun perinkin melko vähäinen kiinnostus elokuvaa kohtaan vähenee. Horton tuntuu satuelokuvasarjan noin kymmenenneltä osalta, jossa kaikki alkuperäiset ideat on jo käytetty ja nyt joudutaan tyytymään väkinäisesti kehiteltyyn juonikuvioon katsojien mielenkiinnon herättämiseksi vielä kertaalleen - siinä kuitenkaan mainittavammin onnistumatta. [4]

11.8.2015
Neill Blomkamp: Chappie (2015)

Eteläafrikkalainen ohjaaja Neill Blomkamp (s. 1979) teki läpimurtonsa satiirisella tieteiselokuvalla District 9 (2009). Sitä seurannut Matt Damonin tähdittämä isomman budjetin Elysium (2013) ei saanut osakseen läheskään yhtä hurmaantunutta vastaanottoa kuin halvemmalla tehty esikoinen, vaikka oli täysin tyydyttävää työtä sekin. Todelliseen napakymppiin Blomkamp osuu kolmannella ohjaustyöllään Chappie. Kuten esikoiselokuvassaan, ohjaaja on värvännyt toiseksi käsikirjoittajaksi vaimonsa Terri Tatchellin ja naisen kädenjälki näkyy lopputuloksessa erittäin positiivisessa mielessä. RoboCopia mukailevassa tarinassa tulevaisuuden Johannesburgin poliisivoimat ovat ottaneet taistelussa rikollisuutta vastaan käyttöön lähes rikkoutumattomat robottipoliisit. Niiden työ on alkanut tuottaa tulosta. Kun robottipoliiseista yksi vioittuu pahasti virkatehtävissään, niiden suunnittelija (Dev Patel) päättää testata kehittämäänsä tekoälymodulia romutettavaksi määrättyyn laitteeseen. Lapsenomainen, oppimaan kykenevä robotti Chappie joutuu kuitenkin rikollisjengin käsiin ja nämä alkavat kouluttaa tästä kaikkien aikojen kovinta gangsteria. Tieteissatua, satiiria ja kieroutunutta huumoria paikoin yllättävän raakaan väkivaltaan yhdistelevä mestarillinen käsikirjoitus on todellinen ideoiden runsaudensarvi, joka onnistuu hienosti väistelemään genren pahimmat kliseet. Samalla Chappie on myös herkkävireinen kertomus siitä, mitä on olla tietoinen olemassaolostaan ja mitä on minuus. Chappie-robotti on kuin lapsi, josta sen ympäristö alkaa muovata kaltaistaan. Saattaa nousta uudella katselulla täyteen kymppiin, mutta olkoon nyt tässä vaiheessa vasta [9]

15.8.2015
Damián Szifrón: Wild Tales (2014)

Argentiinalainen Wild Tales oli kuluvan vuoden alussa kuoliaaksi ikävystyttävän puolalaisen Idan päävastustaja parhaan vieraskielisen Oscarin kilpasarjassa. Luonnollisesti se myöskin hävisi tuon kamppailun. Elokuvana se on kuitenkin paljon parempi kuin viime joulukuussa täällä arvioitu hidastettu mustavalkoinen jonninjoutavuus. Damián Szifrónin kirjoittama ja ohjaama episodielokuva kertoo kuusi nykypäivän Argentiinaan sijoittuvaa tarinaa, joista jokainen keskittyy erilaisiin turhautunutta raivoa synnyttäviin tosielämän tilanteisiin. Niihin haetaan melko äärimmäisiä ratkaisuja tavoin, jotka synnyttänevät katsomossa rajuudestaan huolimatta myötäelämistä. Tarinat pitenevät elokuvan edetessä; niistä ensimmäinen saadaan maaliin jo ennen alkutekstejä, kun taas kolme viimeistä edellyttävät selvästi pitkäkestoisempaa syventymistä. Szifrónin tarinat ovat hienosti kirjoitettuja, mukaansatempaavia ja paikoin aika shokeeraaviakin. Ne on dramatisoitu moitteettomasti ja näytelty hyvin. Tylsiä hetkiä elokuvassa ei ole oikeastaan lainkaan. Yhteisenä tekijänä kaikille tarinoille näyttäytyy koetuista vääryyksistä langetettava kosto - joka ei kuitenkaan läheskään aina toteudu tarkoitetulla tavalla, eikä välttämättä tuo suorittajalleen suurta helpotusta. Euroelokuvan legendan Pedro Almodóvarin osaksi tuottama elokuva on tätä kirjoitettaessa yltänyt jopa tilapäisesti IMDb:n top 250:een sijalle 202. [8]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Monenlaisia kamppailuja

CineActive on viettänyt heinäkuussa kesälomaa niin antaumuksellisesti, että tämänkertaisten viiden uuden katselun kokoamiseen kului peräti neljä viikkoa. Yleensähän siihen menee vain noin viikko, usein selvästi allekin. Yhtään viimekertaisen Still Alicen veroista täyden kympin elokuvaa ei tällä kertaa ole mukana, mutta melkein täysosumaan eli yhdeksään pisteeseen on yltänyt kaksikin teosta. Niistä toinen on vuorossa heti ensimmäiseksi.

