1984

Orwellin vuonna 1984 elokuvatarjonnan terävin kärki oli hieman keskimääräistä kapeampi, mutta sitäkin korkeatasoisempi. Täyteen viiteen tähteen yltäviä elokuvia olen tuolta vuodelta nähnyt vain viisi kappaletta, kaiken kaikkiaan 76:sta, mikä ei tuota vuodelle kovinkaan mairittelevaa onnistumisprosenttia. Mutta keskitytään olennaiseen: nämä elokuvat ovat loistavia, ja niistä yhden katselu viime viikonloppuna toimi tietenkin inspiraationa kirjoittaa seuraavaksi juuri tästä vuodesta.

Carl Reiner: All of Me
Vuoden paras harmiton viihde-elokuva on yksi Steve Martinin uran huippukohdista. All of Me kertoo periaatteessa höperön fantasiatarinan lakimiehestä, joka ei ole täysin tyytyväinen elämäänsä: liikaa töitä, liian vähän aikaa rakkaalle musiikkiharrastukselle, ja naisystäväkin feikkaa orgasminsa. Kun mies saa asiakkaakseen kuolemaisillaan olevan upporikkaan, äksyn naisen, käynnistyy uskomaton tapahtumasarja jonka kautta tämä ei ainoastaan löydä elämälleen tasapainoa vaan myös elämänsä rakkauden. Ja kaiken tämän keskiössä on höpsön oloinen itämainen guru, joka pystyy auttamaan sieluja siirtymään kehosta toiseen...

Wes Craven: A Nightmare on Elm Street
Vuoden kauhuneronleimaus oli 1970-luvulla uransa varsin häijyillä halpiselokuvilla aloittaneen Wes Cravenin innovatiivinen Painajainen Elm Streetillä. Edes Suomen näihin aikoihin yleensä säälimätön elokuvasensuuri ei voinut olla viehättymättä sen psykologisista ulottuvuuksista. Elokuva sai useita jatko-osia ja esitteli kauhuelokuvagenreen uuden ikonin, teinejä näiden unissa teurastavan Freddy Kruegerin. Craven yhdisteli kauhuunsa huumoria vesittämättä silti elokuvansa pelottavia elementtejä - taito, joka oli jo tuolloin aivan liian harvinainen, nykytilanteesta puhumattakaan.

Russell Mulcahy: Razorback
Australian Melbournessa syntynyt Russell Mulcahy aloitti uransa musiikkivideoiden parissa, mikä löi erittäin näkyvän leiman hänen kahden ensimmäisen varsinaisen näytelmäelokuvansa visuaaliseen ulkoasuun. Monet niistä kuvallisista tempuista, joilla nuori ohjaaja pyrki saamaan Australian erämaaseudulla raivoavasta jättiläismäisestä tappajavillisiasta kertovan kauhuelokuvansa mahdollisimman omaperäisen näköiseksi, saattavat ehkä vaikuttaa itsetarkoitukselliselta kikkailulta. Niiden toimivuutta on silti vaikea kiistää. Huippu-upean kokonaisuuden kruunaavat henkilöinä hienosti piirretyt, sympaattiset päähenkilöt ja upea musiikki.

John Milius: Red Dawn
Sitten aletaan ampua todella kovilla! Vanha äärioikeistolainen asehullu republikaani John Milius ylitti helposti Conan, barbaarin tekemällä fantasiaelokuvan siitä, miten Neuvostoliitto ja Kuuba miehittävät yhteistuumin vapaan Yhdysvallat. Miehittäjiä vastaan ryhtyy taistelemaan pikkukaupungin high school -nuorukaisista koostuva, aluksi eripurainen sissijoukko. Voiko lopputulos yllättää positiivisesti? Kyllä vain, sillä paitsi että jokaisen nuoren luonne onnistutaan piirtämään taidokkaasti, heidät kuvataan vastoin ohjaajan ideologiaa loppua kohden yhä pahempina sotarikollisina, joiden häikäilemättömyys ei lopulta enää eroa edukseen inhojen miehittäjäkommarien vastaavasta.

James Cameron: The Terminator
Vuoden kovin toimintakasvo oli entinen kehonrakentaja Arnold Schwarzenegger, joka nähtiin nuoren superlahjakkuuden James Cameronin vasta toisessa pitkässä elokuvassa - ja ensimmäisessä, jonka suhteen hänellä oli aito kontrolli - ilmeettömänä tappajarobottina tulevaisuudesta. Yrmeälle, näyttelijäntaidoiltaan vaatimattomalle lihaskimpulle tämä oli jokseenkin täydellinen roolitus, ja loppuhan onkin sitten elokuvan historiaa. Cameron osasi kirjoittaa elokuvansa keskiöön myös sympaattisen naishahmon, ja ohjata toimintakohtaukset vertaansa vailla olevalla iskevyydellä.

Kunniamaininnan arvoisia elokuvia löydän vuodelta 1984 vain kaksi. Niistä ensimmäinen on Martin Brestin ohjaama Hollywood-hitti Beverly Hills Cop, joka edustaa omassa lajityypissään ehdotonta huippua. Kaksi tuntia menee kuin siivillä nuoresta Eddie Murphystä lopullisesti megatähden tehneen toimintakomedian parissa. Sen letkeä ote on vastustamaton, vaikka väkivaltaa annostellaankin siellä täällä yllättävän rouheasti.

Vakavampaa, joskin maltillisesti komedialla kuorrutettua draamaa edustaa puolestaan Tony Richardsonin ohjaama John Irving -filmatisointi The Hotel New Hampshire. Nuoret Jodie Foster ja Rob Lowe kohtaavat erinomaisen vinksahtaneella tavalla tragikoomisessa tarinassa, jossa tabuaiheita käsitellään melkoisella suoruudella.

 

Vuoden 1984 top 3:

1. The Terminator

2. Razorback

3. Red Dawn

 

Jukka Halttunen

1979

Huomasin juuri, että minun on pakko käydä läpi vuosi 1979 ennen kuin voin käydä läpi sitä edeltävän vuoden 1978. Tehdään se siis nyt saman tien. Palataan vuoteen 1978 sitten aikanaan.

Syynä tähän on yksi maailmankaikkeuden hienoimmista ja älykkäimmistä kauhuelokuvista, George A. Romeron Dawn of the Dead. Kuten asiaan vähänkään tarkemmin perehtyneet jo tietävät, sen vuosiluvuksi mainitaan eri lähteissä iloisesti sekaisin sekä 1978 että 1979. Harmillisinta tässä on se, että molemmat vuosiluvut ovat sen kohdalla oikein. Koska omasta mielestäni nimenomaan 1979 on enemmän oikein, on parempi käsitellä se ensin, koska muuten jos hyökkäisin ensin vuoden 1978 kimppuun, voisi joku aiheellisesti ihmetellä miksei tätä klassikkoa mainita siellä.

Romero kuvasi kauhuklassikkonsa Night of the Living Dead (1968) jatko-osaa vuoden 1977 syksystä vuoden 1978 alkupuolelle, tarkoituksenaan saada se ensi-iltaan tuona samana vuonna. Hän törmäsi kuitenkin kaikkien aikojen sensuuritaisteluun, joka on dokumentoitu perusteellisesti esimerkiksi Paul R. Gagnen kirjaan The Zombies That Ate Pittsburgh. Kamppailu siitä, mitä amerikkalaisissa teattereissa oikein sai näyttää 1970-luvun loppupuolella johti elokuvan ensi-illan roimaan lykkääntymiseen.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut Euroopassa. Elokuvan rahoittamiseen osallistunut italokauhun ikoni Dario Argento leikkautti siitä oman ns. äpäräversionsa, joka sai ensi-iltansa Italiassa 2. syyskuuta 1978. Argento oli lyhentänyt elokuvan liian runsasta, henkilöhahmoja syventävää dialogia, ylikorostanut verenroiskutusta ja lisännyt ääniraidalle erittäin huonoa heavy rockia. Tämä oli ainoa versio elokuvasta, joka sai ensi-iltansa vuoden 1978 puolella. Se ei missään nimessä saisi minulta sen enempää viittä tähteä kuin kunniamainintaakaan.

Pitkän sensuurikamppailun jälkeen se ainoa oikea, Romeron itsensä tekemä leikkaus elokuvasta sai Pohjois-Amerikan ensi-iltansa ilman minkäänlaista ikärajaa 24. toukokuuta 1979. Ja tällä perusteella sijoitan elokuvan siis vuoden 1979 ensi-iltojen joukkoon, vaikka siitä ns. äpäräversio jo edellisen vuoden puolella nähtiinkin ja sen takia mm. Internet Movie Database listaa elokuvan vuoden 1978 julkaisuksi. Tämä siis taustoituksena vuodelle 1979, jonka tuotantoon mahtuu kaiken kaikkiaan kuusi viiden tähden elokuvaa, Dawn of the Dead mukaan lukien. Aakkosjärjestyksessä ne ovat seuraavat.

Ridley Scott: Alien
Brittiohjaaja Ridley Scottin toinen pitkä elokuva on jo ajat sitten noussut kauhuelokuvan kuolemattomien klassikoiden joukkoon. Vuonna 1979 se oli osa kauhuelokuvan uutta aaltoa, joka sai huomattavasti lisävauhtia paitsi Dawn of the Deadin menetyksestä, myös joistakin seuraavana vuonna valmistuneista teoksista. Niistä näkyvin lienee ollut Stanley Kubrickin Hohto. Hetken aikaa tämä yksi hienoimmista elokuvan lajityypeistä paistatteli parrasvaloissa, kun kaikkein osaavimmatkin tekijät panostivat siihen. Avaruudessa kukaan ei ehkä kuullut huutoasi, elokuvateatterissa varmastikin.

Francis Coppola: Apocalypse Now
Romeron kauhuklassikon tavoin myös sotaelokuvan klassikon Apocalypse Now oli alun perin tarkoitus ehtiä teattereihin jo aiemmin. Francis Coppolan hyvin dokumentoitujen, elokuvan teossa esiintyneiden ongelmien vuoksi ensi-ilta lykkääntyi vuoteen 1979 saakka. Hyvää kannatti silti odottaa: kapteeni Willardin matka pimeyden ytimeen on yhtä hypnoottista seurattavaa nykyään kuin jo tuolloin. Vietnamin sota muuttuu pelkäksi symboliksi sen taustalla. 2000-luvun alussa Coppola julkaisi elokuvastaan pidennetyn version Apocalypse Now Redux, jota kannattaa vältellä viimeiseen saakka.

George A. Romero: Dawn of the Dead
Edellä jo käsitelty Dawn of the Dead on kaikkien splatter-elokuvien äiti. Kun ihmisiä syövät elävät kuolleet romahduttavat yhteiskuntajärjestyksen, viiden eloonjääneen joukko linnoittautuu yltäkylläisyyttä tarjoavaan ostoskeskukseen, vain kokeakseen siellä apokalyptisiä tapahtumia. Siinä missä Coppolan maailmanloppu oli vain vertauskuvallinen, tämä esitetään koko lailla todellisena. Lopussa pilkahtaa silti utopian mahdollisuus. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista ja fiksuimmista kauhuelokuvista on myös yksi kaikkien aikojen verisimmistä.

Carl Reiner: The Jerk
Steve Martinin koomikkouran ensimmäisen pääroolin sisältänyt Superhulttio on kieltämättä viiden tähden elokuvana vähän rajatapaus. Se sisältää useiden ääneen naurattavien täysosumien ohella myös hyvän määrän vaivaannuttavia huteja, mutta lopultakaan sen ansioita uudenlaisen, anarkistisen amerikkalaiskomedian uranuurtajana ei voi kiistää. Hetkittäin tuntuu kuin seuraisi Monty Pythonin hienoimpia hetkiä. Martin on virtuoosimainen viattoman idiootti Navinin roolissa, kun tämä saapuu kaukaa syvän etelän syrjäseuduilta suureen kaupunkiin etsimään todellista kutsumustaan.

Lewis Gilbert: Moonraker
Meistä useimpien suosikki Bond-elokuvien joukossa on se, jonka olemme sattumalta nähneet ensimmäisenä. Niin on minunkin. Kuuraketti kieltämättä koetteli aikanaan niitä rajoja, jotka ylittämällä 007-seikkailut olisivat muuttuneet puhtaiksi komedioiksi, mutta sillä on myös sydämeenkäyvät puolensa. Star Warsin inspiroima tieteisjuoni on, vaikkakin uskomaton, myös oikeasti vaikuttava. Ympäri maailmaa tapahtuvat seikkailut ovat vauhdikkaita ja niiden sijaintipaikat silmiähivelevän kauniita - kuten myös kaikkien aikojen ehkä upein Bond-tyttö Lois Chiles (myös jo aiemmin viisi tähteään tienannut Broadcast News, 1987). Jopa Rautaleuka rakastuu!

Walter Hill: The Warriors
Hetken aikaa kovaotteisen toiminnan guruna paistatelleen Walter Hillin todellinen läpimurtoteos oli meillä Suomessa täyskieltoon päätynyt näkemyksellinen jengielokuva Soturit. Kun tuon nimistä newyorkilaista katujengiä aletaan epäillä tärkeän jengijohtajan murhasta, he saavat peräänsä koko kaupungin muut jengit yhden kiivastahtisen yön aikana tapahtuvalla pakomatkallaan kotikulmille. Hill itse teki omasta elokuvastaan jopa Coppolan Reduxiakin karmeamman pilatun version, joka julkaistiin blu-rayllä ja sisälsi täysin idioottimaisia animaatiojaksoja. Alkuperäinen elokuva, joka on saatavana dvd:llä, on ikiaikainen klassikko.

The Warriorsin ohella toinen New Yorkin näkymiä taidokkaasti ilmaisussaan hyödyntävä pikkuklassikko on Abel Ferraran intensiivinen The Driller Killer, jonka ansioita on vaikea kiistää vaikkei sitä pystykään oikein mitenkään pitämään täysien viiden tähden arvoisena elokuvana. Sille siis kunniamaininta ja joku todella törkeän näköinen päähänporauskuva suoraan tähän alle, häh häh hää:

Toinen runsaasti pahennusta herättänyt vuoden 1979 tuotos on tietenkin Ruggero Deodaton kaikkien aikojen kannibaalielokuva Cannibal Holocaust, joka on vastenmielisimmillään todella oksettava mutta jonka tehokkuus ja kantaaottavuus ovat kaikesta huolimatta riittävän vakavasti otettavia, ettei elokuvalta voi mitenkään riistää sen ansaitsemaa kunniamainintaa.

Toinen italialainen väkivaltakauhun klassikko on tietenkin Lucio Fulcin Zombie, joka ei ole juuri muuta kuin Dawn of the Deadin halpa rip-off. Hetkinen, miten tällainen halpakopio voidaan julkaista jo samana vuonna kuin alkuperäinen? No tietenkin siksi, että Fulci oli jo ehtinyt nähdä 2. syyskuuta 1978 Italian ensi-iltansa saaneen Argenton luotsaaman ns. äpäräversion ja käyttänyt sitä oman työnsä suuntaviivoina. Toki on myös tunnustettava, että vaikka Fulci kyllä kopioi elokuvansa ulkoasun Romerolta, sen aihepiiri oli kieltämättä hänen omansa. Laitetaan tähän alle sen kunniaksi joku todella törkeän näköinen kuva siitäkin elokuvasta:

Huomattavasti vakavampaa draamaa, ja selvästi aidommin tieteispainotteista sellaista, tekivät samana vuonna neuvostoliittolainen Andrei Tarkovski ja kanadalainen David Cronenberg, joiden ohjaustyöt Stalker ja The Brood ovat myös omat kunniamainintansa totisesti ansainneet. Ja kun viiden tähden elokuvia oli kerran kuusi, niin pitää listalle lisätä vielä kuudes kunniamainintakin: edellä jo mainitun Monty Python -ryhmän räävitön Life of Brian, joka teki selvää jälkeä Uuden Testamentin legendoista ja päätyi täyskieltoon naapurimaassamme Norjassa.

Vuoden 1979 top 3:
1. Dawn of the Dead
2. Moonraker
3. Apocalypse Now

Jukka Halttunen

2002

Tasan kymmenen vuotta sitten oli melkoinen elokuvavuosi. Viiden tähden elokuvia oli poikkeuksellisen suuri määrä, yksitoista kappaletta, ja aivan erityisen hienoa oli niiden jakautuminen poikkeuksellisen laajasti ympäri maailmaa ja useita maanosia. Huippuelokuvia tehtiin niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikassakin; samoin Euroopassa ja jopa kaukaisessa Uudessa Seelannissa. Terävimmän kärjenkin taso oli poikkeuksellisen korkea.

Alexander Payne: About Schmidt
Yksi amerikkalaisen elokuvan suurimmista neroista ei ole merkittävästi epäonnistunut ohjaustöissään enää hiukan nolostuttavan debyyttinsä Citizen Ruth (1996) jälkeen. About Schmidt on ehkä jäänyt hieman unohduksiin myöhempien Oscar-magneettien Sideways (2004) ja The Descendants (2011) jäljiltä, mutta kuuluu siitä huolimatta Alexander Paynen tuotannon terävimpään kärkeen ja itse asiassa päihittää viimeksi mainitun helposti. Louis Begleyn romaaniin perustuva tarina on lähes vertaansa vailla oleva tragikomedia sekä eläkkeelle että leskeksi jääneen jokamiehen (Jack Nicholson) pyrkimyksistä löytää loppuelämälleen suunta.

Spike Jonze: Adaptation
Ohjaaja Spike Jonze ja käsikirjoittaja Charlie Kaufman olivat lyhyen aikaa amerikkalaisen elokuvan äärimmäisen dynaaminen duo. Edellämainitun Alexander Paynen tavoin he tekivät yhden mestariteoksen vuonna 1999 ja seuraavan 2002, mutta ovat sen jälkeen erkaantuneet omille urapoluilleen. Adaptation on äärimmäisen älykäs ja myös pisteliään hauska elokuva siitä, miten vaikeaa elokuvan käsikirjoittaminen voi olla. Nicolas Cage on erinomainen kaksoisroolissaan käsikirjoittaja Charlie Kaufmanina ja tämän kuviteltuna kaksoisveljenä. Harvinaisia orkideoita metsästävää eksentristä miestä tulkitseva Chris Cooper palkittiin miessivuosa-Oscarilla.

Jari Halonen: Aleksis Kiven elämä
Koko 2000-luvun edelleenkin paras kotimainen elokuva sai ensi-iltansa jo tammikuun puolivälissä ja asetti siten todella korkean vaatimustason vuoden myöhemmille teoksille. Jari Halosen uskomattoman hieno elämäkertaelokuva kertoo kansalliskirjailijamme elämäntarinan turkkalaiseen tyyliin ja naturalistisin keinoin, huumoria missään nimessä unohtamatta. Ohjaaja näyttelee itsekin yhden maukkaan sivuroolin. Hurmaava elokuva on täynnä ikimuistoisia repliikkejä ja tilanteita, ja sen finaalia on todella vaikeaa katsoa kuivin silmin.

Fernando Meirelles: City of God
Elokuvavuoden todellinen jymypaukku tuli kuitenkin niinkin eksoottisesta elokuvamaasta kuin Brasiliasta. Rio de Janeiron pahamaineisimpiin faveloihin sijoittuva, useammille vuosikymmenille levittäytyvä rikoseepos on tätä kirjoitettaessa kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla IMDb Top 250:ssä niinkin korkealla kuin sijalla 20. GoodFellasiin aiheellisesti verrattu teos kuvaa uskomattomalla taidolla ja mukaansatempaavuudella riolaisten nuorten elämää kadun kirjaimellisesti varjoisalla puolella. Pärjätäkseen täytyy olla kova, ja menestyäkseen on rikottava lakia.

Gaspar Noé: Irreversible
Argentiinalaissyntyisen Gaspar Noén Ranskassa ohjaama Irreversible on puolestaan vuoden 2002 huipuista ylivoimaisesti törkein. Tarina brutaalista raiskauksesta ja sen kostamisesta sisältää niin äärimmäistä väkivaltaa - itse raiskauskohtauskin kestää suunnilleen 8 minuuttia - ettei se missään nimessä sovellu kaikille katsojille. Noé kopioi pari vuotta aiemmin julkaistun Christopher Nolanin Mementon tavan kertoa tarina kohtaus kerrallaan takaperoisessa järjestyksessä, lopusta alkuun. Tällöin rankin materiaali nähdään heti ensimmäisenä, ja loppua kohden seesteydytään. Ratkaisu toimii, etenkin kun loppuun on varattu yllätyksiä, jotka muuttavat katsojan näkökulmaa aiemmin nähtyyn.

Peter Jackson: The Lord of the Rings: The Two Towers
Vain yhden sijan City of Godin alapuolelle IMDb Top 250:ssä tätä kirjoitettaessa sijoittuva Kaksi tornia oli ja on hankalassa asemassa Tarun sormusten herrasta keskimmäisen osana, jossa ei siten ole kunnollista alkua tai loppua. Ongelma käsiteltiin kuitenkin mallikkaasti toteutuksessa, jossa siitä tehtiin lavea, ja selvästi vähemmän fantasiaorientoitunut kuin tarinan kaksi muuta osaa. Kaksi tornia kulkee pitkin avaria tasankoja ratsastettavana seikkailuna, joka huipentuu valtaisaan lopputaisteluun. Se myös esittelee menestyksekkäästi uusia avainhenkilöitä, ja tekee kaiken vertaansa vailla olevalla helppoudella. Tylsiä hetkiä on turha odotella.

Joe Carnahan: Narc
Yksi kaikkien aikojen komeimmista poliisielokuvista syntyi nuoren Joe Carnahanin työnäytteenä. Uskomattomassa luovuuden vimmassa sittemmin keskinkertaisempia toimintapaukkuja väsännyt ohjaaja halusi tehdä rikosfilmin, jossa amerikkalaisen huumepoliisin työ näyttäytyy realistisena jopa sitä myöten, millaiset vaikutukset sillä on lainvartijan perhe-elämään. Tapahtumien keskiössä oleva poliisin murha säilyy arvoituksena loppumetreille saakka, ja niitä edeltävä viisitoistaminuuttinen epäiltyjen kuulustelu on koko vuosikymmenen intensiivisimpiä jaksoja liikkuvassa kuvassa.

Paul Thomas Anderson: Punch-Drunk Love
Boogie Nightsin (1997) ja Magnolian (1999) jälkeen kukaan ei varmastikaan epäillyt Paul Thomas Andersonin lahjoja elokuvantekijänä, mutta silti hänen paneutumisensa seuraavaksi romanttisen komedian lajityyppiin tuli varmasti yllätyksenä - etenkin kun pääroolissa nähtiin vielä 21. vuosisadan ykkösinhokki Adam Sandler. Lopputuloksen täydellinen onnistuminen oli varmaankin aika monelle täysi yllätys. Elokuvasta tuli nokkela, hauska, ja Sandlerin roolihahmon koettelemuksista niin työ- kuin rakkauselämässään oikeasti välittää.

Sam Mendes: Road to Perdition
Vuoden 2002 listan jo kolmas ohjaaja, joka teki ensin mestariteoksen vuonna 1999 ja sen jälkeen uusi suorituksensa kolmea vuotta myöhemmin, on uusimman Bond-elokuvankin ohjannut britti Sam Mendes. 1930-luvun lama-aikaan sijoittuva rikostarina teki Tom Hanksista chicagolaisen gangsterin ja esitteli Paul Newmanin näyttelijäntaitoja yhdessä tämän viimeisistä rooleista. Lopputulos ei tietysti voinut mitenkään ylittää American Beautyn huikeaa tasoa, mutta osoittautui kuitenkin kaikin puolin vaikuttavaksi ja hienosti tehdyksi elokuvaksi, joka palkittiin Oscarilla parhaasta kuvauksesta.

Steven Soderbergh: Solaris
Mikrobudjetin indieohjauksien ja massiivisten Hollywood-tuotantojen välillä sukkuloiva Steven Soderbergh oli poikkeuksellisen nerokkaassa vireessä toteuttaessaan uusintaversiota 30 vuotta aiemmin valmistuneesta Andrei Tarkovskin tieteisklassikosta. Soderberghin versio on melkein puolet lyhyempi, mutta onnistuu silti tavoittamaan tarinasta kaiken olennaisen ja tuo jopa sen eksistentialistiset pohdinnat esiin selkeämmin ja koskettavammin. George Clooney tekee hienon roolin yksinäisenä astronauttina, jonka luokse hänen kuollut vaimonsa palaa selittämättömästi kesken avaruusmatkan.

Spike Lee: 25th Hour
Spike Lee oli vuonna 2002 poikkeuksellisen herkässä vireessä seuratessaan nuoren newyorkilaisen huumekauppiaan viimeistä päivää ennen seitsemän vuoden vankilatuomiota. Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeisessä tilassa koko kaupunki tuntuu olevan yhtä lailla hermokimppuna kuin Edward Nortonin upeasti tulkitsema päähenkilö. Viimeistä iltaa vietetään kaverien seurassa, mutta tärkeimmiksi muodostuvat lopulta oma isä (Brian Cox) ja tyttöystävä (Rosario Dawson), joiden menettämisen traagisuus konkretisoituu loppua kohden katsojaa lähes itkettävällä tavalla.

Kunniamaininnan vuoden 2002 tuotannosta ansaitsee ensimmäiseksi Peter Kosminskyn ohjaama riipaiseva draama äidin ja tyttären suhteesta. White Oleander oli nuoren Alison Lohmanin läpimurtoelokuva, joskin todellisen huippuroolin siinä teki Renée Zellweger.

Meillä Suomessa tehtiin huomattavasti kevyempää mutta yhtä lailla herkeämättömän kiinnostavaa draamaa, kun Aku Louhimies sai valmiiksi kaupunkilaisdraamakomediansa Kuutamolla. Minna Haapkylän tähdittämä elokuva pukee viihteelliseen muotoon sarjan teräviä havaintoja omasta ajastaan ja siitä, miten ihmissuhteet muotoutuvat, toimivat ja purkaantuvat.

Niille, joita ihmissuhteet eivät kerta kaikkiaan kiinnosta, jonkin aikaa tuuliajolla ollut brittilahjakkuus Danny Boyle ohjasi ärhäkkään zombie-epidemiaelokuvan 28 Days Later, joka sai sittemmin jatkoakin. Hyperaktiivisesti leikattu videokamerakuva ajaa katsojan tarinan synkkään maailmaan, ja sen ihmiskuva on varsin kyyninen.

Näiden lisäksi Michael Moore teki oman läpimurtonsa amerikkalaisten asehulluutta luotaavalla dokumentilla Bowling for Columbine.

Vuoden 2002 top 5:
1. Narc
2. Solaris
3. Road to Perdition
4. City of God
5. About Schmidt

Jukka Halttunen

1971

Seuraavaksi siirrymme sitten kertaheitolla yli 40 vuotta ajassa taaksepäin, 1970-luvun alkuun. Sieltä merkinnöistäni löytyy vain viisi kappaletta viiden tähden elokuvia, kun niitä on lähempänä nykyhetkeä ollut selvästi enemmän. Tarkoittaako tämä sitä, että Hollywoodin todelliseksi kulta-ajaksi useasti mainittu 70-luku olikin tosiasiassa heikompi esitys kuin vaikkapa 90-luku?

Ei, pikemminkin päinvastoin. Selitys löytyy toisaalta. Vuodelle 1971 on tilastoihini ehkä siunaantunut vähemmän viiden tähden elokuvia, mutta niin on elokuvia ylipäänsäkin. Itse asiassa tuon vuoden onnistumisprosentti on huikean hyvä, kun peräti viisi elokuvaa on yltänyt täysiin pisteisiin vain 39:stä näkemästäni. Viiden tähden elokuvia niistä on siis peräti 12,8%.

Jos tätä lukemaa verrataan viimeksi esittelemääni huippuvuoteen 1995, tulos on yllättävä. Viiden tähden elokuvia oli tuolloin kieltämättä peräti 11 kappaletta, mutta nähtyjä elokuviakin oli sitten 93, jolloin vastaavaksi prosentiksi tulee vain 11,8% - vuosi 1995, niin loistava kuin se olikin, on siis itse asiassa suhteellisesti heikompi kuin 1971.

Siihen, miksi olen nähnyt 1970-luvun elokuvia näin merkittävästi vähemmän kuin 1990-luvun puolivälin, on puolestaan useita syitä. Ensiksi, olin vuonna 1971 vasta 8-vuotias enkä päässyt katsomaan esimerkiksi tässä luetelluista viiden tähden elokuvista yhtäkään teatteriin ikärajojen vuoksi. Yhtä niistä ei itse asiassa päässyt katsomaan kukaan muukaan (kuva alla), koska se kiellettiin Suomessa komeasti oikein korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä...

Toiseksi, en ollut vielä tuolloin älynnyt varta vasten ryhtyä harrastamaan elokuvia enkä siis muutenkaan hakeutunut niiden pariin. Kolmanneksi, Suomen Yleisradion kahdella kanavalla ei siihen aikaan esitetty käytännössä lainkaan uusia länsimaisia elokuvia. Jos tv-elokuva oli uusi, se oli silloin tehty Neuvostoliitossa ja kuvasi sosialistista realismia joko sellaisenaan tai vertauskuvien kautta. Neljänneksi, myös vanhojen elokuvien tarkistaminen jälkikäteen ei ole ollut yhtään liian helppoa, koska videotallenteina on aina ensisijaisesti julkaistu tuoreita elokuvia.

Viidenneksi, ennen vanhaan elokuvia aivan oikeasti tehtiin jonkin verran vähemmän. 1970-luvun alussa jokainen elokuva oli merkittävä investointi, koska ei ollut olemassa muita teknisiä keinoja sen tekemiseen kuin ison työryhmän toimesta tapahtuva filmille kuvaaminen, eikä toisaalta myöskään niin laajaa levityskanavien kirjoa kuin nykyään. Elokuvateatterilevityksen painoarvo oli nykyistä paljon suurempi, ja sen lisäksi oli sitten vain tv-levitys, Neuvosto-Suomi tosin harmittavasti poislukien.

Omaan itseeni täsmää vielä kuudeskin syy. Vuoden 1993 syksystä aina vuoden 2009 loppuun saakka minulla oli helppo pääsy elokuvien levittäjien järjestämiin lehdistönäytöksiin, jotka olivat luonnollisesti ilmaisia, ja tämä piti osaltaan huolen siitä että tuon aikavälin hieman vähemmänkin merkittävät tekeleet tuli nähtyä tuoreeltaan, itse asiassa jo hyvissä ajoin ennen "tavallista" elokuvayleisöä. Tämä siis omalta osaltaan myös paisutti tuona aikan nähtyjen elokuvien lukumäärää.

Stanley Kubrick: A Clockwork Orange
Vuosi 1971 oli erityisen hankala amerikkalaisohjaaja Stanley Kubrickin uudessa kotimassa Britanniassa, jossa listaamistani viidestä elokuvasta peräti kolme aiheutti skandaalin ja kieltopyrkimyksiä. Kellopeliappelsiini on niistä varmaankin kuuluisin ja tärkein. Edellisenä ohjaustyönään tieteiselokuvan ikiaikaisen klassikon 2001: Avaruusseikkailu (1968) julkaissut ohjaajanero ei päästänyt yleisöjä taaskaan helpolla kuvatessaan tulevaisuuden totalitaarisesti hallitun Britannian väkivaltarikollisia. Tapa, jolla nämä laitetaan kuriin, on nerokas: jokainen yksittäinen siirtymä vaiheesta toiseen tuntuu loogiselta ja oikealta, mutta lopputulos silti täysin väärältä.

Ken Russell: The Devils
Brittiohjaaja Ken Russellin pääteos The Devils on edellä mainittu Suomessa korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä kielletty elokuva, jonka sensuuriongelmat olivat myös kotimaassaan merkittäviä, eikä siitä ole vieläkään saatavilla vuosi sitten kuolleen ohjaajan tarkoittamaa leikkausta missään muodossa. John Whitingin näytelmään ja Aldous Huxleyn romaaniin perustuva elokuva pohjautuu tositapahtumiin 1600-luvun Ranskassa, jossa kokonaisen nunnayhteisön epäillään tulleen Saatanan riivaamiksi. Seksuaalisiin patoutumiin pohjautuvan joukkohysterian käsittely yhdistettynä uskontoon osoittautui tulikuumaksi aiheeksi.

Steven Spielberg: Duel
Jostakin oudosta syystä peräti kaksi viidestä vuoden 1971 viiden tähden elokuvasta sijoittuu amerikkalaisille valtateille ja suurimman osan aikaa niissä vain ajetaan autoilla. Kuinka sattuikaan, juuri nämä kaksi ovat samalla ne elokuvat, joilla ei ole ollut mitään sensuuriongelmia. Hollywood-elokuvan kultasormeksi nopeasti kehittyneen Steven Spielbergin teatterielokuvadebyytti antoi odottaa itseään vielä kolme vuotta, mutta hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Kauhun kilometrit nähtiin televisiossa jo 1971. Dennis Weaverin henkilöimä myyntimies joutuu pitkällä ajomatkallaan psykopaattisen rekkakuskin jahtaamaksi, ja ennen pitkää on selvää, että vain toinen heistä voi selvitä taistelusta hengissä.

Sam Peckinpah: Straw Dogs
Olkikoirien tarina muistuttaa Kellopeliappelsiinin vastaavaa, vaikka elokuvilla ei muuten olekaan mitään yhteistä: amerikkalainen ohjaaja tulee Britanniaan, ohjaa siellä elokuvan, ja aiheuttaa valtaisan skandaalin ja sensuuriongelmia. Tähteytensä huipulle juuri noussut Dustin Hoffman on amerikkalainen matemaatikko, joka saapuu hehkeän vaimonsa kanssa Britannian syrjäseudulle tekemään rauhassa tutkimustyötä, mutta paikalliset miehet eivät pysty jättämään paria rauhaan. Jännitteet purkautuvat äärimmäisiä raakuuksia sisältävässä piirityksessä, jossa paikallista vajaamielistä miestä puolustavan tiedemiehen on löydettävä miehuutensa syvältä hiirulaisen ulkomuodon alta.

Richard C. Sarafian: Vanishing Point
Easy Riderin vanavedessä selvästikin kaasutteleva autokaahauselokuvien klassikko sisältää poikkeuksellisen vahvaa, näkemyksellistä yhteiskuntakritiikkiä, eikä sen loppuratkaisu jätä kylmäksi. Barry Newmanin vähäeleinen, elämäänsä täydellisesti pettynyt ex-poliisi Kowalski ottaa kuljettaakseen uuden muskeliauton Denveristä San Franciscoon. Tulee lyötyä vetoa siitä kuinka nopeasti auto on perillä, ja kohta kaikki reitin varrella vaikuttavat poliisit ja muut punaniskat ovat vapauden symbolin kannoilla. Hippiajasta vaikutteita imenyt protestielokuva tekee yhteiskunnallisen kapinahenkensä harvinaisen selväksi.

Fasististen poliisien puolen tarinasta kertoo puolestaan Don Siegelin Dirty Harry, joka on ilman muuta kunniamaininnan arvoinen, vaikka sitä onkin melko mahdoton pitää viiden tähden elokuvana. Clint Eastwoodin ikonisin roolihahmo seikkaili sittemmin neljässä jatko-osassa, mutta niistä yksikään ei yltänyt lähellekään alkuperäisen tasoa.

Euroopassa yllettiin samaan aikaan todella komeaan suoritukseen kauhuelokuvarintamalla, kun italialaisen kauhun grand old man Mario Bava innostui ohjaamaan ties kuinka monella vaihtoehtoisella nimellä siunatun A Bay of Bloodin. Verinen kauhufilmi ennakoi teinislasherien voittokulkua, joka tosin alkoi toden teolla vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Friday the 13th (1980) näyttäisi ensimmäisen jatko-osansa (1981) ohella olevan Bavalle paljosta velkaa.

Vuoden 1971 top 3:
1. A Clockwork Orange
2. Duel
3. Vanishing Point

Jukka Halttunen

1995

Siirrytäänpä seuraavaksi todella merkittävien elokuvavuosien pariin. 1990-luku oli etenkin näin jälkikäteen katsottuna suorastaan maaginen vuosikymmen elokuvien saralla. Silloisilla populäärielokuvillakin oli vielä oikeita aiheita, siinä missä nykyään keskitytään enimmäkseen erilaisten, toinen toistaan pöntömpien supersankarisarjakuvien filmaamiseen.

1990-luvulta löydän peräti kaksi vuotta, joista molempina viiden tähden elokuvia tehtiin kokonaiset yksitoista (11) kappaletta. Ei tulisi nykyään kuuloonkaan! Tämä vuosi 1995 on niistä kahdesta keskimäärin hieman heikompi, mutta poikkeuksellisen loistokas joka tapauksessa. Tuohon vielä tätäkin hienompaan elokuvavuoteen palaamme varmastikin lähiaikoina.

Mel Gibson: Braveheart
Vuoden 1995 mestariteoksista ensimmäinen voitti myöskin tuon vuoden parhaan elokuvan Oscarin. Näyttelijänä paremmin tunnettu Mel Gibson kuvitti Skotlannin kansallissankari William Wallacen elämäntarinan ei ehkä kovin totuudenmukaisesti, mutta sitäkin eeppisemmin ja sydämeenkäyvemmin. Dramaattiset käänteet, spektaakkelimaiset taistelukohtaukset ja veriset väkivaltaroiskuttelut vuorottelevat lähemmäs kolmen tunnin mittaisessa elokuvassa, jonka näyttelijäpisteet vie kotiin jo kertaalleen yhdessä viiden tähden elokuvassa nähty Patrick McGoohan (Scanners, 1981) jäätävässä roolissaan Englannin tyrannimaisena kuninkaana.

Edward Burns: The Brothers McMullen
Irlanninamerikkalaisen veljessarjan ihmissuhteita kuvaava, äärimmäisen halvalla kuvattu sympaattinen draama muodostui yleisöhitiksi heti vuoden alussa Sundance-elokuvafestivaaleilla, jossa se myös palkittiin juryn erikoispalkinnolla. Veljekset McMullen osoittaa, että upean elokuvan tekemiseen ei tarvita paljoakaan rahaa, kun tekijäporukalla riittää ideoita ja heillä on tekemisessään sydän mukana. Jonkin verran komedian puolelle taipuvan draaman näyttelijät olivat kaikki tuntemattomuuksia, mutta myös pääroolia esittänyt ohjaaja Edward Burns on saanut sittemmin varsin näkyviäkin rooleja useissa isommissa tuotannoissa.

Amy Heckerling: Clueless
Yksi kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista julkaistiin myös vuonna 1995. Kun Helena Ylänen antoi sille Hesarissa ensi-illan aikaan viisi tähteä, kaikki eivät olleet heti vakuuttuneita, mutta kyllähän tähtien määrä oli täysin oikea. Muitakin hienoja käsikirjoituksia tehnyt lahjakkuus Amy Heckerling saa katsojan ensin nerokkaasti nauramaan kalifornialaista high schoolia käyvälle tyhjäpäälle (Alicia Silverstone läpimurtoroolissaan) ja sitten tutustuttaa tämän häneen paremmin jonka jälkeen katsoja ei enää naura hänelle vaan hänen kanssaan. Löyhästi Jane Austenin Emmaan perustuva tarina vilisee mainioita yksittäisiä henkilöhahmoja.

Tony Scott: Crimson Tide
Kumpi oli hiljattain itsemurhan tehneen brittiohjaaja Tony Scottin paras elokuva: loisteliaasti kirjoitettu ja ohjattu sukellusvenetrilleri Crimson Tide vaiko sitä edeltänyt True Romance (1993)? En taida tietää varmuudella itsekään, mutta mestariteoksiahan molemmat ovat. Myös True Romancen taustalla ollut nuori Quentin Tarantino teki viimeistelyjä käsikirjoitukseen, jossa amerikkalaisen ydinsukellusveneen kapteeni asettuu törmäyskurssille ensimmäisen upseerinsa kanssa jännitysnäytelmässä, jossa ei ole panoksena sen vähempää kuin maailman tuhoutuminen ydinsodassa.

Taylor Hackford: Dolores Claiborne
Ennen elokuvaversion näkemistä olin jo lukenut Stephen Kingin samannimisen romaanin, eikä se ollut tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Vasta sittemmin mm. Bourne-elokuvista tunnetuksi tulleen Tony Gilroyn käsikirjoitussovituksesta tehty tarkkanäköinen elokuvasovitus todella avasi silmäni, ja viimeistään toisella katselulla traagisia kohtaloita sisältävä perhedraama ansaitsi helposti viidennen tähtensä. Kathy Batesin ja Jennifer Jason Leigh'n hienosti tyypittelemät äiti ja tytär joutuvat läpikäymään uudelleen menneisyyden tuskalliset muistot voidakseen löytää toisensa uudelleen.

Michael Mann: Heat
Vasta joulukuun puolivälissä kankaille tullut rikoselokuvan moderni klassikko on pituudeltaan Braveheartin tavoin lähes kolmetuntinen, mutta tylsiä hetkiä ei juurikaan ole. Michael Mann asettaa suuressa mestariteoksessaan vastakkain täydellisyyteen pyrkivän suurrikollisen (Robert De Niro) ja peräänantamattoman rikoskomisarion (Al Pacino). Los Angelesiin sijoittuva massiivinen rikossaaga vilisee pienemmissäkin rooleissa hienosti tyypiteltyjä henkilöhahmoja, pankkiryöstöä seuraava kaupunkisotajakso soi korvissa pitkään, ja Mannin virheetön tyylitaju tekee lähtemättömän vaikutuksen.

David Fincher: Seven
Vuoden todellinen yllättäjä suunnilleen kaikissa suhteissa oli nousevan kyvyn David Fincherin sarjamurhaajaelokuva Seven, joka teki kaiken odotusten vastaisesti ja onnistui varmaankin juuri siksi. Teinityttöjen ja vähän vanhempienkin naisten haave Brad Pitt siirtyi yhtäkkiä brutaalin väkivaltaiseen rikosfilmiin! Alienin jatko-osallaan epäonnistujan leimaa hankkinut Fincher löysi tyylinsä ja teki yhtäkkiä häikäisevää jälkeä elokuvassa, jonka käsikirjoitusta oli jo pitkään hyljeksitty Hollywoodissa sen kaikki kirjoittamattomat säännöt rikkovan kamalan loppuratkaisunsa takia.

Kathryn Bigelow: Strange Days
Hollywoodin miehekkäin naisohjaaja Kathryn Bigelow voitti ehkä parhaan ohjaajan Oscarin tyhjänpäiväisellä The Hurt Lockerilla, mutta parhaat työnsä hän oli tehnyt jo paljon aiemmin. Kuten myös mestarillista toimintaelokuvaa Point Break (1991), kunnianhimoista tulevaisuuskuvitelmaa Strange Days oli mukana tekemässä Bigelow'n nykyinen ex James Cameron, mikä näkyy lopputuloksessa. Tuolloin tulevaisuudessa ollutta vuosituhannen vaihdetta ennakoiva tarina yhdistelee cooliutta polttaviin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Uutta vuosituhatta otetaan Los Angelesin keskustassa vastaan vääristä syistä jännittyneinä.

Terry Gilliam: Twelve Monkeys
Brad Pitt rikkoi omia rajojaan samana vuonna Sevenin lisäksi myös Monty Pythonista tutun Terry Gilliamin upeassa tieteisjännärissä Twelve Monkeys, peräti Oscar-ehdokkuuden arvoisesti. Pittin lisäksi myös Bruce Willis nähdään totutusta poikkeavassa roolissa heikkona ja epävarmana miehenä, joka lähetetään tulevaisuudesta tutkimaan suurimman osan ihmiskunnasta tappaneen viruksen etenemistä. Vaikka Gilliamilla oli jo aiemmin ollut ongelmia studiojärjestelmän kanssa, sen kaitsemana hän ylsi kuitenkin hienoimpaan suoritukseensa ohjaajana.

Geoff Murphy: Under Siege 2: Dark Territory
Toimintatähti Steven Seagalin koko uran nautittavin elokuva ei turhia teeskentele. Se ei tavoittele muuta kuin mahdollisimman viihdyttävää puolitoistatuntista hyvin kirjoitetun vaikkakin yksinkertaisen ja epäuskottavan tarinan puitteissa - ja onnistuu täydellisesti kaikessa siinä, mitä se yrittää. Katsoja saa ylimääräisenä bonuksena seurata kahta kaikkien aikojen parhaimpiin lukeutuvaa pahisroolia: Eric Bogosian ja Everett McGill ovat aivan uskomattoman hyviä USA:n vuoristoseudulla junan kaapanneina superrikollisina, jotka kiristävät hallitusta voimakkaalla satelliittiaseella. Harmi kyllä heille, myös Seagal on samassa junassa. Tiedossa on siis kunnon mäiskettä.

Bryan Singer: The Usual Suspects
Sevenin ohella Kevin Spacey vakuutti myös koko vuosikymmenen arvostetuimmassa rikoselokuvassa, aina Oscar-palkinnon arvoisesti. Samanlainen pysti ojennettiin myös Christopher McQuarrielle tämän nokkelasta käsikirjoituksesta. Petollisen yksinkertaiselta ensi silmäyksellä näyttävässä tarinassa Spaceyn näyttelemä pikkurikollinen Verbal Kint kertaa useita ruumiita jälkeensä jättäneen ryöstöyrityksen tapahtumia häntä kuulustelevalle poliisille. Juuri mikään ei kuitenkaan lopulta ole sitä miltä ensin näyttää. Kaiken takana näyttää vaikuttavan pelätty superrikollinen Keyser Soze.

Mainstream-elokuvan saralla kunniamaininnat menevät Pixar-studion debyytille Toy Story, joka aukoo uusia uria tietokoneanimaation saralla ja sai katsojansa välittämään lasten lelujen kohtaloista; sekä Robert Rodriguezin komeasti toteutetulle vaikkakin paikoin myös aika hölmölle toimintaorgialle Desperado, joka oli suuren budjetin versio ohjaajan debyytistä El Mariachi.

Näitä kahta omalla sarallaan merkittävämpiä uusien urien aukojia olivat kuitenkin kaksi japanilaista kauhuelokuvaa, jotka menivät häijyydessään jopa tuotantomaansa standardien ylärajoille. Katsuya Matsumuran jatko-osa paria vuotta aiemmin tekemälleen nihilistiselle väkivaltaelokuvalle, All Night Long 2: Atrocity jopa ylitti nuo rajat niin komeasti, että se asetettiin kotimassaan täyskieltoon. Japanissa elokuvien väkivalta on monesti äärimmäistä, mutta nuorisojengin vainoamasta tietokoneharrastajasta kertova tarina meni liian pitkälle jopa sikäläisen käsityksen mukaan, ja sai myöhemmin pelkän videojulkaisun.

Aikakauden toinen japanilaiskauhun mestariteos, Hisayasu Saton sanoinkuvaamaton Naked Blood sai näköjään ensi-iltansa vasta vuoden 1996 helmikuussa, joten sen olisi kuulunut saada kunniamainintansa jo tuon vuoden käsittelyn yhteydessä. Videonkansi harhautti minut luulemaan sitä vuoden 1995 elokuvaksi. Saakoon se kunniamainintansa sitten edes tässä yhteydessä. Nuori mies kokeilee kemiallista ainetta, joka muuttaa äärimmäisen kivun äärimmäiseksi nautinnoksi, ja tapahtumien kuvaus on jälleen melko graafista.

Tehdään vielä näin lopuksi päätös, että niinä vuosina joina viiden tähden elokuvia on kymmenen tai enemmän, listataan jutun lopussa top 3:n sijasta top 5. Upea vuosi, hienoja elokuvia.

Vuoden 1995 top 5:
1. Twelve Monkeys
2. Seven
3. Crimson Tide
4. Heat
5. Strange Days

Jukka Halttunen

1987

Eilen illalla pitkästä aikaa uudelleen katsomani Alan Parkerin Angel Heart toi mieleeni tasan 25 vuoden takaiset elokuvat vuodelta 1987. Niistä monet olivat itselleni ensikatseluina poikkeuksellisia, sillä näin ne ensi kertaa ollessani ilta- tai viikonloppuvapaalla asepalveluksesta. Tämä ei sinänsä tehnyt elokuvista sen mieleenpainuvampia, mutta noiden 11 kuukauden aikana nähdyt elokuvat olivat silti muihin ajanjaksoihin nähden poikkeuksellisia, koska silloin elokuviin pääseminen oli huomattavasti hankalampaa kuin muulloin.

Alan Parker: Angel Heart
Vuoden kaiken kaikkiaan seitsemästä viiden tähden elokuvasta aakkosissa ensimmäiseksi ehtii luonnollisesti juuri Angel Heart, joka sai Suomessa nimekseen Noiduttu sydän. Se ehti ensi-iltaansa jo 17. huhtikuuta, vajaat pari kuukautta ennen armeija-aikani alkua. Taisin nähdä sen jo heti ensi-iltaviikonloppuna. Mickey Rourke oli tuolloin aivan toisen näköinen siloposki kuin nykyään (kuva yllä). Aikansa lahjakkuus näytteli yksityisetsivää, joka tutki poikkeuksellisen karmivaa kadonneen henkilön tapausta vuoden 1955 New Yorkissa ja New Orleansissa. Kauhua ja dekkaria sekoittavasta tarinasta oli uskottavuus kaukana, mutta brittiohjaaja Alan Parkerin virheetön tyylitaju sai katsojan vakuuttuneeksi mistä juonenkäänteestä hyvänsä.

James L. Brooks: Broadcast News
Peräti seitsemän Oscar-ehdokkuutta kerännyt mm. Simpsonien taustavoimista tunnetuksi tulleen James L. Brooksin mestarillinen draama sai meillä ensi-iltansa vasta osana muiden Oscar-elokuvien aaltoa, 4. maaliskuuta 1988. Tv-uutisten ajoittain hektiseen maailmaan sijoittuva draama on monta kertaa kiinnostavampi kuin mitä aiheesta voisi päätellä, mikä on hienon käsikirjoituksen ohella huomattavissa määrin näyttelijöiden ansiota. William Hurt (Body Heat, 1981) on mieleenpainuva hyvännäköisenä uutisankkurina, eikä kukaan näyttele neuroottista naista niin hyvin kuin nyt jo kolmatta kertaa viiden tähden elokuvassa mukana oleva Holly Hunter (The Burning, 1981 ja Crash, 1996). Vastoin skeptisimpiä ennakko-odotuksia elokuvan henkilöt ovat tarinan lopussa kuin ystäviä, joista ei haluaisi lainkaan erota.

Stanley Kubrick: Full Metal Jacket
Se, että mestariohjaaja Stanley Kubrickin Full Metal Jacket oli yksi niistä elokuvista, jotka näin ensimmäistä kertaa iltavapaalla, ei liity suoraan siihen että olin sen päättyessä aivan puulla päähän lyöty. Vaikutus olisi ollut ihan samanlainen missä hyvänsä muussakin tilanteessa. Kahteen osaan jakautuva elokuva kuvaa ensin merijalkaväen koulutusleiriä 1960-luvun jälkipuoliskon Yhdysvalloissa, jossa miehistä poistetaan hiusten mukana turha inhimillisyys; sekä sen jälkeen käytännön toimintaa Vietnamissa, jonka aitoutta tosin vähentää sen lavastaminen jonnekin Lontoon liepeille. Kuvausympäristö antaa kuitenkin oman visuaalisen tyylinsä tälle ehkä kaikkien aikojen analyyttisimmälle kuvaukselle sodasta, ja ihmisistä sen vietävinä.

Roger Donaldson: No Way Out
Toinen iltavapaalöytöni aivan vuoden 1988 alusta on hyvin erilainen kuin Full Metal Jacket. Australiassa syntyneen mutta Uudessa Seelannissa vaikuttaneen Roger Donaldsonin täysosumatrilleri on aina tuntunut hivenen aliarvostetulta löydöltä. Tähän ehkä vaikutti juuri tähdeksi nousseen Kevin Costnerin suuri läpimurtoelokuva Lahjomattomat, joka tuli ensi-iltaan samoihin aikoihin. Ei pakotietä jäi tunnettuudessa sen jalkoihin, mutta on elokuvana selvästi parempi. Costner näyttelee meriupseeria, joka joutuu elämänsä kujanjuoksuun kun hänet värvätään tutkimaan oman naisystävänsä murhaa. Hän itse ei ole siihen syyllistynyt, mutta Pentagonin vallan huipulla halutaan, että syntipukki on löydyttävä hinnalla millä hyvänsä, koska myös Yhdysvaltain puolustusministeri on sekaantunut juttuun.

John Carpenter: Prince of Darkness
Vuosi 1987 oli historiallinen myös siinä mielessä, että jo kokonaisen vuosikymmenen ajan elokuvayleisöjä vertaansa vailla olevin taidoin yhä uudelleen pelotellut John Carpenter teki viimeisen viiden tähden elokuvansa. Tästä eteenpäin hänen uransa on ollut parhaimmillaan yhdentekevää ja heikoimmillaan myötähäpeää aiheuttavaa seurattavaa. Kiehtova sekoitus hiukkasfysiikkaa, aikaparadokseja sekä vanhanaikaista yliluonnollista kauhua toimii aivan kympillä, kun suljettuun rakennukseen kokoontunut nuorten tutkijoiden joukko joutuu vakuuttumaan siitä, että itsensä Saatanan poika on syntymässä maan päälle heidän keskuuteensa. Tämän näin vasta armeija-ajan jälkeen alkukesästä 1988, ja varmaan parempi niin.

Paul Verhoeven: RoboCop
Nyt jo klassikoksi kasvanut tieteistoimintaelokuva sai ensi-iltansa kolme päivää kotiutumiseni jälkeen, vaikeimman kautta. Sensuuri taisi alun perin jopa kieltää elokuvan Suomessa, "raaistavana", ja kun se lopulta julkaistiin, sitä oli leikattu jotain 6 - 7 minuuttia. Tällä ei minulle ollut suurta väliä, koska vain pari viikkoa ensi-illan jälkeen sain jo käsiini leikkaamattoman version VHS-kopiona, jonka laatu ei tosin ollut erityisen häävi. Tätä oli elokuvien harrastaminen sensuurin pimeinä vuosina. Paul Verhoeven on aina ollut melko estoton niin seksin kuin väkivallankin kuvaajana, ilmeisenä tarkoituksenaan provosointi, ja tällä kertaa hän onnistui jälkimmäisessä hienosti. Toki tämä futuristinen Jeesus-tarina on klassikko muutenkin.

Fred Schepisi: Roxanne
Vuoden seitsemäs ja viimeinen viiden tähden teos tuli nähtyä leppeämmissä tunnelmissa. Ensi-ilta oli marraskuussa 1987, eli armeija-aikana, mutta sen näin viikonloppuvapaalla kotikaupungissa arki-iltavapaan sijaan. Steve Martinin idea Cyrano de Bergeracin nykyaikaisesta versiosta pitkine tekonenineen tuntuu aluksi hieman hölmöltä, mutta toteutus on niin lämminhenkinen ja sympaattinen, että siitä on mahdoton olla pitämättä täysien pisteiden edestä. Jopa Martinin vitsitkin ovat poikkeuksellisen osuvia. Tällaisia olivat romanttiset komediat vielä 25 vuotta sitten, ennen niitä teennäisiä hirvityksiä joita alettiin tehdä 1990-luvun lopulta eteenpäin.

Ei ihan viiden tähden arvoisten kunniamainintaelokuvien listan avaa itseoikeutetusti sittemmin Tarulla sormusten herrasta itsestään legendan tehneen uusiseelantilaisen Peter Jacksonin sekä äärimmäsen verinen että äärimmäisen hauska halpisdebyytti Bad Taste. Odotan edelleen, että joku muu lahjakas uusi ohjaaja tekisi ensimmäisenä ohjauksenaan jotakin tällaista. Varmaankin turhaan.

Kohtuullisen lähelle viittä tähteä yltää myös John McTiernanin läpimurtoelokuva, tiivistunnelmainen viidakkoseikkailu Predator, jossa itse Arnold Schwarzenegger saa kovan vastuksen viidakossa puolustuskykyistä ihmisriistaa metsästävästä avaruusoliosta. Arskan kommandojoukko on kovimmista kovin, mutta eipä kovinkaan moni silti selviä tästä kamppailusta yhtenä kappaleena.

Kulttikauhuosastolla maininnan ansaitsee aiemmin näyttelijänä mainetta niittäneen italialaisen Michele Soavin varsin toimiva Stage Fright, jossa öiseen teatteriin suljettu näyttelijäseurue tulee pöllönaamiota käyttävän psykopaatin harventamaksi, ihailtavan verisin menetelmin. Oma guilty pleasureni on sen ohella kerta kaikkiaan mainio zombie-elokuva The Video Dead, jonka Robert Scott ohjasi kengännauhabudjetilla mutta kertakaikkisen mainiolla huumorilla ja onnistunein erikoistehostein.

Vuoden 1987 top 3:
1. Full Metal Jacket
2. Broadcast News
3. No Way Out

Jukka Halttunen