2010

Vuodenvaihteen lähestyessä on aina mukava vetää yhteen päättyvän vuoden tarjonta ja asetella se paremmuusjärjestykseen. Tämän vuoden osalta se ei kuitenkaan onnistu, sillä tätä kirjoitettaessa olen nähnyt vasta 11 vuonna 2012 ensi-iltansa saanutta elokuvaa. Sitäkin traagisempaa on, ettei niistä yksikään yllä viiteen tähteen tai edes kunniamainintaan, joten parhaiden elokuvien lista jäisi tyhjäksi jos sitä tässä ja nyt ryhdyttäisiin kokoamaan.

Viime vuoden 2011 osalta tilanne olisi hieman parempi, mutta senkin suhteen olen vielä jonkin verran epävarma. Drive, Killer Joe ja The Human Centipede II on kaikki nähty ja viiden tähden arvoisiksi havaittu, kuten myös pari muuta vastaavan tasoista nimikettä, mutta mahtaisikohan tuokaan vuosi olla ihan loppuun saakka nähty vielä? Ehkä on, ehkä ei. Varmuuden vuoksi peruutetaan joka tapauksessa toissa vuoteen, jonka kärkipäähän ei ole enää aikoihin tullut uusia päivityksiä. Kärkipään nimet lienevät siis jo tiedossa. Viiden tähden elokuvia on kahdeksan.

Richard J. Lewis: Barney's Version
Aina yhtä rakastettava Paul Giamatti yltää vähintään Sidewaysin (2004) tasoiseen roolisuoritukseen kulmikkaana Barney Panofskyna, jonka elämää Barney's Version seuraa nuoresta aikuisuudesta kuolemaan saakka. Luonteeltaan äkkiväärä juutalaismies etsii mutta ei aivan ensi yrityksillään löydä rinnalleen oikeanlaista kumppania, ja on samaistuttavalla tavalla omapäinen ja hankala sittenkin kun unelmien nainen (Rosamund Pike) on lopulta löytynyt. Draamassa on mukana hienoisesti komediaa, mutta viime kädessä kyseessä on vakava elokuva, joka piirtää poikkeuksellisen uskottavan henkilökuvan, yhden miehen elämänkaaren kaikkine virheineen.

Darren Aronofsky: Black Swan
Vuoden 2000 listalla kolmannelle sijalle yltäneen newyorkilaisen Darren Aronofskyn edelleen viimeisin elokuva on häkellyttävän voimakas kuvaus tyrannimaisen äidin alaisuudessa elävän, vain täydellisyyden itseltään hyväksyvän ballerinan (roolistaan naispääosa-Oscarilla palkittu Natalie Portman) hitaasta luhistumisesta sen jälkeen, kun hän on saanut pääroolin baletissa Joutsenlampi. Jumalaisen kaunis Mila Kunis on tärkeässä sivuroolissa tanssijakollegana, josta muotoutuu päähenkilön onnistumisen kannalta tärkeän, aiemmin jokseenkin täydellisesti tukahdutetun seksuaalisuuden vapautumisen käynnistävä kohtalokas katalyytti.

Christopher Nolan: Inception
Yksi vuoden suurimmista kesähiteistä oli samalla poikkeuksellisesti myös yksi sisältönsä osalta monimutkaisimmista. Aikamme loistavimmaksi ohjaajaksi pikku hiljaa noussut Christopher Nolan sai Warner Bros. -studiolta vapaat kädet toteuttaa unelmaprojektinsa sen jälkeen, kun Yön ritarista (2008) oli tullut jättiläismäinen hitti. Lopputulos oli vuosikymmenen hienoin tieteiselokuva, jossa unet ja todellisuus saatiin risteämään niin hienosti, ettei katsoja enää loppukohtauksessakaan ollut aivan varma siitä, oliko kaikki nähty sittenkin ollut unta. Leonardo DiCaprio nähdään pääosassa yritysjohtajien unista näiden liikesalaisuuksia louhivana huippuvakoojana.

Charles Ferguson: Inside Job
Yksi viime vuosien upeimmista dokumenttielokuvista pureutuu vuonna 2008 alkaneen ja edelleen jatkuvan länsimaailman finanssikriisin taustoihin suurella tarkkuudella, ja voittikin valmistumisvuonnaan ansaitusti parhaan pitkän dokumenttielokuvan Oscarin. Suurella tarkkuudella taustoitettu ja tutkittu elokuva maalaa lohduttoman kuvan siitä, miten jotkin tahot häikäilemättömästi käyttävät hyväkseen ja hyötyvät finanssimaailman kaaoksesta, jota he ovat alun alkaenkin tarkoituksellisesti ruokkineet.

John Cameron Mitchell: Rabbit Hole
Vuosi 2010 oli loistokkaiden draamojen vuosi. Rabbit Hole käsitteli aiheista ehkä kaikkein vaikeinta: nuorehkon avioparin taistelua takaisin kohti normaalia elämää sen jälkeen, kun heidän pieni poikansa on kuollut jäätyään auton alle. Elokuvan keskeisimpään rooliin nousee Nicole Kidmanin näyttelemä vaimo, joka tutustuu tragedian jälkeen naapurustossa asuvaan, onnettomuusautoa ajaneen teini-ikäiseen poikaan, joka luonnollisesti myös kärsii tapahtuneesta. Samaan aikaan mies (Aaron Eckhart) etääntyy uudessa tilanteessa vaimostaan täysin vastakkaiseen suuntaan, käsitellen tapahtunutta aivan omalla tavallaan.

Srdjan Spasojevic: A Serbian Film
Jo heinäkuussa tarkemmin käsittelemäni modernin kauhu- tai ehkä pikemminkin inhoelokuvan uusi merkkiteos ei kaipaa oikeastaan enää lisää kommentteja muuten kuin lisävaroituksena potentiaalisille katsojille. Elokuva on mestariteos, mutta sopii vain todella tarkasti valituille yleisöille. Oletko varma, että pystyt sietämään äärimmäisen törkeää kuvastoa ja teemoista kaikkein iljettävimpiä? Jos olet, tiedossa on unohtumaton elämys. Jos olet epävarma, älä edes yritä.

David Fincher: The Social Network
Valmistumisvuotensa lopussa kaikki mahdolliset kriitikkopalkinnot voittanut, mutta silti parhaan elokuvan ja ohjaajan Oscarit sysipaskalle suuren yleisön elokuvalle Kuninkaan puhe hävinnyt The Social Network on loistavasti kirjoitettu ja mukaansatempaava kertomus siitä, mitä oikeasti tai ehkä mahdollisesti tapahtui, tai olisi ainakin pitänyt tapahtua verkkoyhteisö Facebookin perustamisen ja kehittämisen alkuvaiheessa. Aiemminkin huippusuorituksiin yltänyt ohjaajanero David Fincher ohjaa vertaansa vailla olevalla sujuvuudella Aaron Sorkinin tekstiä, joka onneksi kilpaili eri sarjassa kuin Kuninkaan puhe ja sai siksi ansaitun palkintonsa.

David Schwimmer: Trust
Televisiosarjassa Frendit näyttelijänä läpimurtonsa tehnyt David Schwimmer ohjaa todella ravistelevan tarinan siitä, miten aikamme teini-ikäiset ovat verkossa liikkuessaan alati vaarassa joutua siellä saalistavien seksuaalisten hyväksikäyttäjien uhreiksi. Yhtä näistä ihmiskunnan hirveimmistä yksilöistä näyttelevä Chris Henry Coffey tekee etovan roolinsa rohkeasti, pervorooleihin leimautumista pelkäämättä. Nuori Liana Liberato on uskomaton uhriksi joutuvana teinityttönä, ja komeasti suoriutuu myös tämän isää näyttelevä Clive Owen. Vaikka mitään ei varsinaisesti näytetä, elokuva kysyy silti vahvaa sietokykyä.

Kaiken kaikkiaan kahdeksan viiden tähden elokuvan jatkeeksi vielä kaksi kunniamainintaa. Niistä aakkosissa ensimmäinen on nuoren lahjakkuuden David Michôdin kirjoittama ja ohjaama australialainen rikosdraama Animal Kingdom. Se kuului valmistumisvuonnaan brutaaleista rikosfilmeistä tunnetun Quentin Tarantinon suosikkeihin, ja vertautuukin oikein mainiosti tämän tuotantoon.

Vuoden toinen positiivinen yllättäjä on ilman muuta Steven R. Monroen ohjaama eksploitaatioklassikko I Spit on Your Graven häikäilemätön uusintaversio, joka vastoin kaikkia ennakko-odotuksia onnistui jopa ylittämään edeltäjänsä. Vuoden 1978 versio on ehkä niljakkuudessaan alittamaton, mutta uusinta ei edes yrittänyt päihittää alkuperäistä sen omilla aseilla vaan panosti hyviin tuotantoarvoihin ja näyttelijöihin, joiden takaa paljastuu ennennäkemättömän häijy asenne. Ei ole aivan kaikkien yleisöjen elokuva tämäkään.

Vuoden 2010 top 3:
1. Inception
2. Black Swan
3. Barney's Version

Jukka Halttunen

1983

Vuosi 1983 on elokuvavuosien joukossa poikkeuksellinen. Viimeksi käsitelty 1999 oli sekin sitä omalla tavallaan: yleiseltä tasoltaan kaikkien aikojen paras. 1983 on puolestaan tyypillisen hyvätasoinen 1980-luvun alun vuosi, jonka aikana ensi-iltaan saatettiin kaikkiaan kahdeksan viiden tähden elokuvaa. Poikkeuksellisen siitä tekee se, että yksi niistä oli kaikkien aikojen paras yksittäinen elokuva. Vuoden 1983 top 3:n ykköstä ei mikään muu teos pysty mitenkään haastamaan.

"Say hello to my little friend!" Tuo kaikkien aikojen elokuva ei ole Scarface, niin loistava kuin sekin ilman muuta on. Itse asiassa näin pikkuisen vaille 30 vuotta myöhemmin tuntuu vaikealta tajuta miten tällaisia mestariteoksia tuli siihen aikaan teatterilevitykseen säännöllisesti ilman että se tuntui mitenkään ihmeelliseltä, siinä missä joudumme nykyään tyytymään supersankari-, harrypotter-, twilight-, uusintaversio- ynnä muuhun vastaavanlaiseen saastaan. Ehkä tuon ajan elokuvayleisö, tekijöistä puhumattakaan, vaan oli kerta kaikkiaan fiksumpaa. Ainakin he olivat keski-iältään vanhempaa, mikä viittaa jo vahvasti siihen suuntaan.

John Carpenter: Christine
Lyhyen aikaa kirkkaasti loistaneen, mutta myöskin nopeasti luomisvoimansa täydellisesti hukanneen kauhun ja jännityksen mestarin John Carpenterin (1976 - 1987) varmastikin aliarvostetuin elokuva perustuu Stephen Kingin romaaniin ja sen ansiot ovat ilmeiset. Vaikka Kingin kirja ilmestyi tekijänsä kaikkein huikeimman kultakauden lopulla, onnistui Carpenterin elokuva jopa ylittämään sen laadullisesti. Carpenter siivosi Kingin tarinasta kaiken turhan ja keskittyi olennaiseen. Koulukiusatun high school -opiskelijan yliluonnollisia voimia sisuksiinsa kätkevä auto tuo hänelle keinot nousta sortavaa ympäristöä vastaan, mutta äkillinen voimaantuminen kätkee sisälleen myös tuhon ainekset.

David Cronenberg: The Dead Zone
Elokuvavuosien parhaiden elokuvien listojen vakiovieras David Cronenberg tarttui hänkin Kingin romaaniin ensimmäisessä studioelokuvassaan, kirja tosin oli julkaistu jo 1970-luvun puolella. Christopher Walken yltää kanadalaismestarin ohjauksessa elämänsä rooliin opettajana, joka viettää viisi vuotta koomassa jouduttuaan vakavaan auto-onnettomuuteen. Palattuaan tajuihinsa mies huomaa pystyvänsä näkemään ihmisten tulevaisuuteen näitä koskettamalla. Yksinkertainen tarina kerrotaan alakuloisen syksyisissä ja talvisissa tunnelmissa, henkilökuvat hienosti piirtäen ja sinänsä melko hillittyjä verenroiskeita unohtamatta.

Terry Jones: The Meaning of Life
Legendaarisen brittiläisen koomikkoryhmä Monty Pythonin viimeinen pitkä elokuva on huikea anarkistisen komedian ilotulitus, jossa ei montaakaan tabua jätetä rikkomatta, ja joka mielestäni päihittää elokuvana helposti ryhmän edellisen teoksen Life of Brian (1979). Sille ei oman valmistumisvuotensa top-listalla riittänyt edes kunniamainintaa, mutta tämä seuraaja on toista maata. Elämän tarkoituksen pohdintaan filosofisella otteella paneutuva episodielokuva on kuin yhden teeman ympärillä mielipuoliseksi paisutettu Lentävän sirkuksen jakso: isompi, hauskempi ja räävittömämpi.

John Glen: Octopussy
Vuonna 1983 valmistui peräti kaksi Bond-elokuvaa: viralliseen kaanoniin kuuluva Roger Mooren tähdittämä Octopussy, sekä epävirallinen Pallosalaman uusintaversio Never Say Never Again, jossa Sean Connery palasi vanhoilla päivillään vielä kertaalleen vuosina 1962 - 1971 kuuluisaksi tekemäänsä agenttirooliin. Molemmat elokuvat olivat erinomaisia, mutta niiden keskinäisestä paremmuudesta ei kuitenkaan ollut pienintäkään epäselvyyttä. Ympäri maailmaa Moorea totuttuun tapaan kuljettava, kylmää sotaa henkivä seikkailu on yksi kaikkien aikojen parhaista ja viihdyttävimmistä 007-elokuvista.

Brian De Palma: Scarface
Edellä jo kertaalleen mainittu Scarface on kaikkien aikojen gangsterielokuva, jossa yhdistyy moni elokuvaan kuuluva piirre loisteliaimmassa muodossaan. Al Pacino yltää uskomattomaan roolisuoritukseen Miamin huumebisneksessä kaikkki tieltään raivaavana kuubalaisgangsterina. Se, ettei roolia palkittu Oscarilla on yksi palkintogaalan ikiaikaisista häpeätahroista. Nuori Oliver Stone tutki taustat tarkasti ja kirjoitti upeimman käsikirjoituksensa koskaan, kukaties sen keskiössä olleita kemikaaleja samalla testaillen. Ja hitchcockilaisista trillereistään siihen saakka parhaiten tunnettu Brian De Palma oli juuri oikeanlaisessa vireessä maalatakseen poikkeuksellisen isolle kankaalle harvinaisen upeaa kuvaa.

Alan Johnson: To Be or Not to Be
Mel Brooks oli jo 1960-luvun lopulta asti ollut yksi amerikkalaisen komedian suurista nimistä ja tehnyt useampiakin klassikoita 1970-luvun puolella. Yhden nautittavimmista hyvän tuulen elokuvistaan hän teki kuitenkin vasta vuonna 1983, ja siihen hänen kultakautensa itse asiassa päättyikin. Ernst Lubitschin vuoden 1942 samannimisestä klassikosta tehty uusintaversio vei katsojan 1940-luvun alun Puolaan, jossa teatteriseurue yritti pärjätä natsimiehityksen kurimuksessa. Rakastettavilla henkilöhahmoilla kansoitettu komedia kuuluu vuosikymmenensä parhaisiin... eikä silti ollut edes valmistumisvuotensa upein komedia. Sen vuoro tulee seuraavaksi.

John Landis: Trading Places
Suunnilleen kaikkien tekijöidensä uran paras elokuva on luultavasti koko 1980-luvun loistavin puhdas suuren yleisön viihde-elokuva. Nuori Eddie Murphy oli Vaihtokauppojen aikaan jo tehnyt läpimurtonsa mutta ei vielä noussut omahyväiselle tasolle kahden ensimmäisen Beverly Hills kytän myötä. 1970-luvulla läpimurtonsa tehnyt komedialahjakkuus John Landis ohjaa ikimuistoisesti hauskan, mutta myös rivien välissä painokasta sanomaa välittävän tarinan, jossa upporikas ja rutiköyhä pakotetaan vaihtamaan rooleja egoismin aikakauden kyllästämässä New Yorkissa. Kuilu rikkaimpien ja köyhimpien välillä on valtava.

David Cronenberg: Videodrome
Vuoden suurin mestariteos säästettiin aakkosissa viimeiseksi. David Cronenbergin loistava uran huipentuma on Videodrome, kaikkien aikojen paras elokuva ja kouriintuntuva muistutus siitä, että taidemuoto voi antaa katsojalleen paljon enemmänkin kuin pelkän helposti unohdettavan puolitoistatuntisen. Kun kaapeli-tv-yhtiön johtaja Max Renn (James Woods, kuvassa) lähtee etsimään uutta eroottista vetonaulaa kanavalleen, hän päätyy keskelle poliittista salaliittoa. Sekä hänen elämänsä että katsojan elokuvakokemus muuttuu puolittaiseksi hallusinaatioksi, jonka rajoja todellisuuden kanssa on monin paikoin vaikea paikantaa. Death to Videodrome! Long live the new flesh!

Loistokkaan kahdeksikon täydennykseksi vielä pari kunniamainintaa. Niistä kiehtovampi on sittemmin mestariohjaajaksi kasvaneen Michael Mannin varhaistyö The Keep, joka on jo julkaistussa muodossaankin visuaalisesti upea, kiehtova kauhusatu. Mann itse on kuitenkin systemaattisesti sanoutunut irti studion julkaisemasta versiosta, ja antanut ymmärtää että ohjaajan versio oli paljon parempi. Kunpa saisimme sen jossain vaiheessa nähtäväksemme!

Lopuksi on vielä mainittava uudelleen jo edellä nimetty epävirallinen Bond-elokuva Never Say Never Again, jonka ohjasi kolme vuotta aiemmin klassikkotasolle Imperiumin vastaiskulla yltänyt veteraani Irvin Kershner. Vaikka elokuva ei yllä saman vuoden virallisen 007-elokuvan tasolle, on se silti vastustamattoman mukaansatempaava. Lukuisat huippukomediat Bondien lisäksi huomioon ottaen 1983 oli selvästikin yksi viihde-elokuvan todellisista huippuvuosista.

Vuoden 1983 top 3:
1. Videodrome
2. Scarface
3. Trading Places

Jukka Halttunen