Vuoden 2015 parhaat elokuvat

CineActive on perinteisesti noudattanut elokuvien vuosikerroittamisessa IMDb:n mukaista alkuperäistä maailmanlaajuista ensi-iltavuotta. Tämä johtaa ongelmalliseen tilanteeseen nyt vuoden päättyessä, kun pitäisi kirjoittaa vuoden 2015 parhaista elokuvista eikä niitä ole nähtynä kuin vasta 21 kappaletta.

Niinpä jotta saamme aikaisiksi päättyvän vuoden parhaiden elokuvien katsauksen kattavassa muodossa, joudumme ihan ensiksi muuttamaan sekä vuoden että julkaisupaikan määritelmää. Ei edes yritetä käsitellä päättyvänä vuonna koko maailman mitassa ensi-iltansa saaneita elokuvia, vaan keskitytään sen sijaan Suomen ensi-iltoihin, jotka ovat tapahtuneet vuoden 2015 aikana. Etenkin alkuvuoden osalta mukana on siis myös jo viime vuonna valmistuneita mutta vasta tänä vuonna levitykseen tulleita nimikkeitä.

Pienimuotoisilta oikeusmurhilta ei ole ollut mahdollista välttyä. Olen nähnyt muutamia elokuvia joita ei tietääkseni ole julkaistu Suomessa ollenkaan, joten ne oli pakko diskata. Tällaisia olivat mm. The Human Centipede 3 sekä huonohko amerikkalainen Fifty Shades of Grey -ripoff Bound. Kuten esimerkit osoittavat, tällä tavoin listalta pudonneet eivät totisesti olleet mitään elokuvataiteen merkkiteoksia, joten niiden karsiminen sallittanee. Lisäksi diskauksia tästä syystä tapahtui todella vähän, vain viitisen kappaletta.

Vastaavasti hyväksyin listalle kaikki Suomessa ensiesityksensä saaneet elokuvat rajaamatta listaa pelkästään teatterilevitykseen. Elokuvateatterit ovat muutenkin yliarvostettuja. Videoensi-iltoja on listalla suuri määrä, minkä lisäksi kelpuutettiin mukaan myös VOD-ensi-illat kuten The Duke of Burgundy tai Netflixissä levitykseen tulleet Beasts of No Nation ja Life Itself.

Näillä periaatteeilla päädyttiin seuraavanlaiseen listaan. Jos jokin vuoden 2015 uutuus puuttuu joukosta, se johtuu siitä, että en ole sitä lainkaan nähnyt. Ylläkuvatut kriteerit täytti kaiken kaikkiaan 54 elokuvaa, joista pahnanpohjimmaiseksi sijoittui mikäpä muu kuin Wachowskin surullisen kuuluisien sisaruksien tieteiseepos Jupiter Ascending. Se onkin sattumalta juuri tänään ilmestynyt uutuuselokuvana Netflixiin, joten kannattaa olla varovainen. Elokuvan nimen perässä suluissa sen arvosana asteikolla 1 - 10:

54. Lana ja Andy Wachowski: Jupiter Ascending (2)

53. Tim Johnson: Home (2)

52. Gabe Ibáñez: Autómata (3)

51. Michael Mann: Blackhat (3)

Sijoille 46 – 50 on osunut peräti kolme kauhuelokuvaa sekä yksi kesän suuren budjetin mainstream-hiteistä. Ihmettelen suuresti, jos Terminator -saaga vielä tämänkin mahalaskun jälkeen saa jatkoa. Kaikki on tietysti aina mahdollista.

50. Useita ohjaajia: The ABCs of Death 2 (3)

49. Alan Taylor: Terminator Genisys (3)

48. Steve James: Life Itself (4)

47. Jaume Balagueró: [REC] 4: Apocalypse (4)

46. Useita ohjaajia: V/H/S: Viral (4)

Sijoilla 41 – 45 on kirjava sekoitus ärsyttävää tietokoneanimaatiota, epäonnistuneita jännäreitä sekä yksi mitättömimmistä Oscar-elokuvista aikoihin. Kunpa kahden kuukauden päästä vaihteeksi palkittaisiin näyttelemisestä joku, joka ei näyttele vakavasti sairastuvaa henkilöä kaavamaisin maneerein.

45. Don Hall ja Chris Williams: Big Hero 6 (4)

44. Vic Armstrong: Left Behind (4)

43. Henry Hobson: Maggie (4)

42. Charlie McDowell: The One I Love (5)

41. James Marsh: The Theory of Everything (5)

Sijoilla 36 – 40 on myöskin hyvin sekalaista elokuvaa. Ennen kuin aloitin tekemään tätä listaa, en edes tiennyt että The Duke of Burgundy on saanut Suomen ensi-illan VOD:lla runsas kuukausi sitten. Yksi vuoden pettymyksistä, Minions on selkeästi heikompi kuin kaksi sitä edeltävää Itse ilkimys -animaatiota, vaikka Kätyrit onkin siinä päästetty sivuosasta pääosaan.

40. Joe Carnahan: Stretch (5)

39. J. C. Chandor: A Most Violent Year (5)

38. Peter Strickland: The Duke of Burgundy (5)

37. Pierre Coffin ja Kyle Balda: Minions (5)

36. Daniel Barnz: Cake (6)

Sijoille 31 – 35 on osunut pienoinen toimintaelokuvien keskittymä. Mission Impossible -sarjan viides osa osoittautui lieväksi pettymykseksi hienon nelosen jälkeen, vaikka ei millään muotoa huono ollutkaan.

35. Ira Sachs: Love Is Strange (6)

34. John Michael McDonagh: Calvary (6)

33. Olivier Mégaton: Taken 3 (6)

32. Christopher McQuarrie: Mission Impossible: Rogue Nation (6)

31. Matthew Vaughn: Kingsman: The Secret Service (6)

Sijoilla 26 – 30 on toimintaa ja trilleriä aikuisille sekaisin lapsille suunnatun tarjonnan kanssa. Itse kuulun niihin harvoihin, joihin Pixarin uutuus Inside Out ei tehnyt suuren suurta vaikutusta, vaikka sen saama arvosana kohtuullisen hyvä onkin. Parhaan animaatioelokuvan Oscarin se toki voittaa.

30. Jim Mickle: Cold in July (7)

29. Paul King: Paddington (7)

28. Pete Docter ja Ronnie Del Carmen: Inside Out (7)

27. Pierre Morel: The Gunman (7)

26. Cary Joji Fukunaga: Beasts of No Nation (7)

Myös 22. sijalle yltänyt American Sniper on julkaistu tänään Netflixissä. Suosittelen sitä Jupiter Ascendingin sijasta. Sen seurana tässä viisikossa on muitakin ammuskeluelokuvia sekä yksi vuoden kehutuimmista tieteiselokuvista. Siitä taisin myös pitää vähemmän kuin ihmiset keskimäärin.

25. Alex Garland: Ex Machina (7)

24. Jean-Marc Vallée: Wild (7)

23. Jalmari Helander: Big Game (7)

22. Clint Eastwood: American Sniper (7)

21. Sam Mendes: Spectre (7)

Mutta sama toimii myös toisinpäin. Yleisesti melko väheksytty Jurassic World yltää CineActiven listalla jopa top 20:een. Suomalaisten elokuva-arvostelijoiden yhdessä vuoden parhaaksi teatteriensi-illaksi valitsema venäläinen Leviathan sentään päihittää sen, mutta vain vaivoin.

20. Ari Sandel: The DUFF (7)

19. Colin Trevorrow: Jurassic World (7)

18. Andrei Zvjagintsev: Leviathan (7)

17. Jennifer Kent: The Babadook (8)

16. Laura Poitras: Citizenfour (8)

Vielä Jurassic Worldiakin halveksutumpi iso mainstream-elokuva lienee San Andreas, joka minusta oli aivan vastustamattoman mukaansatempaava katastrofielokuva; kuin kultaiselta 1990-luvulta, mutta paremmin erikoistehostein. Viime vuoden parhaana elokuvana Oscarilla palkittu Birdman puolestaan ei yltänyt top 10:een.

15. Bennett Miller: Foxcatcher (8)

14. Brad Peyton: San Andreas (8)

13. Henrik Ruben Genz: Good People (8)

12. Alejandro G. Iñárritu: Birdman (8)

11. J. J. Abrams: Star Wars: The Force Awakens (8)

Uusi Star Wars putosi viime tipassa pois top 10:stä, kun onnistuin eilen näkemään silloin Netflixissä julkaistun erinomaisen Inherent Vicen. Suosittelen sitä vieläkin mieluummin katseluvalinnaksi kuin American Sniperia. Yksi vuoden ylistetyimmistä elokuvista kautta maailman, Mad Max: Fury Road jää CineActiven listalla sijalle 8. Onhan se hyvä, mutta ei aivan niin hyvä.

10. Paul Thomas Anderson: Inherent Vice (8)

9. Damián Szifrón: Wild Tales (8)

8. George Miller: Mad Max: Fury Road (8)

7. Ava DuVernay: Selma (9)

6. Morten Tyldum: The Imitation Game (9)

Top 5 on sitten täyttä timanttia. Late Lammas on paras lapsille suunnattu animaatio suunnilleen vuosikymmeneen, It Follows tuo kauhuelokuvan nerokkaasti 2010-luvulle, Chappie varioi RoboCopia nerokkaasti, ja kärkiviisikon muut elokuvat ovatkin Oscar-gaalasta tuttuja.

5. Mark Burton ja Richard Starzak: Shaun the Sheep Movie (9)

4. Damien Chazelle: Whiplash (9)

3. David Robert Mitchell: It Follows (9)

2. Neill Blomkamp: Chappie (9)

1. Richard Glatzer ja Wash Westmoreland: Still Alice (10)

Suosikkianimaatioita ja tulivuorenpurkauksia

22.11.2015
Lasse Hallström: Dear John (2010)

Amerikkalainen Nicholas Sparks on romanttisiin tarinoihin erikoistunut romaanikirjailija. Hän saavutti eräänlaisen kuolemattomuuden jo esikoisteoksellaan The Notebook (1996), jonka vuonna 2004 tehtyä elokuvaversiota pidetään lajityypin modernina klassikkona. Sparksin toisen romaanin Message in a Bottle (1998) elokuvaversio arvioitiin CineActivessa noin vuosi sitten. Dear John (2006) on miehen jo kahdestoista romaani. Ruotsalainen Lasse Hallström ohjasi siitä viisi vuotta sitten tyydyttävän tasoisen vaikkakin hiukan rutiinisuoritukselta maistuvan elokuvan. Channing Tatum on komea mutta hiljainen amerikkalaissotilas John, joka tapaa eräällä kotilomallaan sievän opiskelijatyttö Savannahin (nykyään vähän joka paikassa vastaan tuleva Amanda Seyfried). Nopeaa rakastumista seuraa sarja pitkiä erojaksoja, kun John joutuu lähtemään komennuksilleen ympäri maailmaa Savannahin riutuessa kotirintamalla. Onneksi kirjeposti on kuitenkin keksitty. Elokuvan romanttiset viritykset toimivat joten kuten, mutta sen loppupuolen käännettä, jossa Savannah päätyy tekemään ihmissuhteissaan odottamattomia valintoja, on melko vaikea uskoa. Hallström kuitenkin ohjaa ammattimiehen ottein, ja rakastetun kaipuu välittyy tarinasta uskottavasti vaikkakaan ei kovin pakahduttavasti. [6]

28.11.2015
Pierre Coffin ja Kyle Balda: Minions (2015)

Hauskat keltaiset pikku-ukot, joita kutsutaan yksinkertaisesti kätyreiksi, ovat ennen tätä seikkailleet kahden hauskan Itse ilkimys -animaatioelokuvan sivuosissa. Koska ne olivat parasta niistä molemmissa tuntui ennaltakäsin täysin loogiselta ja ymmärrettävältä täydentää animaatioiden sarja trilogiaksi antamalla niille vihdoin pääosa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Vastoin korkealle nousseita ennakko-odotuksia tällä tavoin saatiinkin aikaan kolmikon selkeästi heikoin elokuva. Kätyrien tarina aloitetaan ihan alusta: jo esihistoriallisella ajalla keltaiset ukkelit ovat etsineet johtajakseen kaikkein pahinta mahdollista ilkimystä, mutta tavalla tai toisella päätyneet aina aiheuttamaan tämän tuhon. Nyt vuosi on 1968. Muut kätyrit lähettävät kolme kuvassakin näkyvää vapaaehtoista etsimään tuon ajan pahinta ilkimystä heimonsa uudeksi johtajaksi. New Yorkiin päätyvän kolmikon seikkailu muuttuu yllättäen voittopuolisesti epämielenkiintoiseksi mekastukseksi. Vaikuttaa siltä, että animaatioelokuvan kirjoittajat eivät taas kerran täysin luota hahmojensa luontaiseen vetovoimaan vaan yrittävät väkipakolla kehittää näiden ympärille harmittavan geneerisen toimintajuonen. Se toimii vain hetkittäin. Suuri ilkimys löydetään luvattoman paljon haukotuttavan vaikka ajoittain kyllä hiukan naurattavankin juonentapaisen loppupäästä. [5]

28.11.2015
Pete Docter ja Ronnie Del Carmen: Inside Out (2015)

Ensi vuoden helmikuun lopussa Hollywoodissa jaetaan elokuva-alan vuotuiset Oscar-palkinnot. Parhaan pitkän animaatioelokuvan palkinnon tulee voittamaan elokuva nimeltä Inside Out. Koska tämä on jo etukäteen varmaa, kohdistuu elokuvaan sitä katsoessa normaalia korkeammat odotukset. Niitä lopputulos ei onnistu täyttämään vaikka se laadukasta työtä onkin. Elokuva tapahtuu pääosin nuoren Riley-tytön pään sisällä, jossa tämän erilaiset tunteet saavat ihmismäisen hahmon. Kun Rileyn perhe muuttaa turvallisen tutusta lapsuuden ympäristöstä Minnesotasta suurkaupunki San Franciscoon Kaliforniassa, käynnistyy tytön sisällä suuri myllerrys. Ilo ja suru eksyvät kokonaan tämän tunteiden ohjauskeskuksesta ja muiden tunteiden on yritettävä paikata niiden poissaolo - minkä Rileyn läheiset pystyvät pian myös huomaamaan. Inside Outin oikeastaan enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu tarina alkaa hienosti tutustuttaessaan katsojan mielikuvitukselliseen lähtöasetelmaansa, mutta alkaa sittemmin hoiperrella outoihin suuntiin jäädessään seuraamaan Ilon ja Surun ylipitkäksi venyvää seikkailua Rileyn tajunnan paikoin surrealistisilla laitamilla. Plussaa Pixarilla rohkeasta yrityksestä tehdä jotakin aivan erilaista; miinusta siitä että esiteltyään kiehtovan lähtökohtansa elokuva unohtaa sen pitkäksi aikaa. [7]

29.11.2015
Seth MacFarlane: Ted 2 (2015)

Päädynkin väittämään, että vaikka Inside Outin tavallaan "pitäisi" olla tämänkertaisen tarjottimemme paras elokuva, menee tuo kunnia pikemminkin härskille komediajatko-osalle Ted 2. Seth MacFarlanen luoma rääväsuinen nallehahmo esiteltiin muutama vuosi sitten nimikkoelokuvassaan, jolle on nyt saatu jatkoa. Asetelma ei paljoakaan poikkea ensimmäisestä elokuvasta. Huumori on jälleen nautittavan epäsovinnaista ja hahmot ovat kaikessa räävittömyydessään ja tahallisessa typeryydessäänkin mainiosti toimivia. Kun John (Mark Wahlberg) oli koulukiusattu pikkupoika, hän toivoi nallekarhunsa Tedin muuttuvan eläväksi jotta hänellä olisi edes yksi oikea ystävä. Maagisesti toive toteutui. Aikuisena Ted on unohduksiin painunut, huumeita pössyttelevä entinen julkkis. Johnille hän on edelleen tämän vastustamattomasti pahoille teille johdatteleva hulttioystävä. Ykkös- ja kakkososan välissä Johnin rakastettu (Mila Kunis) on jättänyt hänet. Ted taas haluaisi vuorostaan mennä naimisiin oman tyttönsä kanssa. Suunnitelman tielle nousee juridinen tulkinta, jonka mukaan hän ei ole oikea henkilö. John ja Ted palkkaavat yhdessä ihmisoikeusjuristin - jota näyttelee tietenkin jokapaikanhöylä Amanda Seyfried - ajamaan Tedin asiaa. Juoni ei ole sen monimutkaisempi, mutta sen varrelle onnistutaan toistuvasti rakentelemaan hykerryttäviä tilanteita. [7]

2.12.2015
Paul W. S. Anderson: Pompeii (2014)

Jo pitkään aika lailla mitä sattuu ohjanneen britti Paul W. S. Andersonin nimi elokuvan alkuteksteissä ei ole omiaan herättämään luottamusta. Suuri yleisö muistanee hänet parhaiten kohtalaisen tyydyttävästä tieteiskauhutrilleristä Event Horizon (1997) sekä muutamasta Resident Evil -tietokonepeliin perustuvasta filmatisoinnista. Pompeii on viime vuonna valmistunut katastrofispektaakkeli, jonka pääosassa nähdään suositun tv-sarja Game of Thronesin Jon Snow, Kit Harington. Näyttäviä tehosteita odottava katsoja leipääntyy jo muinaiseen Rooman valtakuntaan sijoittuvan Pompeijin ensimmäisellä puoliskolla, joka on kuin rutiköyhän miehen Gladiator. Pieni, hoikka ja kissanpentumainen Harington kun ei totisesti ole mikään Russell Crowe. Hänen näyttelemänsä Milo on kaukaa Britanniasta Napoliin päätynyt orjapoika, joka mätkii epäuskottavan näköisesti itseään paljon isompia miehiä ja päätyy gladiaattoriareenan voittoisaksi sankariksi. Juuri kun hän saa ylhäisen tytön ihastumaan itseensä, Kiefer Sutherlandin näyttelemä kiero roomalaisylimys ja läheisen tulivuori Vesuviuksen raju purkaus sotkevat kaiken. Anderson onnistuu rakentamaan lopun tuhotehosteorgian perään hienon lopetuksen, mistä viime tipassa yksi lisäpiste, mutta kyse on silti pääosin kiusallisen huonosta elokuvasta. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Toimintaa ja vähän romantiikkaakin

Tämänkertaiseen elokuvaviisikkoomme osui sattumoisin pelkästään toimintaelokuvia. Niistä ensimmäinen ja viimeinen toimivat lopulta parhaiten eri puolille maailmaa leviävine, paikoin huumoripitoisine seikkailuineen. Kaksi muuta edustaa totisempaa perustoimintaa tyyliin mies ja ase. Viides sekoittaa toimintajuoneensa tieteisaineksia epäonnistuen siinä melko pahasti. Nimet ovat tuttuja: on Amerikan tunnetuimpia toimintatähtiä sekä entinen ja nykyinen James Bond. Aloitetaan viimeksi mainitusta.

4.11.2015
Sam Mendes: Spectre (2015)

Daniel Craigin neljäs ja toivottavasti viimeinen Bond-elokuva Spectre jatkaa siitä mihin sen edeltäjä Skyfall (2012) jäi. Ohjaajana on jälleen Sam Mendes ja käsikirjoituksessa jatketaan agenttimme menneisyyden penkomista samalla kun taistellaan nykyajan hengessä ihmisten yksityisyyden tyhjäksi tekevää tietokoneellistettua, kaikenkattavaa globaalia valvontaa vastaan. Tarina ei ala kovin hyvin, kun Meksikoon sijoittuva alkutekstejä edeltävä johdantojakso herättää jo ensimmäiset pitkästymisen oireet, mutta myöhemmin ympäri maailmaa heittelehtivä seikkailu muuttuu jonkin verran kiinnostavammaksi. Craigin kaudella tehdyt Bond-elokuvat ovat vieneet sarjasta suuren osan sen aiemmasta omaleimaisuudesta: nyt ne ovat kuin mitä hyvänsä isolla rahalla tehtyjä toimintaspektaakkeleita. Asiaa ei auta Craigin tosikkomainen yrmeys, joka ehkäisee harmittavan tehokkaasti päähenkilöön ja tämän pyrkimyksiin samaistumisen. Spectren suurin ansio onkin, että näistä rasitteista huolimatta se onnistuu loihtimaan tarinaansa ripauksen aitoa vanhan ajan Bondien seikkailuhenkeä. Selvitellessään mystisen Spectre-organisaation maailman jos ei nyt suorastaan valloitus- niin ainakin kontrollointisuunnitelmia Bond pääsee maailmanympärimatkalle viehkeän kaunottaren (Léa Seydoux, kuvassa) kanssa ja elokuva onnistuu tuomaan käänteisiinsä ripauksen romantiikkaakin. Lopputulos on kohtuullisen onnistunut, mutta toivottavasti agenttihahmo seuraavaksi keksitään jälleen kokonaan uudelleen samalla kun toivottoman hapannaamainen pääosanesittäjä vihdoin vaihtuu. [7]

7.11.2015
Alan Taylor: Terminator Genisys (2015)

James Bondista siirrytään Terminatoriin; mikäs vuosikymmen nyt taas olikaan? Itsensä Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä sarjan viides osa Terminator Genisys on tämänkertaisista toimintaelokuvistamme ylivoimaisesti huonoin. Sarjan edellinen osa Terminator Salvation (2009) teki sen mitä pidin jo etukäteen virheenä: siirsi elokuvasarjan tapahtumat synkän lähitulevaisuuden ihmisten ja koneiden väliseen sotaan, jonka puitteisiin oli mahdotonta luoda mielenkiintoista tarinaa. Tuo elokuva kyllä yritti silti parhaansa ja ylsi keskinkertaiseen lopputulokseen, mutta oli selvää että tie jolle se astui tuli saman tien käytyä loppuun saakka. Uusin osa Genisys ei kuitenkaan keksi tilalle mitään muuta kuin uudelleen alusta aloittamisen: se yrittää olla ykkösosan toisinto vaihtoehtoisella aikajanalla. Käsikirjoittajien ainoa hyvä idea on yrittää rakentaa tilanne, jossa ihmiset yrittävät aikamatkailun avulla ennaltaehkäistä Skynetin synnyn samalla tavoin kuin Skynet on aiemmissa osissa yrittänyt ennaltaehkäistä vastarintaliikkeen johtajan John Connorin synnyn. Ovela lähtökohta ei kuitenkaan johda onnistuneeseen elokuvaan, kun keskinkertaiset näyttelijät yrittävät vaatimattoman ja vaikeahkosti seurattavan tarinan puitteissa saada katsojan sekä välittämään itsestään että uskomaan kohtalaisen epäuskottaviin juonenkäänteisiinsä. Elokuvan tuotantoyhtiö onkin jo tiettävästi luopunut ajatuksesta jatkaa elokuvasarjaa tämän pidemmälle, mutta tämä turhanpäiväinen tekele jäi silti harhauttamaan hyväuskoisia katselemaan itseään kiinnostavan ja jännittävän kokemuksen turhassa toivossa. [3]

13.11.2015
Roger Donaldson: November Man (2014)

Australialainen veteraaniohjaaja Roger Donaldson (s. 1945) muistetaan mm. loistavasta jännäristään No Way Out (1987). Hän ohjasi Pierce Brosnania vuoden 1997 hölmössä tulivuorielokuvassa Dante's Peak ja on saanut tämän myös uusimman toimintafilminsä November Man pääosaan. Brosnan on Devereaux, ikääntynyt entinen CIA-agentti, joka tulee vedetyksi uudelleen aktiivitoimintaan kun hänen ex-vaimonsa murhataan. Miehen vihollisia ovat uudessa tilanteessa sekä kieroilevat CIA-pomot että venäläispahikset, jotka työskentelevät presidentiksi pyrkivän mahtipoliitikko Federovin laskuun. Kaiken avain on toisen Tshetshenian sodan käynnistäneeseen terroritekoon liittyvä salaisuus, jonka suhteen Federovilla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, kuten ei muutamalla muullakaan. Tapahtumien selvittelyssä auttaa kuvankaunis sosiaalityöntekijä (Olga Kurylenko), jonka menneisyydestä niin ikään paljastuu valonarkoja asioita. Donaldson osaa kehitellä jännittäviä tilanteita ja toimintajaksoja; esimerkiksi ylläolevaan kuvaan huipentuva paukuttelu on esimerkillisesti toteutettu. Toisaalta tarinan peruselementit petollisine CIA-pomoineen ja inhoine venäläisroistoineen ovat moneen kertaan nähtyjä eikä niistä saada irti juurikaan sen enempää kuin aiemmilla kerroilla. Aivan oma lukunsa on pienikokoinen, ei kovinkaan roteva Brosnan, jonka puhe tuntuu lähtevän keuhkojen sijaan nenäontelosta. Hänestä on vaikeaa saada täysin vakuuttavaa toimintatähteä, vaikka hänet on James Bondina joskus nähtykin. [6]

13.11.2015
Pierre Morel: The Gunman (2015)

On vaikeaa välttyä ajatukselta, että Sean Penn on vanhoilla päivillään lähtenyt seuraamaan Liam Neesonin jalanjälkiä keskitason toimintafilmien pyssysankarina. Takenin (2008) ohjaaja Pierre Morelin The Gunman sijoittaa Pennin vuoden 2006 Kongoon, jossa tämän näyttelemä Terrier toimii monikansallisen kaivosyhtiön turvamiehenä. Kun mies joutuu tekemään sivutyönään varsin katalan ampumakeikan hän joutuu pakenemaan maasta ja samalla vastentahtoisesti hylkäämään ilman hyvästejä kauniin naisystävänsä Annien (Jasmine Trinca). Kahdeksan vuotta myöhemmin Terrier joutuu samoilla seuduilla murhayrityksen kohteeksi, saa selville olevansa aiemman tiiminsä viimeinen yhä hengissä oleva jäsen, ja ryhtyy selvittämään kuka haluaa vaientaa myös hänet ja miksi. Suomalainen Peter Franzén nähdään kohtuullisen kokoisessa sivuroolissa yhtenä Terrieriä jahtaavista pahiksista. Ilman varsin hyvin toimivaa romanttista virettä Terrierin ja Annien välillä The Gunman olisi luultavasti ollut todella unettavaa katsottavaa, eikä se tällaisenakaan ole erityisen muistettava. Morel osaa ohjata toimintaa, mutta käsikirjoituksessa on varsin vähän omaa. Käteen jää pari kohtuullisen jännittävää tilannetta joissa hiiviskellään ja ammuskellaan. Loppukamppailut maistuvat jo pakkopullalta. Penn (s. 1960) näyttää todella vanhalta toimintasankarin rooliin; vaikka Trinca (s. 1981) on naispääosassa sympaattinen ei voi olla ihmettelemättä mitä sankaria niin selvästi nuorempi nainen näkee miehessä joka voisi helposti olla hänen isänsä ja näyttää vielä sitäkin vanhemmalta. [5]

14.11.2015
James Mangold: Knight and Day (2010)

Jo viisi vuotta sitten julkaistu Tom Cruisen tähdittämä toimintakomedia Knight and Day sai aikanaan niin nuivan vastaanoton, että jätin sen suosiolla kokonaan väliin. Kun sen nyt katsoi valmiiksi matalin odotuksin, se onnistui tietenkin ylittämään ne - olematta edelleenkään silti varsinaisesti hyvä elokuva. Cruise on mitäpä muuta kuin CIA-agentti Roy Miller, joka on lähtenyt erään kyseenalaisen tehtävän jälkeen sooloilemaan ja päätynyt siten myös omiensa takaa-ajamaksi.  CIA:n lisäksi Millerin jäljillä on myös espanjalainen rikollispomo (Jordi Mollà), joka haluaa tältä haltuunsa paristoksi kutsutun uuden, rajattoman energianlähteen. Tässä tilanteessa Miller kohtaa romanssinnälkäisen Junen (Cameron Diaz). Kaksikko päätyy monin paikoin tahallisen epärealistiseen, vauhdikkaaseen toimintaseikkailuun, joka kuljettaa heitä paitsi pitkin Yhdysvaltoja, myös tropiikin kautta ympäri Keski-Eurooppaa. Mm. Walk the Linen (2005) ohjaaja James Mangold ei tunnu olevan aivan omimmalla alueellaan tehdessään tähtivetoista romanttista toimintakomediaa, mutta onnistuu lopulta tyydyttävästi. Vaikka Knight and Day on viime kädessä aika tyhmä elokuva, ei sen eskapismista voi oikein olla pitämättä. Jo Vanilla Skyn tekoaikaan tutustuneet päänäyttelijät osaavat jälleen pelata hyvin yhteen, ja huumorikin toimii hetkittäin. Kuviin on onnistuttu vangitsemaan henkeäsalpaavan upeita eksoottisia maisemia, joiden ansiosta elokuva toimii myös pienimuotoisena lomamatkana eksoottisiin paikkoihin. [6]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Maa järisee, dinosaurukset hyökkäävät

Tämänkertainen elokuvaviisikkomme tarjoaa vuorotellen näyttävää, isoa tehosteviihdettä ja kertaluokkaa pienempiä ihmissuhdepohdintoja. Pitemmittä puheitta suoraan asiaan.

20.10.2015
Brad Peyton: San Andreas (2015)

Kaliforniassa, Pohjois-Amerikan ja Tyynenmeren mannerlaattojen rajalla sijaitseva San Andreasin siirros on otollista seutua maanjäristyksille. Sekä Los Angeles että San Francisco kuuluvat sen vaikutuspiiriin ja seuraava todella iso maanjäristys alueella on jo nyt kymmeniä vuosia myöhässä. Dwayne Johnson on pelastushelikopterilentäjä Ray, joka on ajautunut erilleen kauniista vaimostaan Emmasta (Carla Gugino) parin tyttären kuoltua. Kun jättimäiset maanjäristykset alkavat tärisyttää Kaliforniaa, heidän toinen tyttärensä Blake (Alexandra Daddario) on vuorostaan vaarassa - ja tätä Ray ei aio menettää. San Andreas on kerrassaan mainiota tuhoviihdettä kuin suoraan kultaiselta 1990-luvulta. Henkilöhahmot esitellään juuri riittävän hyvin, että katsoja ymmärtää heidän motiivinsa ja kiinnostuu heistä. Sen jälkeen heidät asetetaan vaaraan ja annetaan vaikuttavien erikoistehosteiden hoitaa loput vauhtia ja vaarallisia käänteitä sisältävän juonen puitteissa. Mitään erityisen fiksua tai omaperäistä ei ole tarjolla, mutta muuten San Andreas kyllä osuu jokseenkin keskelle riittävän alas asetettua maaliaan. Vaikka elokuvan juonisisällön keskeisin uhka on valtavien maanjäristysten sarja, saavuttaa se kaikkein vaikuttavimmat hetkensä niitä seuraavan tsunamin saapuessa rannikolle. Juuri tällaisia elokuvia varten laajakangasformaatti ja monikanavaäänet on keksitty! [8]

25.10.2015
Gary Winick: Letters to Juliet (2010)

Muutaman vuoden takaisessa draamassa Letters to Juliet vieraillaan Italian Veronassa, klassikkotragedian Romeo ja Julia kotikaupungissa. Draaman keskushenkilö Sophie (Amanda Seyfried, kuvassa) on nuorehko amerikkalaisnainen, joka on menossa naimisiin komean ravintoloitsija Victorin (Gael García Bernal) kanssa. Miehen työkiireiden vuoksi pari joutuu lähtemään häämatkalleen jo ennen häitä, eivätkä kiireet hellitä perilläkään. Victor joutuu jättämään Sophien yksin kiertäessään itse viinitiloja liikeasioissa. Sophie löytää kuitenkin oman seikkailunsa. Julian parvekkeen alta seinästä paljastuu vuosikymmeniä sitten kirjoitettu rakkauskirje, joka saa nuoren naisen ryhtymään Amoriksi yhä komeasta italiaanosta haaveilevalle ikäneidolle (Vanessa Redgrave). Tämän komea vaikkakin melko ärsyttävä aikamiespoika alkaa lisäksi herättää Sophiessa outoja tunteita. Letters to Juliet on juuri niin höttöinen romanttinen fantasia kuin sen synopsis kertoo, eikä monessakaan kohtaa erityisen hyvässä mielessä. Itselläni oli vaikeuksia asennoitua Sophien ongelmaan alun alkaenkaan: kuka edes haluaisi kiertää tylsiä nähtävyyksiä, jos ollaan Italiassa ja on mahdollisuus kiertää aidoissa paikoissa maistelemassa viinejä, juustoja ja muita herkkuruokia? Vaikka elokuvan toteutus onkin kaikissa suhteissa mahdollisimman keskinkertainen, on sen parissa silti mahdollista viihtyä, koska auringonvalossa hehkuvat Italian maisemat antavat joka tapauksessa erinomaisen mahdollisuuden nautinnolliseen nojatuolilomamatkaan. [4]

27.10.2015
Colin Trevorrow: Jurassic World (2015)

Yksi kuluvan vuoden suurimmista hiteistä on ollut Jurassic Park 4 eli tuttavallisemmin Jurassic World. Sen vahvuudet ovat pitkälti samoja kuin San Andreasin. Jälleen tuntuu kuin 1990-luku olisi suorittanut riemukkaan paluun. Seuraamme pientä joukkoa päähenkilöitä, jotka osataan taidokkaasti esitellä meille riittävän syvältä että ymmärrämme heidän motivaationsa ja elokuvan tarkoituksiin nähden saamme riittävässä määrin tutustua myös heidän persooniinsa, mutta emme yhtään enempää. Ei tarvitsekaan. Lopun hoitavat seikkailullinen juoni ja näyttävät erikoistehosteet. Tosikkomaisen jäykkä kaunotar Claire (Bryce Dallas Howard) hoitaa alkuperäisen Jurassic Parkin korvanneen, sitäkin näyttävämmän Jurassic World -huvipuiston päivittäistä toimintaa, kun tapahtuu onnettomuus. Clairen yliampuvan renttumaiselle ex-treffikumppani Owenille (Chris Pratt) riittää tekemistä, kun geenimanipuloitu superdinosaurus pääsee pakoon ja aiheuttaa vakavan uhkan paitsi sadoille turisteille, myös näiden joukossa oleville Clairen sisaren lapsille. Alussa vastustamattoman hyvän imun tarinaan saaneen melko tuntemattoman ohjaaja Colin Trevorrowin ote alkaa elokuvan viimeisellä kolmanneksella lipsua, kun jännittävä vauhtiseikkailu muuntuu pikku hiljaa astetta yhdentekevämmäksi tehostesirkukseksi. Chris Pratt on elokuvan positiivinen yllätys: vielä Guardians of the Galaxyssä yhdentekevältä vaikuttanut puunaamainen jokamies tekee seikkailusankariroolinsa hyvin, vaikuttaen suorastaan karismaattiselta toiminnan mieheltä. [7]

30.10.2015
Steve James: Life Itself (2014)

Roger Ebert (1942 - 2013) oli yksi viime vuosikymmenien vaikutusvaltaisimmista amerikkalaisista elokuvakriitikoista. Vuodesta 1967 alkaen hän kirjoitti säännöllisesti chicagolaiseen Sun-Times -sanomalehteen ja voitti työstään korkealle arvostetun Pulitzer-palkinnon jo niinkin varhain kuin vuonna 1975. Vuodesta 2002 alkaen hän joutui taistelemaan syöpää vastaan: ensin kilpirauhasessa, sitten sylkirauhasissa ja lopulta vuonna 2006 leuassa levittäytynyt syöpä johti lopulta osan Ebertin leuasta poistamiseen ja siitä johtuen puhekyvyn menettämiseen. Tästä huolimatta mies jatkoi edelleen elokuva-arvioiden tekemistä MacBookillaan. Steve James ohjasi kriitikon elämän viimeisinä aikoina hänestä dokumenttielokuvan Life Itself, jonka painotukset ovat aika hämmentäviä. Ebertin urasta voisi kertoa vaikka kuinka paljon ja laveasti, mutta se käydään lopulta läpi vain pääpiirteissään. Paljon suurempi osa ajasta vietetään sairaalassa katsomassa miten Ebertillä siellä menee. Erityisesti tämän syövän runtelemat, leuattomat ja mykät kasvot kiehtovat ohjaajaa joka käyttää elokuvan kahden tunnin kestoajasta valehtelematta lähemmäs puoli tuntia pelkästään niiden esittelemiseen lähikuvissa. Järkyttävää ja Ebertin pirteydestä huolimatta myös aika surullista, mutta ei kovin valaisevaa suurmiehen uran valaisevaa summausta silmällä pitäen. Onneksi siitäkin saadaan kohtuullinen määrä tietoa, mutta se vähä olisi varmaan mahtunut tätä puolet lyhyempäänkin elokuvaan. [4]

1.11.2015
Ken Kwapis: He's Just Not That into You (2009)

Hämmentävän monen tunnetun näyttelijän pää- ja sivuosittama romanttinen draama, jo pitkälti seitsemättä vuotta sitten valmistunut He's Just Not That into You pohtii samannimiseen kirjaan perustuen miesten ja naisten välisten ihmissuhdepelien dynamiikkaa erityisesti ensitreffien jälkeisissä tilanteissa ja nimenomaisesti naisnäkökulmasta. Keskeinen hahmo on miehiä aina yhtä toiveikkaana tapaava Gigi (Ginnifer Goodwin), joka ei osaa tulkita näiden signaaleja oikein ja ihmettelee, miksi nämä eivät ihan hyvin menneidenkään treffien jälkeen koskaan soita hänelle. Gigin lisäksi elokuva esittelee suuren määrän myös muita parisuhteidensa eri vaiheissa olevia ihmisiä, ja vaikka aihetta käsitellään heidän kauttaan pääosin rennosti, ei elokuva varsinaisesti silti tunnu komedialliselta. Yhden harvoista treffikulttuurin karikoista naimisiin asti selvinneistä pareista (rooleissa Jennifer Connelly ja Bradley Cooper) ongelmat tuntuvat itse asiassa hyvinkin vakavilta, mikä tuntuu paradoksaaliselta. Miksi käydä läpi treffailukulttuurin koettelemukset päätyäkseen huonosti toimivan avioliiton kurimukseen? Askelta lyhyemmälle ehtineelle parille (rooleissa Jennifer Aniston ja Ben Affleck) puolestaan nimenomaan papin aamenen puuttumisesta muodostuu ylipääsemätön rasite. Ainoa juonensäie joka hieman sivuaa komediaa on nimenomaan Gigin toiveikas sarjatreffailu. Oikea komistus on hänellekin lopulta yllättävän lähellä. He's Just Not That into You ei maistuu elämää suuremmalle tai edes sen kokoiselle elokuvaelämykselle, mutta se on kuitenkin riittävän sujuvaa työtä, ettei sen parissa missään nimessä pitkästykään. [6]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Trilogiat huipentuvat

Tällä kertaa aloitamme kahdella kohtuullisen tunnetun elokuvasarjan kolmannella osalla. Molemmissa tapauksissa on syytä olettaa sarjojen loppuvan: The Human Centipede 3:n alaotsikko nimenomaan lupaa että kyseessä on Final Sequence, ja Taken 3:n tagline taas kuuluu "it ends here". Kumpainenkin elokuva onnistui yllättämään allekirjoittaneen positiivisesti, tosin eri syistä. The Human Centipede 3 on saanut äärimmäisen huonoja arvosteluja ja sen IMDb-keskiarvokin on vain kolmonen. Tuntui siksi positiiviselta, ettei se sittenkään ollut ihan mahdottoman huono. Taken 3:een puolestaan kohdistui heikkoja odotuksia sitä edeltäneen kakkososan luokattomuuden vuoksi. Tämä osa oli kuitenkin edeltäjäänsä parempi.

2.10.2015
Tom Six: The Human Centipede 3 (Final Sequence, 2015)

Arvioin The Human Centipede -sarjan edellisen osan varsin laajasti keskikesällä 2012. Tuo arvio löytyy täältä. Nykyisin käytössä olevalla asteikolla kakkososa tienaisi helposti 9 pistettä ja on ilman muuta sarjan huipputeos. Kolmonen sijoittuu amerikkalaisessa autiomaassa sijaitsevaan vankilaan, jota johtaa ykkösosasta tutun Dieter Laserin näyttelemä lievästi sanottuna omalaatuinen vankilanjohtaja. Todettuaan johtamansa vankilan kurinpito-ongelmien olevan ylitsepääsemättömiä hän päättää ratkaista ongelman kirjanpitäjänsä (kakkososan Laurence R. Harvey) ehdottamalla tavalla. Kurittomia vankejahan voisi säilyttää pysyvästi satojen ihmisten mittaisena "tuhatjalkaisena" vankilan pihamaalla! Pöhkön sivuroolinkin elokuvassa tekevä käsikirjoittaja-ohjaaja Tom Six on valinnut trilogiansa päätökseen erilaisen lähestymistavan kuin aiemmilla kerroilla. Koska etenkään kakkososan shokkiarvoja ei voi enää mitenkään ylittää, hän ei ole edes yrittänyt vaan on sen sijaan tehnyt kolmosesta joka suhteessa äärimmäisen rasittavan elokuvan. Laser näyttelee silmittömästi huutamalla, elokuva suhtautuu tämän sihteerikköön (Bree Olson) niin törkeän seksistisesti ettei moista ole aiemmin elokuvataiteessa nähty varmaan koskaan, ja väkivaltakohtauksien patologisessa kipeydessäkin pyritään aukomaan aivan uusia uria. Kun ohjaajan pyrkimykset on oivaltanut, katselukokemus muuttuu aivan viihdyttäväksi, paikoin hauskaksikin, vaikka on pakko myöntää etteivät ideat jaksa lentää aivan friikkisirkuksen loppuun saakka. Kokonaisuus on trilogian heikoin, mutta mielestäni kuitenkin äärimmäisen huonoa mainettaan parempi. [5]

4.10.2015
Olivier Mégaton: Taken 3 (2014)

Pidän hyvänä nyrkkisääntönä sitä, että jos arvostelussa kerrotaan jotakin elokuvan ensimmäisen puolituntisen tapahtumista, sitä ei voi vielä mitenkään pitää spoilerina. En kuitenkaan tässä kerro, mikä saa Liam Neesonin näyttelemän Bryan Millsin lähtemään ase kädessään kolmatta kertaa kostoretkelle, vaikka tuo syy paljastuukin jo noin 10 - 15 minuutin katselun jälkeen. Kyseessä on trilogian kannalta sen verran hätkähdyttävä juonenkäänne, että se on parempi kokea itse. Muuten edetään samaan tapaan kuin aiemmillakin kerroilla, mutta huomattavasti hiotumman juonen puitteissa. Kun Millsiä on kerran ärsytetty, saavat pahikset jälleen kyytiä ja kaupungin poliisivoimat joutuvat Forest Whitakerin johdolla yrittämään pysytellä tämän yhden miehen armeijan kintereillä. Epäonnistuneen kakkososan ohjaaja Olivier Mégaton on saanut uuden tilaisuuden ja lopputuloksena onkin huomattavasti edeltäjäänsä paremmin toimiva elokuva - olkoonkin että Mégatonin sijaan kokonaisuuden onnistuminen tai epäonnistuminen lienee pikemminkin kaikki kolme osaa kirjoittaneiden Luc Bessonin ja Robert Mark Kamenin käsissä. Nyt juoni on onnistuttu punomaan riittävän tiiviiksi, käänteikkääksi ja motivoiduksi. Oikeastaan ainoa merkittävä harmin aihe muuten hyvin tehdyssä perustason toimintapaketissa on, että asiasta tietämättä erehdyin katsomaan sen lähes verettömänä PG-13 -versiona. Vasta jälkeenpäin sain tietää, että elokuvasta on olemassa myös kaksi minuuttia pitempi ja siten oleellisesti väkivaltaisempi unrated-versio. Suosittelen valitsemaan katseluun mieluummin sen. [6]

16.10.2015
Cary Joji Fukunaga: Beasts of No Nation (2015)

Pieneksi klassikoksi muodostuneen tv-sarjan True Detective ykköskauden ohjaaja Cary Joji Fukunaga astuu myrskyn silmään uudella ohjaustyöllään Beasts of No Nation. Kaikin puolin laadukas elokuva nimittäin rikkoo elokuvalevityksen perinteiset mallit saamalla maailmanensi-iltansa suoraan Netflixissä, sivuuttaen siten elokuvien perinteisen vesiputousmallin (teatteri - video - maksukanavat - televisio). Kostoksi tästä se ei saa samanaikaista teatterilevitystä juuri missään, eikä myöskään ensi-ilta-arvosteluja, vaikka se laadun puolesta lähentelee Oscar-tasoa. Toivottavasti tämä uusi levitysmalli joka tapauksessa yleistyy sen esimerkin innoittamana, sillä nykyinen kaikkien elokuvien ensiksi teattereihin pakottaminen suosii perusteettomasti suurissa kaupungeissa asuvia ja jättää muut potentiaaliset katsojat vähempiarvoisiksi. Julkaistaanhan musiikkikin kaikille yhtä aikaa, miksei sitten elokuvat? Niin isoa kaupallista hittiä elokuvasta tuskin tulee, että se yksin kykenee aikaansaamaan tätä sinänsä tärkeää muutosta. Idris Elba näyttelee sissijoukon johtajaa nimettömäksi jäävän Afrikan valtion sisällissodassa. Vasta hädin tuskin toisella kymmenellä oleva Agu (Abraham Attah) on tarinan keskushenkilö, lapsisotilas jonka silmien kautta sodan epäinhimillistävä vaikutus läväytetään katsojan silmille. Fukunaga on todella taitava ohjaaja, mutta niin sujuvaa kuin hänen kerrontansa onkin, ei valittu aihe varmaankaan pääse aidosti länsimaisen katsojan iholle. Elokuvan hetkittäinen raakuus toki shokeeraa. Lopussa musertavaa tarinaa valaisee onneksi edes pieni toivonkipinä. [7]

17.10.2015
Noah Baumbach: While We're Young (2014)

Indie-ohjaajana itselleen kovan maineen viimeisen vuosikymmenen aikana kerännyt Noah Baumbach (mm. Frances Ha, The Squid and the Whale) ohjaa koomikko Ben Stilleriä keski-ikäisyyttä pohtivassa draamakomediassa. Ajatus kuulosti ennaltakäsin niin oudolta, että oli aivan pakko tarkistaa lopputulos vaikka aihe ei erityisen kiinnostavalta tuntunutkaan. Stiller ja Naomi Watts näyttelevät päälle nelikymppisiä Joshia ja Corneliaa. Pari tuntee vähitellen vieraantuvansa ystävistään kun näillä on jälkikasvua ja heillä taas edelleenkään ei. He tutustuvat itseään reippaasti nuorempaan, vasta noin 25-vuotiaaseen aviopariin (Adam Driver ja Amanda Seyfried), joiden kanssa heillä tuntuu ensi alkuun olevan enemmän yhteistä kuin ikäistensä kanssa. Josh on yrittänyt jo vuosien ajan saada valmiiksi dokumenttielokuvaansa, ja päätyy mentorin ominaisuudessa avustamaan Driverin näyttelemää Jamie'ä saamaan omansa alkuun. Sukupolvien väliset erot alkavat nousta esiin suhtautumisessa dokumenttien todenmukaisuuteen. Elokuva on juuri niin epähauska kuin miltä sen tiivistelmä kuulostaa. Tuntuu kuin Baumbach katsoisi omaa aihettaan nenänvartta pitkin: minun ei pitäisi joutua alentumaan tekemään tällaista, mutta kun nyt teen, niin olen ainakin niin tehdessäni mahdollisimman ironinen. While We're Young on teknisesti varmaa työtä; huomaa, että Baumbach on kieltämättä täysin kotonaan välineensä parissa. Katselukokemus ei myöskään ole millään tapaa piinallinen, mutta tekijän jokseenkin täydelliseltä vaikuttava inspiraation puute vaivaannuttaa. [5]

18.10.2015
Bill Condon: The Fifth Estate (2013)

Laatuelokuvien ohjaajana jo 1990-luvulta saakka tunnetun Bill Condonin The Fifth Estate kertoo Julian Assangen luotaaman paljastussivusto WikiLeaksin tarinan. Jo kaksi vuotta sitten valmistunut elokuva on jäänyt yllättävänkin vähälle huomiolle, vaikka se on oikein hyvin tehty. Benedict Cumberbatch tekee Assangen roolissa oikein vakuuttavaa työtä viimevuotisen The Imitation Gamen tapaan. Tarina lähtee liikkeelle vuoden 2007 lopusta, jolloin Assange tapaa tulevan yhteistyökumppaninsa Daniel Bergin (Daniel Brühl), jonka kirjaan elokuva perustuu. Berg vakuuttuu Assangen työstä paljastaa muuten pimentoon jääviä valtaapitävien kierouksia ja toimii tämän tärkeänä yhteistyökumppanina vuoden 2010 kesään saakka. Toisin kuin Assange, Berg päätyy kuitenkin olemaan huolissaan siitä tavasta, jolla yhä massiivisemmiksi kasvavat tietovuodot asettavat sivullisia hengenvaaraan. Lähes autistista Assangea kiinnostaa vain totuuden julkistaminen, seurauksista välittämättä. The Fifth Estate on kaikin puolin sujuvaa työtä. Condon on valinnut mukaansatempaavan ilmaisutavan, kertoen tarinan nopein leikkauksin ja modernin teknohenkisen musiikin säestyksellä. Tapahtumapaikat vaihtuvat nopeudella, josta Bond-elokuvakin olisi ylpeä. Dialogit on kirjoitettu napakasti. Myös sivuroolit on sekä miehitetty että naisitettu hyvillä näyttelijöillä: mm. David Thewlis, Laura Linney, Stanley Tucci, Carice Van Houten (Game of Thrones) ja suloinen Alicia Vikander (Ex Machina). [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Venäjältä Kaliforniaan

Syyskuun aikana on tullut katsottua paljon jo aiemmin nähtyjä suosikkeja uudelleen, joten ensikatseluista kirjoittelussa oli jälleen hieman normaalia pidempi tauko. Kun ennennäkemättömiä elokuvia sitten lopulta tuli katsottua, sain niitä viisi täyteen kahden illan aikana, viikon sisällä. Tämänkertainen elokuvallinen kierroksemme käynnistyy Venäjältä. Sittemmin teemme yhden sivuaskeleen Britanniaan mutta muuten pysyttelemme aurinkoisessa, ajoittain varjoisessakin Kaliforniassa.

23.9.2015
Andrei Zvjagintsev: Leviathan (2014)

Venäläinen Leviathan on jo kolmas katsomani ja CineActivessa arvioimani viime vuoden parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokas. Se ei aivan pärjää omassa vertailussani argentiinalaiselle Wild Talesille, mutta päihittää silti helposti pystin voittaneen puolalaisen kuoliaaksi ikävystyttäjän Ida. Tarina sijoittuu suuren maan pohjoisiin osiin, meren rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jota ympäröi karu mutta kuitenkin myös tavattoman kaunis luonto. Elokuva käyttää etenkin lopussa ja alussa aikaa maisemien ihailuun - sitä kansoittavat henkilöhahmot eivät sen sijaan pääsääntöisesti ole kovin kaunista katsottavaa. Keskushenkilöt ovat aviopari Nikolai (Aleksei Serebrjakov) ja Lilja (Jelena Ljadova) joiden kauniilla paikalla sijaitsevan tontin paikallinen mahtimies haluaa pakkolunastaa itselleen. Apuna tässä ovat niin paikallinen poliisi kuin oikeuslaitoskin. Nikolai on kuitenkin värvännyt avukseen kaukaisesta Moskovasta tulleen komean lakimiehen, joka puolustaa häntä tarmokkaasti - mutta ei niin tehdessään saa silmiään irti kauniista Liljasta. Leviathan on venäläisen arkielämän absurdeja piirteitä hienosti kuvaava draama, joka kritisoi tyylikkäästi myös maan poliittista järjestelmää. Syrjäseudun elämä näyttäytyy vodkanhuuruisena, paikoin tragikoomisena olemassaolona. Mahtiasema yhteisössä auttaa perusteettomien etujen haalimisessa itselle järjestelmässä, jossa toki saa kysellä oikeudenmukaisuuden perään mutta ei sitä todennäköisesti saa. [7]

23.9.2015
Jack Nicholson: The Two Jakes (1990)

Roman Polanskin klassikolle Chinatown (1974) tehtiin 16 vuotta myöhemmin jatko-osa The Two Jakes, jonka ohjasi molemmissa elokuvissa pääosaa näytellyt Jack Nicholson. Suunnitteilla oli myös kolmas osa, joka olisi sijoittunut keskushenkilö Jake Gittesin vanhoille päiville, mutta tämän kakkosen flopattua tuon kolmannen osan tekemisestä luovuttiin. Elokuvaa katsoessa sen floppaus ei yllätä. Toisen maailmansodan jälkeiseen vuoden 1948 Kaliforniaan sijoittuvassa tarinassa ei ole minkäänlaista imua eikä kiinnekohtia joiden avulla katsojan voisi koukuttaa. Nicholsonin näyttelemä Gittes toimii edelleen yksityisetsivänä, jonka työn yksi osa-alue on selvittää mustasukkaisten aviopuolisojen toimeksiannosta näiden kumppanien hairahduksia. Kun eräs tällainen keikka päättyy verisesti, Gittes sekaantuu tutkimuksissaan maa-alueiden omistuksiin liittyviin kähmintöihin, joiden taustalta näyttää löytyvän öljybisnekseen sidoksissa olevia kieroiluja. Nicholson ei ole ohjaajana erityisen näkemyksellinen, vaikka onnistuukin sommittelemaan kuvaajansa avustuksella muutamia visuaalisesti hienoja jaksoja. Varsinainen ongelma on kuitenkin myös ykkösosan kirjoittaneen Robert Townen käsikirjoitus, josta puuttuuvat niin kiinnostavat henkilöhahmot kuin kaikkinainen inspiraatio ylipäänsäkin. Tuntuu suorastaan kummalliselta, että klassikko saa seuraajakseen joka suhteessa näin keskinkertaisen rikostarinan. Kokematon ohjaaja viimeistelee vaatimattoman lopputuloksen. [4]

29.9.2015
Peter Strickland: The Duke of Burgundy (2014)

Brittiohjaaja Peter Strickland saavutti kulttimainetta italokauhuelokuvan kulisseihin sijoittuvalla toisella pitkällä elokuvallaan Berberian Sound Studio (2012), jolla hän onnistui tavoittamaan jotakin olennaista niiden aikakaudesta. Hänen uusin ohjaustyönsä The Duke of Burgundy sijoittuu sekin menneisyyteen, tällä kertaa tarkemmin määrittelemättömään ajankohtaan; mitä ilmeisimmin vielä kauemmas menneisyyteen kuin 1970-luvulle. Kaksi naista, Evelyn (Chiara D'Anna) ja Cynthia (Sidse Babett Knudsen) ovat sadomasokistisessa suhteessa, tosin sellaisen varsin lievässä muodossa. Evelyn on näennäisesti alistuva osapuoli mutta näyttää kuitenkin tosiasiallisesti ohjailevan tapahtumia. The Duke of Burgundy seuraa parin suhteen ylä- ja alamäkiä. Tavattoman kaunis kuvaus hivelee silmiä, siinä missä itse tarina pyrkii arkiseen todenmukaisuuteen. Evelynin ja Cynthian suhdetta ei romantisoida, vaan se on kuin mikä hyvänsä rakkaussuhde. Sen kumpikin osapuoli kohdistaa toiseen odotuksia, joiden täyttymistä odotellessaan kumpikin joutuu vuorollaan pettymään. Suhteeseen kuuluu oikuttelua, mustasukkaisuutta ja potentiaalisia kolmansia osapuolia jotka voisivat tehdä sen mihin nykyinen kumppani ei suostu. On myös hellyyttä ja uskollisuutta vaikeuksista huolimatta, kuten missä hyvänsä ihmissuhteessa. Muuta sisältöä elokuvassa ei ole, eikä tämäkään vähä ole poikkeuksellisen kiinnostavaa. Etenkin niiden, jotka odottavat sadomasokismia käsittelevältä tarinalta jollakin tapaa rohkeaa sisältöä, kannattaa etsiä sitä muualta. [5]

29.9.2015
Martin McDonagh: Seven Psychopaths (2012)

Toinen brittiohjaaja Martin McDonagh voitti Oscarin vuoden 2006 parhaasta lyhyestä näytelmäelokuvasta Six Shooter. Hänen esikoispitkänsä In Bruges (2008) herätti sittemmin paljon positiivista huomiota. Sen pääosaa näytellyt Colin Farrell esiintyy myös McDonaghin toisessa pitkässä elokuvassa Seven Psychopaths. Elokuvansa myös itse kirjoittava ohjaaja pyrkii siinä selvästi Tarantinoksi Tarantinon paikalle: komediallinen rikosfilmi on nokkelasti kirjoitettu ja sisältää runsaasti hätkähdyttävän suorasukaista joskaan ei täysin vakavasti otettavaa verenroiskeista väkivaltaa äkillisen yllättävissä tilanteissa. Farrellin näyttelemä Marty on aloitteleva käsikirjoittaja, joka yrittää läpimurtoa Hollywoodissa tekstillään Seven Psychopaths. Näyttää kuitenkin siltä, että mies on valinnut väärän uran, sillä tekstiä ei tunnu millään syntyvän ilman nokkelan kaveri Billyn (Sam Rockwell) apua. Vähitellen Martyn luonnostelema käsikirjoitus alkaa fuusioitua kaverusten todellisuuden kanssa siten, että molemmat joutuvat lopulta pakenemaan henkensä edestä elämäänsä materialisoituvia oikeita psykopaatteja - joita löytyy yllättävänkin läheltä. McDonaghin aivan kaikki ratkaisut eivät ole toimivia, mutta kokonaisuutena Seven Psychopaths tarjoaa silti erittäin mainion kokemuksen niille Tarantino-faneille, jotka ikävöivät tämän uran alkupuolen nokkelia rikosfilmejä, jollaisia tämä ei itse enää tee. [8]

29.9.2015
Dennis Hopper: Colors (1988)

Kyllä, en ollut koskaan aiemmin nähnyt nyttemmin edesmenneen näyttelijä Dennis Hopperin ohjaamaa realismihakuista poliisielokuvaa Colors - Jengit vaikka se on tosiaan saanut ensi-iltansa jo 27 vuotta sitten. Vaikuttaa myös siltä, että osatakseen arvostaa elokuvaa se olisi pitänyt nähdä jo silloin. Respektiä realismille, mutta lähes kaksituntinen poliisidraama ei tarjoa nykyaikana katsottuna juuri mitään sellaista, mikä ei olisi sittemmin tehty selvästi paremmin. Colors näyttäytyykin jonkinlaisena Antoine Fuquan ja David Ayerin Los Angelesin laitapuolille sijoittuvien elokuvien jonkin verran vaatimattomampana esiasteena. Robert Duvall ja Sean Penn ovat poliisielokuvien ilmeisen pakolliset vanha, väsynyt veteraani ja yli-innokas noviisi. Kun väkivaltaisen Crips-jengin jäsenet ampuvat kuoliaaksi kilpailevan Bloods-jengin jäsenen, eriparisella kaksikolla riittää tekemistä Los Angelesin kaduilla. Niillä liikkuu paitsi ampumisesta tietäviä, myös huumebisnekseen sekaantuneita. Viimeksi mainitun selvittelystä tuleekin poliisiparin toinen päätehtävä. Muuten aika yhdentekevästä draamasta tekee kiinnostavamman siinä esiintyvien, sittemmin muualta tutuksi tulleiden näyttelijöiden bongaaminen. Mukana ovat mm. Don Cheadle (mm. Ocean's Eleven), Tony Todd (Candyman), Glenn Plummer (Strange Days), Grand L. Bush (Die Hard) ja Damon Wayans (mm. The Last Boy Scout). [5]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Kuin surmaisi Madagascarin pingviinin

Sanotaan, että voidakseen arvostaa hyvää on tutustuttava myös huonoon. Tällä kertaa tein niin. Vaikka tämänkertaisen viisikon joukossa on yksi ilmeisen arvostettu klassikkokin, on parhaan arvion saanut elokuva yltänyt vain viiteen pisteeseen (siedettävä) - ja se ei todellakaan ole tuo klassikko. Heikoin oli puolestaan todella lähellä jäädä yhteen pisteeseen. Ehkäpä seuraavalla kerralla ylletään hieman korkeammalle, mutta nyt mennään näillä.

20.8.2015
26 eri ohjaajaa: The ABCs of Death 2 (2014)

Ylläolevassa kuvassa kaunotar tähtää pistoolilla omaan ohimoonsa. Vähän samanlaisia mielihaluja kävi arvostelijankin mielessä katsoessa brittiläistä episodielokuvaa The ABCs of Death 2, joka osoittautui vielä hiukan ykkösosaakin heikommaksi kokoelmaksi merkityksettömiä, kuolema-aiheisia lyhytelokuvia. Kuten viimeksi, kooste sisältää 26 teosta joista jokainen on omistettu yhdelle angloamerikkalaisista aakkosista väliltä A - Z. Koska kaikilla tekijöillä on ollut oman aakkosensa ja siitä johtamansa sanan puitteissa vapaat kädet, on kokonaisuus yhtä hajanainen kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta tällä kertaa tuntuu kuin ideat olisivat vielä ensimmäistä kertaakin heikompia. Huonoimmat episodit ovat suunnilleen yhtä huonoja kuin viimeksi, mutta parhaat eivät yllä ykkösosan parhaiden tasolle ja niitä on myös lukumääräisesti vähemmän. Ohjaajat ovat tällä kertaa kokonaan uusia. Heistä kenties tunnetuimpia ovat Vincenzo Natali, Bill Plympton (!) sekä Insiden ranskalaiset ja Big Bad Wolvesin israelilaiset ohjaajakaksikot. Heidänkään työnsä eivät varsinaisesti erotu joukosta, vaikka eivät aivan pahnanpohjimmisiin kuulukaan. Joka tapauksessa tuntuu siltä, ettei tätä sarjaa tarvitsisi enää laajentaa trilogiaksi asti. Upotetaan alle elokuvan red band trailer, jospa edes se viihdyttäisi hieman. [3]

23.8.2015
Adrian Lyne: Flashdance (1983)

CineActiven uusien katselujen aktiivisena arviointiaikana vuoden 2013 lopulta tähän päivään olen vain kerran joutunut antamaan elokuvalle yhden pisteen (katsomiskelvoton). Tuohon saavutukseen ylsi tekele nimeltä Sharknado. Flashdance on ensimmäinen elokuva sen jälkeen, jolle olin vähällä antaa tämän saman arvosanan. Kyllä, en ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä, vaikka se oli melko isokin hitti hiukan yli 30 vuotta sitten ja merkitsi eräänlaista läpimurtoa sittemmin legendaariseksi kasvaneelle tuottajakaksikolle Don Simpson ja Jerry Bruckheimer. Flashdancen katsomiseen ensi kertaa juuri nyt toi inspiraation viime kerralla arvioidussa argentiinalaiselokuvassa Wild Tales soinut Love Theme from Flashdance, jonka säveltänyt Giorgio Moroder konsertoi Helsingissä hiljattain. Tällainen talentin suorastaan ylitsepursuava määrä ei antanut mitään aihetta olettaa, että itse elokuva olisi uskomattoman kökösti kirjoitettua ja vähän sinne päin näyteltyä tuubaa, mutta sitä se kuitenkin oli. Nuori Jennifer Beals on tanssijan ammatista haaveileva hitsari, jonka yletön kiukuttelukaan ei vähennä hänen pomonsa (Michael Nouri) romanttista kiinnostusta häneen. Käsikirjoitus ei edes yritä rakentaa henkilökuvia vaan korvaa ne nololla romanssintyngällä ja kasarihenkisillä tanssikohtauksilla. Muutama napakasti esitetty 1980-luvun pop-hitti pelastaa tilanteen hetkittäin, mutta totaalisen luokaton elokuva tämä silti on. [2]

31.8.2015
Robert Mulligan: To Kill a Mockingbird (1962)

Harper Leen Pulitzerilla palkittu klassikkoromaani Kuin surmaisi satakielen (1960) sai elokuvaversion vain kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen. Myös sitä arvostettiin korkealle: se voitti kahdeksasta Oscar-ehdokkuudestaan kolme ja on vielä nytkin IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla sijalla 84. Lopputulosta katsoessa tätä on vaikea ymmärtää. Jätin elokuvan tv-esityksen jo kertaalleen kesken noin 20 minuutin kohdalla, ja Netflixistäkin jouduin yrittämään uuvuttavan draaman katselua kolmesti ennen kuin pääsin loppuun saakka. Lama-ajan Yhdysvaltojen maaseudulle vuosiin 1932 - 1933 sijoittuva tarina tarkkailee pikkukaupungin tapahtumia etupäässä kolmen lapsen silmin. Näistä yksi on äärimmäisen ärsyttävä ja kaksi muuta vain semiärsyttäviä. Ensimmäisen tunnin ajan lapset vain säntäilevät edestakaisin ilman mitään juonta. Se käynnistyy vasta toisella tunnilla, kun Gregory Peckin miespääosa-Oscarin arvoisesti patsastelema asianajaja Atticus Finch herättää pahennusta puolustamalla oikeussalissa mustaa työmiestä ilmeisen perättömiä raiskaussyytöksiä vastaan. Peckin Oscar-voitto on maailman kahdeksas ihme. Hän vetää täysin ominaisuudettoman Finchin roolin kuin kävelevä sankarimuotokuva. Mies on hyveellisyyden ja arvokkuuden perikuva heti alussa eikä kehity tarinan aikana mihinkään suuntaan. Hänen repliikkinsä ovat kuin presidentin puheita, silloinkin kun hän osoittaa ne lapsilleen. Ainoa edes vähän kiinnostava hahmo, naapurin vähämielinen Boo Radley (nuori Robert Duvall) nähdään vasta aivan lopussa, mutta hänen ei anneta puhua mitään. [3]

5.9.2015
Shawn Levy: This Is Where I Leave You (2014)

Viisikkomme paras elokuva This Is Where I Leave You on osapuilleen vuosi sitten julkaistu draamakomedia, joka sekin alkaa äärimmäisen huonosti, mutta onneksi parantaa loppua kohden. Neljän keskenään yhteensopimattoman aikuisen sisaruksen äiti (Jane Fonda) kutsuu jälkikasvunsa kumppaneineen ja perheineen näiden kotikaupunkiin isänsä hautajaisiin ja pakottaa heidät myös jäämään sinne, saman katon alle, kokonaiseksi viikoksi niiden jälkeen. Muodollinen syy tähän on, että se oli isän viimeinen toive, mutta muitakin syitä alkaa viikon mittaan paljastua. Keskeisimmissä rooleissa ovat sisarusparven keskimmäiset (Jason Bateman ja Tina Fey, kuvassa). Kaikilla neljällä on ongelmia parisuhteissaan. Voiko yhdessä vietetty viikko auttaa heitä ratkomaan niitä? Elokuvan ensimmäiset 15 minuuttia ovat hermojarepiviä, kun tusinaohjaaja Shawn Levyn komedia lähtee liikkeelle kompastelemalla vaivaannuttavan huonosta vitsistä toiseen, enkä syytä niitä jotka lopettavat katselun tuona aikana kesken. Tarina löytää kuitenkin punaisen lankansa, kun se luopuu turhista väkinäisistä yrityksistään hauskuuttaa, ja yltää lopulta aivan siedettävään lopputulokseen. Tämä on paljolti juuri Batemanin ja Feyn ansiota, jotka onnistuvat piirtämään näyttelemistään hahmoista sympaattiset henkilökuvat. Pidemmälle ehdittäessä muutamat vitsitkin osuvat maaliinsa. Pääpaino on silti enemmän perhedraamassa kuin komediassa. [5]

6.9.2015
Eric Darnell ja Simon J. Smith: Penguins of Madagascar (2014)

Suositussa animaatioelokuvassa Madagascar (2005) alun perin esitellyt neljä koheltavaa pingviiniä ovat sittemmin seikkailleet lyhytelokuvissa ja saivat viime vuonna lopulta myös kokonaan oman pitkän elokuvansa. Madagascarin pingviinit alkaa erittäin hyvin ja hauskasti esitellessään keskushahmonsa nuorina lintuina kaukana hyisellä Etelänavalla. Luulin itse asiassa vielä tässä vaiheessa saavani arvioitavaksi yhden hyvänkin elokuvan. Mutta eihän siinä sitten tietenkään niin käynyt. Hauskan johdantojakson jälkeen tapahtumissa hypätään kymmenen vuotta eteenpäin, siirrytään pois napa-alueelta ja aletaan vääntää hyvin alkaneesta tarinasta epämielenkiintoista agenttijännäriä. Venetsiaan sijoittuva hauska takaa-ajojakso vielä toimii, mutta kun pingviininelikkoa sen jälkeen viedään ympäri maailmaa mustakala-superroiston perässä umpitylsän juonen puitteissa alkaa hereillä pysyminen muodostua haasteeksi. Jopa katselutilanteessa paikalla ollut lapsi hihkui innosta vain alkuvaiheissa ja passivoitui sen jälkeen. Lopulta kompastellaan maaliviivan yli vain juuri ja juuri katsottavan kokonaisuuden päätteeksi. Sääli, sillä pingviinihahmot ovat oikein mainioita. Onko kaiken pakko olla aina toiminnallista (ja samalla harmillisen geneeristä) agenttiseikkailua? Tähän samaan virheeseenhän myös Pixarin Autot 2 (2011) kaatui hyvän ja sympaattisen ykkösosan jälkeen. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton