5.11.2014
Kurt Kuenne: Dear Zachary: A Letter to a Son About His Father (2008)
En olisi varmaan koskaan päätynyt Dear Zacharyn äärelle, ellen olisi kolmisen vuotta sitten osunut netissä yhden monista "maailman järkyttävimmät elokuvat" -listoista äärelle. Siellä tavanomaisten Cannibal Holocaustin ja Salòn seasta löytyi neverheard dokumentti nimeltä Dear Zachary, ja koska se oli yksi harvoista ellei peräti ainoa listan elokuvista jota en ollut nähnyt, nimi jäi väkisinkin mieleen. Elokuva on erittäin nopeassa tempossa etenevä muistelo, jossa ohjaaja Kurt Kuenne kertoo murhatusta ystävästään nimeltä Andrew Bagby kuvin ja videopätkin saatuaan tietää, että tästä on tulossa isä kuolemansa jälkeen. Andrew'n murhaaja nimittäin odottaa hänelle poikaa, joka saa synnyttyään nimekseen Zachary. Eikä siinä suinkaan kaikki, mutta enempää on parempi olla kertomatta. Hienosti koostettu dokumentti lyö katsojaansa moukarilla päähän, ja kauheuksien kasautuessa tuntuu hetkittäin äärimmäisen vaikealta uskoa, että kaikki tämä on tapahtunut oikeasti. [10]
5.11.2014
Terry Gilliam: The Zero Theorem (2013)
Monty Python -ryhmässä uransa aloittanut ja sittemmin omintakeisten taide-elokuvien ohjaajaksi erikoistunut Terry Gilliam on aina ollut hankala tapaus. Eräät hänen viimeaikaisista elokuvistaan kuten Tideland (2005) tai etenkin The Imaginarium of Dr. Parnassus (2009) ovat osoittaneet, että jos hänellä ei ole aisaparinaan vahvaa tuottajaa, hänen visionsa karkaavat käsistä ja lopputulos menee silkaksi epämielenkiintoiseksi sekoiluksi. Sama huoli minulla oli myös uutuuden The Zero Theorem suhteen, mutta turhaan: se on riittävän mielikuvituksellinen ollakseen kiehtova, mutta silti riittävän hillitty ja hallittu, että siitä jaksaa myös välittää. Christoph Waltz on olemassaolonsa tarkoitusta etsivä erakkomainen tietokonenero, Mélanie Thierry hehkuu tämän elämään uutta sisältöä tuovana ihanana nuorena naisena, ja onpa elokuvasta löydetty rooli jopa Matt Damonille. Tarinaa on turha yrittää sen tarkemmin kuvata; sävyltään positiivisen elämyksen se joka tapauksessa tarjoaa. [8]
5.11.2014
Jonathan Glazer: Under the Skin (2013)
Brittiohjaaja Jonathan Glazer tuli alun perin tunnetuksi rikoselokuvastaan Sexy Beast (2000) mutta todellisen karvansa hän näytti pelottoman omaperäisessä draamassa Birth (2004). Ei ihme, että seuraava tilaisuus ohjata pitkä elokuva tuli vasta yhdeksän vuoden päästä. Hyvää kannatti odottaa: Under the Skin on upea jatke Glazerin filmografiaan. Tarina on yksinkertainen: Scarlett Johansson ajelee pakettiautolla ympäri Skotlantia ja poimii kyytiinsä miehiä, joille käy sen jälkeen huonosti. En edes yritä kuvailla tarkemmin sitä, miten paljon tarinasummaustaan mutkikkaampi ja omaperäisempi elokuva on kyseessä. Glazer onnistuu outoudessa helposti ylittämään jopa Birthin kummallisuuden. Onko nainen itse asiassa avaruusolio? Mitä hänen ihonsa alta löytyy? Monet kohtaukset ovat niin hienovaraisesti oudoiksi rakennettuja, että ne loksauttavat leuan rintaan jo ihan sellaisinaan, ilman että noita kysymyksiä tarvitsee lainkaan pohtia. Elokuvan ainoa heikkous on, että se toistaa omaa rakennettaan liian pitkään liian samanlaisena, ennen loppuvaiheidensa eksistentialistista tarkoituksen etsintää. [8]
5.11.2014
Barry Sonnenfeld: Men in Black 3 (2012)
Jo viime kerralla käsitellystä Snowpierceristä 5.11. päivällä alkanut hienojen elokuvien putki oli nostanut tason niin korkealle, että yritin jo puoliksi tahallani katkaista sen tarkistamalla illan päätteeksi Men in Black -sarjan kolmannen osan. Olihan kakkososa yksi koko edellisen vuosikymmenen huonoimmista mainstream-elokuvista. Mutta tämäkin korjausliike epäonnistui. Kolmonen on likipitäen ykkösosan veroinen mainio viihde-elokuva. Tällä kertaa Will Smithin näyttelemä agentti J joutuu palaamaan ajassa 1960-luvun lopulle estämään ilkeän avaruusolion juonen, johon kuuluu paitsi maailmanvalloitus, myös Tommy Lee Jonesin agentti K:n eliminointi. Jälkimmäisen nuorta versiota näyttelee nykyään joka paikassa esiintyvä Josh Brolin. Aivan elokuvan alku tuntuu haparoivalta: vitsit eivät osu maaliinsa ja näytteleminen tuntuu vaivaantuneelta. Kun J siirtyy 1960-luvulle, päästään hyvään vauhtiin ja lopputuloksena on kepeän hauska, luontevasti etenevä viihdepaketti. [7]
7.11.2014
John Carney: Begin Again (2013)
Hurmaavan musiikkiromanssin Once (2006) ohjaaja, irlantilainen John Carney pyrkii uusimmalla elokuvallaan mitä ilmeisimmin toistamaan tuon elokuvan kuviot tunnetummilla näyttelijöillä. Begin Againin tapahtumaympäristönä on jälleen indie-musiikin maailma, mutta sijaintipaikaksi on vaihtunut tällä kertaa New York. Mark Ruffalo on eronnut, urallaan alavireiseen vaiheeseen joutunut riippumaton levytuottaja, joka törmää eräänä iltana hämyisellä klubilla Keira Knightleyn näyttelemään nuoreen laulaja-lauluntekijälahjakkuuteen. Mies haluaa tuottaa naisen debyyttilevyn, jota päädytään nauhoittamaan livenä ulkoilmassa eri puolilla suurkaupunkia. Juonisummaus saa elokuvan kuulostamaan kepeämmältä ja viihdyttävämmältä kuin se oikeasti on. Harvoin näkee päähenkilöparia, jonka välillä on tätä vähemmän kemiaa. Myöskään juonenkuljetus ei tarjoa kovin suuria oivalluksia ja käänteitä, vaikka lopputuloksen suhteellisen vähällä kivulla läpi katsookin. [5]
11.11.2014
Christopher Nolan: Interstellar (2014)
Maapallo on kuolemassa ihmiskunnan alta, ja on löydettävä uusi planeetta jonne voisimme muuttaa. Matthew McConaughey on perheellinen astronautti, jonka on hylättävä lapsensa voidakseen ottaa osaa vuosia kestävälle avaruusmatkalle, jonka tarkoituksena on etsiä uusia elinympäristöjä madonreiän takaa toisesta galaksista. Ehdin odottaa Interstellaria kuin kuuta - tai pitäisikö sanoa madonreikää - nousevaa, mutta ensivaikutelman perusteella sillä ei saavutettu läheskään samanlaista täydellisyysttä kuin ohjaajamestari Nolanin aiemmilla töillä The Prestige (2006) ja Inception (2010). Lähes kolmituntinen elokuva on toki hieno, mutta ehtii epäuskottavasti yli puoleenväliin ennen kuin sen henkilöt kohtaavat ensimmäisen merkittävän haasteensa - siihen saakka tutkimusretki on sujunut uskomattomalla helppoudella. Erityisen "kovaa" scifiä ei nähdä, vaan pääosassa ovat McConaugheyn perhesuhteet. Niihin liittyvistä ongelmista ilmiselvimmän elokuva jättää epätyydyttävästi kokonaan käsittelemättä, mitä en voi spoilaamatta tarkemmin kuvata. Elokuvasta on löydetty rooli jopa Matt Damonille. [8]
13.11.2014
Joe Carnahan: Stretch (2014)
Amerikkalainen Joe Carnahan ohjasi toisena pitkänä elokuvanaan vuonna 2002 modernin poliisielokuvan suurimman klassikon Narc, mutta on sen jälkeen edennyt urallaan silminnähden horjuen. Jostakin syystä Carnahan haluaa tehdä nimenomaan komediallisia toimintafilmejä, vaikka hänen huumoritajunsa on aika kypsymätöntä laatua. Uusin teos Stretch sai ensi-iltansa suoraan internetissä tämän vuoden lokakuussa. Patrick Wilson on pahoissa peliveloissa oleva limusiinikuski, joka saa eräänä päivänä tiedon, että velat erääntyvät keskiyöllä ja jos niitä ei makseta, henki lähtee. Miehen ainoaksi keinoksi selvitä jää tienata toinen toistaan hullumpien kyyditettävien avulla yhden päivän ja illan aikana riittävästi käteistä, että velkojat pysyvät tyytyväisinä. Huumori on kohtalaisen huonoa, mutta nautittavan ripeä tempo, paikoin hyvät dialogit ja absurdit tilanteet pelastavat kokonaisuuden sentään siedettävälle tasolle. Päähenkilöä ohjailee limusiinipalvelun puhelinkeskuksessa Jessica Alba, jonka rooli nousee lopussa merkittäväksi. [5]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
