maanantai 23. marraskuuta 2015

Suosikkianimaatioita ja tulivuorenpurkauksia

22.11.2015
Lasse Hallström: Dear John (2010)


Amerikkalainen Nicholas Sparks on romanttisiin tarinoihin erikoistunut romaanikirjailija. Hän saavutti eräänlaisen kuolemattomuuden jo esikoisteoksellaan The Notebook (1996), jonka vuonna 2004 tehtyä elokuvaversiota pidetään lajityypin modernina klassikkona. Sparksin toisen romaanin Message in a Bottle (1998) elokuvaversio arvioitiin CineActivessa noin vuosi sitten. Dear John (2006) on miehen jo kahdestoista romaani. Ruotsalainen Lasse Hallström ohjasi siitä viisi vuotta sitten tyydyttävän tasoisen vaikkakin hiukan rutiinisuoritukselta maistuvan elokuvan. Channing Tatum on komea mutta hiljainen amerikkalaissotilas John, joka tapaa eräällä kotilomallaan sievän opiskelijatyttö Savannahin (nykyään vähän joka paikassa vastaan tuleva Amanda Seyfried). Nopeaa rakastumista seuraa sarja pitkiä erojaksoja, kun John joutuu lähtemään komennuksilleen ympäri maailmaa Savannahin riutuessa kotirintamalla. Onneksi kirjeposti on kuitenkin keksitty. Elokuvan romanttiset viritykset toimivat joten kuten, mutta sen loppupuolen käännettä, jossa Savannah päätyy tekemään ihmissuhteissaan odottamattomia valintoja, on melko vaikea uskoa. Hallström kuitenkin ohjaa ammattimiehen ottein, ja rakastetun kaipuu välittyy tarinasta uskottavasti vaikkakaan ei kovin pakahduttavasti. [6]


28.11.2015
Pierre Coffin ja Kyle Balda: Minions (2015)


Hauskat keltaiset pikku-ukot, joita kutsutaan yksinkertaisesti kätyreiksi, ovat ennen tätä seikkailleet kahden hauskan Itse ilkimys -animaatioelokuvan sivuosissa. Koska ne olivat parasta niistä molemmissa tuntui ennaltakäsin täysin loogiselta ja ymmärrettävältä täydentää animaatioiden sarja trilogiaksi antamalla niille vihdoin pääosa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Vastoin korkealle nousseita ennakko-odotuksia tällä tavoin saatiinkin aikaan kolmikon selkeästi heikoin elokuva. Kätyrien tarina aloitetaan ihan alusta: jo esihistoriallisella ajalla keltaiset ukkelit ovat etsineet johtajakseen kaikkein pahinta mahdollista ilkimystä, mutta tavalla tai toisella päätyneet aina aiheuttamaan tämän tuhon. Nyt vuosi on 1968. Muut kätyrit lähettävät kolme kuvassakin näkyvää vapaaehtoista etsimään tuon ajan pahinta ilkimystä heimonsa uudeksi johtajaksi. New Yorkiin päätyvän kolmikon seikkailu muuttuu yllättäen voittopuolisesti epämielenkiintoiseksi mekastukseksi. Vaikuttaa siltä, että animaatioelokuvan kirjoittajat eivät taas kerran täysin luota hahmojensa luontaiseen vetovoimaan vaan yrittävät väkipakolla kehittää näiden ympärille harmittavan geneerisen toimintajuonen. Se toimii vain hetkittäin. Suuri ilkimys löydetään luvattoman paljon haukotuttavan vaikka ajoittain kyllä hiukan naurattavankin juonentapaisen loppupäästä. [5]