5.7.2015
John Wells: August: Osage County (2013)

August: Osage County on ensimmäinen näytelmäkirjailija Tracy Lettsin (Bug, Killer Joe) töistä tehty elokuvaversio, jonka on ohjannut joku muu kuin William Friedkin. Ennestään varsin tuntematon John Wells tekee kelvollista työtä, mutta elokuvan todellinen tähti onkin sen käsikirjoitus - Lettsin kynästä sekin. Vuonna 2008 parhaan draamanäytelmän Pulitzer-palkinnon voittanut näytelmä kertoo Westonin perheestä, jonka jäsenet puolisoineen ja muine kumppaneineen kokoontuvat Oklahoman kotiinsa sen jälkeen kun perheen iäkäs patriarkka (Sam Shepard) on kadonnut. Kirpeät dialogit paljastavat vähitellen miksi perheen jäsenet eivät taida toisiaan kovin usein tavata; erityisen terävä kieli on Meryl Streepin näyttelemällä vanhalla rouvalla. Käsirysyltäkään ei vältytä perheen jäsenten selvitellessä välejään. Chicagon Steppenwolf-teatterissa kesäkuussa 2007 ensi-iltansa näytelmänä saanut August: Osage County on dialogin ja äkkivääriksi kirjoitettujen henkilöhahmojen juhlaa. Broadwaylle saman vuoden joulukuussa siirtynyt näytelmä voitti kirjoittajalleen Pulitzerin lisäksi myös teatterialan arvostetun Tony-palkinnon. Streepin ja Shepardin lisäksi elokuvaversiossa loistavat mm. Julia Roberts, Chris Cooper, Ewan McGregor ja Benedict Cumberbatch. Lopputulos on kaikin puolin erinomaista työtä; tekstin lisäksi myös sen tulkitsijat ovat huippuluokkaa. [9]

18.7.2015
James Marsh: The Theory of Everything (2014)

Arvostetun kosmologi Stephen Hawkingin elämäkertaelokuva Kaiken teoria voitti alkuvuodesta sen nimiroolia näytelleelle Eddie Redmaynelle miespääosa-Oscarin. Redmayne hämmästytti minua vastikään, sanotaanko vaikka häkellyttävällä roolisuorituksellaan Nousevan Jupiterin "avaruuden keisarina", jossa oli keskeistä kyky puhua käheällä, matalalla äänellä kasvolihaksia lainkaan liikuttamatta. Kaiken teoriassa Redmayne toimii hyvin samantapaisesti, tehden myös Hawkingin roolin pelkillä maneereilla. Jo parikymppisenä opiskelijana lihasrappeumatautiin sairastuvan tiedemiehen olemus on laajemmallekin yleisölle tuttu, ja Redmaynelle riittää sen imitointi: silmälasit vinoon, leveä virne naamalle, kuuma peruna poskeen. Mekaanisen pääosasuorituksen ympärille rakennettu elokuva on muiltakin osin yllättävän yksiulotteinen. Hawkingin elämäntyöhän ei paneuduta oikeastaan lainkaan; aiheena on pelkästään tieteen suurmiehen suhde ensimmäiseen vaimoonsa Janeen, jota tulkitsee herttainen Felicity Jones. Käsittelytavan ollessa mahdollisimman helppo ja selvästikin mahdollisimman laajalle yleisölle suunnattu Kaiken teoria pelkistyy sairaskertomukseksi, jossa nähdään sen keskushahmoa ulkoisesti muistuttava roolityö pintaa syvemmälle edes pyrkimättä. Tämä saa kokonaisuuden tuntumaan aika vaisulta, jopa pettymykseltä, vaikka elokuva onkin päällisin puolin moitteetonta työtä. Näyttelijät osaavat asiansa ja ohjaaja on selkeästi alansa ammattilainen. [5]

26.7.2015
Jalmari Helander: Big Game (2014)

Tuusulalaisen Jalmari Helanderin edellinen pitkä elokuva Rare Exports (2010) osoitti jo tekijänsä lahjat. Tämän oli helppo huomata hallitsevan amerikkalaistyylisen mainstream-elokuvan mukaansatempaavan ylöspanon, vaikka juuri tuon elokuvan tarina ei jaksanutkaan lentää aivan loppuun saakka. Big Game on Helanderin uralla looginen seuraava askel. Nyt myös tarinan kolmas näytös toimii kohtuullisesti, ja budjetin kasvaessa on kasvanut myös ulkoinen näyttävyys. Lukuun ottamatta paikoin oudon kankean oloisia näyttelijäsuorituksia Big Game tuntuu ja näyttää aivan oikealta amerikkalaiselta toimintaelokuvalta. Eikä siis miltään nykyajan supersankaripelleilyltä: Helander ammentaa aiheensa ja tyylinsä ison toimintaelokuvan nyt jo 20 vuoden takaiselta kulta-ajalta, läheisimpänä esikuvanaan toisen suomalaisohjaaja Renny Harlinin Cliffhanger (1993). Parissakin Harlinin elokuvassa nähty Samuel L. Jackson on Yhdysvaltain presidentti, joka haaksirikkoutuu Air Force Onen alas ampumisen jälkeen jalkaisin jylhän vuoristoiseen Suomen Lapin erämaahan. Siellä hän törmää miehuuskoettaan suorittavaan, jo Rare Exportsista tuttuun Onni Tommilaan, jonka avulla hänen täytyy selvitä paitsi erämaasta, myös ilkeiden pahisten edelleen jatkuvista yrityksistä tehdä hänestä selvää. Sivurooleissa  nähdään nimekästä väkeä; mm. Victor Garber (Titanic), Jim Broadbent (Moulin Rouge), Ted Levine (Uhrilampaat), Felicity Huffman (Täydelliset naiset) ja Ray Stevenson (Punisher: War Zone). [7]

1.8.2015
Ava DuVernay: Selma (2014)

Tuntemattoman Ava DuVernayn ohjaama Selma oli yksi alkuvuoden Oscar-gaalassa sivurooliin jääneistä elokuvista. Vaikka se kyllä voitti palkinnon parhaasta laulusta, miltei enemmän huomiota osakseen sai ohjaaja DuVernayn karsiutuminen parhaan ohjauksen ehdokkaiden joukosta siitäkin huolimatta, että itse elokuva oli kyllä ehdolla parhaaksi elokuvaksi. Kun sitä katsoo, ei lainkaan ihmettele miksi. Selma on amerikkalaista draamaelokuvaa parhaimmillaan; se ei ole itsestäänselvä Oscar-tärppi vaan tosissaan ja verrattomalla taidolla tehty elokuva vakavasta aiheesta. Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain etelään, Alabaman osavaltioon ja vuoteen 1965. Vaikka liittovaltio on kriminalisoinut kaikkinaisen rotusorron, on äänestämisestä tehty Alabamassa mustille niin hankalaa, että se on käytännössä edelleen mahdotonta. Vaikuttaakseen asiaan tässä vaiheessa jo maailmankuulu ihmisoikeustaistelija Martin Luther King (erinomainen David Oyelowo) suunnittelee suurta, rauhanomaista protestimarssia Selman kaupungista osavaltion pääkaupunki Montgomeryyn. Juoni ei ole sen kummempi, mutta seuratessa marssin suunnittelijoiden, poliittisten päättäjien ynnä muiden toimia sen ympärillä elokuvan yli kahden tunnin kesto menee kuin siivillä. Selma tempaa mukaansa heti alusta lähtien eikä hellitä ennen loppuhuipentumaansa. Se on suuri tarina ja upea elokuva pienistä, hyvin tavallisista ihmisistä taistelemassa itsestäänselviltä tuntuvien oikeuksiensa puolesta. [9]

1.8.2015
Henry Hobson: Maggie (2015)

Itsensä Arnold Schwarzeneggerin pääosittama indie-draama Maggie kuuluu niihin elokuviin, joista haluaisi kovasti pitää, mutta ei pysty. Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta se ei valitettavasti toimi. Schwarzenegger on jossakin keskilännessä elantoaan ansaitseva maanviljelijä Wade Vogel, jonka tytär Maggie (Abigail Breslin) päättää eräänä kohtalokkaana iltana nuoruuden uhmassaan karata kotoaan lähimpään isoon kaupunkiin Kansas Cityyn. Tuolla karkumatkallaan Maggie tulee zombien puremaksi. Selvimmin tv-sarja The Walking Deadia mukaillen Maggien maailmassa on alkamaisillaan virusperäinen zombie-epidemia. Meille ei kerrota, miksi Maggie ylipäänsä ryhtyi hullunrohkeaan stunttiinsa jos kerran tiesi epidemiasta ja siten isojen kaupunkien vaarallisuudesta, mutta kun hänet on löydetty ja palautettu kotitilalle, oireet alkavat pahentua. Siinä oikeastaan kaikki. Ohjaaja Henry Hobson yrittää luoda rauhallista, toimintaa vihaavan mutta tunteellista draamaa rakastavan katsojan zombie-elokuvaa. Katsoja huomaa hetkittäin toivovansa jotakin vähän räväkämpää ajatusten harhaillessa jonnekin Andrea Bianchin Burial Groundin suuntaan (jossa vastaavaa ongelmaa käsiteltiin äidin ja pojan välisenä). Se on tyhmä elokuva, mutta ainakin se käsitteli samaa aihetta räväkästi ja kiinnostavasti. Maggie uuvuttaa omat katsojansa ja puolivälin paikkeilla. Ainoa aihe, jota voi edes vähän jännittää, on pureeko Maggie perheenjäseniään ennen lopullista zombiutumista. Jos jäit hetkeksi miettimään, arvasit senkin todennäköisesti oikein. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton