2006

Tullaanpa sitten vaihteeksi lähemmäs nykyhetkeä. Kuusi vuotta on jo sen verran pitkä aika, että elokuvavuoden merkittävimmät löydöt on todennäköisesti tehty. Niitä on luonnollisesti vähemmän kuin esimerkiksi aiemmin käsiteltyinä vuosina 1981 ja 1996. Elokuvat keskinkertaistuvat ja huononevat aikaa myöten koko ajan, ja vaikka terävimmät huiput ovat yhtä teräviä kuin aina ennenkin, niiden lukumäärä vähenee.

Niinpä kun noina kahtena aiemmin käsiteltynä vuotena viiteen tähteen ylsi kahdeksan elokuvaa, vuonna 2006 samaan pystyy enää viisi. Niistäkin tuo aivan ensimmäisenä käsiteltävä on hiukan rajatapaus. Loput neljä kyllä ovat sitten sitäkin loistokkaampia suorituksia, ja artikkelin lopussa olevaan top 3:een olisi oikeastaan voinut valita niistä mitkä hyvänsä.

2006 on kuitenkin siitä kiintoisa vuosi, että vaikka sen terävin kärki onkin kapean puoleinen, löytyy sen takaa poikkeuksellisen suuri määrä kiinnostavia elokuvia, jotka ansaitsevat kunniamaininnan. Näin tähänkin artikkeliin saadaan lopulta kohtuullisen hyvä määrä pituutta, ja elokuvalistasta tulee varsin monipuolinen. Aloitetaan käymällä läpi vuoden viisi viiden tähden elokuvaa aakkosjärjestyksessä.

Larry Charles: Borat
Komedia on siitä epäkiitollinen laji, että ihmiset harvoin kokevat sen ääressä niin suuria tunnekuohuja, että ne jättäisivät voimakkaan muistijäljen, joiden aiheuttaja tällöin päätyisi kaikkien aikojen suosikkien listalle. Olen itsekin vähän epävarma ansaitseeko Sacha Baron Cohenin ilmeisesti ainoaksi jäänyt mestariteos viittä tähteä, kun nuo neljä seuraavaa ovat niin loistokkaita ja ennen kaikkea vakavasti otettavia töitä. Mutta kyllähän Cohenin kohellus kazakstanilaisena ääliönä Amerikassa on niin kekseliästä ja anarkistista elokuvaa, ettei moista ole oikeastaan paljoa nähty sitten Monty Pythonin huippuvuosien. "You telling me the man who try to put a rubber fist in my anus was a homosexual?"

Martin Scorsese: The Departed
Vuoden parhaan elokuvan Oscarin lopulta voittanut The Departed kuulosti ennaltakäsin aika epäkiinnostavalta: sinänsä toimivan mutta ei kovinkaan muistettavan hongkongilaistoimintafilmin Infernal Affairs (2002) amerikkalaiselta uusintaversiolta. Martin Scorsesen käsissä siitä tuli kokonaan oma, itsenäinen taideteoksensa. Pituutta tarinaan tuli uusintakäsittelyssä kokonaiset 50 minuuttia lisää, ja se käytettiin parhaalla mahdollisella tavalla: henkilöhahmojen syventämiseen, heidän suhteittensa monimutkaistamiseen ja tarinan käänteiden ällistyttävyyden lisäämiseen. William Monahan siirsi rikossaagan Hongkongin kaduilta Bostonin irlantilaismafian ja heitä jahtaavien poliisien keskuuteen - käsikirjoitus-Oscarin arvoisesti.

Robert De Niro: The Good Shepherd
Myös Scorsesen pitkäaikainen luottonäyttelijä Robert De Niro ohjasi Matt Damonia vielä The Departediakin reilun vartin pidemmässä suurteoksessa, joka kuvaa amerikkalaisen tiedustelujärjestö CIA:n syntyä ja alkuaikoja 1940-luvun puolivälistä aina 1960-luvun lopulle saakka. Jonkin verran kylmältä ehkä sellaisenaan kuulostavaan aiheeseen saadaan koskettavuutta ja omakohtaisuutta kertomalla se kummisetämäisesti erään perheyhteisön tarinan kautta. Valmistumisvuotensa varmastikin aliarvostetuin mestariteos jäänee satunnaisesti elokuvia ohjanneen De Niron keskeisimmäksi työksi, jonka detaljeissa huolellinen taustatutkimus näkyy.

Christopher Nolan: The Prestige
Hollywood-elokuvan todelliseksi kultasormeksi 2000-luvun aikana kasvanut Christopher Nolan on ohjannut vuorotahtiin sinänsä ihan hyviä mutta aihepiirinsä takia ei kovin vakavasti otettavia Batman-elokuvia sekä omia henkilökohtaisia unelmaprojektejaan. Jälkimmäisissä hän on onnistunut täydellisesti. Jokaisella katselukerrallaan yhtä ällistyttävän nerokkaalta tuntuva The Prestige kertoo kahden 1800-luvun lopun lontoolaistaikurin välisestä, yhä henkilökohtaisemmaksi käyvästä kamppailusta, jonka huipentuessa realismi ja aito yliluonnollisuus sekoittuvat kihelmöivän nerokkaasti kaikkien aikojen taikatempuksi, joka laajenee esiintymislavalta molempien miesten ja heidän läheistensä elämään.

Paul Greengrass: United 93
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut kääntyivät uskomattoman hienoksi ja tiivistunnelmaiseksi jännäriksi yllättävästä kulmasta: pääosin väistämällä traagisen päivän keskiössä olleen WTC-iskun ja kertomalla sen sijaan mitä mahdollisesti tapahtui siinä neljännessä kaapatussa lentokoneessa, joka ei päässyt kohteeseensa lainkaan vaan syöksyi maahan. Brittiohjaaja Paul Greengrass kertoo tarinaa reaaliajassa, kamera heiluen ja ajoittain rakeisella kuvalla. Näyttelijät ovat pääosin tuntemattomia kasvoja. Lopputuloksena on hengästyttävä mestariteos, joka samanaikaisesti säilyttää soveliaan etäisyyden kuvaamaansa tragediaan, ja on silti toteutuksessaan säälimätön.

Tämän ehdottoman huippuviisikon lisäksi vuoden 2006 elokuvista kannattaa mainita ainakin Wayne Kramerin kovilla panoksilla pelaava toimintaelokuva Running Scared, joka ottaa kaiken irti aiemmin siloposkena tunnetusta Paul Walkerista, ja koettelee muutamissa käänteissään suorastaan hyvän maun rajoja sivutessaan yleensä tabuiksi jääviä aiheita. Tärkeässä naisroolissa nähdään myös The Departedissa esiintynyt Vera Farmiga.

Vuoden toinen ei nyt ihan viiden tähden mutta kuitenkin ehdottomasti näkemisen arvoinen toimintapaukku on tietenkin Mark Neveldinen ja Brian Taylorin hillitön Crank, jossa Jason Statham tekee elämänsä roolin. Ammattitappaja Chev Cheliosin on pidettävä pulssinsa riittävän korkeana, että häneen ruiskutetun tappavan myrkyn vaikutus hidastuu sen verran, jotta hän ehtii kostaa tappajilleen ennen elokuvan päättymistä.

Kahden messevän toimintaelokuvan lisäksi vuosi 2006 toi tarjolle myös kaksi ehdottomasti maininnan arvoista suuren budjetin animaatiota. Niistä Tim Johnsonin ja Karey Kirkpatrickin hillittömän hauska Over the Hedge lienee ollut eläinhahmoineen enemmän lapsikatsojien mieleen, hieman pelottavasta alustaan huolimatta. Vuoden Pixar-elokuva Cars esitteli katsojille nimensä mukaisesti peltisiä päähenkilöitä, eikä sitä yleisesti pidetä yhtiön parhaimpiin kuuluvana, mutta itse kyllä arvostin sen vauhtia, huumoria, ja lopulta myös leppoistavaa sanomaa.

Sittemmin Black Swanilla täysosuman tehnyt Darren Aronofsky sai puolestaan vuonna 2006 valmiiksi jo vuosia työn alla olleen, koko maailmankaikkeutta syleilevän The Fountainin, joka oli virheineenkin äärimmäisen mielenkiintoinen elokuva. Pääroolissa myös The Prestigessä nähty Hugh Jackman.

Zack Snyderin 300 kertoi muinaisten spartalaisten sotaanlähdöstä komeasti, äärimmilleen viritetyin tietokonetehostein. Ranskalainen extreme-kauhun spesialisti Alexandre Aja teki suorastaan parannellun uusintaversion 1970-luvun kulttikauhuelokuvasta The Hills Have Eyes. Ja sokerina pohjalla pitää vielä mainita Alain Robbe-Grillet'n erinomaisen himmeä kulttiteos Gradiva (C'est Gradiva qui vous appelle), joka sai ensiesityksensä niinkin komeassa paikassa kuin Venetsian syyskuisilla elokuvajuhlilla.

Vuoden 2006 top 3:

1. The Prestige

2. United 93

3. The Departed

Jukka Halttunen

Titanic

USA 1997
Ohjaus ja käsikirjoitus: James Cameron
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Kate Winslet, Billy Zane, Kathy Bates, Frances Fisher

Alkujaan Kanadan puolella syntyneen, mutta sittemmin amerikkalaisen elokuvan suurimuotoisimpia ohjauksia toistuvasti tehneen James Cameronin massiivisista massiivisin katastrofielokuva Titanic julkaistiin vihdoinkin blu-ray-muodossa viime perjantaina, 21. syyskuuta. Julkaisu tapahtui suurin piirtein samanaikaisesti koko läntisessä maailmassa. Saataville tuli myös elokuvan 3D-versio, joka sai teatteriensi-iltansa viime keväänä kuvaamansa onnettomuuden satavuotispäivänä.

Blu-ray-julkaisun laadussa ei odotetusti ole juurikaan moitittavaa. Kuvan terävyys on suorastaan hämmästyttävän loistavaa tasoa, etenkin ottaen huomioon sen kuinka paljon teräväpiirtoformaatissa koko ajan julkaistaan elokuvia, joiden laadukkuus jää jonnekin hyvälaatuisen dvd:n ja oikeasti hyvälaatuisen blu-rayn puoliväliin.

Kovasti ryskyvä, ympäri kuuntelutilaa liikkuva ja bassorekisteriäkin ihan kohtuullisissa määrin hyödyntävä ääniraita tuntuu jopa lievältä pettymykseltä, ottaen huomioon sen miten varsin moni tuore julkaisu nykyään hyödyntää jo vieläkin monikanavaisempaa 7.1 -formaattia, ja tekee sen vieläpä oikein onnistuneesti. Titanicin julkaisussa on edelleen pysytelty jo alkuperäisestä teatteriversiosta tutussa 5.1 -muodossa, joskin nyt on kyseessä ensimmäinen kerta kun ääniraita julkaistaan kotiteattereihin täysin pakkaamattomana.

Kotioloissa Titanic kuulostaa siis ensimmäistä kertaa täsmälleen samanlaiselta kuin elokuvateattereissa aikoinaan. Keväällä tapahtunut 3D-julkaisu nosti sen teatterilevityksessä kertyneen liikevaihdon jo yli 2 miljardin dollarin haamurajan, joten kyseessä on kaupallisella menestyksellä mitattuna todella poikkeuksellinen elokuva. Vain Cameronin itsensä vuonna 2009 ohjaama tieteisseikkailu Avatar on toistaiseksi tuottanut Titanicia enemmän.

Titanic on kuitenkin jo julkaisustaan lähtien saanut osakseen monien elokuvafanien halveksuntaa. Sitä on pidetty ylisentimentaalisena, teinitytöille suunnattuna hömppänä. Aiheesta voi kiistellä loputtomasti etenkin jos spektaakkelia erehtyy katsomaan väärästä näkökulmasta. Tosiasiassahan Titanic tarjoaa itkuun saakka liikuttavia näkymiä sekä kivikoville, raavaille miehille että romantiikannälkäisille tytöille. Heitä koskettavat jaksot vain sijaitsevat ihan eri kohdissa elokuvaa.

Etenkin pikkuisen insinööritieteisiin kallistuvan miehen on vaikea olla liikuttumatta siitä, että Titanic sisältää elokuvahistorian hienoimman, viimeisimpään asti pilkuntarkasti toteutetun erikoistehosteen, jota ei vieläkään ole ylitetty. Jo suunnilleen vuonna 1995, kun ensimmäistä kertaa saatiin tietää että Cameron oli tekemässä elokuvaa Titanicin tuhosta, kirjoitin oraakkelimaisesti johonkin silloiselle nettifoorumille, että odotettavissa oli lajityypin kaikkien aikojen upein rekonstruktio.

Näin jälkikäteen on sitten vaikea malttaa olla paukuttelematta henkseleitä ja toteamatta, että mitäs minä sanoin. Elokuvassa yli tunnin kestävä massiivisen valtamerilaivan hidas uppoaminen on toteutettu niin täydellisesti ja viimeistä detaljia myöten aidontuntuisesti, että jo pelkästään sen takia vanhalle teknokraatille tulee tippa silmään. Ne kaikki kalliit posliinitkin putosivat hyllyiltä kun laivan kallistuskulma kasvoi tarpeeksi, snif! Cameron taatusti tuhosi siinä kohtaa oikeita 1910-luvun astioita täydellisen autenttisuuden saavuttamiseksi!

Teinityttöjen, tai naisyleisön ylipäänsä, itkettäjänä toimii puolestaan elokuvan päähenkilöparin rakkaustarina, jonka lopulta annettiin ymmärtää ylittävän jopa kuoleman rajat. Koko hyvän matkaa yli kolmetuntinen eepos yhdistelee kestoaikansa ajan molempia elementtejä: sekä insinöörimiehet että tunteelliset naiskatsojat saavat osansa hieman rautalangasta väännetyltä tuntuvan luokkaeroja korostavan tarinan puitteissa. Ajankuva on moitteeton ja digitaaliset tehosteet ensiluokkaisia.

Mieli tekee kuitenkin kysyä, ollaanko tässä nyt sorruttu yleistyksiin? Onko nais- ja miesyleisöjen välinen, kevättalvisen Atlantin hyytävän kylmään meriveteen piirretty viiva muka oikeasti näin tarkkarajainen? Eikö todellakaan ole olemassa mieskatsojia, joihin haave huumaavan äkillisestä rakastumisesta täydelliseltä tuntuvaan kumppaniin ei ollenkaan puhuttele? Olisiko kyse itse asiassa siitä, että miehille on vähemmän ominaista antautua käsittelemään tällaisia tunnekuohuja fiktion kautta, mikä sitten luvattoman monilla johtaa koko tarinan torjuntaan ja sen turhaan vähättelemiseen? En minä itkenyt, minulla oli roska silmässä.

Miehet vastatkoot tuohon itse, mutta itse ainakin epäilen vahvasti että näin on. Sen, jolla on vaikeuksia käsitellä tunteitaan, voi olla myös vaikeuksia antautua täysillä Titanicin vietäväksi. Vaikka Cameronin kaltaisen insinöörin tapa käsitellä tunteellista aihetta saattaa sinänsä aiheellisestikin tuntua hieman kömpelöltä ja keinotekoiselta, hän kuitenkin rehellisesti yrittää parhaansa. Samaa voisi toivoa myös mieskatsojilta, joista monen mielestä elokuvan palkitsemisen julkaisuvuotensa parhaan elokuvan Oscarilla oli suuri häpeä. Paljon suurempi olisi kuitenkin ollut olla niin tekemättä, sillä tällaisia mestariteoksia ei edes tehdä joka vuosi. Hyvä että edes pari, kolme kertaa vuosikymmenessä.

Otetaanpa tähän väliin varmuuden vuoksi varoitus: jos joku ei vieläkään ole tätä elokuvaa nähnyt, niin sitten hetken päästä on tulossa SPOILERI! SPOILERI! SPOILERI! SPOILERI! SPOILERI! SPOILERI!

Tunnen itsekin Titanicin (miespuolisia) katsojia, joiden mielestä sen lopun kohtaus, jossa Gloria Stuartin näyttelemä satavuotias Rose pudottaa liki mittaamattoman arvokkaan timanttinsa mereen ennen vaipumistaan ikuiseen uneen, viimeistään tekee koko elokuvasta sietämätöntä shittiä. Itse olen ollut moisesta suhtautumisesta aina äimän käkenä, ja kuten Cameron on itsekin sanonut: ne jotka eivät ymmärrä miksi Rose niin tekee, eivät ole ymmärtäneet koko elokuvaa.

Yksi, sinänsä kyllä vähäisempi syy tähän on tietenkin symbolinen. Kuten Rose on juuri hetkeä aiemmin kertonut, Jack pelasti hänet vuoden 1912 kohtalokkaalla laivamatkalla jokaisella tavalla jolla toisen ihmisen voi pelastaa. Tästä nähtiin todisteena sikermä tämän rikasta elämää kuvaavia valokuvia. Nainen sai elää täyden elämän, jota hänellä ei ilman Jackia olisi koskaan ollut. Symbolisesti jalokiven pudottaminen paikkaan, jossa mies antoi elämänsä rakastettunsa edestä, on siis eräänlainen kiitos siitä. Roselle henkilökohtaisesti Jack oli tuon jalokiven arvoinen, ja enemmänkin.

Mutta elokuvan kontekstissa kalliille eleelle on paljon painavampikin motiivi. Kun katsoja on juuri hetkeä aiemmin saanut seurata valtavaa murhenäytelmää, jossa noin 1.500 ihmistä menetti henkensä, pitäisi itse kullekin olla selvää, että kaiken nähdyn rinnalla isollakaan timantilla ei ole mitään arvoa. Juuri nähdyn kaltaisen, mittaamattoman suuren inhimillisen katastrofin rinnalla kalleinkin jalokivi on täydellisen arvoton, ja sen putoaminen mereen yhdentekevin tapahtuma koko elokuvassa.

Jukka Halttunen

1981

Vastikään blu-rayltä katsomani David Cronenbergin Scanners oli vielä muistikuvianikin parempi, uusia uria koko kestoaikansa aukova tieteiselokuva vahvoilla kauhu- ja toimintaelementeillä kuorrutettuna. Tämä sai minut muistelemaan nuoruuttani ja tarkemmin vuotta 1981, jonka tammikuussa tuo elokuva sai ensi-iltansa. Mitkä olivat tuon nyt jo kaukaiselta näyttävän elokuvavuoden viiden tähden suoritukset?

Aikakaudelle leimallista oli kauhuelokuvan, erityisesti teinislasherien erityisen suuri suosio. Sean S. Cunninghamin brutaali Friday the 13th oli vuotta aiemmin tehnyt lajityypistä kuumaa kamaa, ja joitakin hienoja suorituksia ehdittiin nähdä vielä vuoden 1981 puolella ennen kuin langettiin katsomaan kopioita ja sittemmin vielä niidenkin kopioita.

Perjantai 13. ei toki aloittanut kauhubuumia, vaan sen syntymiseen olivat hieman aiemmin myötävaikuttaneet myös John Carpenterin Halloween (1978) ja Ridley Scottin Alien (1979). Amerikassa myös hieman pienemmän budjetin teos, meillä vielä vuosien ajaksi näkemättä jäänyt George A. Romeron Dawn of the Dead (1978) oli osasyyllinen. Jopa sellainen taiteellisesti aidon korkeatasoinen elokuva kuin Stanley Kubrickin Hohto (1980) osoittautui menestykseksi.

Scanners oli sekin tavallaan yksi kauhubuumin lapsista. Vuonna 1981 ensi-iltaan pääsi kuitenkin myös muuntyyppisiä huippusuorituksia. Kuten viimeksi käsiteltynä vuotena 1996, myös viisitoista vuotta aiemmin täydellisyyttä hipovia viiden tähden elokuvia riittää esiteltäväksi kahdeksan kappaletta. Jos niitä on oikeasti enemmän, muita en ole nähnyt. Käsittelemme ne jälleen aakkosjärjestyksessä. Ja mielenkiintoisen vertailukohdan vuoteen 1996 saa aikaan se, että kaksi kahdeksasta on samojen ohjaajien elokuvia, jotka hipoivat täydellisyyttä myös tuolloin.

Lawrence Kasdan: Body Heat
Samana vuonna julkaistun Kadonneen aarteen metsästäjät George Lucasin ja Philip Kaufmanin tarinan pohjalta käsikirjoittanut Lawrence Kasdan ylsi uskomattomaan suoritukseen omassa esikoisohjauksessaan. Elokuvan historiasta sinänsä jo ennestään tutun "nainen ilman omaatuntoa" -tyyppisen film noirin päivitys ajan tasalle häikäisee jokaisella osa-alueellaan. William Hurtin taidot näyttelijänä on sittemminkin tultu tuntemaan, mutta todellinen paljastus on Kathleen Turner läpimurtoroolissaan. Loistavasti kirjoitettu ja pienimmissäkin yksityiskohdissaan eleganssia henkivä, hiostavan kuuma elokuva on aikakautensa upeimpia valkokangaskokemuksia.

Tony Maylam: The Burning
Yhden kaikkien aikojen amerikkalaisista teinislashereista ohjasi britti Tony Maylam. Sen ilmeinen esikuva oli edellä jo mainittu Friday the 13th, ja sen kanssa sitä jopa yhdistääkin sama veriefektien tekijä, Tom Savini. Maineikkaamman edeltäjänsä se onnistui kuitenkin peittoamaan suunnilleen jokaisella osa-alueellaan. Kun mielipuolinen murhaaja valtavine puutarhasaksineen ryhtyy harventamaan kesäleirillä hauskaa pitävää nuorisoa, ohjaaja onnistuu lisäämään kuviin sekä oikeasti toimivaa, hiipivää kauhua että leuat auki loksauttavan brutaalia verenroisketta. Tästä saivat alkunsa sittemmin Oscareita likuhihnalta vastaanottaneiden Weinsteinien veljesten urat, kuten myöskin Holly Hunterin. Musiikit säveltänyt progeikoni Rick Wakeman sentään oli legenda jo valmiiksi.

John Carpenter: Escape from New York
Amerikkalainen kauhu-, jännitys- ja tieteiselokuvia laajakangasformaattiin ohjaava John Carpenter eli huippukauttaan vuosina 1976 - 1983. Vaikka ahkerasti töitä tehneen ohjaajan elokuviin osui tuollakin jaksolla pari hieman heikompaa työnäytettä, useimmat niistä olivat klassikkotasoisia ja Escape from New York yksi kaikkein parhaista. Kurt Russell näyttelee äärikyynisessä tarinassa elinkautiseen tuomittua entistä sotasankaria, joka saa viimeisen tilaisuutensa pelastaa Yhdysvaltain presidentti Manhattanin maksimiturvallisesta vankilasta, brutaalien rikollisten käsistä.

Sam Raimi: The Evil Dead
Yksi meneillään olleen kauhubuumin kaikkein nerokkaimmista ja omintakeisimmista teoksista ei kuitenkaan ollut tarkkaan ottaen teinislasher, vaikka veri ja visva siinä aika nuorista aikuisista lensivätkin. Nuori kauhufani Sam Raimi haki inspiraatiota hieman kauempaa menneisyydestä, yhdistäen Manaajan (1973) ja The Texas Chainsaw Massacren (1974) aikansa hurjavauhtisimmaksi kauhukaruselliksi, jossa viisi erämaamökkiin kokoontunutta nuorta joutuu muinaisten sumerilaisten demonien rääkkäämiksi. Halvalla tehtyjä tehosteita oleellisempaa oli nuoren ohjaajan uskomattoman luova, paikoin suorastaan ylikuumentunut visuaalinen tyyli. Kauhukokemusta pehmensi sysimusta huumori.

Joe Dante: The Howling
Myös Joe Danten Ulvonta on luokiteltavissa kauhuelokuvaksi, olkoonkin että se on jo niin kieli poskessa tehty, ettei sen vakavasti ottaminen ole läheskään niin helppoa kuin muutaman muun saman aikakauden nimikkeen. Kolme vuotta aiemmin hauskalla Tappajahai -mukaelmalla Piranha huomiota herättänyttä ohjaajaa auttoi uuteen huippusuoritukseen humoristisen mutta myös yhteiskunnallisesti tarkkanäköisen kauhun mestari, käsikirjoittaja John Sayles. Kun kaunis tv-toimittaja (Dee Wallace) joutuu suurkaupungin yössä pelottavan päällekarkauksen kohteeksi, hän vetäytyy miehineen syrjäiseen lomakylään palautumaan koettelemuksestaan - vain joutuakseen toteamaan, ettei sikäläisten susien öisessä ulvonnassa ole helppoa saada unta.

Milos Forman: Ragtime
David Cronenbergin tavoin myös vuoden 1996 top kahdeksaan yltänyt tsekkiläissyntyinen ohjaaja Milos Forman teki vuonna 1981 aivan uskomattoman hurmaavan ajankuvan 1900-luvun alun Yhdysvalloista, jossa traagiset elämänkohtalot risteävät ja roturistiriidat saavat rauhan järkkymään. E. L. Doctorowin romaanista sovitetun tarinan keskiöön nousee Howard E. Rollins Jr:n tulkitseman nuoren mustan miehen kokema raivostuttava epäoikeudenmukaisuus valkoisten punaniskojen uhrina, mutta se kertoo myös muita aikansa kertomuksia. Elokuvan päättyessä tuntuu suorastaan haikealta erota siitä; on kuin olisi juuri lukenut aivan poikkeuksellisen hienon romaanin. Näyttelijälegenda James Cagney nähdään viimeisessä valkokangasroolissaan.

Steven Spielberg: Raiders of the Lost Ark
Jo kymmenen vuotta aiemmin amerikkalaisen elokuvan uudeksi, todelliseksi kultasormeksi pikku hiljaa paljastunut Steven Spielberg oli jo ennen vuotta 1981 saanut aikaan unohtumattomia valkokangaskokemuksia, mutta Kadonneen aarteen metsästäjät oli viimeistään se puulla päähän lyönti, joka sai elokuvafanin jos toisenkin tajuamaan että tässä oli viihde-elokuvan suurin nero juuri nyt. Spielberg halusi teoksellaan kunnioittaa vanhoja seikkailuelokuvia, ja ylitti niin tehdessään vaivattoman näköisesti ne kaikki. Huikea seikkailufiilis yhdistyi aikansa parhaimpiin erikoistehosteisiin, ja näyttelijänä sinänsä avuton Harrison Ford oli juuri sopivan karismaattinen kasvo päärooliin.

David Cronenberg: Scanners
Ehdittekö jo unohtaa artikkelin alun? Kahdeksas ja viimeinen viiden tähden elokuva vuodelta 1981 on todellinen uusien ideoiden runsaudensarvi. Nuoruutensa voiman tunnossa kanadalainen David Cronenberg löysi vihdoinkin oikean tasapainoin tinkimättömän luovuuden ja kaupallisten pyrkimysten välillä, tehden lopultakin läpimurtonsa. Tämä johtui enemmänkin elokuvan alkupuolen komeasta päänräjähdyksestä kuin upeasti kestonsakin aikana koko ajan uutta luovasta tieteistarinasta psyykkisiä voimia omaavista poikkeusyksilöistä. Väliäkö sillä: oli jo korkea aika, että yksi aikansa suurimmista lahjakkuuksista sai vihdoin laajempaa yleisöä.

Myös kunniamaininnan ansaitsevien elokuvien lista on varsin kauhupainotteinen. Aivan ensimmäisenä on pakko kehua Jeff Liebermanin parasta elokuvaa Just Before Dawn, joka ei ole aivan viiden tähden arvoinen, mutta ansaitsee kuitenkin hatunnoston poikkeamalla teinislasher-genren pahimmista kliseistä. Syrjäisellä vuoristoalueella murhanhimoisen psykopaatin jahtaamiksi joutuva ihmisjoukko ei koostu tyhmistä teineistä vaan liki kolmekymppisistä aikuisista, ja pyrkimys tunnelmalliseen kauhun kehittelyyn ajaa monin paikoin pelkän verenlennätyksen ohi - vaikka sitäkin on toki tarjolla. Kaiken kruunaa Brad Fiedelin (The Terminator) hypnoottinen musiikkitausta.

Samaan aikaan Australiassa Mel Gibsonista tuli oikea elokuvatähti, kun hän kamppaili ydinsodan jälkeisessä erämaassa mitä erikoisimpia jengejä vastaan George Millerin läpimurto-ohjauksessa Mad Max 2. Italiassa huippusuoritukseen ylsi puolestaan Umberto Lenzi, jonka useammassa kymmenessä maassa täyskieltoon joutunut väkivaltaorgia Cannibal Ferox näytti närhen munat kannibaalielokuvagenren aiemmille teoksille. Väittelyn aiheeksi jäi enää se, oliko Lenzin vauhdikas overkill-väkivalta viihteellisyydessään vähempiarvoinen kuin paria vuotta aiemmin valmistunut, taiteellisesti kunnianhimoisempi ja väkivaltansa osalta paljon psykoottisempi Cannibal Holocaust.

Italialaisen kauhuelokuvan grand old man Lucio Fulci ylsi hänkin vuonna 1981 uransa huipputeokseen elokuvalla The Beyond, joka oli aiheeltaan kannibaalifilmejä perinteisempi kauhuelokuva, onnistuen yhdistämään yliluonnolliseen tarinaansa runsaan määrän ohjaajan tavaramerkkinä jo pitempään toiminutta ultraväkivaltaa.

Vuoden 1981 top 3:
1. Body Heat
2. Scanners
3. The Howling

Jukka Halttunen

1996

Uudessa artikkelisarjassa CineActive muistelee kokonaisten elokuvavuosien tarjontaa yksittäisten elokuvien arvioinnin ohella ja lomassa. Kimmokkeen tähän antoi hiljattain katsomani Andy ja Larry (nykyään Lana) Wachowskin läpimurtoelokuva Bound (1996), joka osoittautui jälleen kerran juuri niin erinomaiseksi trilleriksi kuin muistikuvatkin kertoivat.

Tämä toi samanaikaisesti muistuman siitä, että kun tuota Boundin julkaisuvuotta 1996 oikeasti elettiin, olin enemmän kuin vain lievästi pettynyt kyseisen elokuvavuoden tarjontaan. Tämä oli tavallaan ymmärrettävää, kun peräti neljänä edellisenä vuotena putkeen, 1992 - 1995 oli mestariteoksia sekä muutenkin erittäin hyviä elokuvia ollut tarjolla poikkeuksellisen suuri määrä. Seuraavana vuonna ensi-iltakalenteri vaikutti yhtäkkiä kovin vaatimattomalta. Jopa Steven Seagalin kultakausi oli päättynyt. Tylsää! Vai oliko sittenkään?

No eihän se todellakaan ollut niin. Jostakin syystä vain satuin näkemään joitakin tuon vuoden parhaista elokuvista selvästi niiden varsinaisen julkaisuajankohdan jälkeen (parhaana esimerkkinä juuri Bound) tai sitten en syystä tai toisesta oivaltanut heti ensikatselulla joidenkin elokuvien nerokkuutta (The People vs. Larry Flynt). Niinpä minulla ei ensi alkuun ollut tiedossani juuri muita itsestään selviä viiden tähden teoksia kuin David Cronenbergin Crash (kuva yllä) ja Coenin veljesten Fargo. Sitten vuosi jo vaihtuikin.

Muistellaan lopulta oikein hyväksi muodostuneen vuoden 1996 parhaimpia töitä aakkosjärjestyksessä. Viiden tähden elokuvia löysin tuolta vuodelta muistiinpanoistani kahdeksan kappaletta - jos niiden lisäksi on vielä muita, niitä en ole nähnyt. Lopuksi muistellaan vielä kaikkein parhaiden lisäksi joissakin suhteissa erityisen ansioituneita nimikkeitä omassa kunniamainintaosiossaan, johon tällä kertaa kertyi neljä nimikettä.

The Wachowski Brothers: Bound
Edellä jo mainittu Bound oli Wachowskin veljesten esikoisohjaus, joka johti nopeasti The Matrixiin (1999) jatko-osineen. Siskon ja sen veljen uusin työ Cloud Atlas saa Amerikan ensi-iltansa runsaan kuukauden päästä ja leviää sen jälkeen varmaankin nopeasti muualle. Näiden megaelokuvien sijaan Bound on pienimuotoinen jännäri toisiinsa rakastuvasta naiskaksikosta, joka kehittää suunnitelman ryöstää miljoonakaupalla mafiarahaa päästäkseen uuden elämän alkuun kaukana toisaalla. Muoto on pieni ja käsikirjoitus kiristää jännitysruuvia nerokkaasti. Alla upean roolin tekevä Joe Pantoliano.

David Cronenberg: Crash
Body horrorin mestarina tunnettu Cronenberg ohjasi koko 1990-luvun parhaana työnään jo neljännesvuosisata aiemmin julkaistun romaanin, jota oli yleisesti pidetty filmaamiskelvottomana. Vaikka aihe, autokolareista seksuaalista mielihyvää saavien ihmisten salainen kultti, vaikutti ensisilmäyksellä melkoiselta irtiotolta ohjaajan aiempaan tuotantoon nähden, ei kyse oikeastaan ollut siitä. Tällä kertaa vain ihmisekehossa ei noussut kapinaan mikään yksittäinen fyysinen osa, vaan seksuaalisuus. James Spader, Holly Hunter ja Elias Koteas vakuuttavat päärooleissa, Deborah Kara Unger vieraannuttaa katsojaa kylmyydellään vielä entisestään kuvien steriilin yleisilmeen ja Howard Shoren kylmän metallisen sähkökitaramusiikin ohella.

Nicholas Hytner: The Crucible
Oscar-ehdokkaidenkin joukkoon noussut harvinaisen onnistunut näytelmäfilmatisointi kuvasi noitaepäilyksiä 1600-luvun Yhdysvaltojen Salemissa riipaisevalla voimalla. Yksi maailman loistavimmista näyttelijöistä, Daniel Day-Lewis vakuutti epäoikeudenmukaisuusdraaman pääosassa, mutta vähintään yhtä vahva oli hyytävä Paul Scofield totuutta (melkoisen turhaan) etsivänä tuomarina. Näytelmäkirjailija Arthur Miller (1915 - 2005) oli itse myös elokuvakäsikirjoituksen takana. Korkeaa laatua aikuiseen makuun.

Joel Coen: Fargo
Toinen Oscar-ehdokkuuksia kerännyt ja niistä kaksi jopa pysteiksi realisoinut draama on Coenin veljesten paras elokuva valmistumisvuosikymmenellään. Yhdysvaltojen pohjoisimpien osien lumisiin maisemiin sijoittuva tragikomedia on todellinen kirjoittamisen mestarinäyte, joka sekoittaa samaan keitokseen niin jännitystä, huumoria, arkidraamaa kuin suoranaisia kauhuelementtejäkin. Veljekset palkittiin ansaitusti käsikirjoitus-Oscarilla ja Frances McDormand (alla) pokkasi palkinnon parhaasta naispääosasta.

Milos Forman: The People vs. Larry Flynt
Myös ohjaajalegenda Milos Forman ylsi parhaaseen suoritukseensa suunnilleen sitten klassikkonsa Yksi lensi yli käenpesän (1975) sattumoisin juuri vuonna 1996. Tässä olivat suurena apuna paria vuotta aiemmin Ed Woodilla taitonsa osoittaneet, verrattomat elämäkertakynäilijät Scott Alexander ja Larry Karaszewski. Pornolehti Hustlerin perustaja Larry Flyntin omaelämäkerta kasvaa huikean upeasti toteutetuksi pohdiskeluksi siitä, mitä sananvapaus pohjimmiltaan on ja millaisten asioiden sietämistä se meiltä kaikilta edellyttää. Oscar-ehdokkuudellakin noteerattu Woody Harrelson on nimiroolissa huippuvedossa.

Gregory Hoblit: Primal Fear
Eivätkä Oscar-ehdokkaat loppuneet vielä siihenkään, sillä myös Edward Norton oli ehdolla läpimurtoroolissaan arvostetun piispan murhasta epäiltynä, epävakaana nuorena miehenä. Norton täydensi huippuvuottaan esiintymällä myös The People vs. Larry Flyntissä. Tarinan varsinainen päähenkilö on kuitenkin Richard Geren yli-itsevarma puolustusasianajaja, joka joutuu vähitellen myöntämään haukanneensa paljon julkisuutta saavassa oikeustaistelussa isomman palan kuin pystyy nielemään. Oikeussalikohtauksissa on sähköä, ja murhamysteeri yhteiskunnallisine ulottuvuuksineen on herkeämättömän kiinnostava.

Michael Bay: The Rock
Toinen toistaan aivottomammista toimintaelokuvista tunnettu Michael Bay ohjasi parhaan elokuvansa jo toisella yrityksellään. Testosteronia riittää, kun elokuvaa tähdittävät Sean Connery, Nicolas Cage ja Ed Harris, mutta niin riittää myös sähköisen jännittäviä tilanteita ja äärimmäisen näyttävää suuren luokan toimintaa. Vaikka dramaattinen tarina massatuhoaseilla San Franciscoa kiristävästä huippu-upseerista ei ole ihan uskottavimmista päästä, on se kuitenkin vakuuttavasti kirjoitettu. Spektaakkeli venyy selvästi yli kaksituntiseksi, eikä tylsiä hetkiä ole.

Danny Boyle: Trainspotting
Listamme kahdeksas ja samalla viimeinen viiden tähden suoritus valittiin hiljattain Britannian kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Ohjaajansa Danny Boylen läpimurtoelokuva yhdistelee sekin taidokkaasti keskenään ristiriitaisia tunnelmia kertoessaan synopsiksen tasolla synkältä kuulostavan tarinan edinburghilaisista narkomaaneista. Synkkiä hetkiä toki onkin siellä täällä, mutta kokonaisuus jättää loistavasti kirjoitetun ja ohjatun toimintakomedian jälkimaun. Myös Ewan McGregorin läpimurroksi muodostuneen modernin klassikon kruunaa vielä erittäin trendikkäänä sykkivä musiikkiraita.

Ei aivan viiteen tähteen mutta kuitenkin kunniamaininnan arvoisista elokuvista kannattaa ensimmäisenä mainita ilman muuta elokuva, joka käynnisti pari hienoa uraa täällä Skandinaviassa. Nicolas Winding Refnin pitkä esikoisohjaus Pusher on elämänmakuinen rikostarina Kööpenhaminan varjoisimmilta kujilta, joka esitteli aikoinaan maailmalle myös Mads Mikkelsenin.

Edellä jo kertaalleen mainittu Steven Seagal nähtiin sivuosassa Kurt Russellin varsinaisesti pääosittamassa terroristi-toimintajännärissä Executive Decision, jonka ohjasi leikkaajana paremmin tunnettu Stuart Baird. Toinen vuoden mainioista toimintaelokuvista oli tietenkin Renny Harlinin The Long Kiss Goodnight, joka taisi jäädä miehen viimeiseksi oikeasti hyväksi elokuvaksi. Elokuvan seagal-roolissa ohjaajan tuolloinen vaimo Geena Davis.

Eivätkä kaikki romanttiset komediatkaan olleet vielä vuonna 1996 niin onnettoman surkeita kuin 2000-luvun puolelle tultaessa. Edward Burns oli herättänyt edellisvuonna paljon ihastusta irlanninamerikkalaisella indie-debyytillään The Brothers McMullen (1995). Vuotta myöhemmin valmistunut ensimmäinen studiotuotanto She's the One on sekin erillisen maininnan arvoinen, vaikka ei tietysti pärjääkään ohjaajan esikoiselle. Sen kanssa hyvin samantapaiseen ihmissuhdekomediaan on saatu tunnetumpia näyttelijöitä tyyliin Cameron Diaz ja Jennifer Aniston.

Vuoden 1996 top 3:
1. Crash
2. The People vs. Larry Flynt
3. Fargo

Jukka Halttunen

The Cabin in the Woods

USA 2011
Ohjaus: Drew Goddard
Käsikirjoitus: Joss Whedon & Drew Goddard
Pääosissa: Kristen Connolly, Chris Hemsworth, Richard Jenkins, Bradley Whitford, Anna Hutchison

Lienee paras aloittaa alusta, eli jostakin 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Kauhuelokuvan tultua noihin aikoihin uudelleen muotiin pidempään kestäneen hiljaisen kauden jälkeen, yksi lajityypin tavanomaisimmista tarinakaavoista ohjasi sekalaisen joukon nuoria viettämään laatuaikaa keskenään jonkinlaiseen syrjäiseen paikkaan, jossa he sitten päätyvät helpoiksi uhreiksi kulloinkin valitulle pahuuden lähteelle - olipa kyseessä sitten murhanhimoinen psykopaatti tyyliin Friday the 13th (1980) tai yliluonnolliset voimat tyyliin The Evil Dead (1981).

Asetelma kasvoi kliseeksi niin nopeasti, että siitä tehtiin parodioita jo ennen 1980-luvun puoliväliä. Nuorisojoukko oli päätynyt syrjäseudun kauhujen armoille jo vuonna 1974 julkaistussa The Texas Chainsaw Massacressa, mutta vasta edellämainitussa kaksikossa kauhujen tyyssijaksi tarkentui nimenomaan keskellä metsää sijaitseva mökki.

Aiheen itsetietoisen postmoderni päivitys The Cabin in the Woods mukailee erityisesti The Evil Deadia lähettäen viiden nuoren joukon viettämään hauskaksi lomaksi alun perin ajateltua kauhujen viikonloppua syrjäiseen metsämökkiin, jonka kauhujen lähde paljastuu esikuvan tavoin identtisesti kun sen kellariin johtava lattialuukku paukahtaa selittämättömästi avoimeksi. Kellarista löytyy kirjallista dokumentaatiota, jonka lukeminen varsinaisesti käynnistää kauhujen karusellin. Tuttu juttu siis, kaikin puolin.

Hetkinen, mitä nämä valkopaitaiset solmiokaulat silloin tekevät elokuvassa? Se itse asiassa alkaa näiden kaverien touhuja seuraamalla. Ensimmäisten about kolmen viiva neljän minuutin aikana ei muuta nähdäkään. Ei nuoria eikä heidän toimiaan. Jopa elokuvan nimi pamahtaa ruutuun vasta valkopaitojen tähdittämän johdantojakson päätteeksi, eikä kokonaisuus vielä tässä vaiheessa tuo edes etäisesti mieleen mitään elokuvan nimen ja aiheen mukaista.

Koska The Cabin in the Woods on Marttyyrien tapaan hankala elokuva kertoa kovinkaan pitkälle spoilaamatta, lopetetaan tähän ja kerrotaan yksi ainoa seikka, joka ei voi olla spoileri koska se siis ilmenee jokaiselle katsojalle jo muutaman ensimmäisen minuutin katselemisen aikana. Näillä byrokraatin näköisillä tyypillä on jotakin tekemistä sen kanssa, että nuorisojoukko menee viettämään viikonloppuaan syrjäiselle metsämökille. Vaikuttaa jopa vähän siltä, että koko reissu on jotenkin heidän seurannassaan.

Ei mennä sen pidemmälle juonen suhteen. Todetaan sen sijaan, että The Cabin in the Woodsin keskeisten tekijöiden CV ei ole hassumman näköinen, mikä jo yksin tekee siitä varteenotettavan. Toinen elokuvan käsikirjoittajista, Joss Whedon löi itsensä läpi 20 vuotta sitten käynnistyneen suosikkisarjan Buffy - Vampyyrintappaja tekijänä, kuului alkuperäisen Toy Storyn (1995) kirjoittajatiimiin, kirjoitti omin päin Alien - Ylösnousemuksen (1997) ja on ihan viimeksi sekä kirjoittanut että ohjannut yhden kuluvan vuoden jättihiteistä, supersankaripelleilyn The Avengers.

Toisen käsikirjoittajan sekä elokuvan ohjaajan Drew Goddardin ansioluettelo on jopa tätäkin kiinnostavampi. Whedonin tavoin myös Goddard on puuhaillut Buffyn kanssa, tosin vasta 2000-luvun puolella, sekä myös muutaman muun tv-sarjan joista tunnetuimpia ovat Lost ja Alias. Näissä kaikissa hän on ollut mukana käsikirjoittajana. Todellisen mestarisuorituksensa hän sai kankaille 2008, kun hänen kirjoittamansa huippuhyvä hirviöelokuva Cloverfield sai ensi-iltansa.

The Cabin in the Woods on Goddardin esikoisohjaus, ja on erinomaista työtä, mikä tosin on enemmän nasevan käsikirjoituksen kuin ohjauksen ansiota. Elokuvasta ei ole hyvä tietää kovin paljoa ennen sen näkemistä, mutta summattakoon että kyseessä on noin 30-vuotiseen kauhuelokuvaperinteeseen sinänsä aivan kunnioittavasti suhtautuva, mutta sen konventiot samalla täysin uudenlaiseen, moderniin pyöritykseen asettava omintakeinen teos.

Lajityypille on ollut heti aiemmin mainituista klassikkoteoksista alkaen ominaista varsin pidäkkeetön verenroiskuttelu. Koska tällä kertaa varsinainen aihe, nuoret syrjäisessä erämaamökissä, on etäännytetty katsojasta yhtä tasoa totuttua kauemmas, eikä ylilyövä väkivalta muutenkaan ole tekemisen keskeisin pointti, eivät mökin tapahtumat ole läheskään niin hurmeisia kuin esimerkiksi The Evil Deadin vastaavat. Mutta tästä huolimatta splatteria annostellaan yllättävänkin vapaamielisesti hieman toisenlaisessa yhteydessä, josta emme voi spoilerien pelossa enempää kertoa.

Elokuvan aivan kaikkia ratkaisuja ei voi pitää täysin onnistuneina. Esimerkiksi se kohde, jota ylläolevan kuvan hahmot juuri kauhuissaan katsovat, on lievästi sanottuna keinotekoinen lisuke muuten varsin onnistuneessa kauhukeitoksessa. Mutta kaikesta huolimatta on pakko myöntää, että vaikka elokuvan koko idea ei paljastuttuaan ensin tunnu erityisen innostavalta, on sen lopputekstien lukemista toisaalta vaikea olla aloittamatta virne naamallaan. Valtaosin tyydyttävää lopputulosta korostaa vielä mainio musiikkivalinta, Nine Inch Nailsin klassikko Last (1992).

Jukka Halttunen