Hobitteja ja nymfomaniaa

Viime viikonlopun katselut tarjosivat kiinnostavia havaintoja. Lars Von Trier on ohjannut pitkästä aikaa elokuvan, jonka kuvallinen ilmaisu ei ärsytä ja jonka sain katsottua sujuvasti läpi sen massiivisesta viiden ja puolen tunnin pituudesta huolimatta. Myöskin tuli nähtyä sellainen ihme, että Peyton Reedin elokuva tienasi helposti paremmat pisteet kuin Peter Jacksonin.

17.4.2015
Lars Von Trier: Nymphomaniac (Director's Cut) vol. 1 (2013)
Tanskalaisen Lars Von Trierin Nymphomaniac on oikeastaan yksi ainoa viiden ja puolen tunnin mittainen elokuva, mutta jaetaan sen arvio nyt tässä silti kahteen osaan samalla tavoin kuin ohjaajakin on jakanut teoksensa. Von Trier on aina nauttinut provosoinnista ja siitä jos mistä on kyse myös Nymphomaniacissa. Charlotte Gainsbourgin näyttelemä Joe kertoo eräänä yönä elämäntarinaansa Stellan Skarsgårdin näyttelemälle Seligmanille, joka on tuonut pahoinpidellyn ja verisen naisen kotiinsa löydettyään tämän sivukujalta makaamasta. Ensimmäisessä osassa Joe kertoo nuoruutensa ja nuoren aikuisuutensa nymfomaanisista seikkailuista. Häntä tulkitsee nuori ranskatar Stacy Martin (kuvassa ylhäällä oikealla). Von Trier on jakanut elokuvansa romaanin tavoin lukuihin, joista ylivoimaisesti mieleenpainuvin on Mrs. H, Uma Thurmanin tähdittämä pokerinaamalla näytelty hulvaton musta komedia (Thurman kuvassa vasemmalla). Pelkkää seksihurjastelua Nymphomaniac ei aiheestaan huolimatta ole. Itse asiassa se sisältää ajallisesti mitattuna seksiä varsin vähän, joskin se mitä esitetään, nähdään tässä pidennetyssä Director's Cut -versiossa todella tarkasti. Episodielokuva ei kokonaisuutena olisi yhtä kiinnostava, elleivät Gainsbourgin ja Skarsgårdin keskustelut kehyskertomuksessa jäntevöittäisi sitä. Ykkösosa päättyy kahden ja puolen tunnin kohdalla Joen odottamattomaan kyvyttömyyteen saada orgasmi. [6]

17.4.2015
Lars Von Trier: Nymphomaniac (Director's Cut) vol. 2 (2013)
Kakkososa venyy jopa kolmeen tuntiin ja alkaa täsmälleen siitä mihin ykkönen loppui, ilman sen enempiä selittelyjä. Orgasmi on yhä kateissa. Joen näyttelijä vaihtuu Martinista Gainsbourgiin jo melko alussa. Tässä osassa Von Trier lähtee kunnolla shokeeraamaan. Joe onnistuu herättämään seksuaalisen nautintonsa uudelleen henkiin ryhtymällä masokistiksi. Kylmänkalseat piiskausjaksot Jamie Bellin näyttelemän K:n sadistisessa käsittelyssä eivät taida olla juurikaan sen realistisempia kuin Fifty Shades of Greyn vastaavat, tosin en ole jälkimmäistä nähnyt. Sitäkin hurjemmaksi meno yltyy, kun Joe tulee vahingossa raskaaksi ja lääkärien kieltäydyttyä tekemästä aborttia tekee sen kotioloissa itse erilaisia teräaseita käyttäen. Jakso lienee useimmille katsojille liian pöyristyttävää katsottavaa, varsinkin tässä pidennetyssä versiossa. Kokonaisuutena Nymphomaniac nousee varsin tyydyttävälle tasolle. Tirkistelynhaluiset varmaankin pettyvät, sillä enimmäkseen kyseessä on vain ajatuksella kirjoitettu henkilödraama, jossa sinänsä erittäin rohkeita seksikohtauksia on vain vähän ja harvakseen. Kehystarina esittää useita kiinnostavia ajatuskulkuja yhteiskunnallisistakin asioista. Loppuun saadaan ladattua hieman yllätyksellisyyttä. Lisäplussaa Von Trierille kuvallisen ilmaisun seesteisyydestä. Kamera ei heilu eikä kuva ole rakeinen, ja keinovaloakin käytetään. [6]

18.4.2015

Alejandro Agresti: The Lake House (2006)

Eteläkorealaisen fantasiadraaman Siworae (2000) amerikkalaisessa uusintaversiossa kohtaavat 12 vuoden tauon jälkeen toimintaklassikko Speedin (1994) tähtipari Keanu Reeves ja Sandra Bullock. Reeves on työhönsä uppoutunut nuori arkkitehti, joka muuttaa tyhjillään olleeseen järvenrantataloon, jonka hänen kuuluisa arkkitehti-isänsä (Christopher Plummer) on aikanaan suunnitellut. Paaluilla järven pinnan yllä seisovan talon maagiseen postilaatikkoon alkaa ilmestyä kirjeitä kivan tuntuiselta naiselta, joka on juuri muuttanut siitä pois. Hetkinen, eikö talo ollutkaan tyhjillään? Kyseessä on aikaparadoksi: Sandra Bullockin näyttelemä lääkäri elää kahden vuoden päässä tulevaisuudessa. Voiko kirjeenvaihdon jatkuessa toisiinsa voimakkaasti kiintyvä pari kohdata myös samalla aikatasolla ja sitä kautta saada toisensa? The Lake Housen fantasia-aihe kuulostaa kerrottuna aika höntiltä, mutta sen tarina saadaan kuitenkin riittävän toimivaksi, ettei elokuvan läpikatsominen ole millään muotoa nolo tai muutoinkaan epämiellyttävä kokemus. Oman panoksensa onnistumiselle antavat Reevesin sekä etenkin Bullockin henkilöhahmot, joista onnistutaan piirtämään erittäin sympaattiset. Tapa, jolla lopun ratkaisevat käänteet saadaan linkitettyä elokuvan alun tapahtumiin on itse asiassa aika nokkela ja antaa yliluonnollisille tapahtumille jos ei varsinaista selitystä niin ainakin elokuvan sisäisessä logiikassa toimivan syyn, ja parille myös kovasti odottamansa reitin samaan paikkaan samassa ajassa. [6]

18.4.2015
Peter Jackson: The Hobbit: The Battle of the Five Armies (2014)
CineActivessa on käsitelty aiemmin Peter Jacksonin Hobitti -trilogian kaksi aiempaa osaa. Katsoin ne peräjälkeen kolmen päivän välein viime vuoden elokuussa enkä pitänyt kummastakaan. Kolmannen osan pariin houkuttelivatkin aivan muut syyt kuin elokuvan oletettu hyvyys. Ensinnäkin muistumat alkuperäisen Taru sormusten herrasta -trilogian kahden jälkimmäisen osan massiivisista taistelukohtauksista olivat positiivisia, ehkä tässä yllettäisiin samaan? Toiseksi, kun olen jo arvioinut kaksi ensimmäistä osaa, tuntuisi työ jäävän kesken jos myös kolmatta ei käsiteltäisi. Jotkut katsojat ovat maininneet jopa pitäneensä päätösosasta inhottuaan kahta ensimmäistä. En kuitenkaan harmi kyllä liittynyt tuohon joukkoon. Viiden armeijan taistelu ei varsinaisesti ala mistään, kerro mistään eikä päädy mihinkään. Keskushenkilömme Bilbo (Martin Freeman) on tässä vaiheessa jo miltei kirjoitettu ulos nimikkoelokuvistaan, vaikka vilahteleekin kuvissa satunnaisesti. Hobittien reissun päätarkoitus, lohikäärme Smaugista selviäminen on sekin jo selviö, joten nyt pitää saada vain Keski-Maan eri kansat sotimaan keskenään epämääräisistä syistä. Niistä merkittäviin on saada laajakangaskuviin massiivisia näkymiä, mutta kun Uuden Seelannin luonnonkauneus on jo pääosin vaihtunut tietokonegrafiikkoihin, ei siitäkään irtoa katsomoon erityisen suurta riemua. Turhan trilogian turhaakin turhempi päätös. [3]

19.4.2015
Peyton Reed: Yes Man (2008)
Komediatähti Jim Carrey ei ole enää aikoihin ollut samanlainen yleisönsuosikki kuin 1990-luvulla. Osasyy tähän näyttäisi olevan, että hän joko epäonnistuu roolivalinnoissaan tai hänelle ei nykyään edes tarjota eturivin komediakäsikirjoituksia. Romanttinen komedia Yes Man on juuri tällainen tapaus: Carreyn koomikontaidot ovat ehkä tallella, mutta erittäin keskinkertainen käsikirjoitus ei mahdollista kovinkaan muistettavaa lopputulosta. Lisäksi hauskuutusta yritetään hetkittäin aivan väärillä keinoilla. Carrey on hyvä vääntelemään naamaansa, mutta hauskaa se ei ole, ja joitakin elokuvan slapstick-kohtauksia katsoo myös lähinnä myötähäpeää tuntien. Carrey on elämäänsä leipääntynyt, avioeron kokenut keski-ikäinen toimistotyöläinen Carl, joka suhtautuu kaikkeen ympärillään perusnegatiivisesti. Itsensä kehittämistä käsittelevä seminaari saa hänet innostumaan ja kokeilemaan sanoa kaikelle kyllä, vaikka se ei ensi alkuun viisaalta vaikuttaisikaan. Kokeilu johtaa Carlin yhteen viehkeän Allisonin (Zooey Deschanel) kanssa ja näkemään osittain tämänkin myötävaikutuksella asiat uudessa, positiivisemmassa valossa. Vaikka tarinassa ei ole mitään sen omintakeisempaa ja jotkut sen käänteet ovat suorastaan kiusaannuttavia, tarjoaa Yes Man kuitenkin rohkaisua katsojalleen esittämällä, että suhtautumalla elämään kyynisyyden sijaan myönteisesti voi saada asiansa järjestymään parhain päin. [5]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Parisuhderomantiikkaa ja My Bloody Valentine

Tämänkertaisista elokuvista splatter-kulttiklassikon My Bloody Valentine uusintaversio ei oikein kuulu joukkoon. Kaikissa muissa aiheena on miehen ja naisen välinen parisuhde: jotkut ovat alkamassa, toiset loppumassa tai loppuneet, ja useimmissa käsittelytapa on ainakin jonkin verran romanttinen. Jonkin sortin parisudetta My Bloody Valentinekin toki käsittelee, mutta verenlennätyksen rinnalla se jää kuitenkin sivuseikaksi.

6.4.2015
Richard Eyre: The Other Man (2008)
Liam Neeson on Peter, brittimies jonka elämässä kaikki näyttää olevan kunnossa. On kenkäsuunnittelijana menestyvä vaimo Lisa (Laura Linney), kuvankaunis aikuinen tytär (Romola Garai), omallakin uralla menee mukavasti ja elämä ylipäänsäkin hymyilee. Eräänä iltana Lisa-vaimo puhuu illallispöydässä kummallisia siitä, miten tämä lähtisi Peterin luota heti, jos ei rakastaisi tätä. Lyhyt hyppäys ajassa eteenpäin: Lisa on lähtenyt, ja pakkomielteinen Peter ryhtyy jäljittämään tämän salaista rakastettua löydettyään vaimon tietokoneelta romanttisia lomakuvia italialaiselta Como-järveltä. Jäljet johtavat Milanoon, jossa tyylikäs ja komea Ralph (Antonio Banderas) asuu. Brittiohjaaja Richard Eyren tätä edellinen elokuva oli hieno, jännityksentäyteinen draama Notes on a Scandal (2006) josta Judi Dench ja Cate Blanchett olivat Oscar-ehdokkainakin. Sen vahvuudet muistissa The Other Mania uskalsi ryhtyä katsomaan, mutta tällä kertaa Eyren työstettävänä on selkeästi heikompi materiaali. Peter on etsinnöissään koomisuuteen saakka maaninen, epäkiinnostavaksi kääntyvä päähenkilö, eivätkä juonen muutkaan yksityiskohdat vakuuta. Lopun varmaankin järkyttäväksi tarkoitettu yllätyskäänne ei hätkähdytä, vaan saa pikemminkin kaiken sitä edeltäneen asettumaan entistä oudompaan valoon. [4]

6.4.2015
Patrick Lussier: My Bloody Valentine (2009)
Yksi 1980-luvun alun splatter-elokuvien hyökyaallon vähemmän kiinnostavista suuren studion tuotannoista, George Mihalkan ohjaama My Bloody Valentine (1981) joutui uusintaversioinnin kohteeksi viime vuosikymmenen lopulla. Paras seuraus sen ilmaantumisesta teattereihin tammikuussa 2009 oli, että aivan saman vuoden lopussa alkuperäinen elokuva julkaistiin uudelleen, ensimmäistä kertaa täysin leikkaamattomina dvd ja blu-ray -versioina. Silloin vasta ensi kertaa ymmärsi, ettei tuo vanha elokuva ollutkaan alkujaan ollut hassumpi - Paramount oli vain leikannut sen parhaat palat siitä pois ennen julkaisua pidettyään niitä liioitellun verisinä. Suosittelen lämpimästi hankkimista. Sen sijaan tätä uutta ongelmajätettä en suosittele kenellekään. Uusi My Bloody Valentine on kyllä alkuperäistä paljon verisempi, mutta muuten täysin aivokuollut tusinatuote jonka pahvikuvamaisia henkilöhahmoja ei pitkään jaksaisi katsella. Sekin vähä juonentynkä mikä alkuperäisessä versiossa oli, on pitänyt kirjoittaa uusiksi ja tietenkin paljon huonommin. Tallelle on jäänyt idea hakulla ihmisiä teurastavasta hullusta kaivosmiehestä, mutta tämän toimet on nyt perusteltu vieläkin epäuskottavammin kuin ensimmäisellä kerralla. Tusinaohjaaja Patrick Lussier onnistui huomattavasti paremmin pari vuotta myöhemmin kieli poskessa tehdyllä toimintakauhufantasiallaan Drive Angry. [2]

11.4.2015
Woody Allen: Magic in the Moonlight (2014)
Äärimmäisen vahvan Blue Jasminen jälkeen (arvio täällä) Woody Allen on ohjannut sitä selkeästi kevyemmän viihdykkeen, joka on toki totuttuun tapaan hyvin tehty, mutta pariakin kertaluokkaa unohdettavampi. Eletään vuotta 1928. Colin Firth on kiinalaisena (!) taikurina elantoaan tienaava hiukan ylimielisen oloinen britti Stanley, joka saa kutsun kesäisissä väreissä (kts. kuva yllä) hehkuvaan eteläiseen Ranskaan. Siellä meediona esiintyvä epäilyttävän tuntuinen nuori nainen nimeltä Sophie (Emma Stone) on soluttautumassa varakkaaseen sukuun ja pääsemässä rikkaisiin naimisiin. Onko hän oikea meedio vai pelkkä huijari? Stanley kutsutaan paikalle paljastamaan mahdollinen huijaus, koska hän jos kuka taikuuden ammattilaisena tuntee kaikki mahdolliset silmänkääntötemput. Stanley onkin jo lähtökohtaisesti vakuuttunut siitä että Sophie on vain halpahintainen pyrkyri, mutta joutuu tarkistamaan kantaansa kun nainen tuntuu taianomaisesti tietävän kaiken ympärillään olevista ihmisistä ja näiden menneisyydestä. Mikä pahempaa, Stanley huomaa nopeasti olevansa myös rakastumassa nuoreen kaunokaiseen. Elokuvalla on sympaattiset hetkensä, mutta se tuntuu niistä huolimatta Allenin tuotannossa selkeästi välityöltä. Maisemat ovat kauniita ja pääparin kemia toimii kohtuullisen hyvin, mutta kokonaisuus on kuitenkin varsin helppo unohtaa lopputekstien rullattua. Oscar-tasoiset näyttelijät Marcia Gay Harden ja Jacki Weaver hukataan yllättävän pieniin ja vaatimattomiin rooleihin. [6]

11.4.2015
Zak Hilditch: These Final Hours (2013)
Tuoreehko australialainen draama lähtee liikkeelle kiinnostavasta tilanteesta. Maailmanloppu on tulossa. Siihen on aikaa enää alle vuorokausi. Kaikki tietävät sen olevan tulossa. Suureen osaan maailmaan se on jo tullutkin, mutta australialaisilla on vielä puolisen vuorokautta elinaikaa. Emme tiedä mikä tuhon tarkalleen aiheuttaa. Se ilmenee planeettaa kiertävänä tulimyrskynä, joka on satojen metrien korkuinen, tuhoaa kaiken tieltään ja ulottuu tuhovoimaltaan myös satojen metrien syvyyteen maan pinnan alle. These Final Hours tutkii lopustaan tietoisten ihmisten reaktoita sen vääjäämättömään tuloon, mutta tekee sen yllättävän epämielenkiintoisen tarinan avulla. Elokuvan keskushenkilö on James (Nathan Phillips, kuvassa yllä), joka kohtaa lopun ajan maisemassa eksyneen 12-vuotiaan tytön ja päättää viimeisenä hyvänä tekonaan palauttaa tämän sukulaisensa luokse. Käynnistyy tunnelmaltaan ymmärrettävästi erittäin lohduton matka, jonka varrella tavataan useita vähämerkityksellisiä henkilöhahmoja varsin yhdentekeväksi jäävässä road moviessa. Väkivalta on hetkittäin todella pidäkkeetöntä, minkä sen kuvaama tilanne huomioiden voi helposti ymmärtää. Elokuvan ainoiksi edes jonkin verran sympaattisiksi hahmoiksi jäävät pelastettava pieni tyttö sekä vain tarinan alussa ja lopussa esiintyvä, raskaana oleva Zoe (Jessica De Gouw, kuvassa yllä), jonka suruun uuden elämän menettämisestä ennen kuin se ehtii edes syntyä kivisydämisinkin katsoja pystyy samaistumaan. Hyvä idea, yllättävän hampaaton toteutus. [4]

12.4.2015
Alfonso Arau: A Walk in the Clouds (1995)
Vuoden 1942 jouluna ensi-iltansa saaneeseen italialaiselokuvaan Quattro passi fra le nuvole perustuva A Walk in the Clouds tuli meillä kankaille vuoden 1996 ensimmäisenä viikonloppuna, mutta jäi minulta aikoinaan väliin. Hyvä että silloinen menetys tuli paikattua edes nyt, sillä kyseessä on paitsi tämänkertaisen viisikon selvästi paras elokuva, myös hyväntuulisesti viihdyttävä tarina ylipäänsäkin. On vuosi 1945, toinen maailmansota on sodittu, ja Keanu Reevesin näyttelemä Paul palaa Tyynenmeren sotanäyttämöltä kotiinsa San Fransiscoon. Siellä häntä odottaa nätti mutta puolisostaan erossaolon aikana selvästi vieraantunut vaimo (Debra Messing). Paulin aloittaessa uudelleen arkisen työnsä myyntimiehenä hän ajautuu sattumien kautta auttamaan junassa kohtaamaansa raskaana olevaa naimatonta Victoriaa, jonka roolissa hehkuu elokuvan tekohetken koko maailman kaunein nainen, upea italialaissyntyinen Aitana Sánchez-Gijón. Paul saattaa peloissaan olevan kaunottaren meksikolaistaustaisen perheensä luo Napa Valleyn viinitilalle näytellen tämän miestä, jotta tämä voisi välttyä aviottoman lapsen äitiyden tuottamalta häpeältä. Ei ole vaikea arvata, mitä siitä seuraa. Pari tietenkin rakastuu toisiinsa oikeasti samalla kun käydään läpi moninaisia haasteita niin suvun hyväksyntään kuin viininviljelyyn liittyen. Hetkittäin korniuden rajoilla liikkuva tarina ei aivan lipeä askelissaan vaan voittaa lopulta katsojan puolelleen hurmaavalla elämänmyönteisyydellään ja pittoreskeilla maisemillaan. [8]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Psykotappajia ja ydinsodan uhkaa

Blogin uusimmat lukijat ovat varmaan ihmetelleet, miten allekirjoittaneelta voi joskus mennä lähemmäs kaksi viikkoa vain viiden elokuvan katsomiseen. Se johtuu siitä, että CineActiven tämänhetkinen idea on esitellä ja arvioida pelkästään ne elokuvat, jotka näen ensimmäistä kertaa. Luonnollisesti katselen koko ajan niiden lomassa uudelleen myös aiemmin nähtyjä ja hyviksi havaittuja teoksia, mutta niistä en kirjoittele. Tämänkertaiset viisi ennennäkemätöntä elokuvaelämystä kävin läpi keskivertovauhtia varsin hyvin vastaavissa seitsemässä päivässä. Koska arvioitavat elokuvat on rajattu pelkästään ensikatseluihin, ne ovat pääsääntöisesti hyvin tuoreita. Tällä kertaa joukkoon on osunut kuitenkin peräti kaksi 1980-luvun elokuvaa. Niistä toisella aloitetaan.

26.3.2015
Don Gronquist: Unhinged (1982)
1980-luvun alun Iso-Britannian legendaarinen video nasty -lista on ollut aiheenani jo aiemmin. Loppukesästä 2013 mainitsin, että amerikkalainen halpiskauhuelokuva Unhinged oli minulla edelleen näkemättä. No, nyt se on nähty, enkä tiedä kannattiko vaivautua. Ainoa syy sille, että annan tekeleelle edes tuon kolmannen pisteen on sen kolmen lyhyehkön murhakohtauksen kiistaton tehokkuus. Niistä korkeimmat pisteet ansaitsee hyytävän ilkeä finaali, joka on oikeastaan aika hyvin tehty. Kaikilta muilta osin elokuva on uuvuttava, mielikuvitukseton ja hyvin vähäisellä järjellä tehty matalamielinen eksploitaatiorykäisy. Kolme nuorta opiskelijanaista joutuu auto-onnettomuuteen Yhdysvaltain luoteisosien syrjäseudulla öiseen aikaan. Yksi heistä loukkaantuu, ja kaikki pelastautuvat lähellä sijaitsevaan pahaenteisen näköisen kartanoon suojaan. Sen lievästi sanoen kummalliset asukit eivät jostakin syystä saa naisia huolestumaan ja he jäävät ilman mitään järkevää syytä useammaksi päiväksi asumaan kartanon vierashuoneisiin. Joku kuitenkin heiluttelee talon vaiheilla tappavia teräaseita surmat mielessään ja pian yksi jos toinenkin elokuvan henkilöhahmo kohtaa verenroiskeisen lopun. Tämä kuulostaa kiinnostavammalta kuin se oikeasti on: valtaosa elokuvasta koostuu täysin älyvapaasta haahuilusta, tuskastuttavista dialogeista ja logiikattomasta juonenkuljetuksesta. [3]

27.3.2015
Klay Hall: Planes (2013)
Pari vuotta sitten valmistunut Lentsikat on Pixarin Autot -animaatioiden spinoff, mikä heti alkuteksteissä auliisti myönnetään: kyseessä on sama maailma. Lentokoneet on inhimillistetty samalla tavoin kuin autot sijoittamalla niille suuret silmät tuulilaseihin. Kun ilmojen halki lentäminen tarjoaa mahdollisuudet vieläkin vauhdikkaampaan ja useampaan suuntaan kulkevaan seikkailuun kuin kilpa-autoilu, nämä mahdollisuudet on tietenkin myös hyödynnetty. Monien uusien animaatioiden tavoin tietokoneilla on saatu luotua niin hienoja näkymiä, että leuat loksahtavat auki -asentoon. Lentsikoiden kohdalla näin tosin käy vain satunnaisesti, ja muutenkin elokuva tuntuu Autojen halpisversiolta, ikään kuin tekijät olisi tällä kertaa poimittu Disney-animaattorien vilttiketjusta. Selvimmin tämä näkyy laadullisesti vaatimattomassa käsikirjoituksessa. Tarinan keskushahmo on Dusty Crophopper (kuvassa keskellä), jossakin Amerikan keskilännessä maissipeltoihin tuholaistorjunta-aineita työkseen ruiskuttava pieni potkurikone. Sillä on suuri haave tulla kilpalentäjäksi. Karsintojen kautta Dusty pääsee osittain tuurilla mukaan maailman ympärilennolle. Osa kanssakilpailijoista on ystävällisiä, osa öykkäreitä. Tällä joukolla päästään seikkailuun, jossa maisemat vaihtuvat tiuhaan mutta joka varsinkin alkupuolellaan puuduttaa pahasti. Onneksi loppupuolella vauhti hieman paranee, ja sinne sijoittuvat myös elokuvan komeimmat näkymät. [5]

1.4.2015
David Michôd: The Rover (2014)
Vahvan rikosdraama Animal Kingdomin (2010) ohjaaja David Michôdin uuteen ohjaustyöhön kohdistui etukäteen kovia odotuksia. Täytyy sanoa, ettei The Rover niitä aivan lunasta, vaikka sillä hetkensä onkin. Myös Animal Kingdomissa esiintynyt Guy Pearce nähdään tällä kertaa pääosassa synkkäilmeisenä Ericinä Australian syrjäseudulla 10 vuotta tarkemmin määrittelemättömän suuren tuhon jälkeen. Katsoja saa ymmärtää, että mies on jo ennen elokuvan kuvaaman tarinan alkua kokenut suuria vastoinkäymisiä, ja on hieman Mad Maxin tyyliin pelkkä "miehen kuori". Tilanne vain huononee, kun kolmen aseistautuneen rikollisen kopla varastaa väsyneen miehen kallisarvoisen auton tämän pitäessä taukoa rähjäisessä baarissa. Alkaa pitkä takaa-ajo erämaamaisemissa. Aisaparikseen Eric saa yhden rikollisista vähä-älyisen pikkuveljen, jolla on myös asioita selvitettävänä tämän kanssa, ja jonka roolissa Robert Pattinson osoittaa hiukan yllättäen aivan aitoja näyttelijänlahjoja. The Rover kulkee road moviena jännitteentäyteisestä tilanteesta toiseen, ja onnistuu monin paikoin säväyttämään etenkin yhtäkkisillä väkivallan purskauksillaan. Muuten se on kuitenkin selvästi liian hidas ja sen dialogit aivan liian sisällyksettömiä, jotta se onnistuisi herättämään katsojassa voimallista myötäelämistä. Toisin kuin maineikas edeltäjänsä, The Rover on lopulta vain kelvollinen kertakäyttöviihdyke - ei missään nimessä huono, mutta kuitenkin aika helposti unohdettava. [6]

1.4.2015
Gregg Bishop, Marcel Sarmiento, Nacho Vigalondo ym: V/H/S: Viral (2014)
V/H/S -elokuvasarja täydentyy trilogiaksi viimevuotisella Viralilla, jolla on yhteensä seitsemän ohjaajaa. Kuten ehkä arvata saattaa, kolmonen on sarjan toistaiseksi heikoin esitys. Suomen ensiesityksensä 16. huhtikuuta Night Visions -festivaaleilla saavassa elokuvassa totutut lyhyehköt kauhuepisodit yhdistävä kehystarina on keksitty uusiksi; otsikon Viral viittaa juuri tähän kehystarinaan, jossa sekalainen joukko nuoria aikuisia ja teinejä ajaa polkupyörillä takaa myös poliisin takaa-ajamia rikollisia saadakseen tilanteesta kännykkävideoita YouTubeen. Yhdellä takaa-ajajista on henkilökohtainenkin motiivi hänen kauniin tyttöystävänsä ollessa pakenijoiden panttivankina. Kehystarina on toteutettu uskomattoman ärsyttävästi turhia kuvahäiriöefektejä sekä ennen kaikkea niiden taustalle sijoitettuja räjähdysmäisiä ääniefektejä reippaasti yli tarpeen viljellen. Muutaman vielä sietäisi, mutta kun samat kuvan vilkutukset kovine paukkeineen ääniraidalla on nähty ja kuultu useita kymmeniä kertoja, on niihin jo niin täydellisesti kyllästynyt, ettei jaksaisi enää millään keskittyä varsinaisiin tarinoihin niiden lomassa. Pitempiä kauhuepisodeja on tällä kertaa kolme ja niistä keskimmäinen, Nacho Vigalondon ohjaus on selvästi paras. Myös yllä nähtävä kuva on peräisin juuri tästä tarinasta, jossa meksikolainen amatööritiedemies avaa kotitalonsa kellarista portin rinnakkaiseen ulottuvuuteen. Kaikki episodit ovat täysin siedettävää, paikoin viihdyttävääkin peruskauhua, mutta raivostuttava kehystarina pudottaa kokonaisuuden arvosanaa pisteellä. [4]

1.4.2015
Steve De Jarnatt: Miracle Mile (1988)
Televisiotöitä muuten pääasiassa tehnyt Steve De Jarnatt ohjasi urallaan tasan kaksi kokoillan elokuvaa, joista Miracle Mile on jälkimmäinen. Ei ihme, että hän päätti lopettaa siihen. Ydinsodan uhasta varoitteleva spekulatiivinen draama olisi ehkä saattanut vakuuttaa, jos sen olisi nähnyt tuoreeltaan, mutta vasta nyt ensi kertaa nähtynä se jättää jälkeensä kömpelön surkuhupaisan yleisvaikutelman. Jos italialaiset tusinapiirtäjät laatisivat Aku Ankkaan erikoisjakson, jossa Ankkalinnaa uhkaa ydintuho juuri samana yönä kun Akulla on yhdet ensimmäisistä treffeistä Iineksen kanssa, ja tästä tehtäisiin myöhemmin elokuvaversio ihmisnäyttelijöillä, lopputulos olisi Miracle Mile. Top Gunin Anthony Edwards näyttelee korviaan myöten rakastunutta, perin yksinkertaiselta vaikuttavaa nuorta miestä joka touhottaa ankkamaisesti kommelluksesta toiseen yrittäessään ensin treffata ihastuksensa öisessä Los Angelesissa, ja sittemmin pelastaa tämän hengen. Vastattuaan soivaan yleisöpuhelimeen mies saa tietää, että ydinsota on juuri alkamassa ja ihmiskunnalla on enää runsas tunti elinaikaa. Mies yrittää pelastaa itsensä ja naisensa, mutta tiellä on kaikenlaisia esteitä. Monet niistä ovat tahattoman koomisia, kuten koko elokuvakin. Kerrottuna sen aihe saattaa kuulostaa kiinnostavalta, mutta käsikirjoitus vie päähenkilöitä hölmöstä tilanteesta toiseen tavalla, joka saa epäilemään että koko tarina on keksitty kuvausten edetessä. [3]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton