Muuttovalmistelut ovat alkaneet, seuraavaksi on vuorossa itse muutto ja sen jälkeen sitten tavaroiden pitkällinen purkaminen. Veikkaanpa että allakuvailtu kolmikko jää vimeisiksi katsotuiksi elokuviksi pitkään aikaan, joten kaipa niistä voi purkaa muistiinpanot nyt saman tien, ja jatketaan siitä sitten joskus syyskuussa.
131. James Mangold: Cop Land (Blu-ray / 19.8.) ****
Olen katsonut mm. Walk the Linen ohjaajan vuodelta 1997 peräisin olevan mainion poliisielokuvan kahdesti melko peräkkäin joskus 1990-luvun lopussa. Nyt kokonaisen vuosikymmenen jälkeen viimein kolmatta kertaa, ja täytyy myöntää että tämä oli vieläkin parempi kuin muistin. Blu-ray on jälleen peräisin Kanadan Amazonilta - en tiedä onko tätä muualla teräväpiirtomuodossa vielä julkaistukaan - ja oli varsin tyydyttävää tasoa jos unohdetaan tekstitysten ja ekstramateriaalin puute. Toisin kuin uusimmassa Rambossa, Sylvester Stallone näyttelee todella reppanaa pikkukaupungin sheriffiä, jonka on pakko ryhdistäytyä. Ja naisena tässä nähdään ihana Annabella Sciorra, olinkin jo ehtinyt unohtaa tämän 1990-luvun amerikkalaiselokuvan ehkä kauneimman näyttelijättären. Muutenkin näyttelijäluettelo on melkoinen oman aikansa jenkkielokuvan kuka kukin on, heti Robert De Nirosta ja Harvey Keitelista alkaen.
132. Stephen Daldry: The Reader (Blu-ray / 22.8.) ****½
Kyllä! Sanoinkin jo viime keväänä, että tämä oli näkemistäni Oscar-elokuvista paras (ja Slummien miljonääri tietenkin huonoin), ja toisella katselulla oli pakko lisätä tuo puolikas perään. Kate Winslet näyttelee tietenkin hienosti, mutta ei ole läheskään ainoa syy ihailla tätä moniulotteista teosta.
133. Kathryn Bigelow: Near Dark (Blu-ray / 23.8.) ***½
Tämän elokuvan päälle en ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt niin paljoa kuin kaikki muut, tuo puolikas tähtikin on oikeastaan pelkkä kunnianosoitus muutamille (etenkin visuaalisesti) hyville kohtauksille. Bill Paxton on ärsyttävämpi kuin koskaan, mutta toisaalta Tangerine Dreamin soundtrack lähestyy täydellisyyttä. Katselukokemus oli kuitenkin turhauttava, koska brittijulkaisija Optimum Releasing onnistui taas alittamaan kaikki odotukset kuvanlaadulla, joka ei mitenkään merkittävästi eronnut tavallisesta dvd-kuvasta. Saman julkaisijan syntilista on nyt jo niin pitkä, että minun on pakko asettaa se boikottiin - vaikkakin toisaalta jotkut sen julkaisut ovat aivan laadukkaita, kuten Cliffhanger ja Hardware. Samassa paketissa saapuivat myös Angel Heart ja Switchblade Romance, pelottaa jo ajatella millaiset kuvanlaadut niihin on saatu räpisteltyä.
tiistai 25. elokuuta 2009
lauantai 22. elokuuta 2009
Milliontown
INTRODUCTION
You ever notice how in the Bible whenever God needed to punish someone?
Make an example?
Or whenever God needed a killing?
He sent an angel.
Would you ever really want to see an angel?
Jem Godfreyn johtaman Frostin mestariteos Milliontown on listoillani nousemassa kovaa vauhtia kohti kaikkien aikojen hienoimpien kappaleiden terävintä kärkeä. Heinäkuun puolivälissä vuonna 2006 julkaistu, 26 minuutin ja 35 sekunnin mittainen huikean komea taideteos nousi jo parin, kolmen kuuntelun jälkeen kaikkien aikojen top 100 -listalleni, ja on nyt raivannut tiensä jo suunnilleen 20:n kärkeen.
Pohdinnan arvoisen johdannon jälkeinen aloitusjakso on melodisen rauhallinen. Liikkeelle lähdetään suhteellisen matalalta, tietenkin siksi että olisi mahdollista nousta todella korkealle. Godfrey ei tosin ole kovin kärsivällinen tuon nousun kanssa, vaan hyökkää heti aloitusosan jälkeen jo piakkoin täysillä eteenpäin.
I - ONE UNDERGROUND
My worm cathedral
All earthy for your infestation
These little workers build me an empire
Your loyalty I burrowed out mined by erosion
My little kingdom ready for me now
These careful times
The aftertaste of past digestion
Get what you can now
Good staff are hard to find
My bitter name
The full effect of time and tension
You utter duty and fight to stay the same
Tämän pianolla taustoitetun johdannon jälkeen siirrytään siis täyttä vauhtia ja huikealla energialla pääteemaan, joka toistuu sitten aikanaan myös teoksen lopussa. Godfreyn itsensä virheettömästi tuottama progeiloittelu tasoittaa tietä vähitellen nousevalle dramaturgian kaarelle. Heti kakkososa lähestyy täydellisyyttä rauhallisemmassa tempossa laulettuine säkeineen, jotka vuorottelevat aggressiivisempien instrumentaaliosuuksien kanssa. Godfreyn piano helkkyy taustalla levottomasti. Soundit ovat jo melko suuria.
II - ABRACADAVER
With a cross upon the wall
I was blinded by it all
Now the faces left behind
These are no friends of mine
When your fears are cast aside
Out across the great divide
Rage is part of your design
But I won’t play this time
Hero waiting in the line
Here on your own
All alone
Niin lupaavan alun kuin Milliontown onkin jo tässä vaiheessa saanut, mikään ei oikeastaan valmista satunnaista kuulijaa kahden seuraavan osan nerokkuutta varten. Osat III ja IV ovatkin taatusti suurenmoisinta musiikkia, mitä koko 2000-luvulla on saatu aikaan. Jälleen aloitetaan hyvin alhaalta, kauniin melodisen teeman kieppuessa stereokanavissa ja Godfreyn lausuessa ensimmäiset maagiset sanansa.
III - THE ONLY SURVIVORS
Why do you run and hide?
Here inside the lighthouse
You lose the way
Ghost of yesterday
And before you know
You’ll fade away
Sitten lähtee liikkeelle napakka instrumentaatio jousitaustoineen, jotka on totta kai oikeasti tehty ajan hengen mukaisesti syntikoilla. Seuraavat säkeet sitten osataankin meidän taloudessa ulkoa, vaikka tultaisiin keskellä yötä kysymään.
You and I, we will live and die
We are not the only survivors
You and me, we’re too blind to see
We are not the only survivors
Games that you people play
Here inside the lighthouse
You’ll have to stay
Time she ran away
Slipping through our fingers
Time running out
Tähän väliin vielä loistava väliosa ja sitten uudestaan.
You and I, we will live and die
We are not the only survivors
You and me, we’re too blind to see
We are not the only survivors
Tämän jälkeen sovitus paisuu niin massiiviseksi, että pää meinaa räjähtää – aitoon Godfrey-tyyliin siis. 2000-luvun mitä todennäköisimmin parhaaksi yksittäiseksi kappaleeksi jäävän suorituksen laakerit lunastetaan tämän jälkeen toden teolla neljännen osan alussa, jossa musiikki paisutetaan vielä isommaksi kuin olisi luullut enää mahdollista olevan. Johdannon jälkeen kitaristi John Mitchell pääsee soittamaan vuosikymmenen komeinta kitaraosuutta, joka ei ole teknisesti erityisen vaikea, mutta kuulostaa massiivisen sovituksen päällimmäisenä kuin taivaaseen pääsyltä.
Tällaisen ekstaasin jälkeen on ymmärrettävästi aika rauhoittaa hiukan, ja laulaa neljännen osan ensimmäiset säkeet.
IV - CORE
I, number you
Carving circles in your soul
I pull you through
As I do
Cut your family ties
Before your eyes
Too much, too soon
Early warning
Saved by the day
Carried away, you’re still falling
Falling
Tässä kohtaa kuullaan hupaisa väliosa, joka on aivan kuin jostakin Peter Gabrielin aikaisen Genesiksen kappaleesta, jostakin vuosien 1970 – 1973 väliltä!
Take me over
Harder, colder
I want you to be...
Ja sitten yhtäkkiä jo rauhoittunut kuulija tyrmätään täysillä esille pamahtavalla neljännen osan alkuteemalla, jota seuraa Mitchellin jo aiemmin kertaalleen soittama, kylmät väreet liikkeelle lähettävä kitaraosuus. Tämän ylemmäs ei ole enää mahdollista päästä!
Eikä kyllä päästäkään... Niinpä seuraakin ensimmäinen teoksen vain kahdesta ongelmallisesta vaiheesta. Se on saavuttanut ehdottoman kliimaksinsa ollessaan vasta juuri ja juuri puolivälissä. Mikään myöhemmin tuleva huippukohta ei voi enää ylittää äskeistä. Miten tämä dramaturginen ongelma ratkaistaan?
Milliontown laskeutuu pikaisesti alas, ja siirrytään periaatteessa kauniiseen mutta tässä kohtaa hieman hämmentävään, rauhalliseen osuuteen jossa pääosaa näyttelee jälleen Godfreyn piano. Mitään kovin päräyttävää ei kuitenkaan enää kuulla. Miten tästä eteenpäin?
V - THE CHOSEN FEW
Awake again and I’m alone
The thoughts I have are not my own
No one knows I’m here
The faces move around the room
Their voices cut into the gloom
But they’re not listening
What’s that shadow moving?
Is that a life in here?
Won’t someone please come and free me
Välittömästi näiden sanojen jälkeen koetaan nopea ahaa-elämys, kun löydetään uusi jäänkaunis teema seuraavien säkeiden taustalle.
And here, dead but still alive in here
Help me come alive
In here, in here
In here
Hetkellinen dramaturginen ongelmatilanne on ohitse, ja nyt ollaan jälleen vauhdissa, hyvää vauhtia nousemassa takaisin ylöspäin.
Oh, there’s a lot I’ve got to do
It was not your place to choose
And now I lose
I lose
Massiivinen sovitus lyhyen väliosan aikana osoittaa, että päämäärä on jälleen tekijöiden tiedossa. Tästä huolimatta seuraavaksi laskeudutaan jälleen tilapäisesti varsin alas, kun lähdetään kertaamaan teoksen pääteemaa.
VI - TWO UNDERGROUND
My worm cathedral
Diseased by all this intervention
I watch them turning
To things they might have been
These fatal days
Corrupted by our own perfection
You’re looking to me
But there’s nothing more to say
Nämä loppusanat lausutaan ajassa 17:38, jolloin kappaletta on jäljellä vielä yhdeksän minuuttia. Mihin käyttää tämä aika? Aluksi siirrytään tietenkin tähän osioon elimellisesti kuuluvaan pääteemaan, joka on varmaankin kaikkein progeinta koko kappaleessa: nopeasti ja kiihkeästi soitettu, vaikeassa tahtilajissa, ei aukea ensimmäisellä kuuntelulla.
Seuraavan pitkän instrumentaalijakson aikana osoitetaan viimeistään, ettei minkäänlaista epävarmuutta ole enää jäljellä. Godfrey ja Mitchell vuorottelevat etualalla tasapainoisesti, ja tuotanto jatkuu virheettömine soundeineen niin täydellisenä kuin mahdollista. Ja juuri kun tuntuu siltä, ettei ylemmäs voida enää päästä, esiin purkautuu uudelleen pääteema uusine muunnelmineen, jonka kuunteleminen tässä vaiheessa alkaa jo koetella kestävyyttä.
Godfreyn ollessa kosketinsoittimineen etualalla Mitchell lataa taustalle mahtavia riffejä. Juuri kun tuntuu siltä, että hiki on noussut pintaan ja kaipaa jo helpotusta, laskeudutaan vähän ennen 23 ja puolen minuutin täyttymystä takaisin alas ja aloitetaan teoksen finaali pelkällä pianolla. Siitä noustaan sitten varsin nopeasti takaisin ylös, soittaen pääteemaa ensisijaisesti kosketinsoittimia etualalla käyttäen. Tätä seuraa nopeasti eteen tuleva, aivan täydellinen lopetus ajassa 25:07.
Mutta lopetus onkin valelopetus, sillä noin 15 sekunnin tauon jälkeen alkaa vielä pianolla soitettu epilogi, jonka tarkoitus on jäänyt minulle hiukan hämärän peittoon. Onhan se ihan kaunista, mutta miksi ihmeessä enää jatkaa kappaletta joka jo päättyi aivan täydellisesti selkeään huippukohtaansa? Pianonsoitto ei kestä edes täyttä minuuttia, ja päättyy viimeisen nuotin hitaaseen häipymiseen, jonka jälkeen kellot pysähtyvät ajassa 26:35. Tämä on joka tapauksessa muutoin täydellisen musiikkiesityksen toinen ongelmakohta, johon jo edellä viittasin.
Milliontownin inspiraationa on toiminut Gordon Houghtonin fantasiaromaani The Apprentice (1999). Se on heittänyt äärimmäisen kovan haasteen Porcupine Treen syyskuussa julkaistavalle The Incidentille, joka lienee ainoa teos, joka ehtii vielä riistää Milliontownilta sen aseman 00-luvun komeimpana yksittäisenä kappaleena. Onnistuuko se tässä vaativassa tehtävässä?
Toki lokakuussa tulee vielä ainakin Nosoundin uusi levy A Sense of Loss, mutta jos Giancarlo Erra yltää tällaisille tasoille jo nyt, olen todella ällikällä lyöty. Hänen ambient-painotteinen ilmaisunsa on tähän mennessä ollut liian yksiulotteista – vaikkakin kyllä erittäin kaunista – voidakseen todella taistella kokonaisen vuosikymmenen parhaan kappaleen arvonimestä. Uskoisin, että tämä taisto ratkaistaan brittien kesken.
You ever notice how in the Bible whenever God needed to punish someone?
Make an example?
Or whenever God needed a killing?
He sent an angel.
Would you ever really want to see an angel?
Jem Godfreyn johtaman Frostin mestariteos Milliontown on listoillani nousemassa kovaa vauhtia kohti kaikkien aikojen hienoimpien kappaleiden terävintä kärkeä. Heinäkuun puolivälissä vuonna 2006 julkaistu, 26 minuutin ja 35 sekunnin mittainen huikean komea taideteos nousi jo parin, kolmen kuuntelun jälkeen kaikkien aikojen top 100 -listalleni, ja on nyt raivannut tiensä jo suunnilleen 20:n kärkeen.
Pohdinnan arvoisen johdannon jälkeinen aloitusjakso on melodisen rauhallinen. Liikkeelle lähdetään suhteellisen matalalta, tietenkin siksi että olisi mahdollista nousta todella korkealle. Godfrey ei tosin ole kovin kärsivällinen tuon nousun kanssa, vaan hyökkää heti aloitusosan jälkeen jo piakkoin täysillä eteenpäin.
I - ONE UNDERGROUND
My worm cathedral
All earthy for your infestation
These little workers build me an empire
Your loyalty I burrowed out mined by erosion
My little kingdom ready for me now
These careful times
The aftertaste of past digestion
Get what you can now
Good staff are hard to find
My bitter name
The full effect of time and tension
You utter duty and fight to stay the same
Tämän pianolla taustoitetun johdannon jälkeen siirrytään siis täyttä vauhtia ja huikealla energialla pääteemaan, joka toistuu sitten aikanaan myös teoksen lopussa. Godfreyn itsensä virheettömästi tuottama progeiloittelu tasoittaa tietä vähitellen nousevalle dramaturgian kaarelle. Heti kakkososa lähestyy täydellisyyttä rauhallisemmassa tempossa laulettuine säkeineen, jotka vuorottelevat aggressiivisempien instrumentaaliosuuksien kanssa. Godfreyn piano helkkyy taustalla levottomasti. Soundit ovat jo melko suuria.
II - ABRACADAVER
With a cross upon the wall
I was blinded by it all
Now the faces left behind
These are no friends of mine
When your fears are cast aside
Out across the great divide
Rage is part of your design
But I won’t play this time
Hero waiting in the line
Here on your own
All alone
Niin lupaavan alun kuin Milliontown onkin jo tässä vaiheessa saanut, mikään ei oikeastaan valmista satunnaista kuulijaa kahden seuraavan osan nerokkuutta varten. Osat III ja IV ovatkin taatusti suurenmoisinta musiikkia, mitä koko 2000-luvulla on saatu aikaan. Jälleen aloitetaan hyvin alhaalta, kauniin melodisen teeman kieppuessa stereokanavissa ja Godfreyn lausuessa ensimmäiset maagiset sanansa.
III - THE ONLY SURVIVORS
Why do you run and hide?
Here inside the lighthouse
You lose the way
Ghost of yesterday
And before you know
You’ll fade away
Sitten lähtee liikkeelle napakka instrumentaatio jousitaustoineen, jotka on totta kai oikeasti tehty ajan hengen mukaisesti syntikoilla. Seuraavat säkeet sitten osataankin meidän taloudessa ulkoa, vaikka tultaisiin keskellä yötä kysymään.
You and I, we will live and die
We are not the only survivors
You and me, we’re too blind to see
We are not the only survivors
Games that you people play
Here inside the lighthouse
You’ll have to stay
Time she ran away
Slipping through our fingers
Time running out
Tähän väliin vielä loistava väliosa ja sitten uudestaan.
You and I, we will live and die
We are not the only survivors
You and me, we’re too blind to see
We are not the only survivors
Tämän jälkeen sovitus paisuu niin massiiviseksi, että pää meinaa räjähtää – aitoon Godfrey-tyyliin siis. 2000-luvun mitä todennäköisimmin parhaaksi yksittäiseksi kappaleeksi jäävän suorituksen laakerit lunastetaan tämän jälkeen toden teolla neljännen osan alussa, jossa musiikki paisutetaan vielä isommaksi kuin olisi luullut enää mahdollista olevan. Johdannon jälkeen kitaristi John Mitchell pääsee soittamaan vuosikymmenen komeinta kitaraosuutta, joka ei ole teknisesti erityisen vaikea, mutta kuulostaa massiivisen sovituksen päällimmäisenä kuin taivaaseen pääsyltä.
Tällaisen ekstaasin jälkeen on ymmärrettävästi aika rauhoittaa hiukan, ja laulaa neljännen osan ensimmäiset säkeet.
IV - CORE
I, number you
Carving circles in your soul
I pull you through
As I do
Cut your family ties
Before your eyes
Too much, too soon
Early warning
Saved by the day
Carried away, you’re still falling
Falling
Tässä kohtaa kuullaan hupaisa väliosa, joka on aivan kuin jostakin Peter Gabrielin aikaisen Genesiksen kappaleesta, jostakin vuosien 1970 – 1973 väliltä!
Take me over
Harder, colder
I want you to be...
Ja sitten yhtäkkiä jo rauhoittunut kuulija tyrmätään täysillä esille pamahtavalla neljännen osan alkuteemalla, jota seuraa Mitchellin jo aiemmin kertaalleen soittama, kylmät väreet liikkeelle lähettävä kitaraosuus. Tämän ylemmäs ei ole enää mahdollista päästä!
Eikä kyllä päästäkään... Niinpä seuraakin ensimmäinen teoksen vain kahdesta ongelmallisesta vaiheesta. Se on saavuttanut ehdottoman kliimaksinsa ollessaan vasta juuri ja juuri puolivälissä. Mikään myöhemmin tuleva huippukohta ei voi enää ylittää äskeistä. Miten tämä dramaturginen ongelma ratkaistaan?
Milliontown laskeutuu pikaisesti alas, ja siirrytään periaatteessa kauniiseen mutta tässä kohtaa hieman hämmentävään, rauhalliseen osuuteen jossa pääosaa näyttelee jälleen Godfreyn piano. Mitään kovin päräyttävää ei kuitenkaan enää kuulla. Miten tästä eteenpäin?
V - THE CHOSEN FEW
Awake again and I’m alone
The thoughts I have are not my own
No one knows I’m here
The faces move around the room
Their voices cut into the gloom
But they’re not listening
What’s that shadow moving?
Is that a life in here?
Won’t someone please come and free me
Välittömästi näiden sanojen jälkeen koetaan nopea ahaa-elämys, kun löydetään uusi jäänkaunis teema seuraavien säkeiden taustalle.
And here, dead but still alive in here
Help me come alive
In here, in here
In here
Hetkellinen dramaturginen ongelmatilanne on ohitse, ja nyt ollaan jälleen vauhdissa, hyvää vauhtia nousemassa takaisin ylöspäin.
Oh, there’s a lot I’ve got to do
It was not your place to choose
And now I lose
I lose
Massiivinen sovitus lyhyen väliosan aikana osoittaa, että päämäärä on jälleen tekijöiden tiedossa. Tästä huolimatta seuraavaksi laskeudutaan jälleen tilapäisesti varsin alas, kun lähdetään kertaamaan teoksen pääteemaa.
VI - TWO UNDERGROUND
My worm cathedral
Diseased by all this intervention
I watch them turning
To things they might have been
These fatal days
Corrupted by our own perfection
You’re looking to me
But there’s nothing more to say
Nämä loppusanat lausutaan ajassa 17:38, jolloin kappaletta on jäljellä vielä yhdeksän minuuttia. Mihin käyttää tämä aika? Aluksi siirrytään tietenkin tähän osioon elimellisesti kuuluvaan pääteemaan, joka on varmaankin kaikkein progeinta koko kappaleessa: nopeasti ja kiihkeästi soitettu, vaikeassa tahtilajissa, ei aukea ensimmäisellä kuuntelulla.
Seuraavan pitkän instrumentaalijakson aikana osoitetaan viimeistään, ettei minkäänlaista epävarmuutta ole enää jäljellä. Godfrey ja Mitchell vuorottelevat etualalla tasapainoisesti, ja tuotanto jatkuu virheettömine soundeineen niin täydellisenä kuin mahdollista. Ja juuri kun tuntuu siltä, ettei ylemmäs voida enää päästä, esiin purkautuu uudelleen pääteema uusine muunnelmineen, jonka kuunteleminen tässä vaiheessa alkaa jo koetella kestävyyttä.
Godfreyn ollessa kosketinsoittimineen etualalla Mitchell lataa taustalle mahtavia riffejä. Juuri kun tuntuu siltä, että hiki on noussut pintaan ja kaipaa jo helpotusta, laskeudutaan vähän ennen 23 ja puolen minuutin täyttymystä takaisin alas ja aloitetaan teoksen finaali pelkällä pianolla. Siitä noustaan sitten varsin nopeasti takaisin ylös, soittaen pääteemaa ensisijaisesti kosketinsoittimia etualalla käyttäen. Tätä seuraa nopeasti eteen tuleva, aivan täydellinen lopetus ajassa 25:07.
Mutta lopetus onkin valelopetus, sillä noin 15 sekunnin tauon jälkeen alkaa vielä pianolla soitettu epilogi, jonka tarkoitus on jäänyt minulle hiukan hämärän peittoon. Onhan se ihan kaunista, mutta miksi ihmeessä enää jatkaa kappaletta joka jo päättyi aivan täydellisesti selkeään huippukohtaansa? Pianonsoitto ei kestä edes täyttä minuuttia, ja päättyy viimeisen nuotin hitaaseen häipymiseen, jonka jälkeen kellot pysähtyvät ajassa 26:35. Tämä on joka tapauksessa muutoin täydellisen musiikkiesityksen toinen ongelmakohta, johon jo edellä viittasin.
Milliontownin inspiraationa on toiminut Gordon Houghtonin fantasiaromaani The Apprentice (1999). Se on heittänyt äärimmäisen kovan haasteen Porcupine Treen syyskuussa julkaistavalle The Incidentille, joka lienee ainoa teos, joka ehtii vielä riistää Milliontownilta sen aseman 00-luvun komeimpana yksittäisenä kappaleena. Onnistuuko se tässä vaativassa tehtävässä?
Toki lokakuussa tulee vielä ainakin Nosoundin uusi levy A Sense of Loss, mutta jos Giancarlo Erra yltää tällaisille tasoille jo nyt, olen todella ällikällä lyöty. Hänen ambient-painotteinen ilmaisunsa on tähän mennessä ollut liian yksiulotteista – vaikkakin kyllä erittäin kaunista – voidakseen todella taistella kokonaisen vuosikymmenen parhaan kappaleen arvonimestä. Uskoisin, että tämä taisto ratkaistaan brittien kesken.
sunnuntai 16. elokuuta 2009
Toimintaa ja tasa-arvoasiaa
125. Luc Besson: Jeanne d'Arc (Blu-ray / 10.8.) ***½
Olin onnistunut välttämään tämän Luc Bessonin historiallisen sotaelokuvan (1999) katselemista kokonaisen vuosikymmenen sen jälkeen, kun Léonilla (1994) ensin suosikikseni noussut ohjaaja oli aiheuttanut minulle valtavan pettymyksen scifi-kammotuksellaan Viides elementti (1996). Tästä sydämistyneenä en enää halunnut Bessonin elokuvia katsella, eikä tämän seuraavan ohjauksen aihekaan ollut toisaalta erityisen kiinnostava. Boikottini osoittautui kuitenkin aika turhaksi, sillä Jeanne d'Arc osoittautui mukaansatempaavaksi ja hienosti toteutetuksi spektaakkeliksi, jossa aisti hieman itseironiaakin. Jopa Milla Jovovich näytteli hyvin, ja pidin erityisesti siitä tavasta, jolla tarina lopussaan kyseenalaisti yksioikoisen sankaruuden jääden pohtimaan omia teemojaan etenkin Dustin Hoffmanin roolihahmon suulla.
Lena Koppel: Rallybruder (12.8.)
Tuore ruotsalainen, 1960-luvun puoliväliin sijoittuva draama oli periaatteessa sympaattinen, ja pidän kyllä Eva Rösestä, mutta ei tätä hienoista maisemistakaan huolimatta jaksanut katsoa 22 minuuttia pidempään. Aiheena oli eläinlääkärin apulaisena toimivan naisen haaveet rallikuskiksi pääsemisestä, sekä niiden toteutumisesta jossakin Värmlannin maaseudulla.
Frank Cappello: No Way Back (12.8.)
Russell Crowen varhaista poliisifilmiä pystyi katsomaan vain 20 ja puoli minuuttia. Kaikin puolin halvalla tehtyä ja huonoa, nykyään näin joutava tuotanto ei varmaan kelpaisi edes televisioon.
David Gordon Green: Pineapple Express (12.8.)
Päivän ennaltakäsin katsoen ehkä mielenkiintoisin, mutta lopulta varsin yhdentekeväksi pelkistynyt elokuva yhdisteli Seth Rogenin komediaan brutaalin toimintaelokuvan piirteitä ja hyvin väsynyttä pilvipäähuumoria, jolle en valitettavasti nauranut kertaakaan. Annoin kuitenkin periksi vasta 31 minuutin kohdalla.
Nelson McCormick: Prom Night (12.8.)
Vuoden 1980 mainion kulttikauhufilmin ohjasi aikanaan yksi lajityypin lahjakkaimmista, kanadalainen Paul Lynch. Valitettavasti uusintaversion tekijöinä ei ollut hänen kaltaisiaan visionäärejä. Se osoittautui vain vanhan nimellä ratsastavaksi tylsäksi teinislasheriksi, joka ei kaiken lisäksi ainakaan alun perusteella tuntunut edes uskaltavan esittää graafista väkivaltaa – joka sentään olisi ainoa syy katsoa sitä! Aika noloa, että b-kauhun maestro J. S. Cardonen kirjoittaman ja sentään jonkinlaisia meriittejä omaavan Neal H. Moritzin tuottaman elokuvan ohjaajaksi oli valittu vain joku Nelson McCormick. Eikö hienon The Slayerin (1982) tekijä Cardone olisi itse voinut ohjatakin? Tosin hänellä ei varmaan olisi ollut siinä roolissa kovin vapaita käsiä. Lopputulos höpisevine bimboineen ja kaikinpuolisine uskalluksen puutteineen oli sen näköinen, ettei McCormickista kuultane jatkossa enää mitään. Keskeytys 11 minuutissa.
Mic Rodgers: Universal Soldier: The Return (12.8.)
Tältä en edes odottanut mitään, enkä kyllä saanutkaan. Tulipa nyt kuitenkin edes vilkaistua millä tavoin Roland Emmerichin alun perinkin melko vaatimaton – joskin kyllä erittäin viihdyttävä – Universal Soldier (1992) oli sen naurettavaksi kerrotussa, jo kolmannessa (!) jatko-osassa tuhottu. Jean-Claude Van Damme oli näihin aikoihin, vuonna 1999 uransa aallonpohjassa, tosin eihän hän ole sieltä kovin korkealle noussut sittemminkään. Nimettömät muut näyttelijät kyllä pullistelivat häntäkin hupaisammin. Keskeytys 12 minuutissa.
126. David Fincher: The Curious Case of Benjamin Button (Blu-ray / 12.8.) ***
Monen pikaisen vilkaisun perään sain vihdoin yhden elokuvan katsottua ihan kokonaan. Mielipide ei kuitenkaan teatterikatselusta enää miksikään muuttunut. Paljon hyvää, mutta tolkuttoman ylipitkäksi venytelty ja aivan liian forrestgumpmainen kyetäkseen saamaan aikaan todellisia myötäelämisen tunteita.
127. Robert Zemeckis: Romancing the Stone (Blu-ray / 13.8.) **½
Olen katsonut tämän aikanaan kahdestikin ja molemmilla kerroilla aivan yhtä huonoksi havainnut. Melkein kaikkien muiden kehut sekä teräväpiirtolaajakangaskuva saivat yrittämään vielä kertaalleen. Hieman väkinäiseltä ja monin paikoin puutteelliselta seikkailukomedia edelleen tuntui, mutta kokemus oli kuitenkin sen verran siedettävämpi, että lisäsin aiempaan arvosanaan puolikkaan tähden perään. Indiana Jonesin ensimmäisen seikkailun (1981) menestystähän Vihreän timantin metsästyksessä (1984) yritetään toistaa, mutta varsin vaatimattomin tuloksin. Pahikset ovat todella aneemisia, joten sankareilla ei missään vaiheessa ole vakavasti otettavaa vastusta. Lisäksi elokuva ei osaa millään päättää omaa tyylilajiaan: yritetään olla rennon komediallisia mutta katkotaan nuo tunnelmat brutaaleilla väkivaltakohtauksilla. Yritetään olla seikkailullisia, mutta ilman todellisten mukaansatempaavien käänteiden luomiseen vaadittavaa mielikuvitusta. Liikutaan olevinaan Kolumbiassa, mutta palmujen keskeltä siirrytään yhtäkkiä jylhiin havumetsiin. Monin paikoin väkinäinen replikointi on ajoittain vaivaannuttavan jäykkää ja sisällyksetöntä.
Steven E. de Souza: Street Fighter (13.8.)
Van Dammen tähdittämän, vuodelta 1994 olevan toimintaelokuvan työnsin soittimeen alun perinkin puolileikilläni, mutta silti sen älyttömyys onnistui lyhyessä ajassa ällistyttämään. Kylie Minogue Van Dammen johtaman kommandojoukon jäsenenä! Raul Julia saapastelemassa kaikissa kohtauksissaan yhdessä maailman hassuimmista diktaattoriunivormuista, jonka suunnittelijalle oli annettu alkuteksteissä peräti kokonaan oma krediitti! Niin hassua yrmyilyä, että sille ehti jopa pari kertaa nauraa ääneen, mutta lopulta oli pakko todeta, ettei moiseen kannata tuhlata aikaa. Onpa Commandon ja Die Hardin käsikirjoittaja saanut hienon ohjauksen CV:hensä – eikä voi syyttää muita edes huonosta käsikirjoituksesta, koska sekin on itse tehty. Keskeytys 11 minuutin jälkeen.
128. Danny Lerner: Direct Contact (Blu-ray / 13.8.) ***
Ajattelin katsoa heti perään vartin verran myös Dolph Lundgrenin tuoreen (2009) pullistelun alkua, mutta sepä imaisikin mukaansa ja oli pakko katsoa ihan kokonaan. Tyhmän aloituksen jälkeen elokuva tarkentui 1980-luvun sympaattisten ”yhden miehen armeija” -toimintaelokuvien perilliseksi, kun Dolph sai tehtäväkseen vapauttaa vankina pidetyn naikkosen hyökkäämällä aivan yksinään sotilastukikohtaan, jossa tätä pidettiin vankina. Tämän jälkeen juoni vasta monimutkaistuikin! Ohjaaja kiinnitti hauskasti huomiota ampumisiin, jotka esitettiin aina liioitelluin veripanoksin ja hidastettuna. Tällä tavoin herkuteltiin jopa syyttömien siviilien lahtaamisella, että pahikset näyttäisivät oikein todella pahoilta. Bulgariassa kuvattu elokuva osoitti, että sikäläinen autokanta on merkkien puolesta kohtalaisen premium-painotteinen, mutta kaikki autot ovat 15 – 20 vuotta vanhoja malleja. Dolphkin ajoi alussa päheällä mustalla BMW:llä, joka oli peräisin jostakin 1990-luvun alusta, ennen kuin vaihtoi sen vähintään yhtä vanhaan Mersuun.
129. Lewis Teague: The Jewel of the Nile (Blu-ray / 14.8.) **½
Muistan pitäneeni tästä Vihreän timantin metsästyksen jatko-osasta nähdessäni sen heti ensi-iltakierroksella (1985), mutta jo sittemmin tapahtunut tv-esitys paljasti sen aika typeräksi. Nyt katsoin edeltäjänsä tavoin myös jatko-osan kolmatta kertaa, todella pitkän tauon jälkeen, ja vaikka tyhmyydet olivat kieltämättä tallella, oli mukana myös paljon toimivampia seikkailu- ja toimintajaksoja kuin edeltäjässä. Parhaimmillaan Vihreää timanttia selvästi parempi, huonoimmillaan kuten beduiinien iltaan sijoittuvassa tanssijaksossa selvästi huonompi. Onneksi sarja älyttiin lopettaa tähän.
130. Gus Van Sant: Milk (Blu-ray / 15.8.) ****
Jos Harvey Milk olisi elossa, hän varmaan organisoisi homojen boikotin FS Filmiä kohtaan, joka ei jostakin aivan ihmeellisestä syystä julkaissut tätä Oscar-magneettia Suomessa blu-rayllä. Levy piti siksi tilata Kanadan Amazonilta. Tiedän kyllä, että myös Universal teki oharin Frost/Nixonin kohdalla, mutta heidän puolustukseen on sanottava, että se ei saanut yhtään Oscaria kun taas tämä sai parikin niistä tärkeimmistä. Oli miten oli, Gus Van Santin asiaelokuvassa on hieno tempo ja mahtavia roolisuorituksia.
Olin onnistunut välttämään tämän Luc Bessonin historiallisen sotaelokuvan (1999) katselemista kokonaisen vuosikymmenen sen jälkeen, kun Léonilla (1994) ensin suosikikseni noussut ohjaaja oli aiheuttanut minulle valtavan pettymyksen scifi-kammotuksellaan Viides elementti (1996). Tästä sydämistyneenä en enää halunnut Bessonin elokuvia katsella, eikä tämän seuraavan ohjauksen aihekaan ollut toisaalta erityisen kiinnostava. Boikottini osoittautui kuitenkin aika turhaksi, sillä Jeanne d'Arc osoittautui mukaansatempaavaksi ja hienosti toteutetuksi spektaakkeliksi, jossa aisti hieman itseironiaakin. Jopa Milla Jovovich näytteli hyvin, ja pidin erityisesti siitä tavasta, jolla tarina lopussaan kyseenalaisti yksioikoisen sankaruuden jääden pohtimaan omia teemojaan etenkin Dustin Hoffmanin roolihahmon suulla.
Lena Koppel: Rallybruder (12.8.)
Tuore ruotsalainen, 1960-luvun puoliväliin sijoittuva draama oli periaatteessa sympaattinen, ja pidän kyllä Eva Rösestä, mutta ei tätä hienoista maisemistakaan huolimatta jaksanut katsoa 22 minuuttia pidempään. Aiheena oli eläinlääkärin apulaisena toimivan naisen haaveet rallikuskiksi pääsemisestä, sekä niiden toteutumisesta jossakin Värmlannin maaseudulla.
Frank Cappello: No Way Back (12.8.)
Russell Crowen varhaista poliisifilmiä pystyi katsomaan vain 20 ja puoli minuuttia. Kaikin puolin halvalla tehtyä ja huonoa, nykyään näin joutava tuotanto ei varmaan kelpaisi edes televisioon.
David Gordon Green: Pineapple Express (12.8.)
Päivän ennaltakäsin katsoen ehkä mielenkiintoisin, mutta lopulta varsin yhdentekeväksi pelkistynyt elokuva yhdisteli Seth Rogenin komediaan brutaalin toimintaelokuvan piirteitä ja hyvin väsynyttä pilvipäähuumoria, jolle en valitettavasti nauranut kertaakaan. Annoin kuitenkin periksi vasta 31 minuutin kohdalla.
Nelson McCormick: Prom Night (12.8.)
Vuoden 1980 mainion kulttikauhufilmin ohjasi aikanaan yksi lajityypin lahjakkaimmista, kanadalainen Paul Lynch. Valitettavasti uusintaversion tekijöinä ei ollut hänen kaltaisiaan visionäärejä. Se osoittautui vain vanhan nimellä ratsastavaksi tylsäksi teinislasheriksi, joka ei kaiken lisäksi ainakaan alun perusteella tuntunut edes uskaltavan esittää graafista väkivaltaa – joka sentään olisi ainoa syy katsoa sitä! Aika noloa, että b-kauhun maestro J. S. Cardonen kirjoittaman ja sentään jonkinlaisia meriittejä omaavan Neal H. Moritzin tuottaman elokuvan ohjaajaksi oli valittu vain joku Nelson McCormick. Eikö hienon The Slayerin (1982) tekijä Cardone olisi itse voinut ohjatakin? Tosin hänellä ei varmaan olisi ollut siinä roolissa kovin vapaita käsiä. Lopputulos höpisevine bimboineen ja kaikinpuolisine uskalluksen puutteineen oli sen näköinen, ettei McCormickista kuultane jatkossa enää mitään. Keskeytys 11 minuutissa.
Mic Rodgers: Universal Soldier: The Return (12.8.)
Tältä en edes odottanut mitään, enkä kyllä saanutkaan. Tulipa nyt kuitenkin edes vilkaistua millä tavoin Roland Emmerichin alun perinkin melko vaatimaton – joskin kyllä erittäin viihdyttävä – Universal Soldier (1992) oli sen naurettavaksi kerrotussa, jo kolmannessa (!) jatko-osassa tuhottu. Jean-Claude Van Damme oli näihin aikoihin, vuonna 1999 uransa aallonpohjassa, tosin eihän hän ole sieltä kovin korkealle noussut sittemminkään. Nimettömät muut näyttelijät kyllä pullistelivat häntäkin hupaisammin. Keskeytys 12 minuutissa.
126. David Fincher: The Curious Case of Benjamin Button (Blu-ray / 12.8.) ***
Monen pikaisen vilkaisun perään sain vihdoin yhden elokuvan katsottua ihan kokonaan. Mielipide ei kuitenkaan teatterikatselusta enää miksikään muuttunut. Paljon hyvää, mutta tolkuttoman ylipitkäksi venytelty ja aivan liian forrestgumpmainen kyetäkseen saamaan aikaan todellisia myötäelämisen tunteita.
127. Robert Zemeckis: Romancing the Stone (Blu-ray / 13.8.) **½
Olen katsonut tämän aikanaan kahdestikin ja molemmilla kerroilla aivan yhtä huonoksi havainnut. Melkein kaikkien muiden kehut sekä teräväpiirtolaajakangaskuva saivat yrittämään vielä kertaalleen. Hieman väkinäiseltä ja monin paikoin puutteelliselta seikkailukomedia edelleen tuntui, mutta kokemus oli kuitenkin sen verran siedettävämpi, että lisäsin aiempaan arvosanaan puolikkaan tähden perään. Indiana Jonesin ensimmäisen seikkailun (1981) menestystähän Vihreän timantin metsästyksessä (1984) yritetään toistaa, mutta varsin vaatimattomin tuloksin. Pahikset ovat todella aneemisia, joten sankareilla ei missään vaiheessa ole vakavasti otettavaa vastusta. Lisäksi elokuva ei osaa millään päättää omaa tyylilajiaan: yritetään olla rennon komediallisia mutta katkotaan nuo tunnelmat brutaaleilla väkivaltakohtauksilla. Yritetään olla seikkailullisia, mutta ilman todellisten mukaansatempaavien käänteiden luomiseen vaadittavaa mielikuvitusta. Liikutaan olevinaan Kolumbiassa, mutta palmujen keskeltä siirrytään yhtäkkiä jylhiin havumetsiin. Monin paikoin väkinäinen replikointi on ajoittain vaivaannuttavan jäykkää ja sisällyksetöntä.
Steven E. de Souza: Street Fighter (13.8.)
Van Dammen tähdittämän, vuodelta 1994 olevan toimintaelokuvan työnsin soittimeen alun perinkin puolileikilläni, mutta silti sen älyttömyys onnistui lyhyessä ajassa ällistyttämään. Kylie Minogue Van Dammen johtaman kommandojoukon jäsenenä! Raul Julia saapastelemassa kaikissa kohtauksissaan yhdessä maailman hassuimmista diktaattoriunivormuista, jonka suunnittelijalle oli annettu alkuteksteissä peräti kokonaan oma krediitti! Niin hassua yrmyilyä, että sille ehti jopa pari kertaa nauraa ääneen, mutta lopulta oli pakko todeta, ettei moiseen kannata tuhlata aikaa. Onpa Commandon ja Die Hardin käsikirjoittaja saanut hienon ohjauksen CV:hensä – eikä voi syyttää muita edes huonosta käsikirjoituksesta, koska sekin on itse tehty. Keskeytys 11 minuutin jälkeen.
128. Danny Lerner: Direct Contact (Blu-ray / 13.8.) ***
Ajattelin katsoa heti perään vartin verran myös Dolph Lundgrenin tuoreen (2009) pullistelun alkua, mutta sepä imaisikin mukaansa ja oli pakko katsoa ihan kokonaan. Tyhmän aloituksen jälkeen elokuva tarkentui 1980-luvun sympaattisten ”yhden miehen armeija” -toimintaelokuvien perilliseksi, kun Dolph sai tehtäväkseen vapauttaa vankina pidetyn naikkosen hyökkäämällä aivan yksinään sotilastukikohtaan, jossa tätä pidettiin vankina. Tämän jälkeen juoni vasta monimutkaistuikin! Ohjaaja kiinnitti hauskasti huomiota ampumisiin, jotka esitettiin aina liioitelluin veripanoksin ja hidastettuna. Tällä tavoin herkuteltiin jopa syyttömien siviilien lahtaamisella, että pahikset näyttäisivät oikein todella pahoilta. Bulgariassa kuvattu elokuva osoitti, että sikäläinen autokanta on merkkien puolesta kohtalaisen premium-painotteinen, mutta kaikki autot ovat 15 – 20 vuotta vanhoja malleja. Dolphkin ajoi alussa päheällä mustalla BMW:llä, joka oli peräisin jostakin 1990-luvun alusta, ennen kuin vaihtoi sen vähintään yhtä vanhaan Mersuun.
129. Lewis Teague: The Jewel of the Nile (Blu-ray / 14.8.) **½
Muistan pitäneeni tästä Vihreän timantin metsästyksen jatko-osasta nähdessäni sen heti ensi-iltakierroksella (1985), mutta jo sittemmin tapahtunut tv-esitys paljasti sen aika typeräksi. Nyt katsoin edeltäjänsä tavoin myös jatko-osan kolmatta kertaa, todella pitkän tauon jälkeen, ja vaikka tyhmyydet olivat kieltämättä tallella, oli mukana myös paljon toimivampia seikkailu- ja toimintajaksoja kuin edeltäjässä. Parhaimmillaan Vihreää timanttia selvästi parempi, huonoimmillaan kuten beduiinien iltaan sijoittuvassa tanssijaksossa selvästi huonompi. Onneksi sarja älyttiin lopettaa tähän.
130. Gus Van Sant: Milk (Blu-ray / 15.8.) ****
Jos Harvey Milk olisi elossa, hän varmaan organisoisi homojen boikotin FS Filmiä kohtaan, joka ei jostakin aivan ihmeellisestä syystä julkaissut tätä Oscar-magneettia Suomessa blu-rayllä. Levy piti siksi tilata Kanadan Amazonilta. Tiedän kyllä, että myös Universal teki oharin Frost/Nixonin kohdalla, mutta heidän puolustukseen on sanottava, että se ei saanut yhtään Oscaria kun taas tämä sai parikin niistä tärkeimmistä. Oli miten oli, Gus Van Santin asiaelokuvassa on hieno tempo ja mahtavia roolisuorituksia.
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Kesälomakatseluja, taas
Vuorossa on seuraava erä kesämökkioloissa urheasti aloitettuja mutta monesti piakkoin kesken lopetettuja elokuvia. Tällaisia siis on tosiaankin ollut hyllyssä odottelemassa katseluvuoroaan ja monet osoittautuivat aika mitättömiksi. Mutta oli joukossa ihan hyviäkin. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin viime kerralla kesken jääneen elokuvan loppun katselu, joka tapahtui ihan kotioloissa.
119. John Carpenter: Ghosts of Mars (Blu-ray / 18. ja 21.7.) **½
Sain sitten tosiaan loppuun saakka katsottua viime kerralla lupaavasti alkaneeksi kehutun scifi-seikkailun, mutta kyllähän se totta kai heikkeni sen kohdan jälkeen johon viimeksi jäin. Erityisesti loppuratkaisussa ei ollut oikein mitään järkeä. Mutta ihan siedettävä näinkin, ei kylläkään voi mitenkään jäädä koristamaan omaa hyllyä vakinaiseen kokoelmaan.
Sitten takaisin mökille.
120. Robert Wise: The Day the Earth Stood Still (Blu-ray / 27.7.) ***
En ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä tieteisklassikkoa. Kokonaisuus oli tyydyttävää tasoa, mutta en havainnut tässä varsinaista klassikon ainesta. Tietysti kyseessä on oman aikansa lapsi.
Isabel Coixet: Elegy (28.7.)
Alun perinkin melko yhdentekevän tuntuinen draama vanhan professorin ja nuoren opiskelijatytön suhteesta keskeytyi välittömästi kun Penélope Cruz oli kaatunut Ben Kingsleyn alle ja Ben äityi kehumaan Penélopen tissejä kauneimmiksi mitä oli koskaan nähnyt. Tämä oman lajityyppinsä banaaliuden maailmanennätys saavutettiin ajassa 22 minuuttia ja sen jälkeen oli ymmärrettävästi mahdotonta jatkaa.
Richard Attenborough: A Bridge too Far (28.7.)
Uusi yritys heti perään, vielä samana aamuna. Suunnilleen kaikki oman aikansa supertähdet olivatkin mukana tässä noin vuonna 1977 valmistuneessa, lähes kolmituntisessa sotaspektaakkelissa. Se ei kuitenkaan onnistunut herättämään kiinnostusta ensimmäisten 33 minuuttinsa aikana, joten myös tässä kohtaa edessä oli keskeytys. Tavallaan kyllä ihan hyvin tehtyä, mutta herttaisen yhdentekevää.
Jan De Bont: Twister (31.7.)
Tätä piti yrittää katsoa uudelleen vain siksi, että näkisin oliko tämä tosiaan niin huono kuin mitä muistelin vuoden 1996 teatterikierrokselta. Näin tämän valmistumisvuonnaan jo ennen Suomen ensi-iltaa kesälomareissulla, Famous Playersin melko vaatimattomassa ostariteatterissa Montréalissa Kanadassa, jossa äänet oli väännetty aivan järjettömän kovalle. Ja kyllä vain, olihan tämä todella huono edelleen. Jos olisin jaksanut katsoa puolta tuntia pidemmälle, aiemmin määrittelemäni kaksi tähteä olisivat varmaan pudoneet yhteen viiva puoleentoista. Jo johdantojakso koetteli hermoja, kun lähestyvän tornadon ääneen oli miksattu leijonan karjuntaa ja perheenisä kuoli aivan typerästi yrittäen väkisin pitää myrskysuojan ovea kiinni samaan aikaan, kun sen pohjalla kyyröttävällä perheellä ei ollut hädän päivää. Olisi tyhmä mennyt sinne muiden joukkoon ja antanut sen oven lentää matkoihinsa! Ja sitten tutustuttiin maailman about ärsyttävimpiin päähenkilöihin, joista ärsyttävintä en ollutkaan vuoden 1996 ensikatselulla tunnistanut nuoreksi Philip Seymour Hoffmaniksi, koska tämä oli silloin minulle aivan uusi kasvo. Varsinaista pääroolia vetänyt Bill Paxton ei yleensäkään ole kovin hyvä näyttelijä, mutta tässä hän on aivan erityisen epäluonteva. Ja muitakin vielä tuolloin tuntemattomia kasvoja tyhmien tornadonjahtaajien joukosta löytyi, kuten Jeremy Davies (Saving Private Ryan, Ravenous) ja Todd Field (Eyes Wide Shut, sekä In the Bedroomin ohjaus). Heitä kävi vähän sääliksi, mutta ovathan he Hoffmanin tavoin päässeet sittemmin mukaan huomattavasti laadukkaampiin tuotantoihin.
121. Jennifer Lynch: Surveillance (Blu-ray / 31.7.) ***½
Tämä sinänsä tehokas trilleri menetti loppuratkaisunsa takia viime metreillä puolikkaan tähden. Syrjäseudulla toimivien sarjamurhaajien jälkien selvittelystä poliisikuulusteluissa oli saatu rakennetuksi oikein kiehtova mysteeri, mutta pulmaksi muotoutuivat lopulta koko tarinan melko täydellinen pointittomuus (ellei sellaiseksi lasketa punaniskapoliiseille vittuilua) sekä se, että loppuselvittelyt toteutuivat jokseenkin täsmälleen siten kuten jo hyvissä ajoin ennalta arvasin. Olisin toivonut loppuun vielä jonkinlaista ennalta arvaamatonta koukkua, vaikkapa vain yllättävän motiivin muodossa, mutta sitä ei tarjoiltu vaan kaikki oli lopulta juuri niin kuin miltä jo ennen puoliväliä näytti. Hyvin tehty trilleri joka tapauksessa.
122. Adam Shankman: Bedtime Stories (Blu-ray / 1.8.) ***½
Heikot arvostelut teatterikierroksellaan saanut koko perheen Adam Sandler -komedia oli sekin niin viihdyttävää katsottavaa, että ajoittaisesta typeryydestä huolimatta loppuun pääsi vaivattomasti. Jopa Rob Schneiderin pakollinen sivurooli oli tällä kertaa melko hauska.
Guy Hamilton: Battle of Britain (1.8.)
Tämä 1960-luvun lopun sotaelokuva sen sijaan typerrytti jo johdantojaksollaan, joka oli erittäin kiinnostunut vanhoista lentokoneista ja räjähdyksistä, mutta viis veisasi henkilöistä. Keskeytys tuli jo joskus 13 ja 14 minuutin välillä, jolloin poistuin paikalta sulkemaan uuninpeltejä enkä takaisin palattuani viitsinyt enää jatkaa tällaisen patsastelun parissa.
123. Stanley Kubrick: Dr. Strangelove (Blu-ray / 2.8.) ***
Tämä elokuva oli toki ennestään tuttu. Kiinnosti vain vielä kertaalleen ihmetellä, miksi ihmeessä tämä on IMDb:n mukaan Kubrickin paras elokuva, enkä ymmärrä sitä vieläkään. Siis eihän tämä tietysti mikään huono ole, mutta satiiri on todella väkisin rautalangasta väännettyä. Kaiken kaikkiaan ihan OK, mutta Kubrickin elokuvista ainakin Killer’s Kiss, The Killing, Spartacus, Kellopeliappelsiini, Hohto, Full Metal Jacket ja Eyes Wide Shut ovat parempia.
124. Eric Brevig: Journey to the Centre of the Earth 3D (Blu-ray / 3.8.) **½
Brendan Fraserin tähdittämä uusi versio klassisesta tarinasta. Sen jaksoi katsoa loppuun asti uteliaisuudesta 3D-tekniikkaa kohtaan, mutta olihan se muuten aika pitkäveteinen. Tätä sai katsoa blu-rayltä perinteisten puna-viherlasien kanssa, joiden kanssa aloittaessa epäili koko ajan että lopussa särkisi päätä, mutta ei siinä sitten lopulta niin käynyt. Ei kokemusta silti voi miellyttäväksikään kehua, vaikka jotkut kolmiulotteisuusefektit olivatkin melko hienoja.
Edward Zwick: Defiance (3.8.)
Tämä on ilmeisesti vähän samantapaisesta puusta veistetty kuin Tarantinon Inglourious Basterds, jota en tosin ole vielä nähnyt. Toisen maailmansodan aikaan, vuonna 1941 ryhmä juutalaisia päättää antaa natseille takaisin samalla mitalla ja perustaa oman partisaaniryhmittymän Daniel Craigin johdolla. Kukapa voisi epäonnistua James Bondin johdolla? Tätä jaksoi katsoa peräti 38 ja puoli minuuttia, mutta lopulta oli pakko myöntää että kiinnostavia elementtejä oli melko vähän ja kun kokonaiskesto olisi ollut pitkän matkaa kolmatta tuntia, tuntui viisaimmalta antaa periksi. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi huonojen tai edes yhdentekevien elokuvien parissa, joista tämä kuuluu jälkimmäisiin.
Gavin O’Connor: Pride and Glory (3.8.)
Newyorkilaisten poliisien sekaantumista rikolliseen maailmaan tutkaileva rikosdraama oli kaiketi ihan hyvin tehty, mutta totaalisen epämielenkiintoinen elokuva, jonka suhteen annoin periksi 33 minuutin kohdalla. Joe Carnahan on ilmeisesti vastuussa lopputuloksen realistisuudesta ja katu-uskottavuudesta, mutta tässä ei ollut läheskään samanlaista imua kuin miehen omissa ohjauksissa. Niistä Narc (2002, *****) lienee yksi kaikkien aikojen loistavimmista poliisielokuvista, kannattaa katsoa mieluummin se vaikka kymmenettä kuin tämä edes ensimmäistä kertaa.
Tämän jälkeen on jäljellä vielä yhden viikon verran näitä kesämökkikatseluja, palataan niihin kuun puolivälissä.
119. John Carpenter: Ghosts of Mars (Blu-ray / 18. ja 21.7.) **½
Sain sitten tosiaan loppuun saakka katsottua viime kerralla lupaavasti alkaneeksi kehutun scifi-seikkailun, mutta kyllähän se totta kai heikkeni sen kohdan jälkeen johon viimeksi jäin. Erityisesti loppuratkaisussa ei ollut oikein mitään järkeä. Mutta ihan siedettävä näinkin, ei kylläkään voi mitenkään jäädä koristamaan omaa hyllyä vakinaiseen kokoelmaan.
Sitten takaisin mökille.
120. Robert Wise: The Day the Earth Stood Still (Blu-ray / 27.7.) ***
En ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä tieteisklassikkoa. Kokonaisuus oli tyydyttävää tasoa, mutta en havainnut tässä varsinaista klassikon ainesta. Tietysti kyseessä on oman aikansa lapsi.
Isabel Coixet: Elegy (28.7.)
Alun perinkin melko yhdentekevän tuntuinen draama vanhan professorin ja nuoren opiskelijatytön suhteesta keskeytyi välittömästi kun Penélope Cruz oli kaatunut Ben Kingsleyn alle ja Ben äityi kehumaan Penélopen tissejä kauneimmiksi mitä oli koskaan nähnyt. Tämä oman lajityyppinsä banaaliuden maailmanennätys saavutettiin ajassa 22 minuuttia ja sen jälkeen oli ymmärrettävästi mahdotonta jatkaa.
Richard Attenborough: A Bridge too Far (28.7.)
Uusi yritys heti perään, vielä samana aamuna. Suunnilleen kaikki oman aikansa supertähdet olivatkin mukana tässä noin vuonna 1977 valmistuneessa, lähes kolmituntisessa sotaspektaakkelissa. Se ei kuitenkaan onnistunut herättämään kiinnostusta ensimmäisten 33 minuuttinsa aikana, joten myös tässä kohtaa edessä oli keskeytys. Tavallaan kyllä ihan hyvin tehtyä, mutta herttaisen yhdentekevää.
Jan De Bont: Twister (31.7.)
Tätä piti yrittää katsoa uudelleen vain siksi, että näkisin oliko tämä tosiaan niin huono kuin mitä muistelin vuoden 1996 teatterikierrokselta. Näin tämän valmistumisvuonnaan jo ennen Suomen ensi-iltaa kesälomareissulla, Famous Playersin melko vaatimattomassa ostariteatterissa Montréalissa Kanadassa, jossa äänet oli väännetty aivan järjettömän kovalle. Ja kyllä vain, olihan tämä todella huono edelleen. Jos olisin jaksanut katsoa puolta tuntia pidemmälle, aiemmin määrittelemäni kaksi tähteä olisivat varmaan pudoneet yhteen viiva puoleentoista. Jo johdantojakso koetteli hermoja, kun lähestyvän tornadon ääneen oli miksattu leijonan karjuntaa ja perheenisä kuoli aivan typerästi yrittäen väkisin pitää myrskysuojan ovea kiinni samaan aikaan, kun sen pohjalla kyyröttävällä perheellä ei ollut hädän päivää. Olisi tyhmä mennyt sinne muiden joukkoon ja antanut sen oven lentää matkoihinsa! Ja sitten tutustuttiin maailman about ärsyttävimpiin päähenkilöihin, joista ärsyttävintä en ollutkaan vuoden 1996 ensikatselulla tunnistanut nuoreksi Philip Seymour Hoffmaniksi, koska tämä oli silloin minulle aivan uusi kasvo. Varsinaista pääroolia vetänyt Bill Paxton ei yleensäkään ole kovin hyvä näyttelijä, mutta tässä hän on aivan erityisen epäluonteva. Ja muitakin vielä tuolloin tuntemattomia kasvoja tyhmien tornadonjahtaajien joukosta löytyi, kuten Jeremy Davies (Saving Private Ryan, Ravenous) ja Todd Field (Eyes Wide Shut, sekä In the Bedroomin ohjaus). Heitä kävi vähän sääliksi, mutta ovathan he Hoffmanin tavoin päässeet sittemmin mukaan huomattavasti laadukkaampiin tuotantoihin.
121. Jennifer Lynch: Surveillance (Blu-ray / 31.7.) ***½
Tämä sinänsä tehokas trilleri menetti loppuratkaisunsa takia viime metreillä puolikkaan tähden. Syrjäseudulla toimivien sarjamurhaajien jälkien selvittelystä poliisikuulusteluissa oli saatu rakennetuksi oikein kiehtova mysteeri, mutta pulmaksi muotoutuivat lopulta koko tarinan melko täydellinen pointittomuus (ellei sellaiseksi lasketa punaniskapoliiseille vittuilua) sekä se, että loppuselvittelyt toteutuivat jokseenkin täsmälleen siten kuten jo hyvissä ajoin ennalta arvasin. Olisin toivonut loppuun vielä jonkinlaista ennalta arvaamatonta koukkua, vaikkapa vain yllättävän motiivin muodossa, mutta sitä ei tarjoiltu vaan kaikki oli lopulta juuri niin kuin miltä jo ennen puoliväliä näytti. Hyvin tehty trilleri joka tapauksessa.
122. Adam Shankman: Bedtime Stories (Blu-ray / 1.8.) ***½
Heikot arvostelut teatterikierroksellaan saanut koko perheen Adam Sandler -komedia oli sekin niin viihdyttävää katsottavaa, että ajoittaisesta typeryydestä huolimatta loppuun pääsi vaivattomasti. Jopa Rob Schneiderin pakollinen sivurooli oli tällä kertaa melko hauska.
Guy Hamilton: Battle of Britain (1.8.)
Tämä 1960-luvun lopun sotaelokuva sen sijaan typerrytti jo johdantojaksollaan, joka oli erittäin kiinnostunut vanhoista lentokoneista ja räjähdyksistä, mutta viis veisasi henkilöistä. Keskeytys tuli jo joskus 13 ja 14 minuutin välillä, jolloin poistuin paikalta sulkemaan uuninpeltejä enkä takaisin palattuani viitsinyt enää jatkaa tällaisen patsastelun parissa.
123. Stanley Kubrick: Dr. Strangelove (Blu-ray / 2.8.) ***
Tämä elokuva oli toki ennestään tuttu. Kiinnosti vain vielä kertaalleen ihmetellä, miksi ihmeessä tämä on IMDb:n mukaan Kubrickin paras elokuva, enkä ymmärrä sitä vieläkään. Siis eihän tämä tietysti mikään huono ole, mutta satiiri on todella väkisin rautalangasta väännettyä. Kaiken kaikkiaan ihan OK, mutta Kubrickin elokuvista ainakin Killer’s Kiss, The Killing, Spartacus, Kellopeliappelsiini, Hohto, Full Metal Jacket ja Eyes Wide Shut ovat parempia.
124. Eric Brevig: Journey to the Centre of the Earth 3D (Blu-ray / 3.8.) **½
Brendan Fraserin tähdittämä uusi versio klassisesta tarinasta. Sen jaksoi katsoa loppuun asti uteliaisuudesta 3D-tekniikkaa kohtaan, mutta olihan se muuten aika pitkäveteinen. Tätä sai katsoa blu-rayltä perinteisten puna-viherlasien kanssa, joiden kanssa aloittaessa epäili koko ajan että lopussa särkisi päätä, mutta ei siinä sitten lopulta niin käynyt. Ei kokemusta silti voi miellyttäväksikään kehua, vaikka jotkut kolmiulotteisuusefektit olivatkin melko hienoja.
Edward Zwick: Defiance (3.8.)
Tämä on ilmeisesti vähän samantapaisesta puusta veistetty kuin Tarantinon Inglourious Basterds, jota en tosin ole vielä nähnyt. Toisen maailmansodan aikaan, vuonna 1941 ryhmä juutalaisia päättää antaa natseille takaisin samalla mitalla ja perustaa oman partisaaniryhmittymän Daniel Craigin johdolla. Kukapa voisi epäonnistua James Bondin johdolla? Tätä jaksoi katsoa peräti 38 ja puoli minuuttia, mutta lopulta oli pakko myöntää että kiinnostavia elementtejä oli melko vähän ja kun kokonaiskesto olisi ollut pitkän matkaa kolmatta tuntia, tuntui viisaimmalta antaa periksi. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi huonojen tai edes yhdentekevien elokuvien parissa, joista tämä kuuluu jälkimmäisiin.
Gavin O’Connor: Pride and Glory (3.8.)
Newyorkilaisten poliisien sekaantumista rikolliseen maailmaan tutkaileva rikosdraama oli kaiketi ihan hyvin tehty, mutta totaalisen epämielenkiintoinen elokuva, jonka suhteen annoin periksi 33 minuutin kohdalla. Joe Carnahan on ilmeisesti vastuussa lopputuloksen realistisuudesta ja katu-uskottavuudesta, mutta tässä ei ollut läheskään samanlaista imua kuin miehen omissa ohjauksissa. Niistä Narc (2002, *****) lienee yksi kaikkien aikojen loistavimmista poliisielokuvista, kannattaa katsoa mieluummin se vaikka kymmenettä kuin tämä edes ensimmäistä kertaa.
Tämän jälkeen on jäljellä vielä yhden viikon verran näitä kesämökkikatseluja, palataan niihin kuun puolivälissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)