sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

The Witch

USA 2015
Ohjaus ja käsikirjoitus: Robert Eggers
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Ineson, Kate Dickie, Harvey Scrimshaw, Ellie Grainger ja Lucas Dawson
Kesto: 1 t. 32 min.
Kuva: 1.66:1, väri

Jo vuoden 2015 tammikuussa maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvafestivaaleilla saanut The Witch kiersi koko viime vuoden festivaaleja ympäri maailmaa ja on tullut varsinaiseen teatterilevitykseen vasta tämän vuoden puolella. Lavastajana ja pukusuunnittelijana aiemmin työskennellyt Robert Eggers voitti heti ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Sundancessa parhaan draamaohjaajan palkinnon. The Witch huomioitiin myös muutamalla muulla palkinnolla viime vuoden aikana.


Suomessa The Witch nähtiin vajaa pari kuukautta sitten Helsingin Night Visions -festivaaleilla, jossa se esitettiin kahdesti, 13. ja 16. huhtikuuta. Muuta levitystä valkokankaille ei näyttäisi olevan odotettavissa, vaan elokuva siirtynee seuraavaksi kotikatsomoihin – mahdollisesta julkaisupäivästä ei tosin ole tätä kirjoitettaessa vielä tietoa. Tätä arviota varten CineActive katsoi jo julkaistun amerikkalaisen blu-rayn. Videoversion julkaisupäivä Iso-Britanniassa on myös jo tiedossa ja on 19. heinäkuuta.

The Witch tuo piristysruiskeen viime aikoina aika hiukan väsyneeseen kauhugenreen odottamattomasta suunnasta. Sen sijaan, että yritettäisiin keksiä jotakin kokonaan uutta, palataan kauhutarinoiden alkulähteille: useamman vuosisadan takaiseen kerrontaperinteeseen. Jo The Witchin alaotsikko A New-England Folktale kertoo sen perustuvan vanhoihin suusta suuhun kulkeneisiin kansantarinoihin jopa sillä tarkkuudella, että osa sen dialogeista on suoraan niistä peräisin.


Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1630 Uuteen Englantiin nykyisten Yhdysvaltojen koillisosissa. William (Ralph Ineson) ja Katherine (tv-sarjasta Game of Thrones tuttu Kate Dickie) ovat aviopari, joka ensiksi mainitun jääräpäisyyden seurauksena tulee ajetuksi yhteisönsä ulkopuolelle ja aloittamaan uuden elämän sivistyksen rajamailla, pienellä tilalla sankan aarniometsän reunalla. Parilla on viisi lasta: teini-ikäinen Thomasin (Anya Taylor-Joy), tätä hiukan nuorempi Caleb (Harvey Scrimshaw), arviolta kymmenvuotiaat kaksoset Jonas (Lucas Dawson) ja Mercy (Ellie Grainger) sekä pieni vauva Samuel.

Uudisraivaajien elämä olisi muutenkin vaikeaa, mutta ylipääsemättömän haastavaa siitä tekee pienen Samuel-vauvan selittämätön katoaminen perheen vanhimman tyttären Thomasinin vahtivuorolla. Vaikuttaa siltä, että pienen tilan vierellä sijaitsevasta metsästä tuli jotakin, kaappasi vauvan ja teki sillä mitä mieli. Äiti Katherine ei voi antaa tapahtumaa anteeksi Thomasinille, jonka asema perheessä alkaa tämän takia vähitellen muuttua kestämättömäksi.


Elokuva antaa alussa viitteitä siitä, että vauvan kaappaus liittyy noituuteen ja että alueella tapahtuu jotakin yliluonnollista ja selittämätöntä. Tämä kuitenkin unohtuu nopeasti, kun siirrytään kuvaamaan perheen sisäisiä jännitteitä, jotka ovat lopulta elokuvan todellinen aihe. Vaikka Samuelin selittämättömään katoamiseen näyttää kiistatta liittyvän jotakin yliluonnollista, todellinen ongelma ovat perheen sisäiset suhteet. Perheen äiti tuntuu avoimesti vihaavan Thomasinia, kaksoset samoin, eivätkä muidenkaan keskinäiset suhteet vaikuta normaaleilta.

Nuori Caleb kokee eksistentialistista tuskaa Samuelin katoamisesta. Jos jo vastasyntynyt on kalvinistisen ajattelumallin mukaisesti perisynnin saastuttama, onko kadonnut vauva nyt siis helvetin liekeissä? Isä William tekee parhaansa rauhoittaakseen epäilyjä, mutta hänellä on omat haasteensa. Perheenpää ei ole kummoinen viljelijä, eikä edes metsästys ota sujuakseen luodikon lauetessa hänen omille silmilleen. William ei koe olevansa riittävän taitava niissä askareissa, joissa hänen nimenomaan pitäisi onnistua kyetäkseen elättämään suuren perheensä villillä rajaseudulla.


Upeasti kuvattu ja naturalistisesti sekä lavastettu että puvustettu The Witch vie katsojan aidosti 1600-luvun tunnelmiin, joissa noituus ei tunnu hupaisalta mielikuvitukselta vaan muutenkin vaikeiden olojen luontevalta jatkeelta, haasteelta muiden joukossa. Vaikka se onkin keskeisessä osassa elokuvan alussa ja lopussa, tarina tuntuu kuitenkin ensisijaisesti perheen sisäisten jännitteiden kuvaukselta, joita nämä eivät kykene ratkomaan eivätkä tunnu sitä kovin tosissaan edes yrittävän. Synkässä metsässä kenties asuu sanoinkuvaamaton pahuus, mutta keskittyessään vihaamaan toisiaan perheen jäsenet eivät todella edes huomaa sen läsnäoloa ja vaikutusta ennen kuin on myöhäistä.

Kauhuelokuvana The Witch on jokseenkin täydellinen. Se naamioituu periodidraamaksi ja kuvaa hienosti piirrettyjen henkilöhahmojen välisiä konflikteja niin pitkään ja perusteellisesti että katsoja miltei unohtaa alussa tapahtuneen vauvan katoamisen ja siihen liittyvän yliluonnollisen mysteerin. Kun tämä mysteeri lopussa vihdoin ratkaistaan, katsojalta lyödään ilmat pihalle niin suurella voimalla, ettei vastaavaa tule helpolla mieleen. The Witch on katselukokemuksena armoton mutta erittäin suositeltava. [10]


ARVIO: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

maanantai 1. helmikuuta 2016

The Revenant

Peräti 12:lla Oscar-ehdokkuudella huomioidun The Revenantin tähti, meksikolainen kuvaaja Emmanuel Lubezki (s. 1964) on palkittu tätä ennen kultaisella pystillä jo kahdesti peräjälkeen. Ensimmäinen voitto tuli toissa vuonna maanmies Alfonso Cuarónin elokuvasta Gravity ja viime vuonna niin ikään meksikolaisen Alejandro González Iñárritun “yhden oton” teatteridraamasta Birdman. The Revenant merkitsee Lubezkille siis harvinaislaatuista kolmen peräkkäisen voiton hattutemppua.


Iñárritu on ohjannut myös tämän uutuusseikkailun, joka on mahdollisimman erilainen kuin Birdman. 1800-luvun alkupuolen Missouri-joen ympäristön erämaihin sijoittuva tarina perustuu tositapahtumiin, jotka ovat harmi kyllä niin yhdentekeviä, ettei niistä ole saatu mielenkiintoisia edes lisäämällä niihin fiktiivisiä elementtejä. Tarinan seuraamisen voikin melkein yhtä hyvin unohtaa ja keskittyä niiden sijaan Lubezkin uskomattoman hienoon kuvaukseen.

Jo pari vuosikymmentä sitten havaitsin, että kuvauksen Oscarin voittaa helpoimmin elokuvalla, jossa on hyvin laajoja, näyttäviä maisemakuvia – hiukan samaan tapaan kuin näyttelijä-Oscarit voittaa helpoimmin jos esittää vakavasti sairastuvaa tai vammautuvaa henkilöhahmoa. The Revenantin maisemat ovat toistuvasti henkeäsalpaavia: elokuva sisältää useampia kymmeniä yksittäisiä kuvia, jotka voisi ripustaa tauluina seinälle. En muista milloin elokuvan historiassa olisi karun erämaan kauneus tuotu esiin näin sykähdyttävällä tavalla.


Ei olisi kuitenkaan reilua väittää, että Lubezki voittaa Oscarin parhaista maisemista – vaikka nekin kyllä varmasti riittäisivät. Hänen todelliset taitonsa nousevat esiin pienemmissä yksityiskohdissa; intiimeissä kapeammin rajatuissa kohtauksissa, jotka on valaistu ja sommiteltu aivan uskomattoman taidokkaasti. Hyvässä kuvauksessa on usein kyse onnistuneesta valaistuksesta, ja siinä lajissa Lubezki on virtuoosi. Hänellä ovat apunaan nykyaikaiset digitaaliset elokuvakamerat, joiden kehitys on nyt vihdoinkin niin pitkällä että ne pesevät filmin 6 – 0.

Vasta vajaat kaksi viikkoa sitten ihmettelin suu ammollani toimintafilmi Need for Speedin loppupuolella näkemiäni San Franciscon yömaisemia, jotka olivat lajissaan suunnilleen hienointa ikinä. Voin hyvin kuvitella miltä Michael Mannista on tuntunut tuota elokuvaa katsoessa, jos hän on sen ylipäänsä nähnyt. Kuinka uskomattoman paljon hienommalta Collateral (2004) olisikaan näyttänyt, jos käytössä olisi ollut sitä runsas vuosikymmen sitten tehtäessä nykyaikainen digitaalinen kameratekniikka.


Mutta vaikka pelkällä tekniikalla pääsee jo pitkälle, tarvitaan sittenkin Emmanuel Lubezkin kaltainen velho ottamaan niiden tarjoamasta avusta kaikki irti. The Revenant on upeimmin kuvattu elokuva minkä olen koskaan nähnyt, ja se onkin oikeastaan tärkeintä mitä siitä voi sanoa.

The Revenantin toinen varma Oscar-voittaja on miespääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio. Osittain siksi, että hän eläytyy rooliin täysillä, mutta myös siksi ettei hänellä ole tänä vuonna omassa sarjassaan kovin vahvaa vastusta. Lisäksi hänellä on takanaan sympatiaäänet: pysti on häneltä mennyt niin monena vuonna sivu suun, että se on nyt tavallaan jo etukäteen puoliksi ansaittu. DiCaprion roolihahmo Hugh Glass ei ole sairas eikä vammaudu, mutta kärsii kankaalla kipuja toiseksi eniten koko 2000-luvulla. Vain The Passion of the Christin Jim Caviezel säilyy tässä suhteessa “lyömättömänä”, jos pieni sanaleikki sallitaan.


Glass on hiukan umpimielisen oloinen metsien mies, oppaana majavannahkoja metsästävälle retkikunnalle joka tekee työtään erämaassa jatkuvassa intiaanien hyökkäyksen (aiheellisessa) pelossa. Eräänä päivänä hän vammautuu pahoin poikasiaan suojelevan karhuemon pitkitetyssä hyökkäyksessä, joka saattaa järkyttää herkimpiä katsojia. Tilanne vain huononee, kun pahoin loukkaantunut Glass jää kumppaniensa erinäisten kieroilujen tuloksena vihamieliseen erämaahan yksin. Miehen on raahauduttava kirjaimellisesti kuoleman porteilta takaisin sivistyksen pariin. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan lopu karhun hyökkäykseen, vaan edessä on lisää erittäin kivuliaita vastoinkäymisiä.

The Revenantin tarina on niin köykäinen, että sen venyttäminen kahden ja puolen tunnin mittaiseksi kielii pahanlaatuisesta arvostelukyvyttömyydestä. Siitä tekee vieläkin vaikeamman seurata Glassin persoonan epäkiinnostavuus. Miehen motiivien aukaisemiseksi riittävät välähdyksenomaiset takaumat intiaanivaimon ja -pojan kovista kohtaloista valkoisten sotilaiden käsissä. Tai ne siis nimenomaan eivät riitä, eikä DiCaprion jurottava, vähäsanainen tulkinta sekään juuri edistä Glassiin samastumista ja tämän koettelemusten myötäelämistä.


DiCaprio tulkitsee kuitenkin raastavasti kärsivää miestä antaumuksella ja hyvin. Elokuvan maisemat ja etenkin niiden taidokas kuvaus ovat loistokkuudessaan ainoalaatuisia. Pelkästään nämä kaksi tekijää riittävät kannattelemaan katselukokemusta sen verran, ettei olo sen päätyttyä voine olla kovinkaan rajusti pettynyt. Mutta 12 Oscar-ehdokkuutta tuntuu silti aikamoiselta liioittelulta. The Revenant on pätevästi tehty draama, mutta ikiaikaiseksi klassikoksi siitä ei ole missään nimessä. [6]


ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

tiistai 26. tammikuuta 2016

The Green Inferno

Kauhuelokuvista Cabin Fever (2002) ja Hostel (2005) tähän mennessä parhaiten tunnettu Eli Roth on menestynyt kauhuelokuvien parissa varsin hyvin. Hänestä ei näytä olevan tulossa varsinaista kauhugenren ikonia, mutta hänen elokuvansa ovat olleet hyvin tehtyjä ja perinnetietoisia. Ohjaustöidensä lisäksi Roth muistetaan mm. pikkuroolistaan Quentin Tarantinon eepoksessa Kunniattomat paskiaiset (2009).


Rothin neljäs pitkä ohjaustyö The Green Inferno valmistui jo syksyllä 2013, mutta pääsi laajempaan levitykseen vasta pari vuotta myöhemmin – käytännössä samanaikaisesti miehen viidennen elokuvan Knock Knock (2015) kanssa. The Green Inferno toteuttaa kutkuttavan idean tehdä nykyaikaan sijoittuva amerikkalainen versio italialaisesta kannibaalielokuvasta. Suurelle yleisölle tuntemattomaksi jäänyt lajityyppi nauttii suosiosta kauhu- ja kulttielokuvien ystävien keskuudessa.

Italialainen kannibaalielokuva syntyi, kun Umberto Lenzi inspiroitui amerikkalaisesta ”antropologisesta lännenelokuvasta” Mies hevosena (1970) ja teki siitä oman kannibaaliversionsa Man from the Deep River (1972). Molemmissa elokuvissa valkoinen länsimaalainen sankari joutuu alkukantaisen heimon keskuuteen – vaikkakin eri puolilla maailmaa – ja päätyy kokemaan katsojaa pöyristyttäviä alkukantaisia riittejä. Yhdet niistä ovat verisiä, toiset muuten vain etovia, kolmannet molempia yhtä aikaa.


Miehen hevosena pohjoisamerikkalainen intiaaniheimo korvautui ihmissyöntiä harrastavilla viidakon asukeilla myös genren toisen tulevan jättiläisen Ruggero Deodaton teoksessa Ultimo Mondo Cannibale (1977). Sen jälkeen padot murtuivat ja seuraavat vuodet näkivät niin ikään Deodaton ohjaaman Cannibal Holocaustin (1979), Lenzin raivoisan vastavedon Cannibal Feroxin (1981) sekä useita vähemmälle huomiolle jääneitä joskin shokeeraushaluisia halpatuotantoja. Genre pysyi hengissä 1980-luvun puoliväliin saakka ja tuotti joukon kaikkien aikojen paheksutuimpia elokuvia, joissa ihmisille tehtiin sanoinkuvaamattomia asioita ja viidakon eläimiä tapettiin aivan oikeasti.

Muiden kauhufanien tavoin myös Roth on nuo elokuvat nähnyt ja halunnut tehdä niille oman kunnianosoituksensa, mutta lienee havainnut lähtökohtien ongelmallisuuden. Jos tällaiseen lajityyppiin tehdään uusi elokuva 2010-luvulla, ei se voi mitenkään sisältönsä puolesta vastata esikuviaan. Eläinten snuffaaminen ei tule kuuloonkaan, eivätkä ihmissyöntikohtaukset niitä edeltävine teurastuksineen voi mitenkään olla niin tarkoin esitettyjä ja shokeeraavia kuin kuuluisimmissa esikuvissa – ellei sitten varta vasten tähdätä NC-17 -ikärajaan, rajallisiin levitysmahdollisuuksiin ja sitä kautta äärimmäisen halpaan toteutukseen.


Näihin Roth ei ole pyrkinyt; hän ja tuotantoyhtiö haluavat elokuvalleen myös katsojia. The Green Inferno on siistiä, hyvillä tuotantoarvoilla kuorrutettua komean näköistä liikkuvaa laajakangaskuvaa. Näyttelijät ovat ehkä tuntemattomia, mutta osaavat asiansa. Tarina myötäilee italoklassikoiden peruskuviota, jossa tietämättömät ja / tai ylimieliset länsimaiset ihmiset lähtevät viidakkoon, aliarvioivat sen vaarat, ja tulevat hyvinkin kirjaimellisesti sen nielemiksi.

The Green Infernon tarinassa ryhmä amerikkalaisia opiskelijoita lähtee Perun sademetsään protestoimaan sitä raivaavaa rakennusyhtiöitä vastaan. Häikäilemätön yhtiö on raivaamassa tieltään kokonaista alkuasukasheimoa, ja tämän estämiseksi tarvitaan maksimaalinen julkisuus. Siispä kamerakännykät käyntiin, kirjautuminen someen ja ketjuilla kiinni puskutraktoriin!


Tarinan keskushenkilö Justine (Lorenza Izzo) on hiukan naiivi rikkaan isän tytär, joka lähtee mukaan matkalle ryhmän karismaattisen johtajan Alejandron (formulakuski Fernando Alonson kaksoisolento Ariel Levy) houkuttamana. Perillä ryhmä uhka pian revetä sisäisiin jännitteisiinsä, Alejandron nahkoista kuoriutuu esiin narsistinen kusipää, ja Justine päätyy katkerasti katumaan sitä että tuli lähteneeksi reissuun. Hetkeä myöhemmin sitä katuvat kaikki muutkin retkueen jäsenet, kun he päätyvät juuri sen alkuasukasheimon vangiksi jota alun perin halusivat suojella, ja ihmissyönti alkaa.

Amerikkalaisia kauhuelokuvia vähänkään enemmän nähneet voivat arvata miltä elokuva siitä eteenpäin näyttää. The Green Inferno on saanut R-ratingin mikä tarkoittaa, että sen sisällön on pakko sopia vanhempiensa seurassa oleville lapsikatsojille. Se tietää raaimpien yksityiskohtien ohittamista hyvin nopeasti, eikä aidoille italokannibaalifilmeille ominainen mässäily ole lainkaan mahdollista. Tästäkin huolimatta Roth on saanut ujutettua elokuvaansa hyvin voimakasta kuvastoa, jonka luulisi järkyttävän herkempiä nopeasti vilautettunakin.


The Green Inferno tuo mieleen Hostelin niin hyvässä kuin pahassa. Ylöspano on taidokasta ja idea kutkuttava, mutta lopputuloksesta on kuitenkin vaikea todella innostua. Elokuvan katsoo mielellään kerran läpi jo siksi, että uusia kannibaalielokuvia tehdään nykyään niin tavattoman harvoin, mutta on vaikea keksiä siitä mitään niin ainoalaatuista, että siitä voisi kehkeytyä minkäänlaista kulttifilmiä. Rothin lahja on tehdä kiinnostavista kauhuaiheista tyydyttävän tasoisia kertakulutushyödykkeitä – laadullisesti aivan päteviä mutta samalla harmittavan helposti unohdettavia. [6]

Alla elokuvan verisempi red band -traileri, joka antaa hyvän aavistuksen siitä mitä on odotettavissa.



ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

lauantai 16. tammikuuta 2016

The Hateful Eight

Quentin Tarantinon uusin elokuva The Hateful Eight ei tunnu saaneen erityisen innokasta vastaanottoa. Etenkin sen dialogin tyhjänpäiväisyyttä ja liiallisuutta on arvosteltu.

Minulla on hyviä uutisia. The Hateful Eight ei tosiaankaan lukeudu Tarantinon parhaimpiin elokuviin, mutta on se silti selvästi parempi kuin mitä moitteiden perusteella voisi luulla. Kammottava b-elokuvapastissi Death Proof (2007) jää kauas taakse, samoin Kill Billin unettava kakkososa (2005). Tarantino liikkuu suunnilleen samalla laadullisella tasolla kuin edellisessä länkkärissään Django Unchained (2012).

Tämä teksti ei sisällä spoilereita, koska en juurikaan käsittele elokuvan juonta. Kerrotaan nyt vain se, mitä jo traileri kertoi elokuvan aiheesta.


Yhdysvaltain sisällissota on päättynyt, mutta sen jättämät arvet viiltävät syvään. The Hateful Eightin keskushenkilöksi laskettava – ainakin hän on saanut eniten puheaikaa – , sodan eräistä tapahtumista edelleen äärimmäisen katkera majuri Marquis Warren (Samuel L. Jackson) on ryhtynyt palkkionmetsästäjäksi. Eräällä keikalla käy huono tuuri. Keskellä Wyomingin lumista erämaata hänen hevosensa heittää henkensä tilanteessa, jossa kannettavana on kolmen kiinniotetun lainsuojattoman ruumiit ja ankara lumimyrsky lähestyy.