28.11.2015
Pete Docter ja Ronnie Del Carmen: Inside Out (2015)


Ensi vuoden helmikuun lopussa Hollywoodissa jaetaan elokuva-alan vuotuiset Oscar-palkinnot. Parhaan pitkän animaatioelokuvan palkinnon tulee voittamaan elokuva nimeltä Inside Out. Koska tämä on jo etukäteen varmaa, kohdistuu elokuvaan sitä katsoessa normaalia korkeammat odotukset. Niitä lopputulos ei onnistu täyttämään vaikka se laadukasta työtä onkin. Elokuva tapahtuu pääosin nuoren Riley-tytön pään sisällä, jossa tämän erilaiset tunteet saavat ihmismäisen hahmon. Kun Rileyn perhe muuttaa turvallisen tutusta lapsuuden ympäristöstä Minnesotasta suurkaupunki San Franciscoon Kaliforniassa, käynnistyy tytön sisällä suuri myllerrys. Ilo ja suru eksyvät kokonaan tämän tunteiden ohjauskeskuksesta ja muiden tunteiden on yritettävä paikata niiden poissaolo - minkä Rileyn läheiset pystyvät pian myös huomaamaan. Inside Outin oikeastaan enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu tarina alkaa hienosti tutustuttaessaan katsojan mielikuvitukselliseen lähtöasetelmaansa, mutta alkaa sittemmin hoiperrella outoihin suuntiin jäädessään seuraamaan Ilon ja Surun ylipitkäksi venyvää seikkailua Rileyn tajunnan paikoin surrealistisilla laitamilla. Plussaa Pixarilla rohkeasta yrityksestä tehdä jotakin aivan erilaista; miinusta siitä että esiteltyään kiehtovan lähtökohtansa elokuva unohtaa sen pitkäksi aikaa. [7]


29.11.2015
Seth MacFarlane: Ted 2 (2015)


Päädynkin väittämään, että vaikka Inside Outin tavallaan "pitäisi" olla tämänkertaisen tarjottimemme paras elokuva, menee tuo kunnia pikemminkin härskille komediajatko-osalle Ted 2. Seth MacFarlanen luoma rääväsuinen nallehahmo esiteltiin muutama vuosi sitten nimikkoelokuvassaan, jolle on nyt saatu jatkoa. Asetelma ei paljoakaan poikkea ensimmäisestä elokuvasta. Huumori on jälleen nautittavan epäsovinnaista ja hahmot ovat kaikessa räävittömyydessään ja tahallisessa typeryydessäänkin mainiosti toimivia. Kun John (Mark Wahlberg) oli koulukiusattu pikkupoika, hän toivoi nallekarhunsa Tedin muuttuvan eläväksi jotta hänellä olisi edes yksi oikea ystävä. Maagisesti toive toteutui. Aikuisena Ted on unohduksiin painunut, huumeita pössyttelevä entinen julkkis. Johnille hän on edelleen tämän vastustamattomasti pahoille teille johdatteleva hulttioystävä. Ykkös- ja kakkososan välissä Johnin rakastettu (Mila Kunis) on jättänyt hänet. Ted taas haluaisi vuorostaan mennä naimisiin oman tyttönsä kanssa. Suunnitelman tielle nousee juridinen tulkinta, jonka mukaan hän ei ole oikea henkilö. John ja Ted palkkaavat yhdessä ihmisoikeusjuristin - jota näyttelee tietenkin jokapaikanhöylä Amanda Seyfried - ajamaan Tedin asiaa. Juoni ei ole sen monimutkaisempi, mutta sen varrelle onnistutaan toistuvasti rakentelemaan hykerryttäviä tilanteita. [7]


2.12.2015
Paul W. S. Anderson: Pompeii (2014)


Jo pitkään aika lailla mitä sattuu ohjanneen britti Paul W. S. Andersonin nimi elokuvan alkuteksteissä ei ole omiaan herättämään luottamusta. Suuri yleisö muistanee hänet parhaiten kohtalaisen tyydyttävästä tieteiskauhutrilleristä Event Horizon (1997) sekä muutamasta Resident Evil -tietokonepeliin perustuvasta filmatisoinnista. Pompeii on viime vuonna valmistunut katastrofispektaakkeli, jonka pääosassa nähdään suositun tv-sarja Game of Thronesin Jon Snow, Kit Harington. Näyttäviä tehosteita odottava katsoja leipääntyy jo muinaiseen Rooman valtakuntaan sijoittuvan Pompeijin ensimmäisellä puoliskolla, joka on kuin rutiköyhän miehen Gladiator. Pieni, hoikka ja kissanpentumainen Harington kun ei totisesti ole mikään Russell Crowe. Hänen näyttelemänsä Milo on kaukaa Britanniasta Napoliin päätynyt orjapoika, joka mätkii epäuskottavan näköisesti itseään paljon isompia miehiä ja päätyy gladiaattoriareenan voittoisaksi sankariksi. Juuri kun hän saa ylhäisen tytön ihastumaan itseensä, Kiefer Sutherlandin näyttelemä kiero roomalaisylimys ja läheisen tulivuori Vesuviuksen raju purkaus sotkevat kaiken. Anderson onnistuu rakentamaan lopun tuhotehosteorgian perään hienon lopetuksen, mistä viime tipassa yksi lisäpiste, mutta kyse on silti pääosin kiusallisen huonosta elokuvasta. [4]



ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Toimintaa ja vähän romantiikkaakin

Tämänkertaiseen elokuvaviisikkoomme osui sattumoisin pelkästään toimintaelokuvia. Niistä ensimmäinen ja viimeinen toimivat lopulta parhaiten eri puolille maailmaa leviävine, paikoin huumoripitoisine seikkailuineen. Kaksi muuta edustaa totisempaa perustoimintaa tyyliin mies ja ase. Viides sekoittaa toimintajuoneensa tieteisaineksia epäonnistuen siinä melko pahasti. Nimet ovat tuttuja: on Amerikan tunnetuimpia toimintatähtiä sekä entinen ja nykyinen James Bond. Aloitetaan viimeksi mainitusta.

4.11.2015
Sam Mendes: Spectre (2015)


Daniel Craigin neljäs ja toivottavasti viimeinen Bond-elokuva Spectre jatkaa siitä mihin sen edeltäjä Skyfall (2012) jäi. Ohjaajana on jälleen Sam Mendes ja käsikirjoituksessa jatketaan agenttimme menneisyyden penkomista samalla kun taistellaan nykyajan hengessä ihmisten yksityisyyden tyhjäksi tekevää tietokoneellistettua, kaikenkattavaa globaalia valvontaa vastaan. Tarina ei ala kovin hyvin, kun Meksikoon sijoittuva alkutekstejä edeltävä johdantojakso herättää jo ensimmäiset pitkästymisen oireet, mutta myöhemmin ympäri maailmaa heittelehtivä seikkailu muuttuu jonkin verran kiinnostavammaksi. Craigin kaudella tehdyt Bond-elokuvat ovat vieneet sarjasta suuren osan sen aiemmasta omaleimaisuudesta: nyt ne ovat kuin mitä hyvänsä isolla rahalla tehtyjä toimintaspektaakkeleita. Asiaa ei auta Craigin tosikkomainen yrmeys, joka ehkäisee harmittavan tehokkaasti päähenkilöön ja tämän pyrkimyksiin samaistumisen. Spectren suurin ansio onkin, että näistä rasitteista huolimatta se onnistuu loihtimaan tarinaansa ripauksen aitoa vanhan ajan Bondien seikkailuhenkeä. Selvitellessään mystisen Spectre-organisaation maailman jos ei nyt suorastaan valloitus- niin ainakin kontrollointisuunnitelmia Bond pääsee maailmanympärimatkalle viehkeän kaunottaren (Léa Seydoux, kuvassa) kanssa ja elokuva onnistuu tuomaan käänteisiinsä ripauksen romantiikkaakin. Lopputulos on kohtuullisen onnistunut, mutta toivottavasti agenttihahmo seuraavaksi keksitään jälleen kokonaan uudelleen samalla kun toivottoman hapannaamainen pääosanesittäjä vihdoin vaihtuu. [7]


7.11.2015
Alan Taylor: Terminator Genisys (2015)


James Bondista siirrytään Terminatoriin; mikäs vuosikymmen nyt taas olikaan? Itsensä Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä sarjan viides osa Terminator Genisys on tämänkertaisista toimintaelokuvistamme ylivoimaisesti huonoin. Sarjan edellinen osa Terminator Salvation (2009) teki sen mitä pidin jo etukäteen virheenä: siirsi elokuvasarjan tapahtumat synkän lähitulevaisuuden ihmisten ja koneiden väliseen sotaan, jonka puitteisiin oli mahdotonta luoda mielenkiintoista tarinaa. Tuo elokuva kyllä yritti silti parhaansa ja ylsi keskinkertaiseen lopputulokseen, mutta oli selvää että tie jolle se astui tuli saman tien käytyä loppuun saakka. Uusin osa Genisys ei kuitenkaan keksi tilalle mitään muuta kuin uudelleen alusta aloittamisen: se yrittää olla ykkösosan toisinto vaihtoehtoisella aikajanalla. Käsikirjoittajien ainoa hyvä idea on yrittää rakentaa tilanne, jossa ihmiset yrittävät aikamatkailun avulla ennaltaehkäistä Skynetin synnyn samalla tavoin kuin Skynet on aiemmissa osissa yrittänyt ennaltaehkäistä vastarintaliikkeen johtajan John Connorin synnyn. Ovela lähtökohta ei kuitenkaan johda onnistuneeseen elokuvaan, kun keskinkertaiset näyttelijät yrittävät vaatimattoman ja vaikeahkosti seurattavan tarinan puitteissa saada katsojan sekä välittämään itsestään että uskomaan kohtalaisen epäuskottaviin juonenkäänteisiinsä. Elokuvan tuotantoyhtiö onkin jo tiettävästi luopunut ajatuksesta jatkaa elokuvasarjaa tämän pidemmälle, mutta tämä turhanpäiväinen tekele jäi silti harhauttamaan hyväuskoisia katselemaan itseään kiinnostavan ja jännittävän kokemuksen turhassa toivossa. [3]


13.11.2015
Roger Donaldson: November Man (2014)


Australialainen veteraaniohjaaja Roger Donaldson (s. 1945) muistetaan mm. loistavasta jännäristään No Way Out (1987). Hän ohjasi Pierce Brosnania vuoden 1997 hölmössä tulivuorielokuvassa Dante's Peak ja on saanut tämän myös uusimman toimintafilminsä November Man pääosaan. Brosnan on Devereaux, ikääntynyt entinen CIA-agentti, joka tulee vedetyksi uudelleen aktiivitoimintaan kun hänen ex-vaimonsa murhataan. Miehen vihollisia ovat uudessa tilanteessa sekä kieroilevat CIA-pomot että venäläispahikset, jotka työskentelevät presidentiksi pyrkivän mahtipoliitikko Federovin laskuun. Kaiken avain on toisen Tshetshenian sodan käynnistäneeseen terroritekoon liittyvä salaisuus, jonka suhteen Federovilla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, kuten ei muutamalla muullakaan. Tapahtumien selvittelyssä auttaa kuvankaunis sosiaalityöntekijä (Olga Kurylenko), jonka menneisyydestä niin ikään paljastuu valonarkoja asioita. Donaldson osaa kehitellä jännittäviä tilanteita ja toimintajaksoja; esimerkiksi ylläolevaan kuvaan huipentuva paukuttelu on esimerkillisesti toteutettu. Toisaalta tarinan peruselementit petollisine CIA-pomoineen ja inhoine venäläisroistoineen ovat moneen kertaan nähtyjä eikä niistä saada irti juurikaan sen enempää kuin aiemmilla kerroilla. Aivan oma lukunsa on pienikokoinen, ei kovinkaan roteva Brosnan, jonka puhe tuntuu lähtevän keuhkojen sijaan nenäontelosta. Hänestä on vaikeaa saada täysin vakuuttavaa toimintatähteä, vaikka hänet on James Bondina joskus nähtykin. [6]


13.11.2015
Pierre Morel: The Gunman (2015)


On vaikeaa välttyä ajatukselta, että Sean Penn on vanhoilla päivillään lähtenyt seuraamaan Liam Neesonin jalanjälkiä keskitason toimintafilmien pyssysankarina. Takenin (2008) ohjaaja Pierre Morelin The Gunman sijoittaa Pennin vuoden 2006 Kongoon, jossa tämän näyttelemä Terrier toimii monikansallisen kaivosyhtiön turvamiehenä. Kun mies joutuu tekemään sivutyönään varsin katalan ampumakeikan hän joutuu pakenemaan maasta ja samalla vastentahtoisesti hylkäämään ilman hyvästejä kauniin naisystävänsä Annien (Jasmine Trinca). Kahdeksan vuotta myöhemmin Terrier joutuu samoilla seuduilla murhayrityksen kohteeksi, saa selville olevansa aiemman tiiminsä viimeinen yhä hengissä oleva jäsen, ja ryhtyy selvittämään kuka haluaa vaientaa myös hänet ja miksi. Suomalainen Peter Franzén nähdään kohtuullisen kokoisessa sivuroolissa yhtenä Terrieriä jahtaavista pahiksista. Ilman varsin hyvin toimivaa romanttista virettä Terrierin ja Annien välillä The Gunman olisi luultavasti ollut todella unettavaa katsottavaa, eikä se tällaisenakaan ole erityisen muistettava. Morel osaa ohjata toimintaa, mutta käsikirjoituksessa on varsin vähän omaa. Käteen jää pari kohtuullisen jännittävää tilannetta joissa hiiviskellään ja ammuskellaan. Loppukamppailut maistuvat jo pakkopullalta. Penn (s. 1960) näyttää todella vanhalta toimintasankarin rooliin; vaikka Trinca (s. 1981) on naispääosassa sympaattinen ei voi olla ihmettelemättä mitä sankaria niin selvästi nuorempi nainen näkee miehessä joka voisi helposti olla hänen isänsä ja näyttää vielä sitäkin vanhemmalta. [5]


14.11.2015
James Mangold: Knight and Day (2010)


Jo viisi vuotta sitten julkaistu Tom Cruisen tähdittämä toimintakomedia Knight and Day sai aikanaan niin nuivan vastaanoton, että jätin sen suosiolla kokonaan väliin. Kun sen nyt katsoi valmiiksi matalin odotuksin, se onnistui tietenkin ylittämään ne - olematta edelleenkään silti varsinaisesti hyvä elokuva. Cruise on mitäpä muuta kuin CIA-agentti Roy Miller, joka on lähtenyt erään kyseenalaisen tehtävän jälkeen sooloilemaan ja päätynyt siten myös omiensa takaa-ajamaksi.  CIA:n lisäksi Millerin jäljillä on myös espanjalainen rikollispomo (Jordi Mollà), joka haluaa tältä haltuunsa paristoksi kutsutun uuden, rajattoman energianlähteen. Tässä tilanteessa Miller kohtaa romanssinnälkäisen Junen (Cameron Diaz). Kaksikko päätyy monin paikoin tahallisen epärealistiseen, vauhdikkaaseen toimintaseikkailuun, joka kuljettaa heitä paitsi pitkin Yhdysvaltoja, myös tropiikin kautta ympäri Keski-Eurooppaa. Mm. Walk the Linen (2005) ohjaaja James Mangold ei tunnu olevan aivan omimmalla alueellaan tehdessään tähtivetoista romanttista toimintakomediaa, mutta onnistuu lopulta tyydyttävästi. Vaikka Knight and Day on viime kädessä aika tyhmä elokuva, ei sen eskapismista voi oikein olla pitämättä. Jo Vanilla Skyn tekoaikaan tutustuneet päänäyttelijät osaavat jälleen pelata hyvin yhteen, ja huumorikin toimii hetkittäin. Kuviin on onnistuttu vangitsemaan henkeäsalpaavan upeita eksoottisia maisemia, joiden ansiosta elokuva toimii myös pienimuotoisena lomamatkana eksoottisiin paikkoihin. [6]



ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

maanantai 2. marraskuuta 2015

Maa järisee, dinosaurukset hyökkäävät

Tämänkertainen elokuvaviisikkomme tarjoaa vuorotellen näyttävää, isoa tehosteviihdettä ja kertaluokkaa pienempiä ihmissuhdepohdintoja. Pitemmittä puheitta suoraan asiaan.

20.10.2015
Brad Peyton: San Andreas (2015)


Kaliforniassa, Pohjois-Amerikan ja Tyynenmeren mannerlaattojen rajalla sijaitseva San Andreasin siirros on otollista seutua maanjäristyksille. Sekä Los Angeles että San Francisco kuuluvat sen vaikutuspiiriin ja seuraava todella iso maanjäristys alueella on jo nyt kymmeniä vuosia myöhässä. Dwayne Johnson on pelastushelikopterilentäjä Ray, joka on ajautunut erilleen kauniista vaimostaan Emmasta (Carla Gugino) parin tyttären kuoltua. Kun jättimäiset maanjäristykset alkavat tärisyttää Kaliforniaa, heidän toinen tyttärensä Blake (Alexandra Daddario) on vuorostaan vaarassa - ja tätä Ray ei aio menettää. San Andreas on kerrassaan mainiota tuhoviihdettä kuin suoraan kultaiselta 1990-luvulta. Henkilöhahmot esitellään juuri riittävän hyvin, että katsoja ymmärtää heidän motiivinsa ja kiinnostuu heistä. Sen jälkeen heidät asetetaan vaaraan ja annetaan vaikuttavien erikoistehosteiden hoitaa loput vauhtia ja vaarallisia käänteitä sisältävän juonen puitteissa. Mitään erityisen fiksua tai omaperäistä ei ole tarjolla, mutta muuten San Andreas kyllä osuu jokseenkin keskelle riittävän alas asetettua maaliaan. Vaikka elokuvan juonisisällön keskeisin uhka on valtavien maanjäristysten sarja, saavuttaa se kaikkein vaikuttavimmat hetkensä niitä seuraavan tsunamin saapuessa rannikolle. Juuri tällaisia elokuvia varten laajakangasformaatti ja monikanavaäänet on keksitty! [8]


25.10.2015
Gary Winick: Letters to Juliet (2010)


Muutaman vuoden takaisessa draamassa Letters to Juliet vieraillaan Italian Veronassa, klassikkotragedian Romeo ja Julia kotikaupungissa. Draaman keskushenkilö Sophie (Amanda Seyfried, kuvassa) on nuorehko amerikkalaisnainen, joka on menossa naimisiin komean ravintoloitsija Victorin (Gael García Bernal) kanssa. Miehen työkiireiden vuoksi pari joutuu lähtemään häämatkalleen jo ennen häitä, eivätkä kiireet hellitä perilläkään. Victor joutuu jättämään Sophien yksin kiertäessään itse viinitiloja liikeasioissa. Sophie löytää kuitenkin oman seikkailunsa. Julian parvekkeen alta seinästä paljastuu vuosikymmeniä sitten kirjoitettu rakkauskirje, joka saa nuoren naisen ryhtymään Amoriksi yhä komeasta italiaanosta haaveilevalle ikäneidolle (Vanessa Redgrave). Tämän komea vaikkakin melko ärsyttävä aikamiespoika alkaa lisäksi herättää Sophiessa outoja tunteita. Letters to Juliet on juuri niin höttöinen romanttinen fantasia kuin sen synopsis kertoo, eikä monessakaan kohtaa erityisen hyvässä mielessä. Itselläni oli vaikeuksia asennoitua Sophien ongelmaan alun alkaenkaan: kuka edes haluaisi kiertää tylsiä nähtävyyksiä, jos ollaan Italiassa ja on mahdollisuus kiertää aidoissa paikoissa maistelemassa viinejä, juustoja ja muita herkkuruokia? Vaikka elokuvan toteutus onkin kaikissa suhteissa mahdollisimman keskinkertainen, on sen parissa silti mahdollista viihtyä, koska auringonvalossa hehkuvat Italian maisemat antavat joka tapauksessa erinomaisen mahdollisuuden nautinnolliseen nojatuolilomamatkaan. [4]


27.10.2015
Colin Trevorrow: Jurassic World (2015)


Yksi kuluvan vuoden suurimmista hiteistä on ollut Jurassic Park 4 eli tuttavallisemmin Jurassic World. Sen vahvuudet ovat pitkälti samoja kuin San Andreasin. Jälleen tuntuu kuin 1990-luku olisi suorittanut riemukkaan paluun. Seuraamme pientä joukkoa päähenkilöitä, jotka osataan taidokkaasti esitellä meille riittävän syvältä että ymmärrämme heidän motivaationsa ja elokuvan tarkoituksiin nähden saamme riittävässä määrin tutustua myös heidän persooniinsa, mutta emme yhtään enempää. Ei tarvitsekaan. Lopun hoitavat seikkailullinen juoni ja näyttävät erikoistehosteet. Tosikkomaisen jäykkä kaunotar Claire (Bryce Dallas Howard) hoitaa alkuperäisen Jurassic Parkin korvanneen, sitäkin näyttävämmän Jurassic World -huvipuiston päivittäistä toimintaa, kun tapahtuu onnettomuus. Clairen yliampuvan renttumaiselle ex-treffikumppani Owenille (Chris Pratt) riittää tekemistä, kun geenimanipuloitu superdinosaurus pääsee pakoon ja aiheuttaa vakavan uhkan paitsi sadoille turisteille, myös näiden joukossa oleville Clairen sisaren lapsille. Alussa vastustamattoman hyvän imun tarinaan saaneen melko tuntemattoman ohjaaja Colin Trevorrowin ote alkaa elokuvan viimeisellä kolmanneksella lipsua, kun jännittävä vauhtiseikkailu muuntuu pikku hiljaa astetta yhdentekevämmäksi tehostesirkukseksi. Chris Pratt on elokuvan positiivinen yllätys: vielä Guardians of the Galaxyssä yhdentekevältä vaikuttanut puunaamainen jokamies tekee seikkailusankariroolinsa hyvin, vaikuttaen suorastaan karismaattiselta toiminnan mieheltä. [7]


