20.8.2015
26 eri ohjaajaa: The ABCs of Death 2 (2014)
Ylläolevassa kuvassa kaunotar tähtää pistoolilla omaan ohimoonsa. Vähän samanlaisia mielihaluja kävi arvostelijankin mielessä katsoessa brittiläistä episodielokuvaa The ABCs of Death 2, joka osoittautui vielä hiukan ykkösosaakin heikommaksi kokoelmaksi merkityksettömiä, kuolema-aiheisia lyhytelokuvia. Kuten viimeksi, kooste sisältää 26 teosta joista jokainen on omistettu yhdelle angloamerikkalaisista aakkosista väliltä A - Z. Koska kaikilla tekijöillä on ollut oman aakkosensa ja siitä johtamansa sanan puitteissa vapaat kädet, on kokonaisuus yhtä hajanainen kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta tällä kertaa tuntuu kuin ideat olisivat vielä ensimmäistä kertaakin heikompia. Huonoimmat episodit ovat suunnilleen yhtä huonoja kuin viimeksi, mutta parhaat eivät yllä ykkösosan parhaiden tasolle ja niitä on myös lukumääräisesti vähemmän. Ohjaajat ovat tällä kertaa kokonaan uusia. Heistä kenties tunnetuimpia ovat Vincenzo Natali, Bill Plympton (!) sekä Insiden ranskalaiset ja Big Bad Wolvesin israelilaiset ohjaajakaksikot. Heidänkään työnsä eivät varsinaisesti erotu joukosta, vaikka eivät aivan pahnanpohjimmisiin kuulukaan. Joka tapauksessa tuntuu siltä, ettei tätä sarjaa tarvitsisi enää laajentaa trilogiaksi asti. Upotetaan alle elokuvan red band trailer, jospa edes se viihdyttäisi hieman. [3]
23.8.2015
Adrian Lyne: Flashdance (1983)
CineActiven uusien katselujen aktiivisena arviointiaikana vuoden 2013 lopulta tähän päivään olen vain kerran joutunut antamaan elokuvalle yhden pisteen (katsomiskelvoton). Tuohon saavutukseen ylsi tekele nimeltä Sharknado. Flashdance on ensimmäinen elokuva sen jälkeen, jolle olin vähällä antaa tämän saman arvosanan. Kyllä, en ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä, vaikka se oli melko isokin hitti hiukan yli 30 vuotta sitten ja merkitsi eräänlaista läpimurtoa sittemmin legendaariseksi kasvaneelle tuottajakaksikolle Don Simpson ja Jerry Bruckheimer. Flashdancen katsomiseen ensi kertaa juuri nyt toi inspiraation viime kerralla arvioidussa argentiinalaiselokuvassa Wild Tales soinut Love Theme from Flashdance, jonka säveltänyt Giorgio Moroder konsertoi Helsingissä hiljattain. Tällainen talentin suorastaan ylitsepursuava määrä ei antanut mitään aihetta olettaa, että itse elokuva olisi uskomattoman kökösti kirjoitettua ja vähän sinne päin näyteltyä tuubaa, mutta sitä se kuitenkin oli. Nuori Jennifer Beals on tanssijan ammatista haaveileva hitsari, jonka yletön kiukuttelukaan ei vähennä hänen pomonsa (Michael Nouri) romanttista kiinnostusta häneen. Käsikirjoitus ei edes yritä rakentaa henkilökuvia vaan korvaa ne nololla romanssintyngällä ja kasarihenkisillä tanssikohtauksilla. Muutama napakasti esitetty 1980-luvun pop-hitti pelastaa tilanteen hetkittäin, mutta totaalisen luokaton elokuva tämä silti on. [2]
31.8.2015
Robert Mulligan: To Kill a Mockingbird (1962)
Harper Leen Pulitzerilla palkittu klassikkoromaani Kuin surmaisi satakielen (1960) sai elokuvaversion vain kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen. Myös sitä arvostettiin korkealle: se voitti kahdeksasta Oscar-ehdokkuudestaan kolme ja on vielä nytkin IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla sijalla 84. Lopputulosta katsoessa tätä on vaikea ymmärtää. Jätin elokuvan tv-esityksen jo kertaalleen kesken noin 20 minuutin kohdalla, ja Netflixistäkin jouduin yrittämään uuvuttavan draaman katselua kolmesti ennen kuin pääsin loppuun saakka. Lama-ajan Yhdysvaltojen maaseudulle vuosiin 1932 - 1933 sijoittuva tarina tarkkailee pikkukaupungin tapahtumia etupäässä kolmen lapsen silmin. Näistä yksi on äärimmäisen ärsyttävä ja kaksi muuta vain semiärsyttäviä. Ensimmäisen tunnin ajan lapset vain säntäilevät edestakaisin ilman mitään juonta. Se käynnistyy vasta toisella tunnilla, kun Gregory Peckin miespääosa-Oscarin arvoisesti patsastelema asianajaja Atticus Finch herättää pahennusta puolustamalla oikeussalissa mustaa työmiestä ilmeisen perättömiä raiskaussyytöksiä vastaan. Peckin Oscar-voitto on maailman kahdeksas ihme. Hän vetää täysin ominaisuudettoman Finchin roolin kuin kävelevä sankarimuotokuva. Mies on hyveellisyyden ja arvokkuuden perikuva heti alussa eikä kehity tarinan aikana mihinkään suuntaan. Hänen repliikkinsä ovat kuin presidentin puheita, silloinkin kun hän osoittaa ne lapsilleen. Ainoa edes vähän kiinnostava hahmo, naapurin vähämielinen Boo Radley (nuori Robert Duvall) nähdään vasta aivan lopussa, mutta hänen ei anneta puhua mitään. [3]
5.9.2015
Shawn Levy: This Is Where I Leave You (2014)
Viisikkomme paras elokuva This Is Where I Leave You on osapuilleen vuosi sitten julkaistu draamakomedia, joka sekin alkaa äärimmäisen huonosti, mutta onneksi parantaa loppua kohden. Neljän keskenään yhteensopimattoman aikuisen sisaruksen äiti (Jane Fonda) kutsuu jälkikasvunsa kumppaneineen ja perheineen näiden kotikaupunkiin isänsä hautajaisiin ja pakottaa heidät myös jäämään sinne, saman katon alle, kokonaiseksi viikoksi niiden jälkeen. Muodollinen syy tähän on, että se oli isän viimeinen toive, mutta muitakin syitä alkaa viikon mittaan paljastua. Keskeisimmissä rooleissa ovat sisarusparven keskimmäiset (Jason Bateman ja Tina Fey, kuvassa). Kaikilla neljällä on ongelmia parisuhteissaan. Voiko yhdessä vietetty viikko auttaa heitä ratkomaan niitä? Elokuvan ensimmäiset 15 minuuttia ovat hermojarepiviä, kun tusinaohjaaja Shawn Levyn komedia lähtee liikkeelle kompastelemalla vaivaannuttavan huonosta vitsistä toiseen, enkä syytä niitä jotka lopettavat katselun tuona aikana kesken. Tarina löytää kuitenkin punaisen lankansa, kun se luopuu turhista väkinäisistä yrityksistään hauskuuttaa, ja yltää lopulta aivan siedettävään lopputulokseen. Tämä on paljolti juuri Batemanin ja Feyn ansiota, jotka onnistuvat piirtämään näyttelemistään hahmoista sympaattiset henkilökuvat. Pidemmälle ehdittäessä muutamat vitsitkin osuvat maaliinsa. Pääpaino on silti enemmän perhedraamassa kuin komediassa. [5]
6.9.2015
Eric Darnell ja Simon J. Smith: Penguins of Madagascar (2014)
Suositussa animaatioelokuvassa Madagascar (2005) alun perin esitellyt neljä koheltavaa pingviiniä ovat sittemmin seikkailleet lyhytelokuvissa ja saivat viime vuonna lopulta myös kokonaan oman pitkän elokuvansa. Madagascarin pingviinit alkaa erittäin hyvin ja hauskasti esitellessään keskushahmonsa nuorina lintuina kaukana hyisellä Etelänavalla. Luulin itse asiassa vielä tässä vaiheessa saavani arvioitavaksi yhden hyvänkin elokuvan. Mutta eihän siinä sitten tietenkään niin käynyt. Hauskan johdantojakson jälkeen tapahtumissa hypätään kymmenen vuotta eteenpäin, siirrytään pois napa-alueelta ja aletaan vääntää hyvin alkaneesta tarinasta epämielenkiintoista agenttijännäriä. Venetsiaan sijoittuva hauska takaa-ajojakso vielä toimii, mutta kun pingviininelikkoa sen jälkeen viedään ympäri maailmaa mustakala-superroiston perässä umpitylsän juonen puitteissa alkaa hereillä pysyminen muodostua haasteeksi. Jopa katselutilanteessa paikalla ollut lapsi hihkui innosta vain alkuvaiheissa ja passivoitui sen jälkeen. Lopulta kompastellaan maaliviivan yli vain juuri ja juuri katsottavan kokonaisuuden päätteeksi. Sääli, sillä pingviinihahmot ovat oikein mainioita. Onko kaiken pakko olla aina toiminnallista (ja samalla harmillisen geneeristä) agenttiseikkailua? Tähän samaan virheeseenhän myös Pixarin Autot 2 (2011) kaatui hyvän ja sympaattisen ykkösosan jälkeen. [4]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