Pahaan tilanteeseen joutunut Warren onnistuu pysäyttämään hevosvankkurit, joiden kyydissä matkustaa kollega. John Ruth (Kurt Russell) on saanut huippusaaliin: hän on kuljettamassa kiinni saamaansa lainsuojatonta Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) lähimpään kaupunkiin, jossa odottavat huima 10.000 dollarin palkkio ja Daisyn hirttäjäiset. Ruth suostuu vastentahtoisesti ottamaan Warrenin ja tämän ruumiit kyytiinsä, minkä jälkeen maisemaan ilmaantuu myös muita liftareita.


Lähestyvä lumimyrsky pakottaa koko joukon hakemaan suojaa matkan varrella sijaitsevasta kanttiinista, josta löytyy myös muita suojaa hakevia matkaajia. Seuraa tiivistunnelmainen ilta ja yö, jonka aikana sekalaisen seurueen väliset jännitteet purkautuvat paikoin hätkähdyttävillä tavoilla. Kanttiinin ulkopuolella raivoava lumimyrsky puolestaan varmistaa sen, ettei kukaan pääse pakenemaan tilanteesta – eikä kukaan oikeastaan edes yritä.

Elokuvan juoni on pääosin tässä. Toki illan aikana henkilöhahmojen taustalta paljastuu uusia asioita sekä kokonainen juonirakennelma josta en aio kertoa tässä yhtään mitään, mutta silti: miten on mahdollista, että näin yksinkertaisen tarinan kertomiseen menee hulppeat kolme tuntia? Vastaus tähän piilee vanhenevaa Tarantinoa piinaavassa kirjoittajan elefanttitaudissa. The Hateful Eight sisältää valtavan määrän puhetta: dialogeja ja monologeja, joiden liiallisesta pituudesta ja sisällöllisestä yhdentekevyydestä elokuvaa on moitittu, kuten edellä jo todettiinkin.

Osittain kritiikki on aiheellista. Elokuva suorastaan pysähtyy monessa kohdin paikalleen, kun joku hahmoista alkaa pitää pitkää monologia. Tämä vähentää sen uskottavuutta – kuinka usein oikeassa elämässä yhdellä ainoalla henkilöllä on mahdollisuus pitää pitkiä puheita kaikkien muiden pysähtyessä odottamaan? Etenkin niin jännitteisissä tilanteissa kuin joita tarina kuvaa? Kaikkein karmeimmalta tuntuu, kun Jacksonin roolihahmo hetkittäin suorastaan selostaa juonta katsojille – anteeksiantamatonta kaksi Oscaria voittaneelta käsikirjoittajalta ja suuri pettymys että tämä vielä tapahtuu yhdessä elokuvan huippukohdista, vähän ennen elokuvan toisen tunnin täyttymistä.


Toisaalta runsaskin löpinä on pääosin sisällyksekästä. Roolihahmot eivät varsinaisesti puhu turhia; he vain tekevät sen tarpeettoman monisanaisesti. Monissa paikoin tuntuu myös, että he puhuvat keskenään samalla tavoin – on kuin Jacksonin, Russellin ja Tim Rothin kasvojen takana piileskelisi koko ajan Tarantino, joka analysoi tilanteita yhdenmukaisella tavalla, riippumatta äänessä olevasta henkilöhahmosta. Näiden luonne ei tällöin läheskään aina vaikuta heidän puheenparteensa uskottavissa määrin. Mielenkiintoa herättävästi dialogit eivät tunnu kaikissa tilanteissa sijoittuvan elokuvan tapahtuma-aikaan: The Hateful Eight kommentoi siellä täällä ilmiselvästi nykyaikaa ja mieleen tuleekin hakematta, että sen henkilöhahmojen raivoisa viha toisiaan ja maailmaa kohtaan on tarkoituksellinen heijastuma nykyajasta, jossa vihapuhe on uusi normi.

Superleveässä laajakangasformaatissa kuvatun elokuvan hienon musiikin on säveltänyt italialainen western-musiikin ikoni Ennio Morricone. Hän sävelsi musiikin myös samalla tavoin keskellä lumista maisemaa ahtaassa tilassa tapahtuvaan modeniin kauhulassikkoon The Thing (1982), jonka pääosassa nähtiin Kurt Russell. The Hateful Eight sisältää nautittavia viittauksia paitsi tuohon elokuvaan, myös toiseen sen aikalaiseen The Evil Dead (1981). Kaikkein genretietoisimmat nauttinevat myös suorasta viittauksesta viitisen kuukautta sitten kuolleen Wes Cravenin väkivaltaklassikkoon The Last House on the Left (1972). Sen havaitseminen on tosin hiukan vaikeampaa.


Kauhuviittaukset kertovat selvää kieltään The Hateful Eightin luonteesta. Vaikka se on päällisin puolin lännenelokuva, siitä kehkeytyy suljetussa tilassa myös eräänlainen kauhuelokuva. Se on täynnä vihaa uhkuvia roolihahmoja, jotka eivät epäröi käyttää raakaa väkivaltaa toisiaan kohtaan jos tilanne niin vaatii. Tai vaikka ei edes vaatisi; yliampuvat verenroiskeet toimivat jopa hiukan elokuvaa vastaan vähentäen sen todentuntuisuutta. The Hateful Eight on elokuva ihmisistä vailla moraalia ja kovinkaan painokasta oikeudentuntoa. Hurjimmilla hetkillään se toimii kuin sysimusta splatterkomedia, joka saa hahmonsa tekemään toisilleen sanoinkuvaamattomia asioita samalla kun katsoja nauraa niille epäuskoisesti – ja kenties hiukan häpeää sitä jälkeenpäin.

Tarantinon ongelmat eivät tällä kertaa ole tarinassa sinänsä, vaan tavassa jolla se kerrotaan. Tuntuu kuin maestro toistuvasti rakastuisi jokaiseen kirjoittamaansa dia- ja monologin pätkään niin palavasti, ettei malta enää myöhemmin karsia niiden sisältämiä turhuuksia. Tarantino tarvitsisi selvästi kovapintaisen kustannustoimittajan, joka uskaltaisi tiivistää mestarin ilmaisua. The Hateful Eight on periaatteessa erinomainen elokuva, jonka liiallinen ja osin turha puhe on paisuttanut muotopuoleksi, ja joka jää sen vuoksi jälkeen omasta potentiaalistaan.

Vanheneva Tarantino on nuoren peilikuva: siinä missä Pulp Fiction oli pohjimmiltaan sikermä loistavasti kirjoitettuja hölmöjä tarinoita, on The Hateful Eight hölmösti kirjoitettu loistava tarina. [8]

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vuoden 2015 parhaat elokuvat

CineActive on perinteisesti noudattanut elokuvien vuosikerroittamisessa IMDb:n mukaista alkuperäistä maailmanlaajuista ensi-iltavuotta. Tämä johtaa ongelmalliseen tilanteeseen nyt vuoden päättyessä, kun pitäisi kirjoittaa vuoden 2015 parhaista elokuvista eikä niitä ole nähtynä kuin vasta 21 kappaletta.

Niinpä jotta saamme aikaisiksi päättyvän vuoden parhaiden elokuvien katsauksen kattavassa muodossa, joudumme ihan ensiksi muuttamaan sekä vuoden että julkaisupaikan määritelmää. Ei edes yritetä käsitellä päättyvänä vuonna koko maailman mitassa ensi-iltansa saaneita elokuvia, vaan keskitytään sen sijaan Suomen ensi-iltoihin, jotka ovat tapahtuneet vuoden 2015 aikana. Etenkin alkuvuoden osalta mukana on siis myös jo viime vuonna valmistuneita mutta vasta tänä vuonna levitykseen tulleita nimikkeitä.



Pienimuotoisilta oikeusmurhilta ei ole ollut mahdollista välttyä. Olen nähnyt muutamia elokuvia joita ei tietääkseni ole julkaistu Suomessa ollenkaan, joten ne oli pakko diskata. Tällaisia olivat mm. The Human Centipede 3 sekä huonohko amerikkalainen Fifty Shades of Grey -ripoff Bound. Kuten esimerkit osoittavat, tällä tavoin listalta pudonneet eivät totisesti olleet mitään elokuvataiteen merkkiteoksia, joten niiden karsiminen sallittanee. Lisäksi diskauksia tästä syystä tapahtui todella vähän, vain viitisen kappaletta.

Vastaavasti hyväksyin listalle kaikki Suomessa ensiesityksensä saaneet elokuvat rajaamatta listaa pelkästään teatterilevitykseen. Elokuvateatterit ovat muutenkin yliarvostettuja. Videoensi-iltoja on listalla suuri määrä, minkä lisäksi kelpuutettiin mukaan myös VOD-ensi-illat kuten The Duke of Burgundy tai Netflixissä levitykseen tulleet Beasts of No Nation ja Life Itself.


Näillä periaatteeilla päädyttiin seuraavanlaiseen listaan. Jos jokin vuoden 2015 uutuus puuttuu joukosta, se johtuu siitä, että en ole sitä lainkaan nähnyt. Ylläkuvatut kriteerit täytti kaiken kaikkiaan 54 elokuvaa, joista pahnanpohjimmaiseksi sijoittui mikäpä muu kuin Wachowskin surullisen kuuluisien sisaruksien tieteiseepos Jupiter Ascending. Se onkin sattumalta juuri tänään ilmestynyt uutuuselokuvana Netflixiin, joten kannattaa olla varovainen. Elokuvan nimen perässä suluissa sen arvosana asteikolla 1 - 10:

54. Lana ja Andy Wachowski: Jupiter Ascending (2)
53. Tim Johnson: Home (2)
52. Gabe Ibáñez: Autómata (3)
51. Michael Mann: Blackhat (3)


Sijoille 46 – 50 on osunut peräti kolme kauhuelokuvaa sekä yksi kesän suuren budjetin mainstream-hiteistä. Ihmettelen suuresti, jos Terminator -saaga vielä tämänkin mahalaskun jälkeen saa jatkoa. Kaikki on tietysti aina mahdollista.

50. Useita ohjaajia: The ABCs of Death 2 (3)
49. Alan Taylor: Terminator Genisys (3)
48. Steve James: Life Itself (4)
47. Jaume Balagueró: [REC] 4: Apocalypse (4)
46. Useita ohjaajia: V/H/S: Viral (4)


Sijoilla 41 – 45 on kirjava sekoitus ärsyttävää tietokoneanimaatiota, epäonnistuneita jännäreitä sekä yksi mitättömimmistä Oscar-elokuvista aikoihin. Kunpa kahden kuukauden päästä vaihteeksi palkittaisiin näyttelemisestä joku, joka ei näyttele vakavasti sairastuvaa henkilöä kaavamaisin maneerein.

45. Don Hall ja Chris Williams: Big Hero 6 (4)
44. Vic Armstrong: Left Behind (4)
43. Henry Hobson: Maggie (4)
42. Charlie McDowell: The One I Love (5)
41. James Marsh: The Theory of Everything (5)


Sijoilla 36 – 40 on myöskin hyvin sekalaista elokuvaa. Ennen kuin aloitin tekemään tätä listaa, en edes tiennyt että The Duke of Burgundy on saanut Suomen ensi-illan VOD:lla runsas kuukausi sitten. Yksi vuoden pettymyksistä, Minions on selkeästi heikompi kuin kaksi sitä edeltävää Itse ilkimys -animaatiota, vaikka Kätyrit onkin siinä päästetty sivuosasta pääosaan.

40. Joe Carnahan: Stretch (5)
39. J. C. Chandor: A Most Violent Year (5)
38. Peter Strickland: The Duke of Burgundy (5)
37. Pierre Coffin ja Kyle Balda: Minions (5)
36. Daniel Barnz: Cake (6)


Sijoille 31 – 35 on osunut pienoinen toimintaelokuvien keskittymä. Mission Impossible -sarjan viides osa osoittautui lieväksi pettymykseksi hienon nelosen jälkeen, vaikka ei millään muotoa huono ollutkaan.

35. Ira Sachs: Love Is Strange (6)
34. John Michael McDonagh: Calvary (6)
33. Olivier Mégaton: Taken 3 (6)
32. Christopher McQuarrie: Mission Impossible: Rogue Nation (6)
31. Matthew Vaughn: Kingsman: The Secret Service (6)


Sijoilla 26 – 30 on toimintaa ja trilleriä aikuisille sekaisin lapsille suunnatun tarjonnan kanssa. Itse kuulun niihin harvoihin, joihin Pixarin uutuus Inside Out ei tehnyt suuren suurta vaikutusta, vaikka sen saama arvosana kohtuullisen hyvä onkin. Parhaan animaatioelokuvan Oscarin se toki voittaa.

30. Jim Mickle: Cold in July (7)
29. Paul King: Paddington (7)
28. Pete Docter ja Ronnie Del Carmen: Inside Out (7)
27. Pierre Morel: The Gunman (7)
26. Cary Joji Fukunaga: Beasts of No Nation (7)


Myös 22. sijalle yltänyt American Sniper on julkaistu tänään Netflixissä. Suosittelen sitä Jupiter Ascendingin sijasta. Sen seurana tässä viisikossa on muitakin ammuskeluelokuvia sekä yksi vuoden kehutuimmista tieteiselokuvista. Siitä taisin myös pitää vähemmän kuin ihmiset keskimäärin.

25. Alex Garland: Ex Machina (7)
24. Jean-Marc Vallée: Wild (7)
23. Jalmari Helander: Big Game (7)
22. Clint Eastwood: American Sniper (7)
21. Sam Mendes: Spectre (7)


Mutta sama toimii myös toisinpäin. Yleisesti melko väheksytty Jurassic World yltää CineActiven listalla jopa top 20:een. Suomalaisten elokuva-arvostelijoiden yhdessä vuoden parhaaksi teatteriensi-illaksi valitsema venäläinen Leviathan sentään päihittää sen, mutta vain vaivoin.

20. Ari Sandel: The DUFF (7)
19. Colin Trevorrow: Jurassic World (7)
18. Andrei Zvjagintsev: Leviathan (7)
17. Jennifer Kent: The Babadook (8)
16. Laura Poitras: Citizenfour (8)


Vielä Jurassic Worldiakin halveksutumpi iso mainstream-elokuva lienee San Andreas, joka minusta oli aivan vastustamattoman mukaansatempaava katastrofielokuva; kuin kultaiselta 1990-luvulta, mutta paremmin erikoistehostein. Viime vuoden parhaana elokuvana Oscarilla palkittu Birdman puolestaan ei yltänyt top 10:een.

15. Bennett Miller: Foxcatcher (8)
14. Brad Peyton: San Andreas (8)
13. Henrik Ruben Genz: Good People (8)
12. Alejandro G. Iñárritu: Birdman (8)
11. J. J. Abrams: Star Wars: The Force Awakens (8)


Uusi Star Wars putosi viime tipassa pois top 10:stä, kun onnistuin eilen näkemään silloin Netflixissä julkaistun erinomaisen Inherent Vicen. Suosittelen sitä vieläkin mieluummin katseluvalinnaksi kuin American Sniperia. Yksi vuoden ylistetyimmistä elokuvista kautta maailman, Mad Max: Fury Road jää CineActiven listalla sijalle 8. Onhan se hyvä, mutta ei aivan niin hyvä.

10. Paul Thomas Anderson: Inherent Vice (8)
9. Damián Szifrón: Wild Tales (8)
8. George Miller: Mad Max: Fury Road (8)
7. Ava DuVernay: Selma (9)
6. Morten Tyldum: The Imitation Game (9)


Top 5 on sitten täyttä timanttia. Late Lammas on paras lapsille suunnattu animaatio suunnilleen vuosikymmeneen, It Follows tuo kauhuelokuvan nerokkaasti 2010-luvulle, Chappie varioi RoboCopia nerokkaasti, ja kärkiviisikon muut elokuvat ovatkin Oscar-gaalasta tuttuja.

5. Mark Burton ja Richard Starzak: Shaun the Sheep Movie (9)
4. Damien Chazelle: Whiplash (9)
3. David Robert Mitchell: It Follows (9)
2. Neill Blomkamp: Chappie (9)
1. Richard Glatzer ja Wash Westmoreland: Still Alice (10)

maanantai 23. marraskuuta 2015

Suosikkianimaatioita ja tulivuorenpurkauksia

22.11.2015
Lasse Hallström: Dear John (2010)


Amerikkalainen Nicholas Sparks on romanttisiin tarinoihin erikoistunut romaanikirjailija. Hän saavutti eräänlaisen kuolemattomuuden jo esikoisteoksellaan The Notebook (1996), jonka vuonna 2004 tehtyä elokuvaversiota pidetään lajityypin modernina klassikkona. Sparksin toisen romaanin Message in a Bottle (1998) elokuvaversio arvioitiin CineActivessa noin vuosi sitten. Dear John (2006) on miehen jo kahdestoista romaani. Ruotsalainen Lasse Hallström ohjasi siitä viisi vuotta sitten tyydyttävän tasoisen vaikkakin hiukan rutiinisuoritukselta maistuvan elokuvan. Channing Tatum on komea mutta hiljainen amerikkalaissotilas John, joka tapaa eräällä kotilomallaan sievän opiskelijatyttö Savannahin (nykyään vähän joka paikassa vastaan tuleva Amanda Seyfried). Nopeaa rakastumista seuraa sarja pitkiä erojaksoja, kun John joutuu lähtemään komennuksilleen ympäri maailmaa Savannahin riutuessa kotirintamalla. Onneksi kirjeposti on kuitenkin keksitty. Elokuvan romanttiset viritykset toimivat joten kuten, mutta sen loppupuolen käännettä, jossa Savannah päätyy tekemään ihmissuhteissaan odottamattomia valintoja, on melko vaikea uskoa. Hallström kuitenkin ohjaa ammattimiehen ottein, ja rakastetun kaipuu välittyy tarinasta uskottavasti vaikkakaan ei kovin pakahduttavasti. [6]


28.11.2015
Pierre Coffin ja Kyle Balda: Minions (2015)


Hauskat keltaiset pikku-ukot, joita kutsutaan yksinkertaisesti kätyreiksi, ovat ennen tätä seikkailleet kahden hauskan Itse ilkimys -animaatioelokuvan sivuosissa. Koska ne olivat parasta niistä molemmissa tuntui ennaltakäsin täysin loogiselta ja ymmärrettävältä täydentää animaatioiden sarja trilogiaksi antamalla niille vihdoin pääosa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Vastoin korkealle nousseita ennakko-odotuksia tällä tavoin saatiinkin aikaan kolmikon selkeästi heikoin elokuva. Kätyrien tarina aloitetaan ihan alusta: jo esihistoriallisella ajalla keltaiset ukkelit ovat etsineet johtajakseen kaikkein pahinta mahdollista ilkimystä, mutta tavalla tai toisella päätyneet aina aiheuttamaan tämän tuhon. Nyt vuosi on 1968. Muut kätyrit lähettävät kolme kuvassakin näkyvää vapaaehtoista etsimään tuon ajan pahinta ilkimystä heimonsa uudeksi johtajaksi. New Yorkiin päätyvän kolmikon seikkailu muuttuu yllättäen voittopuolisesti epämielenkiintoiseksi mekastukseksi. Vaikuttaa siltä, että animaatioelokuvan kirjoittajat eivät taas kerran täysin luota hahmojensa luontaiseen vetovoimaan vaan yrittävät väkipakolla kehittää näiden ympärille harmittavan geneerisen toimintajuonen. Se toimii vain hetkittäin. Suuri ilkimys löydetään luvattoman paljon haukotuttavan vaikka ajoittain kyllä hiukan naurattavankin juonentapaisen loppupäästä. [5]


28.11.2015
Pete Docter ja Ronnie Del Carmen: Inside Out (2015)


Ensi vuoden helmikuun lopussa Hollywoodissa jaetaan elokuva-alan vuotuiset Oscar-palkinnot. Parhaan pitkän animaatioelokuvan palkinnon tulee voittamaan elokuva nimeltä Inside Out. Koska tämä on jo etukäteen varmaa, kohdistuu elokuvaan sitä katsoessa normaalia korkeammat odotukset. Niitä lopputulos ei onnistu täyttämään vaikka se laadukasta työtä onkin. Elokuva tapahtuu pääosin nuoren Riley-tytön pään sisällä, jossa tämän erilaiset tunteet saavat ihmismäisen hahmon. Kun Rileyn perhe muuttaa turvallisen tutusta lapsuuden ympäristöstä Minnesotasta suurkaupunki San Franciscoon Kaliforniassa, käynnistyy tytön sisällä suuri myllerrys. Ilo ja suru eksyvät kokonaan tämän tunteiden ohjauskeskuksesta ja muiden tunteiden on yritettävä paikata niiden poissaolo - minkä Rileyn läheiset pystyvät pian myös huomaamaan. Inside Outin oikeastaan enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu tarina alkaa hienosti tutustuttaessaan katsojan mielikuvitukselliseen lähtöasetelmaansa, mutta alkaa sittemmin hoiperrella outoihin suuntiin jäädessään seuraamaan Ilon ja Surun ylipitkäksi venyvää seikkailua Rileyn tajunnan paikoin surrealistisilla laitamilla. Plussaa Pixarilla rohkeasta yrityksestä tehdä jotakin aivan erilaista; miinusta siitä että esiteltyään kiehtovan lähtökohtansa elokuva unohtaa sen pitkäksi aikaa. [7]


29.11.2015
Seth MacFarlane: Ted 2 (2015)


Päädynkin väittämään, että vaikka Inside Outin tavallaan "pitäisi" olla tämänkertaisen tarjottimemme paras elokuva, menee tuo kunnia pikemminkin härskille komediajatko-osalle Ted 2. Seth MacFarlanen luoma rääväsuinen nallehahmo esiteltiin muutama vuosi sitten nimikkoelokuvassaan, jolle on nyt saatu jatkoa. Asetelma ei paljoakaan poikkea ensimmäisestä elokuvasta. Huumori on jälleen nautittavan epäsovinnaista ja hahmot ovat kaikessa räävittömyydessään ja tahallisessa typeryydessäänkin mainiosti toimivia. Kun John (Mark Wahlberg) oli koulukiusattu pikkupoika, hän toivoi nallekarhunsa Tedin muuttuvan eläväksi jotta hänellä olisi edes yksi oikea ystävä. Maagisesti toive toteutui. Aikuisena Ted on unohduksiin painunut, huumeita pössyttelevä entinen julkkis. Johnille hän on edelleen tämän vastustamattomasti pahoille teille johdatteleva hulttioystävä. Ykkös- ja kakkososan välissä Johnin rakastettu (Mila Kunis) on jättänyt hänet. Ted taas haluaisi vuorostaan mennä naimisiin oman tyttönsä kanssa. Suunnitelman tielle nousee juridinen tulkinta, jonka mukaan hän ei ole oikea henkilö. John ja Ted palkkaavat yhdessä ihmisoikeusjuristin - jota näyttelee tietenkin jokapaikanhöylä Amanda Seyfried - ajamaan Tedin asiaa. Juoni ei ole sen monimutkaisempi, mutta sen varrelle onnistutaan toistuvasti rakentelemaan hykerryttäviä tilanteita. [7]


2.12.2015
Paul W. S. Anderson: Pompeii (2014)


Jo pitkään aika lailla mitä sattuu ohjanneen britti Paul W. S. Andersonin nimi elokuvan alkuteksteissä ei ole omiaan herättämään luottamusta. Suuri yleisö muistanee hänet parhaiten kohtalaisen tyydyttävästä tieteiskauhutrilleristä Event Horizon (1997) sekä muutamasta Resident Evil -tietokonepeliin perustuvasta filmatisoinnista. Pompeii on viime vuonna valmistunut katastrofispektaakkeli, jonka pääosassa nähdään suositun tv-sarja Game of Thronesin Jon Snow, Kit Harington. Näyttäviä tehosteita odottava katsoja leipääntyy jo muinaiseen Rooman valtakuntaan sijoittuvan Pompeijin ensimmäisellä puoliskolla, joka on kuin rutiköyhän miehen Gladiator. Pieni, hoikka ja kissanpentumainen Harington kun ei totisesti ole mikään Russell Crowe. Hänen näyttelemänsä Milo on kaukaa Britanniasta Napoliin päätynyt orjapoika, joka mätkii epäuskottavan näköisesti itseään paljon isompia miehiä ja päätyy gladiaattoriareenan voittoisaksi sankariksi. Juuri kun hän saa ylhäisen tytön ihastumaan itseensä, Kiefer Sutherlandin näyttelemä kiero roomalaisylimys ja läheisen tulivuori Vesuviuksen raju purkaus sotkevat kaiken. Anderson onnistuu rakentamaan lopun tuhotehosteorgian perään hienon lopetuksen, mistä viime tipassa yksi lisäpiste, mutta kyse on silti pääosin kiusallisen huonosta elokuvasta. [4]



ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Toimintaa ja vähän romantiikkaakin

Tämänkertaiseen elokuvaviisikkoomme osui sattumoisin pelkästään toimintaelokuvia. Niistä ensimmäinen ja viimeinen toimivat lopulta parhaiten eri puolille maailmaa leviävine, paikoin huumoripitoisine seikkailuineen. Kaksi muuta edustaa totisempaa perustoimintaa tyyliin mies ja ase. Viides sekoittaa toimintajuoneensa tieteisaineksia epäonnistuen siinä melko pahasti. Nimet ovat tuttuja: on Amerikan tunnetuimpia toimintatähtiä sekä entinen ja nykyinen James Bond. Aloitetaan viimeksi mainitusta.

4.11.2015
Sam Mendes: Spectre (2015)


Daniel Craigin neljäs ja toivottavasti viimeinen Bond-elokuva Spectre jatkaa siitä mihin sen edeltäjä Skyfall (2012) jäi. Ohjaajana on jälleen Sam Mendes ja käsikirjoituksessa jatketaan agenttimme menneisyyden penkomista samalla kun taistellaan nykyajan hengessä ihmisten yksityisyyden tyhjäksi tekevää tietokoneellistettua, kaikenkattavaa globaalia valvontaa vastaan. Tarina ei ala kovin hyvin, kun Meksikoon sijoittuva alkutekstejä edeltävä johdantojakso herättää jo ensimmäiset pitkästymisen oireet, mutta myöhemmin ympäri maailmaa heittelehtivä seikkailu muuttuu jonkin verran kiinnostavammaksi. Craigin kaudella tehdyt Bond-elokuvat ovat vieneet sarjasta suuren osan sen aiemmasta omaleimaisuudesta: nyt ne ovat kuin mitä hyvänsä isolla rahalla tehtyjä toimintaspektaakkeleita. Asiaa ei auta Craigin tosikkomainen yrmeys, joka ehkäisee harmittavan tehokkaasti päähenkilöön ja tämän pyrkimyksiin samaistumisen. Spectren suurin ansio onkin, että näistä rasitteista huolimatta se onnistuu loihtimaan tarinaansa ripauksen aitoa vanhan ajan Bondien seikkailuhenkeä. Selvitellessään mystisen Spectre-organisaation maailman jos ei nyt suorastaan valloitus- niin ainakin kontrollointisuunnitelmia Bond pääsee maailmanympärimatkalle viehkeän kaunottaren (Léa Seydoux, kuvassa) kanssa ja elokuva onnistuu tuomaan käänteisiinsä ripauksen romantiikkaakin. Lopputulos on kohtuullisen onnistunut, mutta toivottavasti agenttihahmo seuraavaksi keksitään jälleen kokonaan uudelleen samalla kun toivottoman hapannaamainen pääosanesittäjä vihdoin vaihtuu. [7]


7.11.2015
Alan Taylor: Terminator Genisys (2015)


James Bondista siirrytään Terminatoriin; mikäs vuosikymmen nyt taas olikaan? Itsensä Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä sarjan viides osa Terminator Genisys on tämänkertaisista toimintaelokuvistamme ylivoimaisesti huonoin. Sarjan edellinen osa Terminator Salvation (2009) teki sen mitä pidin jo etukäteen virheenä: siirsi elokuvasarjan tapahtumat synkän lähitulevaisuuden ihmisten ja koneiden väliseen sotaan, jonka puitteisiin oli mahdotonta luoda mielenkiintoista tarinaa. Tuo elokuva kyllä yritti silti parhaansa ja ylsi keskinkertaiseen lopputulokseen, mutta oli selvää että tie jolle se astui tuli saman tien käytyä loppuun saakka. Uusin osa Genisys ei kuitenkaan keksi tilalle mitään muuta kuin uudelleen alusta aloittamisen: se yrittää olla ykkösosan toisinto vaihtoehtoisella aikajanalla. Käsikirjoittajien ainoa hyvä idea on yrittää rakentaa tilanne, jossa ihmiset yrittävät aikamatkailun avulla ennaltaehkäistä Skynetin synnyn samalla tavoin kuin Skynet on aiemmissa osissa yrittänyt ennaltaehkäistä vastarintaliikkeen johtajan John Connorin synnyn. Ovela lähtökohta ei kuitenkaan johda onnistuneeseen elokuvaan, kun keskinkertaiset näyttelijät yrittävät vaatimattoman ja vaikeahkosti seurattavan tarinan puitteissa saada katsojan sekä välittämään itsestään että uskomaan kohtalaisen epäuskottaviin juonenkäänteisiinsä. Elokuvan tuotantoyhtiö onkin jo tiettävästi luopunut ajatuksesta jatkaa elokuvasarjaa tämän pidemmälle, mutta tämä turhanpäiväinen tekele jäi silti harhauttamaan hyväuskoisia katselemaan itseään kiinnostavan ja jännittävän kokemuksen turhassa toivossa. [3]


13.11.2015
Roger Donaldson: November Man (2014)


Australialainen veteraaniohjaaja Roger Donaldson (s. 1945) muistetaan mm. loistavasta jännäristään No Way Out (1987). Hän ohjasi Pierce Brosnania vuoden 1997 hölmössä tulivuorielokuvassa Dante's Peak ja on saanut tämän myös uusimman toimintafilminsä November Man pääosaan. Brosnan on Devereaux, ikääntynyt entinen CIA-agentti, joka tulee vedetyksi uudelleen aktiivitoimintaan kun hänen ex-vaimonsa murhataan. Miehen vihollisia ovat uudessa tilanteessa sekä kieroilevat CIA-pomot että venäläispahikset, jotka työskentelevät presidentiksi pyrkivän mahtipoliitikko Federovin laskuun. Kaiken avain on toisen Tshetshenian sodan käynnistäneeseen terroritekoon liittyvä salaisuus, jonka suhteen Federovilla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, kuten ei muutamalla muullakaan. Tapahtumien selvittelyssä auttaa kuvankaunis sosiaalityöntekijä (Olga Kurylenko), jonka menneisyydestä niin ikään paljastuu valonarkoja asioita. Donaldson osaa kehitellä jännittäviä tilanteita ja toimintajaksoja; esimerkiksi ylläolevaan kuvaan huipentuva paukuttelu on esimerkillisesti toteutettu. Toisaalta tarinan peruselementit petollisine CIA-pomoineen ja inhoine venäläisroistoineen ovat moneen kertaan nähtyjä eikä niistä saada irti juurikaan sen enempää kuin aiemmilla kerroilla. Aivan oma lukunsa on pienikokoinen, ei kovinkaan roteva Brosnan, jonka puhe tuntuu lähtevän keuhkojen sijaan nenäontelosta. Hänestä on vaikeaa saada täysin vakuuttavaa toimintatähteä, vaikka hänet on James Bondina joskus nähtykin. [6]


13.11.2015
Pierre Morel: The Gunman (2015)


On vaikeaa välttyä ajatukselta, että Sean Penn on vanhoilla päivillään lähtenyt seuraamaan Liam Neesonin jalanjälkiä keskitason toimintafilmien pyssysankarina. Takenin (2008) ohjaaja Pierre Morelin The Gunman sijoittaa Pennin vuoden 2006 Kongoon, jossa tämän näyttelemä Terrier toimii monikansallisen kaivosyhtiön turvamiehenä. Kun mies joutuu tekemään sivutyönään varsin katalan ampumakeikan hän joutuu pakenemaan maasta ja samalla vastentahtoisesti hylkäämään ilman hyvästejä kauniin naisystävänsä Annien (Jasmine Trinca). Kahdeksan vuotta myöhemmin Terrier joutuu samoilla seuduilla murhayrityksen kohteeksi, saa selville olevansa aiemman tiiminsä viimeinen yhä hengissä oleva jäsen, ja ryhtyy selvittämään kuka haluaa vaientaa myös hänet ja miksi. Suomalainen Peter Franzén nähdään kohtuullisen kokoisessa sivuroolissa yhtenä Terrieriä jahtaavista pahiksista. Ilman varsin hyvin toimivaa romanttista virettä Terrierin ja Annien välillä The Gunman olisi luultavasti ollut todella unettavaa katsottavaa, eikä se tällaisenakaan ole erityisen muistettava. Morel osaa ohjata toimintaa, mutta käsikirjoituksessa on varsin vähän omaa. Käteen jää pari kohtuullisen jännittävää tilannetta joissa hiiviskellään ja ammuskellaan. Loppukamppailut maistuvat jo pakkopullalta. Penn (s. 1960) näyttää todella vanhalta toimintasankarin rooliin; vaikka Trinca (s. 1981) on naispääosassa sympaattinen ei voi olla ihmettelemättä mitä sankaria niin selvästi nuorempi nainen näkee miehessä joka voisi helposti olla hänen isänsä ja näyttää vielä sitäkin vanhemmalta. [5]


14.11.2015
James Mangold: Knight and Day (2010)


Jo viisi vuotta sitten julkaistu Tom Cruisen tähdittämä toimintakomedia Knight and Day sai aikanaan niin nuivan vastaanoton, että jätin sen suosiolla kokonaan väliin. Kun sen nyt katsoi valmiiksi matalin odotuksin, se onnistui tietenkin ylittämään ne - olematta edelleenkään silti varsinaisesti hyvä elokuva. Cruise on mitäpä muuta kuin CIA-agentti Roy Miller, joka on lähtenyt erään kyseenalaisen tehtävän jälkeen sooloilemaan ja päätynyt siten myös omiensa takaa-ajamaksi.  CIA:n lisäksi Millerin jäljillä on myös espanjalainen rikollispomo (Jordi Mollà), joka haluaa tältä haltuunsa paristoksi kutsutun uuden, rajattoman energianlähteen. Tässä tilanteessa Miller kohtaa romanssinnälkäisen Junen (Cameron Diaz). Kaksikko päätyy monin paikoin tahallisen epärealistiseen, vauhdikkaaseen toimintaseikkailuun, joka kuljettaa heitä paitsi pitkin Yhdysvaltoja, myös tropiikin kautta ympäri Keski-Eurooppaa. Mm. Walk the Linen (2005) ohjaaja James Mangold ei tunnu olevan aivan omimmalla alueellaan tehdessään tähtivetoista romanttista toimintakomediaa, mutta onnistuu lopulta tyydyttävästi. Vaikka Knight and Day on viime kädessä aika tyhmä elokuva, ei sen eskapismista voi oikein olla pitämättä. Jo Vanilla Skyn tekoaikaan tutustuneet päänäyttelijät osaavat jälleen pelata hyvin yhteen, ja huumorikin toimii hetkittäin. Kuviin on onnistuttu vangitsemaan henkeäsalpaavan upeita eksoottisia maisemia, joiden ansiosta elokuva toimii myös pienimuotoisena lomamatkana eksoottisiin paikkoihin. [6]



ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton