lauantai 26. tammikuuta 2013

1997

Helposti vähälle huomiolle jäävä vuosi 1997 on tarkemmin katsottuna yksi koko 1990-luvun parhaista elokuvavuosista. Viiden tähden elokuvia tehtiin tuolloin peräti 11 kappaletta, ja niiden kärkipään taso oli todella korkea. Tosin paradoksaalisesti en löydä noiden loistosuoritusten täydennykseksi yhtään ainutta kunniamaininnan arvoista suoritusta. Mutta näillä mennään.


Alejandro Amenábar: Abre los ojos
Espanjalaisen yllätyskäänteiden mestarin Alejandro Amenábarin läpimurtoelokuva olisi paras katsoa ilman, että siitä tietää mitään etukäteen. Nuori, varakas ja komea César joutuu päätähuimaavaan pyöritykseen tavattuaan ensin elämänsä rakkauden Sofian (nuori Penélope Cruz), mutta jouduttuaan kesken ihanan romanssin onnettomuuteen, jossa hänen kasvonsa tuhoutuvat. Korjaukseen tähtäävä kirurgia on työlästä, joskin siitä tulee pian pienin Césarin ongelmista hänen koko todellisuuskäsityksensä alkaessa rakoilla.

Paul Thomas Anderson: Boogie Nights
Nykyään jo yleisesti neroksi tunnustetun Paul Thomas Andersonin toinen pitkä elokuva oli hänen läpimurtonsa. Kahden ja puolen tunnin mittainen saaga kalifornialaisen pornofilmiteollisuuden vaiheista 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa kuulostaa ajatuksena kummalliselta, mutta toimii täyden kympin veroisesti huumorintäyteisenä toteutuksena. Pornoa tekevistä, hiukan reppanamaisista henkilöhahmoista on mahdotonta olla pitämättä, ja Anderson pitää laajan henkilögalleriansa mestarillisesti hallinnassaan.


Jonathan Mostow: Breakdown
Sittemmin Terminator 3:n (2003) ohjaajana tunnetuksi tullut Jonathan Mostow teki oman läpimurtonsa niin hienolla trillerillä, että melkein pää hajoaa. Kurt Russell nähdään keskusroolissa loistavasti kirjoitetussa ja ohjatussa jännärissä miehenä, jonka vaimo katoaa selittämättömästi parin auton rikkouduttua jossakin Yhdysvaltojen lounaisosien erämaassa, ja miehen lähdettyä yksin etsimään apua. Kuten ylläolevasta kuvasta saattaa arvata, parin palaaminen yhteen edellyttää poikkeuksellisen miehekkäitä suorituksia.

Robert Zemeckis: Contact
Yksi vuosikymmenen hienoimmista tieteiselokuvista perustuu alan sympaattisen legendan Carl Saganin kirjaan. Tv-sarjan Cosmos kertojana tunnettu Sagan oli elämänkatsomuksellisesti neutraali tiedemies, jonka alter ego elokuvassa on Jodie Fosterin isänsä lapsena menettänyt, uramahdollisuuksiinsa nähden aivan liian sekulaari tiedenainen, joka päätyy tapahtumien keskiöön kun Maan ulkopuolinen sivilisaatio ottaa meihin yhteyttä. Unohtumattoman upea tarina kertoo, mitä tapahtuu meidän vastatessamme soittopyyntöön. Kalpea aavistus siitä nähdään allaolevassa kuvassa.


John Woo: Face/Off
Hongkongilainen toimintalegenda John Woo muutti Kaliforniaan kun tieto hänen kotikaupunkinsa tulevasta luovutuksesta Kiinalle selvisi 20 vuotta sitten. Kuolemattomia klassikoita kotikentällään tehnyt ohjaaja haparoi pari ensimmäistä Amerikan ohjaustaan, mutta osui napakymppiin tällä kolmannella. Mielikuvituksellinen tieteisjuoni siitä, miten John Travolta vaihtaa itselleen Nicolas Cagen naaman soluttautuakseen tämän rikollispiireihin on sivuseikka; tärkeintä ovat juonikuvion mahdollistamat toinen toistaan upeammat action-kohtaukset.

Michael Haneke: Funny Games
Nykyään eurooppalaisen taide-elokuvan ykkösnimi Michael Haneke oli 1990-luvulla ymmärtänyt väkivaltaisten jännitys- ja kauhuelokuvien tarkoitusperät jotenkin aivan täydellisesti väärin, mutta yrittäessään kritisoida niitä ylhäältä jyrkästi alaspäin hän tuli puolivahingossa luoneeksi uuden klassikon juuri vihaamaansa genreen. Funny Games on tunnelmaltaan harvinaisen puristava kauhutrilleri, jossa psykopaattinen nuorisokaksikko kiduttaa hyvinvoivaa perhettä näiden kesähuvilalla. Elokuvan vuoden 2007 amerikaksi puhuttu uusintaversio on yhtä hyvä kuin alkuperäinen, huolimatta siitä että Haneke on edelleen aivan kuutamolla siitä, miksi yleisöt oikeasti katsovat väkivaltaisia jännäreitä.


Quentin Tarantino: Jackie Brown
Rikoselokuvan armoitetun mestarin, Quentin Tarantinon kolmas ohjaustyö julkaistiin jo yli 15 vuotta sitten. Sen ilmeisin esikuva oli Pam Grierin pääosittama 1970-luvun alun klassikko Foxy Brown, mutta maestro onnistui laajentamaan esikuvaansa monitahoiseksi moderniksi rikostarinaksi, jonka keskiössä nimihenkilö ja sinänsä keskeistä osaa näyttelevä Samuel L. Jackson jäivät täydellisesti b-elokuvien ikoni Robert Forsterin sekä etenkin elämänsä vedossa olleen Robert De Niron varjoon. Lopputulos edustaa täyteläistä amerikkalaista rikosdraamaa kaikkein parhaimmillaan.

Curtis Hanson: L.A. Confidential
Rikostarinoiden mestarin James Ellroyn romaaniin perustuva L.A. Confidential oli yksi vuoden todellisista yllättäjistä. 1950-luvun Los Angelesiin sijoittuva eeppinen tarina kuvasi enemmän kaupungin poliisivoimien sisäisiä kähmintöjä kuin varsinaisten rikosten selvitystä. Näyttelijägalleria oli poikkeuksellisen kovatasoinen, tehden Guy Pearcesta tähden ja sisältäen sekä Russell Crowen että Kevin Spaceyn tarkasti tehdyt roolit juuri ennen molemmille ojennettuja miespääosa-Oscareita paria, kolmea vuotta myöhemmin.


Paul Verhoeven: Starship Troopers
Koko 1990-luvun varmastikin paras scifi-elokuva ei oikeastaan keskity scifiin sinänsä, vaikka lajityyppi tarjoaakin näyttävät kulissit satiirintäyteiselle tarinalle. Jossakin ei ihan läheisessä mutta ei mahdottoman kaukaisessakaan tulevaisuudessa kuvankauniit nuoret lähtevät suorittamaan asepalvelustaan saavuttaakseen Kansalaisuuden sekä sen mukanaan tuoman äänioikeuden ja uramahdollisuudet. Kaukaa avaruudesta ihmiskuntaa pommittavat jättiläishyönteiset osoittautuvat kuitenkin kovaksi vastukseksi. Komedia on hauskinta näennäisesti vakavissaan toteutettuna, kuten aina.

James Cameron: Titanic
Vasta viime syyskuussa vihdoinkin blu-ray-ensi-iltansa saanut, aikansa ylivoimaisesti suurin elokuvamenestys on myös elokuvallisesti poikkeuksellisen vaikuttava. Kuten Tuulen viemää ja Ben-Hur, se maalaa muita aikalaisiaan merkittävästi suuremmalle kankaalle sijoittaessaan klassisen Romeon ja Julian rakkaustarinan tuhoon tuomitulle valtamerilaivalle. Muutoin kaikin puolin täydellistä elokuvakokemusta horjuttavat siellä täällä Cameronin täydellä insinöörin tunteella kirjoittamat kömpelön oloiset repliikit, mutta niiden merkitys on mitätön verrattuna valtavaan inhimilliseen tragediaan, sekä sen vavahduttavan täydelliseen elokuvalliseen ylöspanoon.


Scott Reynolds: The Ugly
Uusi Seelanti onnistui 1990-luvulla usein yllättämään vahvoilla genre-elokuvillaan (vrt. vuoden 1993 Jack Be Nimble), joista The Ugly sai meillä jopa pienimuotoisen teatterilevityksen. Omaleimainen tarina kertoo naispuolisen psykiatrin yrityksistä pureutua vankilassa jo istuvan sarjamurhaajan mieleen ja motiiveihin, mutta yltää sinänsä tutun ja vähän kaavamaisenkin aiheen käsittelyssä paljon syvemmälle kuin moni muu elokuva. Loppukohtaus kuuluu vuosikymmenen karuimpiin, ja samalla mieleenpainuvimpiin.

Vuoden 1997 top 5:
1. Titanic
2. Starship Troopers
3. Contact
4. Breakdown
5. Abre los ojos

Jukka Halttunen

lauantai 19. tammikuuta 2013

1993

Otetaanpa seuraavaksi käsittelyyn pikkuisen hankala vuosi tasan 20 vuoden takaa. Hankala siksi, että tuona vuonna tehtiin kaksi niin ylivertaisen hienoa elokuvaa, että niiden paremmuusjärjestykseen asettaminen on miltei mahdotonta. Tiedän kyllä jo aloittaessani, kumman niistä tulen asettamaan ykköseksi, mutta samanaikaisesti myönnän että kakkonen voisi melkein yhtä hyvin olla ykkönen.


Yksi tuon erinomaisen elokuvavuoden yhdeksästä viiden tähden elokuvasta on Steven Spielbergin parhaan elokuvan Oscarilla palkittu Schindlerin lista, joka julkaistaan kuluvan vuoden huhtikuussa 20-vuotisjuhlansa kunniaksi blu-rayllä. Saakoon se tämän vasta muutaman päivän vanhan, innolla odotetun tiedon kunniaksi artikkelimme aloituskuvan paikan. Kolmisen kuukautta vielä, niin pääsemme nauttimaan tästä mestariteoksesta teräväpiirtona. Sen haastajat ovat kuitenkin kovatasoisia, ja sen voitto vuoden 1993 listallamme kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Seuraavassa loistokas yhdeksikkö totuttuun tapaan aakkosjärjestyksessä.

Brian De Palma: Carlito's Way
Tasan kymmenen vuotta aiemmin rikosklassikko Scarfacen ohjannut Brian De Palma ylsi jos mahdollista vielä sitäkin hienompaan suoritukseen Al Pacinoa jälleen pääosassa hyödyntäen. Pacinon näyttelemän rikollisen kuubalaisuus oli vaihtunut puertoricolaisuudeksi, Miami New Yorkiksi, ja yletön paisuttelu monta pykälää minimalistisemmaksi. Karismaattisen gangsterin nousun ja tuhon sijasta keskitytään pelkästään hitaaseen, osin itse aiheutettuun tuhoon, piirtäen samalla temaattiseen edeltäjään verrattuna tarkempia ja samastuttavampia luonnekuvia niin pää- kuin sivuhenkilöillekin. Tärkeässä sivuroolissa loistaa Sean Penn.


Joel Schumacher: Falling Down
Pacinoon verrattuna vähintäänkin yhtä magneettisessa pääroolissa nähtiin Michael Douglas, jonka näyttelemä "D-Fens" saa eräänä helteisenä päivänä tarpeekseen kaikesta juututtuaan poikkeuksellisen pahaan losangelesilaiseen liikenneruuhkaan. Siilitukkainen mies käynnistää yhden päivän mittaisen ristiretken kaupunkilaisen arjen järjettömyyksiä vastaan, jo heti tarinan alkupuolella myös aseistautuen. Samalla kun päähenkilö kohtaa yhä hullumpia ja vaarallisempia tilanteita, myös hänen oma taustansa alkaa syventyä. Rutiinilla elokuvia suoltava ohjaaja Joel Schumacher yltää koko uransa varmaankin parhaaseen suoritukseen.

Oliver Stone: Heaven & Earth
Uransa loistokkaimman kauden loppupuolelle kallistuessaan Oliver Stone täydensi Vietnam-trilogiansa täysin odottamattomalla tavalla. Siinä missä sen kaksi ensimmäistä osaa Platoon (1986) ja Syntynyt 4. heinäkuuta (1989) antoivat erilaisia näkökulmia amerikkalaisten miesten sotakokemuksiin, kolmikon päätösosa tarkastelee tuota onnetonta sotaa ja sen seurauksia tavallisen vietnamilaisnaisen näkökulmasta. Tämä lähestymissuunta aiheeseen tuotti sydäntäsärkevimmän lopputuloksen, joka jää mieleen pitkäksi aikaa lopputekstien jälkeenkin.


Garth Maxwell: Jack Be Nimble
Vuoden todellinen yllättäjä tuli kaukaa Uudesta Seelannista. Garth Maxwellin unohtumaton halpaelokuva pakenee kaikkia mahdollisia genrekarsiointa: se on paikoin suorastaan koomisella tavalla naivistinen mutta silti täydellä vakavuudella toteutettu perhedraama, joka sisältää siellä täällä myös vahvoja kauhuelementtejä. Toisistaan nuorina erilleen joutuvien, mutta takaisin yhteen sinnikkäästi pyrkivien sisarusten Jackin ja Doran tarina onnistuu koskettamaan katsojaansa vahvoilla käänteillään. Jackin roolissa nähdään sittemmin sukupuolensa naiseksi vaihtanut Alexis Arquette, joka esiintyi myös vuoden 1994 listalla mainituissa elokuvissa Pulp Fiction ja Threesome.

Steven Spielberg: Jurassic Park
Uransa loistokkaimpana vuonna Hollywood-elokuvan kultasormi Steven Spielberg ei ainoastaan voittanut parhaan elokuvan Oscaria Schindlerin listalla, vaan saattoi hiukan sitä ennen ensi-iltaansa myös yhden koko vuosikymmenen näyttävimmistä ja viihdyttävimmistä high concept -hittielokuvista. Idea esihistoriallisten dinosaurusten kloonaamisesta nykyaikaisen elämyspuiston vetonaulaksi tuottaa komeasti toteutetun viihde-elokuvan. Vaikka oman aikansa tasoon nähden uraauurtavat erikoistehosteet varmasti olivatkin tärkeä osatekijä yleisön houkuttelemisessa katsomoihin, osoittaa paikka IMDb:n top 250:ssä että elokuvassa on ainesta pitkäkestoisemmaksikin klassikoksi.


Harold Becker: Malice
Vuoden hienoimmasta rikostrilleristä vastasi jo neljä vuotta aiemmin Al Pacinon pääosittamalla murhajännärillä Rakkauden meri huomiota herättänyt Harold Becker. Ohjaaja oli nyt jopa tuota edelliskertaakin paremmassa vedossa aluksi kodikkaalta, kuvaukselliseen pikkukaupunkiin sijoittuvalta perhedraamalta vaikuttavassa tarinassa, jossa kuitenkin riittää odottamattomia käänteitä. Nuori Nicole Kidman on keskeisessä roolissa terveydellisistä ongelmista kärsivänä vaimona, jonka elämä hänen kiltin miehensä (Bill Pullman) kanssa saa uudenlaisia piirteitä yläkertaan muuttavan lääkärivuokralaisen (Alec Baldwin) myötä. Kohta juuri mikään ei ole sitä, miltä se ensi alkuun näytti.

Steven Spielberg: Schindler's List
Edellä jo pariin otteeseen mainittu vuoden parhaan elokuvan Oscarin voittaja on yli kolmetuntinen, mestarillisella musiikilla taustoitettu yhteenveto juutalaisten toisen maailmansodan aikaiseen massatuhoon johtaneista ja sen aikaisista tapahtumista. Äärimmäisen vakavasta aiheesta syntyi taiten toteutettu upea elokuva, jonka likimain ainoa heikkous on parin hiukan tarpeettoman tuntuisen kohtauksen ohella ohjaajalle ominainen kyvyttömyys arvioida kuinka suuri määrä tunteellisuutta yleisön itkettämiseen tarvitaan. Lopun nykyaikaan sijoittuvan jakson olisi aivan hyvin voinut jättää kokonaan pois. Me olimme jo riittävän liikuttuneita ilman sitäkin.


Robert Altman: Short Cuts
Listamme toinen peräkkäinen päälle kolmetuntinen elokuva on jo 20 vuotta sitten veteraaniksi luetun Robert Altmanin upea ihmissuhdedraamamosaiikki, joka perustuu Raymond Carverin elämänmakuisiin novelleihin. Erinomaisin näyttelijöin kansoitettu tarinoiden verkko koostuu lukuisasta määrästä keskenään satunnaisesti risteäviä itsessään lyhyehköjä nykyaikaan sijoittuvia kertomuksia, joista kasvaa kokonaisuutena katsojastaan ilmat pihalle lyövän nerokas kudelma amerikkalaista todellisuutta. Runsas kolme tuntia kuluu harvoin elokuvan parissa näin herkeämättömällä mielenkiinnolla.

Tony Scott: True Romance
Vuotta aiemmin Reservoir Dogsilla läpimurtonsa tehneen Quentin Tarantinon muista käsikirjoituksista True Romance sai ohjaajakseen pinnalta koreista mutta sisältä ohuista megaelokuvista siihen mennessä tunnetuksi tulleen brittiohjaaja Tony Scottin. Tämä onnistui ylittämään kaikki mahdolliset odotukset siirtämällä Tarantinon pulp-tarinan kankaalle intensiivisenä, hyperväkivaltaisena mutta myös hauskana ja viihdyttävänä seikkailuna, jossa toisiinsa pikavauhtia rakastunut detroitilaispari saa ensin toisensa ja pyrkii sen jälkeen turvaamaan myös yhteisen tulevaisuutensa isolla kasalla rahaa. Valtaosin aurinkoiseen Kaliforniaan sijoittuva tarina vilisee hykerryttäviä sivuhenkilöitä. Väkivalta on todella pidäkkeetöntä.


Kunniamainintoja riittää peräti viidelle muulle elokuvalle, jotka eivät yltäneet viiteen tähteen, mutta osoittivat kuitenkin ihailtavaa yritystä. Niistä aakkosissa ensimmäiseksi osuu Death Wish -elokuvista tunnetuksi tulleen britti Michael Winnerin hillitön Dirty Weekend, joka saa katsojankin tuntemaan itsensä hieman likaiseksi hänen seuratessaan miten vaihteeksi naispuolinen vigilante tekee selvää kieltämättä ällöttävistä sovinisteista. Kovin laajaa levitystä elokuva ei ole saanut, mikä ei sinänsä ihmeelliseltä tunnu. Hyvä se silti on.

Komediaohjaaja Harold Ramis kulutti koko uransa toinen toistaan törpömpiä komedioita ohjaten tai sellaisissa näytellen. Vuonna 1993 hän sai aikaiseksi ainoan huipputyönsä Groundhog Day, jossa Bill Murrayn tulkitsema omahyväinen tv-kasvo joutuu elämään saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen siihen asti kunnes oppii oikeiden ihmisten tavoille.


Unkarilaissyntyisen Peter Medakin rikosdraama Romeo is Bleeding on erittäin kunnianhimoinen ja vaikuttava, mutta kieltämättä ei aivan kaikilta osin toimiva tarina korruptoituneen poliisin (Gary Oldman) hiuksianostattavasta kujanjuoksusta. Päähenkiön ylivertaisena vastustajana yrmyilee, niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaakin, ruotsalainen Lena Olin (kuva yllä).

Neljä vuotta aiemmin moderniksi klassikoksi nousseen romanttisen komedian Kun Harry tapasi Sallyn käsikirjoittaja Nora Ephron myös ohjasi seuraavan elokuvansa samassa lajityypissä. Uneton Seattlessa on hieno muistuma ajalta, jolloin romanttiset komediat olivat vielä oikeasti nokkelia, hauskoja ja viihdyttäviä - verrattuna siihen yhdessä muotissa valettuun epähauskaan jöötiin, jollaisiksi ne jo 1990-luvun lopussa muuttuivat.


Yksi aikakauden suurimmista tähdistä, Kevin Costner teki vuonna 1993 lännenelokuvan Wyatt Earp, josta kuitenkin tuli täysin unohdettava, epäonnistunut ja -viihdyttävä patsastelu. Saman vuoden toinen elokuva samasta aiheesta, Rambo II:n ohjaajan George P. Cosmatosin Tombstone on sen sijaan moderni klassikko. Kurt Russell on Earpin roolissa erinomainen, mutta show'n varastaa silti Val Kilmer elämänsä roolissa Doc Hollidayna.

Vuoden 1993 top 3:
1. Carlito's Way
2. True Romance
3. Schindler's List

Jukka Halttunen

lauantai 12. tammikuuta 2013

2004

Kohtalaisen tuore elokuvavuosi 2004 alle kymmenen vuoden takaa on yllättävän vaikea asetella paremmuusjärjestykseen. Kärki ei ole kapea mutta silti terävä: peräti neljä parasta elokuvaa on niin loistokkaita, että periaatteessa minkä hyvänsä niistä voisi sijoittaa listan ykköseksi. Onneksi viiden tähden elokuvia on tasan kymmenen, joten aiemmin määritellyn säännön mukaisesti jutun loppuun merkitään vuoden viisi parasta elokuvaa paremuusjärjestykseen. Näin kaikkien huippujen nimi tulee sentään ikuistettua. Niiden järjestyksestä en ole vielä nyt kirjoittamista aloittaessanikaan ihan satavarma, kuten en ollut vuoden 1994 kohdallakaan, mutta eiköhän se näitä kuvailuja kirjoittaessa vähitellen kirkastu.


Michael Mann: Collateral
Niin loistokas rikossaaga kuin yhdeksän vuotta tätä aiemmin ensi-iltansa saanut Heat olikin, Michael Mannin uutuus ylsi paikoitellen jopa sitäkin loistokkaampiin hetkiin. Sankarirooleista paremmin tunnettu Tom Cruise oli, ehkä vastoin ennakko-odotuksia, täydellisen toimiva valinta yhden ainoan yön aikana Los Angelesia tappohommissa kiertävän tunteettoman ammattitappajan rooliin. Jamie Foxx on Cruisen tavoin erinomainen tappajan kuljettajaksi pakotettuna taksikuskina. Paul Oakenfoldin Ready, Steady, Go! taustoittaa vuoden ehkä tiivistunnelmaisinta kohtausta (kuvassa yllä).

Bill Condon: Kinsey
Ihmisen seksuaalisuuden tutkimuksen uranuurtajan Alfred Kinseyn työstä kertova draamaelokuva on sekin poikkeuksellisen hienoa työtä. Liam Neeson tyypittelee nimiroolissa aiheeseensa täydellisen kiihkottomasti suhtautuvan tiedemiehen esimerkillisen vähäeleisesti. Jo aiheesta johtuen elokuvassa liikutaan paikoitellen alueilla, joille suuren yleisön laatudraamat harvemmin eksyvät. Jos sen kuitenkin kestää, katselukokemus on todella palkitseva. Laura Linney huomioitiin roolistaan naissivuosa-Oscar-ehdokkuudella. Itse palkinto jäi häneltä kuitenkin saamatta.


Clint Eastwood: Million Dollar Baby
Toisin kuin yleensä, parhaan elokuvan Oscarilla palkittiin teos, joka aivan oikeasti oli yksi valmistumisvuotensa upeimmista. Clint Eastwoodin aluksi jonkin verran optimistinen, mutta pidemmälle ehdittyään pelkästään äärimmäisen kyyninen ja surumielinen draama on ilman muuta yksi niistä neljästä vuoden loistokkaimmasta viiden tähden elokuvasta, jotka joudun kohta asettamaan järjestykseen. Ohjaajan itsensä näyttelemä, tyttärensä menettänyt nyrkkeilyvalmentaja saa tälle eräänlaisen korvaajan ryhtyessään valmentamaan nuorta, lahjakasta naisnyrkkeilijää. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien ja toiveiden mukaan.

Taylor Hackford: Ray
Jamie Foxx pääsi elämänsä rooliin tulkitessaan musiikin legenda Ray Charlesia tämän elämäkertaelokuvassa. Suoritus oli sitä tasoa, että jo nähtyäni sen ensi kertaa julistin Foxxin varmaksi miespääosa-Oscarin voittajaksi, kauan ennen kuin edes ehdokkuudet julkistettiin. Kuten sittemmin nähtiin, olin oikeassa, mutta Ray ei kuitenkaan nojaa pelkästään Foxxin loistosuoritukseen. Upseerilla ja herrasmiehellä läpimurtonsa tehneen Taylor Hackfordin taidot ovat kehittyneet huippuunsa, mikä näkyy upeasti dramatisoidussa, oleelliseen keskittyvässä filmatisoinnissa.


James Wan: Saw
Loputtoman pitkäksi venähtänyt Saw -kidutuskauhuelokuvien sarja herättänee elokuvissakävijöissä lähinnä negatiivisia tuntemuksia johtuen yksinkertaisesti siitä, että alkuperäisen elokuvan jatko-osat ovat olleet toinen toistaan onnettomampia tuherruksia. Tämän ei kuitenkaan pitäisi tahrata alkuperäisen elokuvan mainetta, se kun on oman genrensä todellinen muotovalio. Lopulta perin yksinkertainen juonikuvio kasvaa hiuksianostattavaksi mestariteokseksi, jonka sisälle kätketyn mysteerin paljastuminen aivan lopussa onnistuu jopa oikeasti yllättämään.

Alexander Payne: Sideways
Parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta ansaitusti Oscarilla palkittu Sideways edustaa suorastaan humalluttavan täydellistä elokuvaa. Sen jälkeen, kun tarinan päähenkilökaksikko (kuva alla) kieltämättä hieman hitaanlaisen alun jälkeen lopulta pääsee viettämään miesten välistä laatuaikaa eteläisen Kalifornian viinialueille, alkaa myös heidän henkilökohtaisten piirteidensä humoristisen tarkkanäköinen purkaminen. Etenkin seksikohtauksissaan yllättävän pelkäämätön draamakomedia on lajityypissään ei ainoastaan valmistumisvuotensa, vaan koko vuosikymmenen loistokkainta eliittiä.


Wolfgang Petersen: Troy
Syystä tai toisesta paljon ylenkatsetta osakseen saanut Troija on valmistumisvuotensa komein historiallinen spektaakkeli, joka ei juurikaan kalpene neljä vuotta aiemmin valmistuneen Gladiatorin rinnalla. Homeroksen runoihin perustuva tarina kuvaa muinaisten kreikkalaisten sotia troijalaisia vastaan ja tuo niiden traagiset piirteet henkilökohtaiselle tasolle. Katsojan tekisi mieli kirkua katsoessaan, millaisiin ihmishenkien hukkaanheittämisiin tyhjät mutta aikanaan tärkeinä pidetyt kunniakäsitykset sotatilanteessa johtavat.

Oliver Hirschbiegel: Der Untergang
Toisen maailmansodan aikaisen natsi-Saksan johdon viimeisiä päiviä kuvaava draama muistettanee nykyään parhaiten YouTuben lukemattomista videoista, joissa Hitler kuulee milloin mistäkin järkyttävästä asiasta. Ne ovat sinänsä hauskoja, mutta elokuva josta ne on poimittu on vakava, tyylikäs ja mestarillinen. Bruno Ganz on elämänsä upeimmassa roolissa luhistumista lähenevänä Hitlerinä, jonka lähipiiristä näyttää löytyvän paljon häntä itseään hirviömäisempiä hahmoja.


Jean-Pierre Jeunet: A Very Long Engagement
Kuvankaunis Audrey Tautou tähdittää Jean-Pierre Jeunetin seuraavaakin elokuvaa kolme vuotta aiemmin levitykseen tulleen hitin jälkeen. Amélie (2001) oli ehkä suosittu mutta myös piinallisen keinotekoinen. Sen seuraajalla on kieltämättä jonkin verran samoja piirteitä, mutta kokonaisuutena se on paljon vakuuttavampi ja koskettavampi. Tarinassa Tautoun näyttelemä nuori nainen yrittää jäljittää ensimmäisen maailmansodan taisteluihin kadonnutta kihlattuaan. Ikimuistoisessa sivuroolissa nähdään sittemmin Oscarilla palkittu ja Hollywoodin isoihin tuotantoihin päässyt Marion Cotillard.

M. Night Shyamalan: The Village
Vuoden 1999 jättihitillä Kuudes aisti läpimurtonsa tehneen M. Night Shyamalanin kaikin puolin onnistunein, kauhuelokuvan ja fantastisen sadun aineksia hienosti yhdistelevä draama näyttää jäävän hänen hallituimmaksi työkseen. Sittemmin toinen toistaan hölmömpiin fantasiaelokuviin sortunut ohjaaja maalaa kankaalle henkeäsalpaavan komeita kuvia tarinassaan syrjäisestä kylästä, jonka asukkaita vaivaavat lähimetsissä mellastavat hirviöt. Bryce Dallas Howard tekee herkän läpimurtoroolinsa pääosassa. Lopussa on tietenkin odotettavissa kaiken aiemmin nähdyn päälaelleen kääntävä yllätys.


Hienon kärkikymmenikön ulkopuolelle ei jää jurikaan tilaa kunniamaininnoille. Pari kappaletta niitä voidaan kuitenkin myöntää. Mark Watersin Mean Girls ei ehkä jää elokuvan historiaan muilla ansioillaan, mutta sen tapa kuvata amerikkalaista high school -ympäristöä säälimättömänä, viidakon lakien ohjailemana teinihelvettinä on mieleenpainuva ja ansiokas. Trey Parkerin Team America: World Police on puolestaan vuoden 1999 kärkeen kuuluneen South Park -elokuvan ansiokas seuraaja, jossa satirisoidaan amerikkalaista taipumusta toimia maailmanpoliisina. Tällä kertaa satiiria henkilöivät kuvassa selvästi erottuvien lankojen varassa liikkuvat nukkehahmot...

Vuoden 2004 top 5:
1. Sideways
2. Collateral
3. Million Dollar Baby
4. The Village
5. Saw

Jukka Halttunen

lauantai 5. tammikuuta 2013

1966 - 1970

Varmaan itse kullekin tulee tarpeeksi kauas menneisyyteen siirryttäessä raja, josta taaksepäin elokuvallinen yleissivistys alkaa heikentyä. Itselläni tilanne näyttää olevan se, että vuodesta 1970 taaksepäin mentäessä olen nähnyt niin vähän elokuvia, että viiden tähden listojen tekeminen vuositasolla menettää pikku hiljaa merkityksensä. Kuten jo aiemmin havaittiin, vielä vuodelta 1971 syntyi ihan hyvän mittainen lista, mutta siitä taaksepäin nähtyjä elokuvia alkaa olla liian vähän per vuosi.


Tarkemmin määriteltynä: sekä vuoden 1970 että vuoden 1969 elokuvia olen tilastojeni mukaan nähnyt 23 kpl, vuoden 1968 elokuvia 20 kpl, vuoden 1967 elokuvia 21 kpl ja vuoden 1966 elokuvia enää vain 11 kpl. Näin peräti viiden elokuvavuoden yhteenlasketuksi summaksi saadaan vain 98 elokuvaa, mikä on edelleen vähemmän kuin viimeisten vuosien aikana, jolloin yhden ainoankin vuoden saldo on tyypillisesti noussut jonkun matkaa toiselle sadalle. Kun kuitenkin otetaan viiden vuoden ajanjakso tarkasteluun yhtä aikaa, saadaan listalle hyvä määrä maininnan arvoisia elokuva: viiden tähden elokuvia löytyy seitsemän kappaletta ja kunniamainintojakin melkein saman verran eli kuusi.

Arthur Penn: Bonnie and Clyde (1967)
On tavallaan oikein sopivaa, että listan alkajaisiksi käydään läpi elokuva, joka määritteli kokonaan uudelleen sen, mikä määrä graafista väkivaltaa voidaan kokea soveliaaksi Hollywoodissa tuotetulle elokuvalle. Warren Beatty ja Faye Dunaway tekevät itsestään tähdet realistisesti kuvatussa, pula-aikaan sijoittuvassa rikosdraamassa, jonka sivuroolissa loistaa myös Gene Hackman. Niin rikollisia kuin päähenkilöt ovatkin, heidän kohtalostaan on vaikea olla välittämättä ja loppukohtaus (alla) on tietenkin legendaarinen, oman aikansa yleisöä puulla päähän lyönti. Elokuvan päähenkilöiden ampuminen sen lopussa kokonaan hajalle konetuliasein oli tuolloin vielä ihan uusi juttu.


Sergio Leone: The Good, the Bad and the Ugly (1966)
Oman valmistumisvuotensa ainoa viiden tähden elokuva on IMDb:n listoilla tätä kirjoitettaessa kaikkien aikojen viidenneksi paras elokuva. Sergio Leonen kuningaswestern onkin kaikkien mahdollisten kehujensa mittainen, suorastaan huumaavan perusteellinen ajankuva joka kasvaa omassa lajityypissään aikalaisiaan paljon suuremmaksi teokseksi. Leone ei tyydy pelkästään pyssysankarien kuvaamiseen vaan yltää suorastaan eksistentialistisille tasoille tarkastellessaan ihmisyyden kuvaa kokonaisuutena häikäilemättömien päähenkilöidensä matkatessa kohti mittaamatonta kulta-aarretta.

Arthur Penn: Little Big Man (1970)
Lännenelokuvia tehtiin näinä vuosina paljon, ja niistä monet olivat erinomaisia. Bonnien ja Clyden ohjaaja tempautui kolme vuotta klassikkonsa jälkeen revisionististen westernien muotivirtaukseen. Mitä ilmeisimmin Vietnamin sodan innoittamina amerikkalaiset elokuvantekijät ryhtyivät purkamaan lännenelokuvan sankarimyyttejä, inhimillistäen intiaanit ja tehden valkoihoisista valloittajista antisankareita, paikoin suorastaan raakalaisia. Pieni suuri mies on tämän westernin alalajin mestarillisin teos, yksi raastavimmista elokuvista koskaan. Kevyt komedia ja hirvittävä tragedia vuorottelevat kohtauksesta toiseen.


George A. Romero: Night of the Living Dead (1968)
Myös yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä kauhuelokuvista sai ensi-iltansa nyt tarkasteltavana olevan viisivuotiskauden aikana. Kauhuelokuvia oli toki tehty jo useampien vuosikymmenien ajan, mutta Bonnien ja Clyden tavoin Elävien kuolleiden yö määritteli sopivuuden rajat uusiksi, kun sen zombiet eivät ainoastaan hyökänneet elävien kimppuun ja tappaneet näitä vaan lisäksi myös suolistivat nämä, levittelivät sisälmyksiä pitkin nurmikoita ja myöskin ahtoivat niitä suuhunsa mustavalkoisissa lähikuvissa. Romero ylitti debyyttinsä vuoden 1979 listan jo aiemmin voittaneella Dawn of the Deadillä, mutta esikoisen klassikkoasema on silti kiistaton.

Sergio Leone: Once Upon a Time in the West (1968)
Sergio Leonen toinen klassikkolänkkäri löytyy sekin IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalta varsin korkealta, sijalta 22 tätä kirjoitettaessa. Leonen kangas on nyt huomattavasti laajempi kuin vielä pari vuotta aiemmin dollaritrilogian kolmannessa osassa. Huuliharppukostajan tarina kuvaa aiemmin villinä säilyneen lännen asuttamista Ennio Morriconen upean melankolisen musiikin säestyksellä, ja Charles Bronsonin näyttelemää nimihahmoa keskeisempi on lopulta Claudia Cardinalen tulkitsema sinnikäs uudisraivaajanainen. Myös Henry Fondan tunteeton psykopaattihahmo on lajityypissään ikimuistettava.


Franklin J. Schaffner: Patton (1970)
Ohjaajana lähinnä Hollywoodin työrukkaseksi profiloituneen Franklin J. Schaffnerin liki sanoinkuvaamattoman upea elämäkertaelokuva kiistanalaisesta amerikkalaiskenraalista voitti aikanaan seitsemän Oscar-palkintoa, mm. parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta. Se nojaa ohjaajansa sijasta pikemminkin kahteen muuhun tekijään: uransa huipulle kovaa vauhtia nousussa olleen Francis Ford Coppolan hienoon käsikirjoitukseen ja George C. Scottin loistavaan, edelleenkin yhteen kaikkien aikojen upeimpiin kuuluvaan näyttelijäsuoritukseen nimiroolissa. Heidätkin toki oscaroitiin. Liki kolme tuntia, ei yhtään tylsää hetkeä.

Jack Couffer: Ring of Bright Water (1969)
Nostetaanpa vielä lopuksi esille hieman tuntemattomampi nimike, vuoden 1969 ainoa viiden tähden elokuva. Kolmisen vuotta aiemmin suureksi hitiksi nousseen Elsa - Vapaana syntynyt elokuvan päähenkilöpari Bill Travers ja Virginia McKenna esiintyi toisessa äärisympaattisessa eläinaiheisessa draamassa, jossa Afrikan savannit olivat kuitenkin vaihtuneet Skotlannin karuihin, tuulenpieksämiin maisemiin. Päähenkilön eskapismiin on vaikea olla samaistumatta, ja sanomaan kaiken elämän arvokkuudesta mahdotona olla ihastumatta. Lopussa saattaa herkimmiltä päästä itku.


Kuudesta kunniamaininnan arvoisesta elokuvasta aakkosissa ensimmäiseksi osuu Mike Nicholsin läpimurtoteos, yleisesti klassikkona pidetty The Graduate (1967). Laulajaduo Simon & Garfunkel tuli tunnetuksi samalla kertaa Dustin Hoffmanin (myös Pieni suuri mies) kanssa yhdessä oman aikansa keskeisimmistä, ajan hermolla hienosti toimineista draamaelokuvista.

Samaan lajityyppiin lukeutui myös kolme vuotta myöhemmin valmistunut Arthur Hillerin Love Story (1970). Erich Segal muunsi käsikirjoituksensa myös menestysromaaniksi vähän ennen ensi-iltaa, mistä johtuen monet luulevat elokuvan perustuvan romaaniin kun asia oli oikeasti juuri toisin päin. Aikansa hitti vaikuttaa ehkä vähän laskelmoidulta, mutta tavoittaa kuitenkin hienosti aitoa tunnetta ja koskettavuutta kertoessaan eri yhteiskuntaluokista tulevien nuorten rakkaustarinan perimmäisestä mahdottomuudesta.


Melko tuntemattomaksi jääneen Anatole Litvakin ohjaama The Night of the Generals (1967) ansaitsee myös tulla mainituksi tässä yhteydessä. Arabian Lawrencesta (1962) tuttujen Peter O'Toolen ja Omar Sharifin tähdittämä, toisen maailmansodan aikaan sijoittuva mysteeri on herkeämättömän mielenkiintoinen, vaikkakin ehkä hieman ylipitkäksi venytetty.

Viisivuotiskauden hienoin Bond-elokuva On Her Majesty's Secret Service (1969) syntyi ehkä hieman onnettomien tähtien alla. Aiemmin tuntematon George Lazenby tulkitsi agenttiroolia ensimmäistä ja viimeistä kertaa, mutta lopputulos kuuluu kuitenkin sarjan parhaisiin.


Ajanjakson hienoin komedia on tietenkin Mel Brooksin debyytti The Producers (1968), jossa maestro ei tosin itse esiinny kameran edessä. Vanhoja höppänärouvia huijaavat hänen sijastaan Zero Mostel ja Gene Wilder. Komediallisuus on sen sijaan kaukana Frank Perryn psykotrilleristä The Swimmer (1968), jossa Burt Lancasterin näyttelemä mies päättää uida kotiinsa naapuriensa uima-altaita pitkin. Lancaster tekee hienon roolin alati pahaenteisemmäksi muuttuvassa tarinassa.

Vuosien 1966 - 1970 top 5:
1. Little Big Man
2. The Good, the Bad and the Ugly
3. Patton
4. Night of the Living Dead
5. Ring of Bright Water

Jukka Halttunen