30.10.2015
Steve James: Life Itself (2014)


Roger Ebert (1942 - 2013) oli yksi viime vuosikymmenien vaikutusvaltaisimmista amerikkalaisista elokuvakriitikoista. Vuodesta 1967 alkaen hän kirjoitti säännöllisesti chicagolaiseen Sun-Times -sanomalehteen ja voitti työstään korkealle arvostetun Pulitzer-palkinnon jo niinkin varhain kuin vuonna 1975. Vuodesta 2002 alkaen hän joutui taistelemaan syöpää vastaan: ensin kilpirauhasessa, sitten sylkirauhasissa ja lopulta vuonna 2006 leuassa levittäytynyt syöpä johti lopulta osan Ebertin leuasta poistamiseen ja siitä johtuen puhekyvyn menettämiseen. Tästä huolimatta mies jatkoi edelleen elokuva-arvioiden tekemistä MacBookillaan. Steve James ohjasi kriitikon elämän viimeisinä aikoina hänestä dokumenttielokuvan Life Itself, jonka painotukset ovat aika hämmentäviä. Ebertin urasta voisi kertoa vaikka kuinka paljon ja laveasti, mutta se käydään lopulta läpi vain pääpiirteissään. Paljon suurempi osa ajasta vietetään sairaalassa katsomassa miten Ebertillä siellä menee. Erityisesti tämän syövän runtelemat, leuattomat ja mykät kasvot kiehtovat ohjaajaa joka käyttää elokuvan kahden tunnin kestoajasta valehtelematta lähemmäs puoli tuntia pelkästään niiden esittelemiseen lähikuvissa. Järkyttävää ja Ebertin pirteydestä huolimatta myös aika surullista, mutta ei kovin valaisevaa suurmiehen uran valaisevaa summausta silmällä pitäen. Onneksi siitäkin saadaan kohtuullinen määrä tietoa, mutta se vähä olisi varmaan mahtunut tätä puolet lyhyempäänkin elokuvaan. [4]


1.11.2015
Ken Kwapis: He's Just Not That into You (2009)


Hämmentävän monen tunnetun näyttelijän pää- ja sivuosittama romanttinen draama, jo pitkälti seitsemättä vuotta sitten valmistunut He's Just Not That into You pohtii samannimiseen kirjaan perustuen miesten ja naisten välisten ihmissuhdepelien dynamiikkaa erityisesti ensitreffien jälkeisissä tilanteissa ja nimenomaisesti naisnäkökulmasta. Keskeinen hahmo on miehiä aina yhtä toiveikkaana tapaava Gigi (Ginnifer Goodwin), joka ei osaa tulkita näiden signaaleja oikein ja ihmettelee, miksi nämä eivät ihan hyvin menneidenkään treffien jälkeen koskaan soita hänelle. Gigin lisäksi elokuva esittelee suuren määrän myös muita parisuhteidensa eri vaiheissa olevia ihmisiä, ja vaikka aihetta käsitellään heidän kauttaan pääosin rennosti, ei elokuva varsinaisesti silti tunnu komedialliselta. Yhden harvoista treffikulttuurin karikoista naimisiin asti selvinneistä pareista (rooleissa Jennifer Connelly ja Bradley Cooper) ongelmat tuntuvat itse asiassa hyvinkin vakavilta, mikä tuntuu paradoksaaliselta. Miksi käydä läpi treffailukulttuurin koettelemukset päätyäkseen huonosti toimivan avioliiton kurimukseen? Askelta lyhyemmälle ehtineelle parille (rooleissa Jennifer Aniston ja Ben Affleck) puolestaan nimenomaan papin aamenen puuttumisesta muodostuu ylipääsemätön rasite. Ainoa juonensäie joka hieman sivuaa komediaa on nimenomaan Gigin toiveikas sarjatreffailu. Oikea komistus on hänellekin lopulta yllättävän lähellä. He's Just Not That into You ei maistuu elämää suuremmalle tai edes sen kokoiselle elokuvaelämykselle, mutta se on kuitenkin riittävän sujuvaa työtä, ettei sen parissa missään nimessä pitkästykään. [6]



ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton