Steven Wilson on tehnyt sen jälleen. Aiemmin kehumani Insurgentesin avauskappale Harmony Korine on julkaistu "singlenä" 20. huhtikuuta, ja sen "b-puoli" tai siis sen yhteydessä jonkin sortin aisaparina julkaistu kokonaan uusi kappale The 78 on jotakuinkin loistavaa työtä eikä häviä tuolle varsinaiselle sinkkujulkaisulle ollenkaan. Wilson on tällä hetkellä yksi maailman nerokkaimmista lauluntekijöistä, joka kykenee yhä uudestaan yllättämään näppärien ja mieleenpainuvien melodioiden luomiskyvyllään.
Minun on pakko myöntää, että tämä vain nostattaa odotuksia 21. syyskuuta julkaistavaa Porcupine Treen uutta levyä The Incident kohtaan. Jos Wilson on näin hyvässä vedossa, voi odotettavissa olla yhtyeen paras levy sitten vuoden 2002 In Absentian. Tulevan julkaisun formaatti vielä lisää kiinnostusta entisestään: julkaisu tulee koostumaan kahdesta levystä, joista ensimmäisen täyttää 55-minuuttinen, 14-osainen nimikappale ja toisella levyllä on neljä lyhyempää kappaletta. Kuulostaa siltä, että brittiyhtyeiden ykköspaikan tässä välillä napannut Frost saa vanhoilta tekijöiltä kovan haasteen.
Todella kauan sitten Genesiksessä soittaneen kitaristi Steve Hackettin soolotuotanto on vuoden 1984 Till We Have Facesin jälkeen keskittynyt harmittavasti pääosin ikävystyttäviin kokoelmiin klassisella akustisella kitaralla soitettuja instrumentaalikappaleita. Mies on näyttänyt kuivuvan vähitellen pystyyn, vähän niin kuin Sky -yhtyeessäkin vaikuttanut John Williams. Siis osaavathan miehet näppäillä, mutta voi hyvänen aika sitä ideoiden puutetta! Hackettin kohdalla alustavan lupauksen paremmasta antoi jo vuoden 2003 levy To Watch the Storms, joka oli tyylillisesti paluu 1970-luvun lopun moni-ilmeisiin soololevyihin, ja sisälsi useita erinomaisia lauluja. Nyt olen hommannut iTunesista kokonaisuudessaan vuoden 2006 julkaisun Wild Orchids, joka parin alustavan kuuntelun jäljiltä kuulostaa vieläkin paremmalta! Tätä tulee varmasti kuunneltua lähiaikoina paljon lisää. Vaikuttaa siltä, että vanhalla parralla on jäljellä muutamia temppuja.
Japanilaisilla on aina ollut hämmentävä taito luoda mieleenpainuvaa ambient-electronicaa. Viime aikoina olen kuunnellut paljon tokiolaisyhtye Majua, mutta sitä ennenkin vaikutuksen ovat tehneet mm. Tetsu Inoue ja Haruomi Hosono. Nyt olen tehnyt todella hienon löydön, ja tällä kertaa ilman iTunesin apua, kun Sellon kirjastossa käteen osui Yasushi Yoshidan levy nimeltä Secret Figure vuodelta 2006. Yoshida ei tee musiikkia aivan samalla tavoin kuin edellä mainitut, sillä hän luottaa syntetisaattorien sijasta perinteisiin instrumentteihin, kuten pianoon ja jousiin. Vertailukohdaksi nousee lähinnä amerikkalainen Harold Budd sekä etenkin Buddin ja Brian Enon yhteiset projektit, joissa on varsin samanlaisia tunnelmia. Mutta siinä missä Budd ja Eno usein tyytyivät pelkkään äänimattoon, Yoshida on sävelmäorientoituneempi. Hänen maalailemansa sointimaisemat ovat hauraan kauniita. Luulenpa, että Yoshida tulee soimaan iPodissani aika paljon lähiviikkojen aikana. En ole vielä ennättänyt tutkia mitä muuta hän on julkaissut. Jos kyseessä on jo aiemminkin tuottoisa artisti, tiedossa on mielenkiintoinen löytöretki.
Yksi viimeaikaisista iTunesin suosituksista, amerikkalainen Phideaux yhdistää mainiolla tavalla molemmat mielenkiintoni kohteet: progressiivista rock-musiikkia tekevä elokuvaohjaaja. Toistaiseksi en tosin ole lämmennyt miehen tuotannolle, vaikkakin vuoden 2007 levyltä Doomsday Afternoon löytyvä raita Crumble onkin nykymusiikkia kauneimmillaan. Toisaalta moni muu saman levyn kappale tuottaa pelkkää myötähäpeää, joten en oikein tiedä mitä tästä kaverista pitäisi ajatella. Tutkimukset jatkuvat.
Niin ikään amerikkalainen Presto Ballet on minulle toistaiseksi tuntemattoman Metal Church -nimisen yhtyeen kitaristi Kurdt Vanderhoofin perustama yhtye, joka soittaa 1970-luvun tyylistä progea melko hard rock -vaikutteisesti. Vasta kaksi levy julkaissut kokoonpano ei nyt ihan päätä räjäyttänyt, mutta kuulostaa kuitenkin selvästi kehityskelpoisemmalta kuin moni muu artisti, joita iTunes Genius on minulle ehtinyt suositella. Vertailukohdaksi voisi hakea vaikka kanadalaista Sagaa, joka olisi yhtäkkiä kiristänyt progeruuvia huomattavasti aiempaa tiukemmalle. Presto Balletin molemmilta levyiltä Peace Among the Ruins (2005) ja The Lost Art of Time Travel (2008) on löytynyt kuuntelemisen arvoisia yksittäisiä kappaleita. Myöskin tässä kohtaa tutkimukset jatkunevat edelleen.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
lauantai 27. kesäkuuta 2009
Kauhu kuuluu kesään
Mielenkiintoinen tilastotieto. Huomasin juuri, etten ole edelleenkään nähyt kuin vasta kaksi vuoden 2009 puolella valmistunutta elokuvaa. Niistä paras on edelleen uusintaversio kauhun kulttiklassikosta Friday the 13th, jolle annan peräti kaksi tähteä. Huonompi on Lars von Trierin teennäinen Antichrist, jolle kylläkin annan ihan samat tähdet. Ei kyllä hyvin mene elokuvantekijöillä. Mutta toisaalta nykyään teen kaikki löydöt muutenkin jälkikäteen, kuten nyt taas löytyi pari erinomaista vuoden 2008 elokuvaa, joita en vain ollut ehtinyt ajallaan teatterissa katsomaan.
107. Steve Miner: Friday the 13th Part 2 (Blu-ray / 17.6.) **½
Kauan sitten, tiukan elokuvasensuurin synkkinä vuosina tämä oli ensimmäinen virallisesti Suomessa kielletty elokuva, jonka onnistuin saamaan haltuuni videotallenteena. Oli todella palkitsevaa saada kokea yksilön voitto kahlitsevasta yhteiskunnasta! Sen vuoksi olen tuntenut sitä kohtaan aina muuten melko ansaitsematontakin lukkarinrakkautta. Tuolloin oli toukokuun loppu vuonna 1986 ja varsin kesäiset säät, ja jotenkin olen sen jälkeenkin yhdistänyt mielessäni vanhojen kauhuelokuvien katselun ja keskikesän - etenkin kun tuona kesänä tuli sittemmin nähtyä aika monta muutakin meillä näkemätöntä klassikkoa. Tämän katselu paremmalla kuvanlaadulla kuin koskaan aikaisemmin oli tietysti tavallaan miellyttävää, mutta paljasti toisaalta ettei tätä hyvälläkään tahdolla voi kutsua hyväksi elokuvaksi, hädin tuskin edes keskinkertaiseksi. Lauma enimmäkseen yhdentekeviä nuoria kokoontuu kesäleiriohjaajien koulutukseen ja tulee sitten pussipää-Jasonin teurastamiksi, valtaosin off screen. Onneksi pääosan Amy Steel sentään onnistuu keräämään sympatiapisteitä. Vasta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, kiinnitin huomiota siihen, että ohjaaja itse asiassa yritti rakentaa elokuvaan lopputwistin. Se oli vaan niin kökösti rakenneltu, etten ollut aiemmin kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Tämä on hyvä elokuva niille, joiden nuoruuteen se kuuluu, ja huono arvatenkin kaikille muille.
108. Ron Howard: Frost/Nixon (Blu-ray / 24.6.) ****
Tätä laatudraamaa ei suomalainen levittäjä jostakin ihmeellisestä syystä julkaise blu-rayllä ollenkaan, ja kun tämän sain tietooni, tilasin pikavauhtia itselleni brittiversion. Taisi olla kaikkien aikojen ensimmäinen täysin sokkona tilattu blu-ray, mutta ei tarvinnut katua. Arvasin jo etukäteen elokuvan aihepiirin tietäen, että tällainen dialogiin painottuva voimainmittelö olisi mieleeni, enkä pettynyt lainkaan. Frank Langellan suoritus ex-presidentti Nixonina oli erinomainen, ja koko elokuva eteni muutenkin verrattoman mallikkaasti, sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Tämä antaa toivoa: vaikka valtaosa kaupallisesta amerikkalaisesta tarjonnasta onkin nykyään sitä itseään, seassa on kuitenkin joka vuosi muutamia mielenkiintoisia poikkeuksia. Kaiketi se riittää. Vaikka valtaosa Hollywoodin tuotannosta tehdään mahdollisimman laskelmoiden ja eri tavoin varman päälle - ettei kenenkään projektiin osallistuneista nimi tulisi liitettyä omaperäiseen epäonnistumiseen ja uratie sitä kautta katkeaisi - seassa on aina muutamia laatutöitä. Kiitokset niiden tekijöille. Ron Howard on kyllä kieltämättä kaikkea muuta kuin rohkea ja omapäinen auteur, mutta on onnistunut tällä kertaa. Tämä sijoittunee hänen uransa top kolmeen, jonka ykkössijaa pitelee edelleen toinen erinomaisen dialogipainotteinen teos The Paper.
109. Richard Stanley: Hardware (Blu-ray / 26.6.) ****
Sci-fin ja kauhun mestarillinen sekoitus vuodelta 1990 ei koskaan saanut kunnollista dvd-julkaisua ja nyt tuosta formaatista on sitten lopulta hypätty kokonaan yli, kun about 18 vuoden takainen sinänsä laadukas, letterboxattu britti-vhs on saanut seuraajakseen teräväpiirtojulkaisun. Kuva on monissa kohdin jonkin verran rakeinen, mutta peittoaa silti helposti kaikki aiemmat julkaisut. Tosin harmittavasti tämä alkaa tuntua jo ikääntyneeltä eikä onnistunut enää lunastamaan sitä tähden puolikasta, jonka olen aiemmin sen neljän tähden perään merkinnyt. Ohjaaja Richard Stanley poikkeaa monista kollegoistaan siten, että olen hänet tavannut ja jopa hänen seurassaan illastanut. Muistorikkaaksi tämän tapahtuman tekee se, että Stanleyn tilaama raaka pihvi ilmeisesti tarjoiltiin minulle, ja minun tilaamani medium hänelle, minkä kuitenkin tajusin vasta aivan aterian lopussa kun pihvin loppuosa alkoi näyttää selvästi liian veriseltä minun makuuni... Hardwaren tappajarobotti Mark 13 on taitavin keinoin saatu tuntumaan vieläkin hurjemmalta kuin Cameronin alkuperäinen Terminator, vaikka näillä hurjimuksilla ei oikeastaan mitään suurta eroa ole. Ihmisten eliminointiin erikoistunut tulevaisuuden tehoase suljetussa tilassa sankarittaren kanssa tuottaa enemmän jännityksen hetkiä ja niiden iskeviä purkauksia kuin voisi luulla, kiitos Stanleyn taidokkaan ohjauksen. Tämä elokuva ei tunnu aloittelijan halvalla tekemältä debyytiltä.
110. Bryan Singer: Valkyrie (Blu-ray / 27.6.) ****
Ja vielä yksi erinomainen uutuus viime vuodelta, olenpa onnekas. Frost/Nixonin tavoin olen tämänkin onnistunut tähän saakka missaamaan. Vaikka Iltalehden viisi tähteä ovatkin liioittelua, en voi silti muuta kuin myöntää, että hyvin on onnistuttu kehittämään jännitystä tarinaan, jonka lopputulos on koko ajan tiedossa. Hienoa, että Bryan Singer kokeilee edes vaihteeksi ohjata jotakin myös yli 13-vuotiaille. Tom Cruisen vakuuttavuudesta toisen maailmansodan aikaisena saksalaisena everstinä voinee olla montaa mieltä, mutta kaiken muun ollessa näin erinomaisesti kohdallaan ei tuollaisella seikalla ole enää merkitystä.
107. Steve Miner: Friday the 13th Part 2 (Blu-ray / 17.6.) **½
Kauan sitten, tiukan elokuvasensuurin synkkinä vuosina tämä oli ensimmäinen virallisesti Suomessa kielletty elokuva, jonka onnistuin saamaan haltuuni videotallenteena. Oli todella palkitsevaa saada kokea yksilön voitto kahlitsevasta yhteiskunnasta! Sen vuoksi olen tuntenut sitä kohtaan aina muuten melko ansaitsematontakin lukkarinrakkautta. Tuolloin oli toukokuun loppu vuonna 1986 ja varsin kesäiset säät, ja jotenkin olen sen jälkeenkin yhdistänyt mielessäni vanhojen kauhuelokuvien katselun ja keskikesän - etenkin kun tuona kesänä tuli sittemmin nähtyä aika monta muutakin meillä näkemätöntä klassikkoa. Tämän katselu paremmalla kuvanlaadulla kuin koskaan aikaisemmin oli tietysti tavallaan miellyttävää, mutta paljasti toisaalta ettei tätä hyvälläkään tahdolla voi kutsua hyväksi elokuvaksi, hädin tuskin edes keskinkertaiseksi. Lauma enimmäkseen yhdentekeviä nuoria kokoontuu kesäleiriohjaajien koulutukseen ja tulee sitten pussipää-Jasonin teurastamiksi, valtaosin off screen. Onneksi pääosan Amy Steel sentään onnistuu keräämään sympatiapisteitä. Vasta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, kiinnitin huomiota siihen, että ohjaaja itse asiassa yritti rakentaa elokuvaan lopputwistin. Se oli vaan niin kökösti rakenneltu, etten ollut aiemmin kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Tämä on hyvä elokuva niille, joiden nuoruuteen se kuuluu, ja huono arvatenkin kaikille muille.
108. Ron Howard: Frost/Nixon (Blu-ray / 24.6.) ****
Tätä laatudraamaa ei suomalainen levittäjä jostakin ihmeellisestä syystä julkaise blu-rayllä ollenkaan, ja kun tämän sain tietooni, tilasin pikavauhtia itselleni brittiversion. Taisi olla kaikkien aikojen ensimmäinen täysin sokkona tilattu blu-ray, mutta ei tarvinnut katua. Arvasin jo etukäteen elokuvan aihepiirin tietäen, että tällainen dialogiin painottuva voimainmittelö olisi mieleeni, enkä pettynyt lainkaan. Frank Langellan suoritus ex-presidentti Nixonina oli erinomainen, ja koko elokuva eteni muutenkin verrattoman mallikkaasti, sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Tämä antaa toivoa: vaikka valtaosa kaupallisesta amerikkalaisesta tarjonnasta onkin nykyään sitä itseään, seassa on kuitenkin joka vuosi muutamia mielenkiintoisia poikkeuksia. Kaiketi se riittää. Vaikka valtaosa Hollywoodin tuotannosta tehdään mahdollisimman laskelmoiden ja eri tavoin varman päälle - ettei kenenkään projektiin osallistuneista nimi tulisi liitettyä omaperäiseen epäonnistumiseen ja uratie sitä kautta katkeaisi - seassa on aina muutamia laatutöitä. Kiitokset niiden tekijöille. Ron Howard on kyllä kieltämättä kaikkea muuta kuin rohkea ja omapäinen auteur, mutta on onnistunut tällä kertaa. Tämä sijoittunee hänen uransa top kolmeen, jonka ykkössijaa pitelee edelleen toinen erinomaisen dialogipainotteinen teos The Paper.
109. Richard Stanley: Hardware (Blu-ray / 26.6.) ****
Sci-fin ja kauhun mestarillinen sekoitus vuodelta 1990 ei koskaan saanut kunnollista dvd-julkaisua ja nyt tuosta formaatista on sitten lopulta hypätty kokonaan yli, kun about 18 vuoden takainen sinänsä laadukas, letterboxattu britti-vhs on saanut seuraajakseen teräväpiirtojulkaisun. Kuva on monissa kohdin jonkin verran rakeinen, mutta peittoaa silti helposti kaikki aiemmat julkaisut. Tosin harmittavasti tämä alkaa tuntua jo ikääntyneeltä eikä onnistunut enää lunastamaan sitä tähden puolikasta, jonka olen aiemmin sen neljän tähden perään merkinnyt. Ohjaaja Richard Stanley poikkeaa monista kollegoistaan siten, että olen hänet tavannut ja jopa hänen seurassaan illastanut. Muistorikkaaksi tämän tapahtuman tekee se, että Stanleyn tilaama raaka pihvi ilmeisesti tarjoiltiin minulle, ja minun tilaamani medium hänelle, minkä kuitenkin tajusin vasta aivan aterian lopussa kun pihvin loppuosa alkoi näyttää selvästi liian veriseltä minun makuuni... Hardwaren tappajarobotti Mark 13 on taitavin keinoin saatu tuntumaan vieläkin hurjemmalta kuin Cameronin alkuperäinen Terminator, vaikka näillä hurjimuksilla ei oikeastaan mitään suurta eroa ole. Ihmisten eliminointiin erikoistunut tulevaisuuden tehoase suljetussa tilassa sankarittaren kanssa tuottaa enemmän jännityksen hetkiä ja niiden iskeviä purkauksia kuin voisi luulla, kiitos Stanleyn taidokkaan ohjauksen. Tämä elokuva ei tunnu aloittelijan halvalla tekemältä debyytiltä.
110. Bryan Singer: Valkyrie (Blu-ray / 27.6.) ****
Ja vielä yksi erinomainen uutuus viime vuodelta, olenpa onnekas. Frost/Nixonin tavoin olen tämänkin onnistunut tähän saakka missaamaan. Vaikka Iltalehden viisi tähteä ovatkin liioittelua, en voi silti muuta kuin myöntää, että hyvin on onnistuttu kehittämään jännitystä tarinaan, jonka lopputulos on koko ajan tiedossa. Hienoa, että Bryan Singer kokeilee edes vaihteeksi ohjata jotakin myös yli 13-vuotiaille. Tom Cruisen vakuuttavuudesta toisen maailmansodan aikaisena saksalaisena everstinä voinee olla montaa mieltä, mutta kaiken muun ollessa näin erinomaisesti kohdallaan ei tuollaisella seikalla ole enää merkitystä.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2009
Leijonia lampaille
Kaksi viikkoa, kymmenen elokuvaa. Kaiketi tämä on ihan hyvä keskiarvo. Piakkoin tulossa on hidastuksia, kun kesälomakausi pääsee vauhtiin.
97. Pascal Laugier: Martyrs (Blu-ray / 1.6.) ****½
Yksi viime vuoden kolmesta parhaasta elokuvasta saapui sitten blu-raynä heti edellistä elokuva-aiheista kirjoitustani seuraavana päivänä. On kuitenkin pakko myöntää, että kolmen parhaan välinen keskinäinen kisa päättyi ratkaisemattomaan, sillä ei tämä tuntunut sen enempää täydeltä kympiltä kuin nuo muutkaan. Marttyyrit on kuitenkin rohkea ja äärimmäisyyksiä hakeva kauhuelokuva tavalla, jota harvoin enää näkee. Ranskalaiset extreme-kauhun tekijät ovat todella kaukana kaikkien muiden edellä. Elokuvat ovat kauhistavuutensa ohella myös nokkelia ja sisällyksekkäitä, mistä tämä on kaikkein paras esimerkki. Valitettavasti tarinasta ei voi paljoakaan kertoa sitä spoilaamatta, mutta en voi painokkaammin kehottaa jokaista kauhuelokuvasta kiinnostunutta hakeutumaan tämän teoksen äärelle. Mitään tämän parempaa maailmassa ei näinä päivinä tuossa genressä tehdä.
98. Ron Howard: The Da Vinci Code (Blu-ray / 4.6.) ***
Minun on edelleen vaikea sanoa, miten aika hyvin otteessaan pitävästä viihderomaanista (jonka harvinaista kyllä olin lukenut ennen elokuvan ensimmäistä katselua) onnistuttiin tekemään näin puiseva elokuvaversio. Kolmessa tähdessäkin on vähintään puolikas alkuperäiselle lukukokemukselle annettuja sympatiapisteitä. Ensimmäisellä kerralla pressissä tämä tuntui vielä toimivalta, mutta kotona dvd:ltä katoessa nukahdin kesken... Nyt kolmannella kerralla teräväpiirtona, lähes kolmituntisena pidennettynä versiona, ja urhoollisesti kokonaisuudessaan läpi. Tarina pelkistyy pitkitetyksi ja paikoin tahattoman koomiseksikin arvoitusten sarjaksi, mutta onhan se omalla tavallaan uraa uurtavakin - jälleen tavalla jota ei viitsi ryhtyä erittelemään siltä varalta että joku ei tähän ole vielä tutustunut.
99. Tony Scott: True Romance (Blu-ray / 5.6.) *****
Ajaton klassikko vuodelta 1993 ei loistanut blu-raynä aivan niin terävällä kuvalla kuin olisi toivonut, mutta onhan tämä aina yhtä elähdyttävä katselukokemus kuvanlaadusta riippumatta. Empiren mukaan Tony Scott olisi halunnut ohjata sekä Reservoir Dogsin että tämän, mutta Tarantino kehotti häntä keskittymään nimenomaan tähän ja ohjasi itse tuon toisen... ja loppu on historiaa. Ylimääräinen kunniamaininta vielä Saul Rubinekille loistavasta roolisuorituksesta niljakkaana mutta samanaikaisesti myös sympaattisena ja koomisena Hollywood-tuottajana. Toisessa mestariteoksessa, Clint Eastwoodin Unforgivenissä vuotta aiemmin nähty näyttelijä oli todella liekeissä puolitoista vuosikymmentä sitten.
100. Sam Mendes: Revolutionary Road (Blu-ray / 6.6.) ***½
Oli taas lauantai, ja heräteostoksen aika Sellon Prismassa kauppakäynnin yhteydessä. Mietin kyllä aika pitkään, pitäisikö tätä ostaa omaan hyllyyn, olin jo vähällä olla ostamattakin, mutta päädyin sitten tekemään niin enkä lopulta katunut. Lähiöahdistuksen kuvauksena tämä ei ole lähelläkään American Beautyn tasoa, mutta on kuitenkin lopulta täysin tyydyttävä, joissakin kohdin oikein hyväkin kuvaus siitä, miten todellisuus voi murskata ylenpalttiset haaveet. Kirjankin sain silloin kun tämän pressissä ensi kertaa näin, mutta se on edelleen avaamatta. Blu-rayn kuvanlaatu oli parasta A-sarjaa.
101. Mel Brooks: Spaceballs (Blu-ray / 8.6.) **½
Hmmm? Muistelin nuoruudestani, että tämä Mel Brooksin Star Wars -parodia olisi ollut edes kohtuullisen hyvä, mutta muutamasta satunnaisesta naurunpyrskähdyksestä huolimatta se oli aika kaiken kaikkiaan aika vaivaannuttavaa katsottavaa. Näin jälkikäteen on vaikea tajuta, miten John Candy sai koskaan elokuvarooleja.
102. Kevin Smith: Zack and Miri Make a Porno (DVD / 11. - 12.6.) **
Räävitön kielenkäyttö ei onnistunut peittämään tämän typeryyttä. Tarinakin oli pelkkää nolostuttavaa teinipoikafantasiaa. Ja joka toisessa komediassa nykyään esiintyvän Seth Rogenin itsetyytyväisyyteen alkaa jo toden teolla kyllästyä. Plussana on silti pakko mainita, että tämä oli ensimmäinen Kevin Smithin elokuva, jonka jaksoin katsoa loppuun saakka. Tähän oli tosin osasyynä se, että siitä piti tehdä arvostelu. Clerks, Chasing Amy ja Dogma ovat ainakin jääneet kesken, muita en ole tainnut edes yrittää.
103. Charlie Kaufman: Synecdoche, New York (DVD / 12.6.) ***½
Being John Malkovichin ja Adaptationin käsikirjoittaja ei sen sijaan petä, vaikka tästä hänen esikoisohjauksestaan puuttuukin noiden elokuvien viihdyttävyys, eikä huumoriakaan ole aivan yhtä paljon. Philip Seymour Hoffmanin näyttelemän teatteriohjaajan massiivinen, omaelämäkerrallinen näytelmä kirjaimellisesti sekoittuu hänen oman elämänsä kanssa tavalla, joka on kieltämättä aika kummallinen mutta samanaikaisesti oikein viihdyttävä ja jopa eriskummallisella tavalla koskettava. Tällaista elämä on, ja tässä käydään läpi sitä aika laajassa kaaressa.
104. John Patrick Shanley: Doubt (Blu-ray / 13.6.) **
Papiston ja nunnien välisistä ennakkoluuloista vuonna 1964 kertova, ilmeisesti pelkästään Oscar-gaalaa varten tehty elokuva oli kyllä tolkuttoman pitkäpiimäinen ja teennäinen jo alkupuolellaan, mutta todelliseen mestarisuoritukseen se ylsi loppuratkaisullaan, joka pudotti siltä kokonaisen tähden. Jälleen en viitsi spoilata sitä elokuvaa katsomattomille, mutta vihjeenä todettakoon, ettei sitä ehkä kannata katsoakaan. Jep, tämä oli siis toinen Hoffmanin elokuva peräjälkeen, ja Meryl Streepin kohdalla viikonlopun ensimmäinen.
105. Joel Schumacher: Falling Down (Blu-ray / 14.6.) ****½
Täydellisyyttä hipova klassikko myöskin hienolta elokuvavuodelta 1993 on julkaistu teräväpiirtoversiona toistaiseksi vain Pohjois-Amerikassa, mutta koska levyllä oli tästä huolimatta suomenkielinen tekstitys, ei myöskään virallista kotimaan julkaisua tarvinne odotella enää kohtuuttoman pitkää aikaa. En ollut nähnyt Michael Douglasin rankasta päivästä kertovaa elokuvaa moneen vuoteen, mikä mahdollistikin tuoreen näkökulman muutamiin sen sisältämiin yksityiskohtiin. Tämä on ilman muuta ohjaajansa paras elokuva.
106. Robert Redford: Lions for Lambs (Blu-ray / 14.6.) ****
Sunnuntain toinen elokuvani oli jostakin syystä aliarvostettu pohdinta amerikkalaisten läsnäolosta Irakissa sekä tässä tapauksessa etenkin Afganistanissa. Viikonloppuni toinen Meryl Streep -elokuva on hieno esimerkki siitä, miten herkeämätöntä jännitettä on mahdollista ylläpitää elokuvassa, joka koostuu 90-prosenttisesti pelkistä keskusteluista. Redford ei luonnollisesti pyri antamaan elokuvallaan valmiita vastauksia - aihepiiri huomioiden se olisikin aika haastava tehtävä - vaan ainoastaan herättelemään kysymyksiä, ja onnistuu siinä oikein hyvin.
97. Pascal Laugier: Martyrs (Blu-ray / 1.6.) ****½
Yksi viime vuoden kolmesta parhaasta elokuvasta saapui sitten blu-raynä heti edellistä elokuva-aiheista kirjoitustani seuraavana päivänä. On kuitenkin pakko myöntää, että kolmen parhaan välinen keskinäinen kisa päättyi ratkaisemattomaan, sillä ei tämä tuntunut sen enempää täydeltä kympiltä kuin nuo muutkaan. Marttyyrit on kuitenkin rohkea ja äärimmäisyyksiä hakeva kauhuelokuva tavalla, jota harvoin enää näkee. Ranskalaiset extreme-kauhun tekijät ovat todella kaukana kaikkien muiden edellä. Elokuvat ovat kauhistavuutensa ohella myös nokkelia ja sisällyksekkäitä, mistä tämä on kaikkein paras esimerkki. Valitettavasti tarinasta ei voi paljoakaan kertoa sitä spoilaamatta, mutta en voi painokkaammin kehottaa jokaista kauhuelokuvasta kiinnostunutta hakeutumaan tämän teoksen äärelle. Mitään tämän parempaa maailmassa ei näinä päivinä tuossa genressä tehdä.
98. Ron Howard: The Da Vinci Code (Blu-ray / 4.6.) ***
Minun on edelleen vaikea sanoa, miten aika hyvin otteessaan pitävästä viihderomaanista (jonka harvinaista kyllä olin lukenut ennen elokuvan ensimmäistä katselua) onnistuttiin tekemään näin puiseva elokuvaversio. Kolmessa tähdessäkin on vähintään puolikas alkuperäiselle lukukokemukselle annettuja sympatiapisteitä. Ensimmäisellä kerralla pressissä tämä tuntui vielä toimivalta, mutta kotona dvd:ltä katoessa nukahdin kesken... Nyt kolmannella kerralla teräväpiirtona, lähes kolmituntisena pidennettynä versiona, ja urhoollisesti kokonaisuudessaan läpi. Tarina pelkistyy pitkitetyksi ja paikoin tahattoman koomiseksikin arvoitusten sarjaksi, mutta onhan se omalla tavallaan uraa uurtavakin - jälleen tavalla jota ei viitsi ryhtyä erittelemään siltä varalta että joku ei tähän ole vielä tutustunut.
99. Tony Scott: True Romance (Blu-ray / 5.6.) *****
Ajaton klassikko vuodelta 1993 ei loistanut blu-raynä aivan niin terävällä kuvalla kuin olisi toivonut, mutta onhan tämä aina yhtä elähdyttävä katselukokemus kuvanlaadusta riippumatta. Empiren mukaan Tony Scott olisi halunnut ohjata sekä Reservoir Dogsin että tämän, mutta Tarantino kehotti häntä keskittymään nimenomaan tähän ja ohjasi itse tuon toisen... ja loppu on historiaa. Ylimääräinen kunniamaininta vielä Saul Rubinekille loistavasta roolisuorituksesta niljakkaana mutta samanaikaisesti myös sympaattisena ja koomisena Hollywood-tuottajana. Toisessa mestariteoksessa, Clint Eastwoodin Unforgivenissä vuotta aiemmin nähty näyttelijä oli todella liekeissä puolitoista vuosikymmentä sitten.
100. Sam Mendes: Revolutionary Road (Blu-ray / 6.6.) ***½
Oli taas lauantai, ja heräteostoksen aika Sellon Prismassa kauppakäynnin yhteydessä. Mietin kyllä aika pitkään, pitäisikö tätä ostaa omaan hyllyyn, olin jo vähällä olla ostamattakin, mutta päädyin sitten tekemään niin enkä lopulta katunut. Lähiöahdistuksen kuvauksena tämä ei ole lähelläkään American Beautyn tasoa, mutta on kuitenkin lopulta täysin tyydyttävä, joissakin kohdin oikein hyväkin kuvaus siitä, miten todellisuus voi murskata ylenpalttiset haaveet. Kirjankin sain silloin kun tämän pressissä ensi kertaa näin, mutta se on edelleen avaamatta. Blu-rayn kuvanlaatu oli parasta A-sarjaa.
101. Mel Brooks: Spaceballs (Blu-ray / 8.6.) **½
Hmmm? Muistelin nuoruudestani, että tämä Mel Brooksin Star Wars -parodia olisi ollut edes kohtuullisen hyvä, mutta muutamasta satunnaisesta naurunpyrskähdyksestä huolimatta se oli aika kaiken kaikkiaan aika vaivaannuttavaa katsottavaa. Näin jälkikäteen on vaikea tajuta, miten John Candy sai koskaan elokuvarooleja.
102. Kevin Smith: Zack and Miri Make a Porno (DVD / 11. - 12.6.) **
Räävitön kielenkäyttö ei onnistunut peittämään tämän typeryyttä. Tarinakin oli pelkkää nolostuttavaa teinipoikafantasiaa. Ja joka toisessa komediassa nykyään esiintyvän Seth Rogenin itsetyytyväisyyteen alkaa jo toden teolla kyllästyä. Plussana on silti pakko mainita, että tämä oli ensimmäinen Kevin Smithin elokuva, jonka jaksoin katsoa loppuun saakka. Tähän oli tosin osasyynä se, että siitä piti tehdä arvostelu. Clerks, Chasing Amy ja Dogma ovat ainakin jääneet kesken, muita en ole tainnut edes yrittää.
103. Charlie Kaufman: Synecdoche, New York (DVD / 12.6.) ***½
Being John Malkovichin ja Adaptationin käsikirjoittaja ei sen sijaan petä, vaikka tästä hänen esikoisohjauksestaan puuttuukin noiden elokuvien viihdyttävyys, eikä huumoriakaan ole aivan yhtä paljon. Philip Seymour Hoffmanin näyttelemän teatteriohjaajan massiivinen, omaelämäkerrallinen näytelmä kirjaimellisesti sekoittuu hänen oman elämänsä kanssa tavalla, joka on kieltämättä aika kummallinen mutta samanaikaisesti oikein viihdyttävä ja jopa eriskummallisella tavalla koskettava. Tällaista elämä on, ja tässä käydään läpi sitä aika laajassa kaaressa.
104. John Patrick Shanley: Doubt (Blu-ray / 13.6.) **
Papiston ja nunnien välisistä ennakkoluuloista vuonna 1964 kertova, ilmeisesti pelkästään Oscar-gaalaa varten tehty elokuva oli kyllä tolkuttoman pitkäpiimäinen ja teennäinen jo alkupuolellaan, mutta todelliseen mestarisuoritukseen se ylsi loppuratkaisullaan, joka pudotti siltä kokonaisen tähden. Jälleen en viitsi spoilata sitä elokuvaa katsomattomille, mutta vihjeenä todettakoon, ettei sitä ehkä kannata katsoakaan. Jep, tämä oli siis toinen Hoffmanin elokuva peräjälkeen, ja Meryl Streepin kohdalla viikonlopun ensimmäinen.
105. Joel Schumacher: Falling Down (Blu-ray / 14.6.) ****½
Täydellisyyttä hipova klassikko myöskin hienolta elokuvavuodelta 1993 on julkaistu teräväpiirtoversiona toistaiseksi vain Pohjois-Amerikassa, mutta koska levyllä oli tästä huolimatta suomenkielinen tekstitys, ei myöskään virallista kotimaan julkaisua tarvinne odotella enää kohtuuttoman pitkää aikaa. En ollut nähnyt Michael Douglasin rankasta päivästä kertovaa elokuvaa moneen vuoteen, mikä mahdollistikin tuoreen näkökulman muutamiin sen sisältämiin yksityiskohtiin. Tämä on ilman muuta ohjaajansa paras elokuva.
106. Robert Redford: Lions for Lambs (Blu-ray / 14.6.) ****
Sunnuntain toinen elokuvani oli jostakin syystä aliarvostettu pohdinta amerikkalaisten läsnäolosta Irakissa sekä tässä tapauksessa etenkin Afganistanissa. Viikonloppuni toinen Meryl Streep -elokuva on hieno esimerkki siitä, miten herkeämätöntä jännitettä on mahdollista ylläpitää elokuvassa, joka koostuu 90-prosenttisesti pelkistä keskusteluista. Redford ei luonnollisesti pyri antamaan elokuvallaan valmiita vastauksia - aihepiiri huomioiden se olisikin aika haastava tehtävä - vaan ainoastaan herättelemään kysymyksiä, ja onnistuu siinä oikein hyvin.
maanantai 8. kesäkuuta 2009
Spock's Beard
Amerikkalainen Spock's Beard on jäänyt viime aikojen kuunteluissani ikävään asemaan. Se kun ei missään nimessä ole huono yhtye, mutta koska se sattui löytymään melkein samaan aikaan kuin Frost, on se jäänyt täysin sen jalkoihin ja melkein unohduksiin heti löytämisensä jälkeen. Molemmat ovat tuoreita iTunes Geniusin suosituksia, mutta niin mainiota musiikkia kuin Spock's Beard tekeekin, jää se kuitenkin helposti monumentaalisen loistavan, "tällaisia yhtyeitä ei löydä kuin about kolme vuosikymmenessä", brittikollegansa varjoon.
Kun kuulin Spock's Beardia ensimmäistä kertaa, olin juuri ladannut iTunes Geniusin suositteleman raidan Follow Me to Sleep, levyn Octane (2005) Special Editionilta (yhden levyn versiosta tuo raita puuttuu). Tämä on siitä ikimuistoinen kerta, että nauroin sitä kuunnellessani ääneen. En kuitenkaan tarkoittanut sillä mitään ilkeämielistä enkä edes sitä, ettenkö olisi pitänyt kappaleesta. Minua huvitti vain sen paatoksellinen toteutustapa, oli kuin Toto olisi yrittänyt soittaa Yesiä, siinä jopa melkein onnistuen.
Spock's Beard vaikuttaa siinä mielessä oikein lupaavalta tuttavuudelta, että minun korvissani sen uusimmat levyt kuulostavat paremmilta kuin vanhat. Kehityskaari saattaa siis olla johtamassa ties vaikka kuinka korkealle.
Melodisen taiderockin ja varsin kevyen progressiivisen rockin välimaastossa liikkuva yhtye aloitti vuonna 1992, enkä tunne sen historiaa kovinkaan tarkasti. En esimerkiksi ole tutustunut sen kolmeen ensimmäiseen levytykseen lainkaan. Day for Night (1999) ja V (2000) olivat ajoittain toimivia mutta vähän persoonattoman ja totisenkin tuntuisia progerypistyksiä. En ollut kovin innostunut yhtyeen toisen perustajajäsenen ja yhtyeen johtajan Neal Morsen tyylistä laulaa.
Yhtyeen kuudes levytys Snow (2002) on minulle edelleen myös tuntematon, mutta muistaakseni löydetävissä iTunesista, pitää tutustua jossain vaiheessa. Muistaakseni kyseessä on vähän kunnianhimoisempi teema-albumi, joka taitaa levitä kahdelle levyllekin. Sen jälkeen yhtyettä kohtasi onnettomuus, kun Neal Morse hurahti uskoon ja lopetti muusikon hommat kertaheitolla kokonaan. Ymmärrettävästi seuraava levytys Feel Euphoria (2003) olikin varsin heikko esitys, olen tästä ihan samaa mieltä kritiikkien kanssa.
Mutta sitten alkoi hieno nousu. Laulusolistin hommat ottanut Nick D'Virgilio alkoi pärjätä hommassaan aika hyvin, ja Octanella oli monta muutakin hienoa hetkeä kuin tuo edellä jo mainittu Follow Me to Sleep. Todelliseen huippusuoritukseensa yhtye ylsi viimeisimmällä levyllään, nimeltään yksinkertaisesti Spock's Beard (2007). Toistuvasti positiivisia yllätyksiä tarjoavalla levyllä Toto on vihdoinkin oppinut Yesinsä, ja monissa kohdin etuliitteen "kevyt" voi ottaa progen edestä pois. Seuraavaa levytystä odottelenkin suurella mielenkiinnolla.
Kun kuulin Spock's Beardia ensimmäistä kertaa, olin juuri ladannut iTunes Geniusin suositteleman raidan Follow Me to Sleep, levyn Octane (2005) Special Editionilta (yhden levyn versiosta tuo raita puuttuu). Tämä on siitä ikimuistoinen kerta, että nauroin sitä kuunnellessani ääneen. En kuitenkaan tarkoittanut sillä mitään ilkeämielistä enkä edes sitä, ettenkö olisi pitänyt kappaleesta. Minua huvitti vain sen paatoksellinen toteutustapa, oli kuin Toto olisi yrittänyt soittaa Yesiä, siinä jopa melkein onnistuen.
Spock's Beard vaikuttaa siinä mielessä oikein lupaavalta tuttavuudelta, että minun korvissani sen uusimmat levyt kuulostavat paremmilta kuin vanhat. Kehityskaari saattaa siis olla johtamassa ties vaikka kuinka korkealle.
Melodisen taiderockin ja varsin kevyen progressiivisen rockin välimaastossa liikkuva yhtye aloitti vuonna 1992, enkä tunne sen historiaa kovinkaan tarkasti. En esimerkiksi ole tutustunut sen kolmeen ensimmäiseen levytykseen lainkaan. Day for Night (1999) ja V (2000) olivat ajoittain toimivia mutta vähän persoonattoman ja totisenkin tuntuisia progerypistyksiä. En ollut kovin innostunut yhtyeen toisen perustajajäsenen ja yhtyeen johtajan Neal Morsen tyylistä laulaa.
Yhtyeen kuudes levytys Snow (2002) on minulle edelleen myös tuntematon, mutta muistaakseni löydetävissä iTunesista, pitää tutustua jossain vaiheessa. Muistaakseni kyseessä on vähän kunnianhimoisempi teema-albumi, joka taitaa levitä kahdelle levyllekin. Sen jälkeen yhtyettä kohtasi onnettomuus, kun Neal Morse hurahti uskoon ja lopetti muusikon hommat kertaheitolla kokonaan. Ymmärrettävästi seuraava levytys Feel Euphoria (2003) olikin varsin heikko esitys, olen tästä ihan samaa mieltä kritiikkien kanssa.
Mutta sitten alkoi hieno nousu. Laulusolistin hommat ottanut Nick D'Virgilio alkoi pärjätä hommassaan aika hyvin, ja Octanella oli monta muutakin hienoa hetkeä kuin tuo edellä jo mainittu Follow Me to Sleep. Todelliseen huippusuoritukseensa yhtye ylsi viimeisimmällä levyllään, nimeltään yksinkertaisesti Spock's Beard (2007). Toistuvasti positiivisia yllätyksiä tarjoavalla levyllä Toto on vihdoinkin oppinut Yesinsä, ja monissa kohdin etuliitteen "kevyt" voi ottaa progen edestä pois. Seuraavaa levytystä odottelenkin suurella mielenkiinnolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)