lauantai 29. joulukuuta 2012

2010

Vuodenvaihteen lähestyessä on aina mukava vetää yhteen päättyvän vuoden tarjonta ja asetella se paremmuusjärjestykseen. Tämän vuoden osalta se ei kuitenkaan onnistu, sillä tätä kirjoitettaessa olen nähnyt vasta 11 vuonna 2012 ensi-iltansa saanutta elokuvaa. Sitäkin traagisempaa on, ettei niistä yksikään yllä viiteen tähteen tai edes kunniamainintaan, joten parhaiden elokuvien lista jäisi tyhjäksi jos sitä tässä ja nyt ryhdyttäisiin kokoamaan.

Viime vuoden 2011 osalta tilanne olisi hieman parempi, mutta senkin suhteen olen vielä jonkin verran epävarma. Drive, Killer Joe ja The Human Centipede II on kaikki nähty ja viiden tähden arvoisiksi havaittu, kuten myös pari muuta vastaavan tasoista nimikettä, mutta mahtaisikohan tuokaan vuosi olla ihan loppuun saakka nähty vielä? Ehkä on, ehkä ei. Varmuuden vuoksi peruutetaan joka tapauksessa toissa vuoteen, jonka kärkipäähän ei ole enää aikoihin tullut uusia päivityksiä. Kärkipään nimet lienevät siis jo tiedossa. Viiden tähden elokuvia on kahdeksan.


Richard J. Lewis: Barney's Version
Aina yhtä rakastettava Paul Giamatti yltää vähintään Sidewaysin (2004) tasoiseen roolisuoritukseen kulmikkaana Barney Panofskyna, jonka elämää Barney's Version seuraa nuoresta aikuisuudesta kuolemaan saakka. Luonteeltaan äkkiväärä juutalaismies etsii mutta ei aivan ensi yrityksillään löydä rinnalleen oikeanlaista kumppania, ja on samaistuttavalla tavalla omapäinen ja hankala sittenkin kun unelmien nainen (Rosamund Pike) on lopulta löytynyt. Draamassa on mukana hienoisesti komediaa, mutta viime kädessä kyseessä on vakava elokuva, joka piirtää poikkeuksellisen uskottavan henkilökuvan, yhden miehen elämänkaaren kaikkine virheineen.

Darren Aronofsky: Black Swan
Vuoden 2000 listalla kolmannelle sijalle yltäneen newyorkilaisen Darren Aronofskyn edelleen viimeisin elokuva on häkellyttävän voimakas kuvaus tyrannimaisen äidin alaisuudessa elävän, vain täydellisyyden itseltään hyväksyvän ballerinan (roolistaan naispääosa-Oscarilla palkittu Natalie Portman) hitaasta luhistumisesta sen jälkeen, kun hän on saanut pääroolin baletissa Joutsenlampi. Jumalaisen kaunis Mila Kunis on tärkeässä sivuroolissa tanssijakollegana, josta muotoutuu päähenkilön onnistumisen kannalta tärkeän, aiemmin jokseenkin täydellisesti tukahdutetun seksuaalisuuden vapautumisen käynnistävä kohtalokas katalyytti.


Christopher Nolan: Inception
Yksi vuoden suurimmista kesähiteistä oli samalla poikkeuksellisesti myös yksi sisältönsä osalta monimutkaisimmista. Aikamme loistavimmaksi ohjaajaksi pikku hiljaa noussut Christopher Nolan sai Warner Bros. -studiolta vapaat kädet toteuttaa unelmaprojektinsa sen jälkeen, kun Yön ritarista (2008) oli tullut jättiläismäinen hitti. Lopputulos oli vuosikymmenen hienoin tieteiselokuva, jossa unet ja todellisuus saatiin risteämään niin hienosti, ettei katsoja enää loppukohtauksessakaan ollut aivan varma siitä, oliko kaikki nähty sittenkin ollut unta. Leonardo DiCaprio nähdään pääosassa yritysjohtajien unista näiden liikesalaisuuksia louhivana huippuvakoojana.

Charles Ferguson: Inside Job
Yksi viime vuosien upeimmista dokumenttielokuvista pureutuu vuonna 2008 alkaneen ja edelleen jatkuvan länsimaailman finanssikriisin taustoihin suurella tarkkuudella, ja voittikin valmistumisvuonnaan ansaitusti parhaan pitkän dokumenttielokuvan Oscarin. Suurella tarkkuudella taustoitettu ja tutkittu elokuva maalaa lohduttoman kuvan siitä, miten jotkin tahot häikäilemättömästi käyttävät hyväkseen ja hyötyvät finanssimaailman kaaoksesta, jota he ovat alun alkaenkin tarkoituksellisesti ruokkineet.


John Cameron Mitchell: Rabbit Hole
Vuosi 2010 oli loistokkaiden draamojen vuosi. Rabbit Hole käsitteli aiheista ehkä kaikkein vaikeinta: nuorehkon avioparin taistelua takaisin kohti normaalia elämää sen jälkeen, kun heidän pieni poikansa on kuollut jäätyään auton alle. Elokuvan keskeisimpään rooliin nousee Nicole Kidmanin näyttelemä vaimo, joka tutustuu tragedian jälkeen naapurustossa asuvaan, onnettomuusautoa ajaneen teini-ikäiseen poikaan, joka luonnollisesti myös kärsii tapahtuneesta. Samaan aikaan mies (Aaron Eckhart) etääntyy uudessa tilanteessa vaimostaan täysin vastakkaiseen suuntaan, käsitellen tapahtunutta aivan omalla tavallaan.

Srdjan Spasojevic: A Serbian Film
Jo heinäkuussa tarkemmin käsittelemäni modernin kauhu- tai ehkä pikemminkin inhoelokuvan uusi merkkiteos ei kaipaa oikeastaan enää lisää kommentteja muuten kuin lisävaroituksena potentiaalisille katsojille. Elokuva on mestariteos, mutta sopii vain todella tarkasti valituille yleisöille. Oletko varma, että pystyt sietämään äärimmäisen törkeää kuvastoa ja teemoista kaikkein iljettävimpiä? Jos olet, tiedossa on unohtumaton elämys. Jos olet epävarma, älä edes yritä.


David Fincher: The Social Network
Valmistumisvuotensa lopussa kaikki mahdolliset kriitikkopalkinnot voittanut, mutta silti parhaan elokuvan ja ohjaajan Oscarit sysipaskalle suuren yleisön elokuvalle Kuninkaan puhe hävinnyt The Social Network on loistavasti kirjoitettu ja mukaansatempaava kertomus siitä, mitä oikeasti tai ehkä mahdollisesti tapahtui, tai olisi ainakin pitänyt tapahtua verkkoyhteisö Facebookin perustamisen ja kehittämisen alkuvaiheessa. Aiemminkin huippusuorituksiin yltänyt ohjaajanero David Fincher ohjaa vertaansa vailla olevalla sujuvuudella Aaron Sorkinin tekstiä, joka onneksi kilpaili eri sarjassa kuin Kuninkaan puhe ja sai siksi ansaitun palkintonsa.

David Schwimmer: Trust
Televisiosarjassa Frendit näyttelijänä läpimurtonsa tehnyt David Schwimmer ohjaa todella ravistelevan tarinan siitä, miten aikamme teini-ikäiset ovat verkossa liikkuessaan alati vaarassa joutua siellä saalistavien seksuaalisten hyväksikäyttäjien uhreiksi. Yhtä näistä ihmiskunnan hirveimmistä yksilöistä näyttelevä Chris Henry Coffey tekee etovan roolinsa rohkeasti, pervorooleihin leimautumista pelkäämättä. Nuori Liana Liberato on uskomaton uhriksi joutuvana teinityttönä, ja komeasti suoriutuu myös tämän isää näyttelevä Clive Owen. Vaikka mitään ei varsinaisesti näytetä, elokuva kysyy silti vahvaa sietokykyä.


Kaiken kaikkiaan kahdeksan viiden tähden elokuvan jatkeeksi vielä kaksi kunniamainintaa. Niistä aakkosissa ensimmäinen on nuoren lahjakkuuden David Michôdin kirjoittama ja ohjaama australialainen rikosdraama Animal Kingdom. Se kuului valmistumisvuonnaan brutaaleista rikosfilmeistä tunnetun Quentin Tarantinon suosikkeihin, ja vertautuukin oikein mainiosti tämän tuotantoon.

Vuoden toinen positiivinen yllättäjä on ilman muuta Steven R. Monroen ohjaama eksploitaatioklassikko I Spit on Your Graven häikäilemätön uusintaversio, joka vastoin kaikkia ennakko-odotuksia onnistui jopa ylittämään edeltäjänsä. Vuoden 1978 versio on ehkä niljakkuudessaan alittamaton, mutta uusinta ei edes yrittänyt päihittää alkuperäistä sen omilla aseilla vaan panosti hyviin tuotantoarvoihin ja näyttelijöihin, joiden takaa paljastuu ennennäkemättömän häijy asenne. Ei ole aivan kaikkien yleisöjen elokuva tämäkään.

Vuoden 2010 top 3:
1. Inception
2. Black Swan
3. Barney's Version

Jukka Halttunen

tiistai 4. joulukuuta 2012

1983

Vuosi 1983 on elokuvavuosien joukossa poikkeuksellinen. Viimeksi käsitelty 1999 oli sekin sitä omalla tavallaan: yleiseltä tasoltaan kaikkien aikojen paras. 1983 on puolestaan tyypillisen hyvätasoinen 1980-luvun alun vuosi, jonka aikana ensi-iltaan saatettiin kaikkiaan kahdeksan viiden tähden elokuvaa. Poikkeuksellisen siitä tekee se, että yksi niistä oli kaikkien aikojen paras yksittäinen elokuva. Vuoden 1983 top 3:n ykköstä ei mikään muu teos pysty mitenkään haastamaan.


"Say hello to my little friend!" Tuo kaikkien aikojen elokuva ei ole Scarface, niin loistava kuin sekin ilman muuta on. Itse asiassa näin pikkuisen vaille 30 vuotta myöhemmin tuntuu vaikealta tajuta miten tällaisia mestariteoksia tuli siihen aikaan teatterilevitykseen säännöllisesti ilman että se tuntui mitenkään ihmeelliseltä, siinä missä joudumme nykyään tyytymään supersankari-, harrypotter-, twilight-, uusintaversio- ynnä muuhun vastaavanlaiseen saastaan. Ehkä tuon ajan elokuvayleisö, tekijöistä puhumattakaan, vaan oli kerta kaikkiaan fiksumpaa. Ainakin he olivat keski-iältään vanhempaa, mikä viittaa jo vahvasti siihen suuntaan.

John Carpenter: Christine
Lyhyen aikaa kirkkaasti loistaneen, mutta myöskin nopeasti luomisvoimansa täydellisesti hukanneen kauhun ja jännityksen mestarin John Carpenterin (1976 - 1987) varmastikin aliarvostetuin elokuva perustuu Stephen Kingin romaaniin ja sen ansiot ovat ilmeiset. Vaikka Kingin kirja ilmestyi tekijänsä kaikkein huikeimman kultakauden lopulla, onnistui Carpenterin elokuva jopa ylittämään sen laadullisesti. Carpenter siivosi Kingin tarinasta kaiken turhan ja keskittyi olennaiseen. Koulukiusatun high school -opiskelijan yliluonnollisia voimia sisuksiinsa kätkevä auto tuo hänelle keinot nousta sortavaa ympäristöä vastaan, mutta äkillinen voimaantuminen kätkee sisälleen myös tuhon ainekset.


David Cronenberg: The Dead Zone
Elokuvavuosien parhaiden elokuvien listojen vakiovieras David Cronenberg tarttui hänkin Kingin romaaniin ensimmäisessä studioelokuvassaan, kirja tosin oli julkaistu jo 1970-luvun puolella. Christopher Walken yltää kanadalaismestarin ohjauksessa elämänsä rooliin opettajana, joka viettää viisi vuotta koomassa jouduttuaan vakavaan auto-onnettomuuteen. Palattuaan tajuihinsa mies huomaa pystyvänsä näkemään ihmisten tulevaisuuteen näitä koskettamalla. Yksinkertainen tarina kerrotaan alakuloisen syksyisissä ja talvisissa tunnelmissa, henkilökuvat hienosti piirtäen ja sinänsä melko hillittyjä verenroiskeita unohtamatta.

Terry Jones: The Meaning of Life
Legendaarisen brittiläisen koomikkoryhmä Monty Pythonin viimeinen pitkä elokuva on huikea anarkistisen komedian ilotulitus, jossa ei montaakaan tabua jätetä rikkomatta, ja joka mielestäni päihittää elokuvana helposti ryhmän edellisen teoksen Life of Brian (1979). Sille ei oman valmistumisvuotensa top-listalla riittänyt edes kunniamainintaa, mutta tämä seuraaja on toista maata. Elämän tarkoituksen pohdintaan filosofisella otteella paneutuva episodielokuva on kuin yhden teeman ympärillä mielipuoliseksi paisutettu Lentävän sirkuksen jakso: isompi, hauskempi ja räävittömämpi.


John Glen: Octopussy
Vuonna 1983 valmistui peräti kaksi Bond-elokuvaa: viralliseen kaanoniin kuuluva Roger Mooren tähdittämä Octopussy, sekä epävirallinen Pallosalaman uusintaversio Never Say Never Again, jossa Sean Connery palasi vanhoilla päivillään vielä kertaalleen vuosina 1962 - 1971 kuuluisaksi tekemäänsä agenttirooliin. Molemmat elokuvat olivat erinomaisia, mutta niiden keskinäisestä paremmuudesta ei kuitenkaan ollut pienintäkään epäselvyyttä. Ympäri maailmaa Moorea totuttuun tapaan kuljettava, kylmää sotaa henkivä seikkailu on yksi kaikkien aikojen parhaista ja viihdyttävimmistä 007-elokuvista.

Brian De Palma: Scarface
Edellä jo kertaalleen mainittu Scarface on kaikkien aikojen gangsterielokuva, jossa yhdistyy moni elokuvaan kuuluva piirre loisteliaimmassa muodossaan. Al Pacino yltää uskomattomaan roolisuoritukseen Miamin huumebisneksessä kaikkki tieltään raivaavana kuubalaisgangsterina. Se, ettei roolia palkittu Oscarilla on yksi palkintogaalan ikiaikaisista häpeätahroista. Nuori Oliver Stone tutki taustat tarkasti ja kirjoitti upeimman käsikirjoituksensa koskaan, kukaties sen keskiössä olleita kemikaaleja samalla testaillen. Ja hitchcockilaisista trillereistään siihen saakka parhaiten tunnettu Brian De Palma oli juuri oikeanlaisessa vireessä maalatakseen poikkeuksellisen isolle kankaalle harvinaisen upeaa kuvaa.


Alan Johnson: To Be or Not to Be
Mel Brooks oli jo 1960-luvun lopulta asti ollut yksi amerikkalaisen komedian suurista nimistä ja tehnyt useampiakin klassikoita 1970-luvun puolella. Yhden nautittavimmista hyvän tuulen elokuvistaan hän teki kuitenkin vasta vuonna 1983, ja siihen hänen kultakautensa itse asiassa päättyikin. Ernst Lubitschin vuoden 1942 samannimisestä klassikosta tehty uusintaversio vei katsojan 1940-luvun alun Puolaan, jossa teatteriseurue yritti pärjätä natsimiehityksen kurimuksessa. Rakastettavilla henkilöhahmoilla kansoitettu komedia kuuluu vuosikymmenensä parhaisiin... eikä silti ollut edes valmistumisvuotensa upein komedia. Sen vuoro tulee seuraavaksi.

John Landis: Trading Places
Suunnilleen kaikkien tekijöidensä uran paras elokuva on luultavasti koko 1980-luvun loistavin puhdas suuren yleisön viihde-elokuva. Nuori Eddie Murphy oli Vaihtokauppojen aikaan jo tehnyt läpimurtonsa mutta ei vielä noussut omahyväiselle tasolle kahden ensimmäisen Beverly Hills kytän myötä. 1970-luvulla läpimurtonsa tehnyt komedialahjakkuus John Landis ohjaa ikimuistoisesti hauskan, mutta myös rivien välissä painokasta sanomaa välittävän tarinan, jossa upporikas ja rutiköyhä pakotetaan vaihtamaan rooleja egoismin aikakauden kyllästämässä New Yorkissa. Kuilu rikkaimpien ja köyhimpien välillä on valtava.


David Cronenberg: Videodrome
Vuoden suurin mestariteos säästettiin aakkosissa viimeiseksi. David Cronenbergin loistava uran huipentuma on Videodrome, kaikkien aikojen paras elokuva ja kouriintuntuva muistutus siitä, että taidemuoto voi antaa katsojalleen paljon enemmänkin kuin pelkän helposti unohdettavan puolitoistatuntisen. Kun kaapeli-tv-yhtiön johtaja Max Renn (James Woods, kuvassa) lähtee etsimään uutta eroottista vetonaulaa kanavalleen, hän päätyy keskelle poliittista salaliittoa. Sekä hänen elämänsä että katsojan elokuvakokemus muuttuu puolittaiseksi hallusinaatioksi, jonka rajoja todellisuuden kanssa on monin paikoin vaikea paikantaa. Death to Videodrome! Long live the new flesh!

Loistokkaan kahdeksikon täydennykseksi vielä pari kunniamainintaa. Niistä kiehtovampi on sittemmin mestariohjaajaksi kasvaneen Michael Mannin varhaistyö The Keep, joka on jo julkaistussa muodossaankin visuaalisesti upea, kiehtova kauhusatu. Mann itse on kuitenkin systemaattisesti sanoutunut irti studion julkaisemasta versiosta, ja antanut ymmärtää että ohjaajan versio oli paljon parempi. Kunpa saisimme sen jossain vaiheessa nähtäväksemme!


Lopuksi on vielä mainittava uudelleen jo edellä nimetty epävirallinen Bond-elokuva Never Say Never Again, jonka ohjasi kolme vuotta aiemmin klassikkotasolle Imperiumin vastaiskulla yltänyt veteraani Irvin Kershner. Vaikka elokuva ei yllä saman vuoden virallisen 007-elokuvan tasolle, on se silti vastustamattoman mukaansatempaava. Lukuisat huippukomediat Bondien lisäksi huomioon ottaen 1983 oli selvästikin yksi viihde-elokuvan todellisista huippuvuosista.

Vuoden 1983 top 3:
1. Videodrome
2. Scarface
3. Trading Places

Jukka Halttunen

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

1999

Käydäänpä seuraavaksi kaikkien aikojen elokuvavuoden kimppuun. Kuten edellisessä tekstissä jo vihjasin, tarkempi pohdinta on tuottanut vuoden 1999 viiden tähden elokuvien listalle jo kahdennentoistakin nimikkeen. Kun tarkastellaan missä kohtaa rima on muina vuosina vain värissyt tai pudonnut, tuntuu selvältä että tuossa kohtaa on oikeammin hyväksyä rajatapaus huippujen joukkoon.


Kaksitoista viiden tähden elokuvaa jäänee tämän artikkelisarjan määrälliseksi ennätykseksi. Aikanaan jännityksellä odotettua vuosituhannen vaihdetta vasten tehdyissä elokuvissa ei kuitenkaan ilahduta pelkästään määrä vaan myös poikkeuksellisen korkea laatu. Mikä hyvänsä niistä elokuvista, jotka tämän vuoden listalla yltävät viiden kärkeen, olisi esimerkiksi vuotta aiemmin ollut selkeä ykkönen. Itse asiassa sama voidaan todeta jopa kahdeksan kärjen osalta.

Joel Schumacher: 8 mm
Epätasaista uraa tehneen, parhaimmillaan erittäin hyviin suorituksiin yltäneen Joel Schumacherin trilleri seuraa Nicolas Cagen näyttelemän yksityisetsivän kujanjuoksua. Tämän tehtävä on selvittää, mitä oudoissa oloissa kuolleelle nuorelle naiselle tosiasiassa tapahtui, ja kun kaikki viittaa että tämä on kuollut snuff-elokuvia tuottavien rikollisten käsissä, on pian ilmeistä että tarina tulee johtamaan päähenkilönsä äärimmäisiin tilanteisiin. Niitä Cage tulkitsee totutun maanisin elein ja ilmein. Viiden tähden elokuvaksi kyseessä on kieltämättä rajatapaus, mutta elokuvan ansiot tuntuvat sen puutteita merkittävämmiltä. On myöskin vaikea unohtaa ensikatselun jälkeistä tunnetta: oli kuin olisi lyöty puulla päähän.


Sam Mendes: American Beauty
Vastikään Bond-elokuvalla Skyfall kehuja kerännyt britti Sam Mendes oli jo kokenut teatteriohjaaja, kun hän ohjasi ensimmäisen pitkän draamaelokuvansa Steven Spielbergin DreamWorks SKG:lle ja kuten mentor elokuvan ensi kertaa nähtyään totesi, heti syntyi moderni klassikko. Amerikkalaisessa omakotilähiössä keski-iän kriisiin joutuvan jokamiehen tarinalle jopa tärkeämpi tekijä oli kuitenkin nerokas käsikirjoittaja Alan Ball, joka sitten palkittiinkiin Oscarilla ohjaajan, miespäänäyttelijän ja kuvaajan tavoin. Ja elokuvakin oli vuoden paras elokuva. Mahdollisesti koko vuosikymmenen.

Paul Weitz: American Pie
Myös American Beautyssä ihastuttanut Mena Suvari (kuva yllä) nähtiin samana vuonna myös yhdessä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista. American Pie muistetaan ehkä parhaiten siitä, miten viriilin nuoren miehen teki siinä mieli harjoitella seksikokemuksia lämpimän omenapiirakan kanssa, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa siitä myös muita kuin pelkästään kulinaarisia ansioita. Ennen high schoolista valmistumistaan neitsyydestään eroon pyrkivien poikien tarina alkaa sarjana toinen toistaan hauskempia koomisia tilanteita, mutta syvenee sydämeenkäyvästi kun nämä oikeasti ihastuvat tyttöihin, joita he aluksi katsoivat pelkkinä himojensa kohteina.


Spike Jonze: Being John Malkovich
Vuodella 1999 on merkillinen kohtalonyhteys jo aiemmin käsiteltyyn vuoteen 2002. Sam Mendesin tavoin myös Spike Jonze ohjasi ensimmäisen mestariteoksensa 1999 ja jatkoa seurasi kolme vuotta myöhemmin. Being John Malkovichin todellinen voimahahmo taisi tosin olla myös Adaptationin kynäillyt Charlie Kaufman. Hänen erikoisessa debyytissään löydetään portti näyttelijänä tunnetun John Malkovichin aivoihin, jossa vierailijat voivat noin vartin ajan kokea millaista on elää tämän nahoissa, ennen lennähtämistään New Jersyn puolella sijaitsevalle tienpientareelle.

Alexander Payne: Election
Jonzen ja Mendesin tavoin myös Alexander Payne ohjasi mestariteoksen ensin 1999 ja sitten uudelleen 2002. Upea Election ei kuitenkaan ollut Paynen debyytti: se oli hänen toistaiseksi ainoa rehellisen huono elokuvansa Citizen Ruth (1996). Election tekee high schoolin oppilaskunnan vaaleista nerokkaan allegorian siitä, miten yhteiskunta kokonaisuudessaankin toimii. Reese Witherspoonin hauskasti tyypittelemä pinko saa vastaansa Matthew Broderickin vastuuntuntoisen opettajan, jolla on kuitenkin myös omia luurankoja kaapissa. Mainiossa sivuroolissa myös American Pien Chris Klein.


Stanley Kubrick: Eyes Wide Shut
Tässä on sitten se viime tipassa listalle mukaan otettu kahdestoista elokuva. Stanley Kubrick on suurin tiedossani oleva ohjaaja, on jo voittanut sekä vuoden 1971 että 1987 parhaan elokuvan kunniamaininnat A Clockwork Orangella ja Full Metal Jacketilla, ja tulee saamaan voittoja vielä lisääkin. Vain vähän ennen mestarin kuolemaa ensi-iltansa saanut erotiikkaa ja ihmissuhteita pohtiva omalaatuinen draama ei kuulu ohjaajansa tuotannon kärkeen, mutta on silti syventymisen arvoinen. Silloinen aviopari Tom Cruise ja Nicole Kidman purkavat rooleissaan suhteensa kipupisteitä ikimuistettavalla intensiteetillä. Musiikki on hienoa.

David Fincher: Fight Club
Mestariohjaaja David Fincherin kuolemattoman klassikon pitäisi ainakin IMDb:n perusteella olla vuoden 1999 ehdoton ennakkosuosikki. Kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla se on tällä hetkellä peräti 10. sijalla - lähin uhkaaja on toki jo sijalla 18, siitä lisää hetken päästä. Brad Pitt ja Edward Norton ovat elämiensä rooleissa naisten kasvattamina nuorina aikuisina, jotka alkavat kysellä miehuutensa perään, hylkäävät oravanpyörän, ja kokeilevat jotakin kokonaan uudenlaista perustamalla tappeluklubin suurkaupungin laitapuolelle. Todella monitasoisen elokuvan summaamista tähän tilaan on turha sen kummemmin yrittää. Katsokaa itse, ja ällistykää.


Frank Darabont: The Green Mile
Vuonna 1983 julkaistun huipputeoksensa Pet Sematary jälkeen Stephen King on kirjoittanut vain yhden maailmanluokan klassikkoteoksen. Vuonna 1996 kirjana ilmestyneen The Green Milen elokuvaversiosta vastasi kolme vuotta myöhemmin jo aiemmin vuoden 1994 parhaan elokuvan The Shawshank Redemption ohjannut Frank Darabont. Peräti kolmetuntinen draama sijoittuu edeltäjänsä tavoin vankilamiljööseen, kertoen yliluonnollisia voimia sisältävän vangin unohtumattomasta vaikutuksesta ympäristönsä ihmisiin. Kirjan mutkia paikoin harmittavasti oikova elokuvaversio toimii upeasti, saaden aikaan juuri oikeanlaisen tunnelman: se on kuin romaani, jonka ei toivoisi päättyvän.

Milos Forman: Man on the Moon
Tsekkiläissyntyinen Milos Forman on hänkin näiden listojen vakiovieras, joskin tässä tapauksessa tunnustusta on pakko antaa myös jo aiemmin listattujen elokuvien Ed Wood (1994) ja The People vs. Larry Flynt (1996) käsikirjoittajille. Scott Alexander ja Larry Karaszewski olivat 1990-luvun parhaat elämäkertojen käsikirjoittajat ja tekivät jälleen kerran moitteetonta työtä dramatisoidessaan nuorena kuolleen amerikkalaisen antikoomikko Andy Kaufmanin elämäkertaa. Jim Carrey tekee pääroolissa loistavaa työtä.


The Wachowski Brothers: The Matrix
Vuoden 1999 tieteistoimintailmiö The Matrix on se edellä mainittu Fight Clubin uhkaaja, joka on tätä kirjoitettaessa IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla sijalla 18. Andy ja Larry (nykyään Lana) Wachowski sijoittuivat kärjen tuntumaan jo vuoden 1996 trillerillään Bound, mutta vasta tämä teos oli heidän todellinen läpimurtonsa. Keanu Reeves onnistuu kääntämään kömpelyytensä näyttelijänä vahvuudeksi tulkitessaan tulevaisuuden dystopiassa koneiden orjuutta vastaan nousevaa, aluksi epä- mutta lopuksi itsevarmaa messiasta. Puvustus, bullet time -tehosteet ja musiikkiraita ovat loistavia, vihreä värimaailma ampuu ehkä hiukan yli.

Antonia Bird: Ravenous
Jopa The Matrixiakin ällistyttävämpi, selvästi kauempaa takavasemmalta tuleva vuoden 1999 uutuus on tämä brittiläisen naisohjaajan (!) kauhudraama, joka sijoittuu Yhdysvaltain länsiosien erämaaseuduille 1800-luvun puolivälin tienoilla, ja jonka aiheena on ei enempää eikä vähempää kuin kannibalismi. Humoristinen suomenkielinen nimi Erämaa syö miestä sopii tavallaan hienosti tarinalle urallaan sivuraiteelle joutuneesta upseerista (Mementon Guy Pearce), joka saa komennuksen syrjäiseen linnakkeeseen. Ravenous on suuren osan aikaa vakava, mutta rikkoo oman tunnelmansa tarvittaessa surutta omalaatuisin mustan huumorin keinoin. Loistava musiikkiraita kruunaa vuoden omaperäisimmän mestariteoksen.


Trey Parker: South Park: Bigger, Longer & Uncut
Räävitön animaatiosarja South Park oli vuonna 1999 vielä melko tuore ilmiö. Se oli pyörinyt jenkkitelkkareissakin vasta pari vuotta, ja kun ne olivat juuri ne sen historian luovimmat, elokuvaversioltakin saattoi odottaa paljon. Se ylsi silti paljon korkeammalle kuin varmaan kukaan uskalsi edes odottaa. Kaikkien aikojen paras animaatioelokuva! Kaikkien aikojen paras musikaali! 399 fuck-sanaa noin 80 minuutissa! Ja kaiken huipuksi oikea aihe: amerikkalaisen elokuvasensuurin tekopyhyyden kritiikki, joka herjaa siinä sivussa valtavaa määrää muitakin nykymaailman ilmiöitä. Kaikki huipentuu loppukohtaukseen, jonka katsominen kuivin silmin on yksinkertaisesti mahdotonta.

Kahdentoista viiden tähden elokuvan jatkeeksi kelpaa ojentaa vielä neljä kunniamainintaa. Menköön niistä ensimmäinen brittiläisen Hollywood-ohjaaja Simon Westin The General's Daughterille, jossa muuten enimmäkseen unohdettavaa toimintahöttöä tehtaillut tusinatyöläinen onnistui lataamaan mysteeriinsä aitoa koskettavuutta. Vaikeana miehenä tunnetun Troy Duffyn The Boondock Saints puolestaan toi uutta pirteyttä toimintagenreen: kaikki vedettiin kieltämättä niin överiksi että hetkittäin se myös ärsytti, mutta tinkimätöntä näkemystä ei silti voi olla kunnioittamatta.


World cineman hienoimpia hetkiä oli puolestaan Takashi Miiken hillitön Audition, joka yhdisteli ikimuistettavin tavoin romanttista draamaa kidutuskauhuun. Pahaa aavistamattomalta katsojalta saattoivat ymmärrettävistä syistä lentää ryynit syliin viimeistään tarinan karaisevassa finaalissa. Tanskassa puolestaan saatiin aikaiseksi unohtumaton toimintakomedia I Kina spiser de hunde (Kiinassa syödään koiria), jonka ohjasi Lasse Spang Olsen. Toinen toistaan uskomattomampia käänteitä sisältävä rikostarina on kuin skandinaavista Tarantinoa. Kim Bodnia loistaa jälleen keskeisessä roolissa.

Kuten jo edellä mainittiin, koko vuoden 1999 top 5 on niin kovaa tasoa, että mikä hyvänsä elokuvista olisi edellisenä, selvästi heikompana elokuvavuotena 1998, yltänyt vuoden parhaaksi elokuvaksi. Samaan olisivat yltäneet vielä kolme seuraavaakin, eli nyt sijoille 6 - 8 jääneet The Green Mile, The Matrix ja American Pie.

Vuoden 1999 top 5:
1. American Beauty
2. South Park: Bigger, Longer & Uncut
3. Fight Club
4. Ravenous
5. Election

Jukka Halttunen

maanantai 12. marraskuuta 2012

2000

Jännityksellä odotetun vuosituhannen vaihteen jälkeinen elokuvavuosi oli edeltäjänsä tavoin laadukas. Olen pikku hiljaa kallistumassa sille kannalle, että vuoden 1999 elokuvien joukosta voidaan ehkä rimaa hipoen hyväksyä viiden tähden luokkaan kahdestoistakin nimike aiemmin mainitsemani 11:n jatkoksi. Tähän verrattuna vuosi 2000 pärjäilee aika hyvin yltäen sekin peräti kymmeneen viiden tähden suoritukseen. Pre-millennium tensionin vallassa tehdyt edellisvuoden elokuvat ovat kuitenkin etenkin kärkipään osalta keskimäärin vieläkin parempia kuin nämä - mikä ei tietysti tarkoita, etteivätkö nämäkin olisi hienoja. Aakkosjärjestyksessä:


Mary Harron: American Psycho
Bret Easton Ellisin vuoden 1991 romaani oli uskomattoman hieno lukukokemus, mutta sen äärimmäinen, kaikki siihen asti tunnetut rajat ylittänyt brutaali väkivaltaisuus tuntui tekevän siitä mahdottoman filmata elokuvaksi. Vaan eipä niin ollutkaan. Mary Harronin elokuvaversio joutuu tietysti väkivallan esittämisen suhteen tyytymään huomattavasti kesympään graafiseen ulkoasuun, mutta se ei haittaa, sillä ohjaaja onnistuu yhdessä käsikirjoittaja Guinevere Turnerin kanssa silti tavoittamaan kirjasta kaiken oleellisen. Sen henki tallentuu filmille ilman ylibrutaalia ulkoasuakin. Tuleva Batman Christian Bale nautiskelee pääosassa.

Alejandro González Iñárritu: Amores Perros
Meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun upea läpimurtoelokuva tuli vuoden 2000 elokuvaohjelmistoon aivan puun takaa, nimettiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaaksi, ja olisi varmaan palkinnon voittanutkin jos teoksen ilmiasu olisi ollut hieman siloitellumpi. Kolme karheaa nykypäivän Mexico Cityyn sijoittuvaa episodia kiertyvät hienosti yhden ainoan auto-onnettomuuden ympärille, jossa ne kaikki myös yhden ainoan kerran risteävät. Käsikirjoittaja Guillermo Arriaga tuntuu olleen ohjaajaakin merkittävämpi voimatekijä elokuvan taustalla, sillä tämän taso heikkeni selvästi kun parivaljakon tiet myöhemmin erosivat.


Kinji Fukasaku: Battle Royale
Nyttemmin jo trilogiaksi asti laajenemassa oleva Hollywood-hitti Nälkäpeli varasti koko aiheensa runsaan vuosikymmenen takaisesta japanilaisesta väkivaltaklassikosta, jolla oli sensuuriongelmia jopa yleensä sallivassa kotimaassaankin. Kuvitellussa lähitulevaisuudessa japanilaiset vanhemmat tuntevat itsensä niin uhatuiksi, että heidän on pidettävä kapinallinen nuoriso kurissa pakottamalla enemmän tai vähemmän summamutikassa valittu koululuokka kerran vuodessa veriseen, keskinäiseen kilpailuun. Oppilaiden on siinä tapettava toisiaan kunnes jäljellä on vain yksi henkiinjäänyt. Kankaalla koko ajan juokseva kuolemalaskuri pitää huolen siitä, että katsoja pysyy tilanteen tasalla ja tunnelmat muuttuvat loppua kohden alati kolkommiksi, etenkin kun käy ilmeiseksi että kylmä psykopatia on henkiinjäämisen paras tae.

Robert Zemeckis: Cast Away
Ennen hairahtumistaan tylsien motion capture -tietokoneanimaatioiden kalseankylmiin maailmoihin Robert Zemeckis teki toisenkin mestariteoksen todistaen, ettei Contact (1997) ollut pelkkä vahinko. Tom Hanks on amerikkalaisen kuriiriyhtiön työntekijä, joka joutuu lento-onnettomuuteen jossakin eteläisellä Tyynellämerellä, ja pelastuu sen ainoana henkiinjääneenä autiolle trooppiselle saarelle. Vuosiksi venyvä eristys kestää elokuvassakin pitkälti toista tuntia, ja saa päähenkilön ohella myös katsojan vieraantumaan sivistyksestä täydellisesti, millä on musertava vaikutus molempiin kun kotiinpaluun aika koittaa. Elämä sivistyksen keskellä on sillä välin mennyt eteenpäin, ja kuolleeksi luullun miehen menetykset ovat valtavia.


Stephen Frears: Fail Safe
Brittiohjaaja Stephen Frearsin teos taitaa olla ensimmäinen listoilleni päässyt tv-elokuva. Tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että sen kuvan muoto on 12 vuoden takaisista televisioista tuttu 4:3 - sen lisäksi elokuva on mustavalkoinen! Tämä tukee aihetta: Fail Safe on uusi versio Sidney Lumet'n vuoden 1964 trilleristä Pommin varjossa, jossa sen juonikuvion tavoin amerikkalaiset lähettävät vahingossa ydinasein varustetun pommikoneen hyökkäyslennolle kohti Moskovaa. Kylmän sodan aikaa muisteleva hieno uusi versio on miehitetty huippuluokan näyttelijöillä George Clooneysta Harvey Keiteliin, ja lopputulos toimii täysillä muistuttaen, miten pienestä ihmiskunnan tuho yhä edelleenkin on kiinni.

Ridley Scott: Gladiator
Kaikkiaan viidellä Oscarilla, mm. vuoden parhaana elokuvana palkittu muinaiseen Roomaan sijoittuva spektaakkeli muistutti yleisöjään terveellisesti siitä, miksi elokuvateattereita alun alkaen alettiin rakentaa. Tekohetkellä varsin epäsuositun aiheen nosti yleiseen suosioon itsestään supertähden hetkessä tehnyt karismaattinen Russell Crowe, jonka motiivi tehdä sankaritekoja roomalaisella gladiaattoriareenalla on varsin samanlainen kuin Mel Gibsonilla Braveheartissa viisi vuotta aiemmin. Jotkut suhtautuvat elokuvaan väheksyen, koska sen romanttinen teema tarjoaa kosketuspinnan myös muuten verisiä taistelelokuvia yleensä välttäville naisyleisöille, mutta toisaalta juuri tämä teema tekee lopputuloksesta niin ainoalaatuisen muistettavan.


Christopher Nolan: Memento
Lontoolaissyntyinen ohjaajanero Christopher Nolan teki pitkän debyyttinsä jo vuonna 1998 mustavalkoisella indie-elokuvalla Following, mutta se jäi silloin kaikilta huomaamatta. Takaperoisessa järjestyksessä kerrottu toinen ohjaustyö sen sijaan huomattiin ja se näkyy nytkin olevan IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla peräti sijalla 34. Mementon päähenkilö on vaimonsa murhaajaa etsivä ja kostoa hakeva yksinäinen mies, joka ei oudon aivovaurionsa takia kykene muodostamaan pitempikestoisia muistikuvia. Tässä luonteva syy kertoa kiehtova mysteeri takaperin: päähenkilö ei muista, katsoja ei tiedä. Loppuratkaisusta päädytään tarinan yllättävään lähtöpisteeseen.

Darren Aronofsky: Requiem for a Dream
Täsmälleen Nolanin tavoin myös newyorkilainen Darren Aronofsky teki oman pitkän debyyttinsä jo vuonna 1998 mustavalkoisella indie-elokuvalla Pi, joka sekin jäi silloin kaikilta huomaamatta. Tämä toinen ohjaustyö sen sijaan huomattiin, tosin IMDb:n kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla ollaan tällä hetkellä "vasta" sijalla 72. Hubert Selby Jr:n romaaniin perustuva riippuvuuksien kuvaus on armottoman päällekäyvä tyylikokeilu, joka saattaa joillekin näyttäytyä kikkailunakin. Loistavan Ellen Burstynin tappio naispääosa-Oscar-kisassa Julia Robertsille (Erin Brockovich, yksi tähti) kuuluu palkintogaalan historian noloimpiin hetkiin.


Steven Soderbergh: Traffic
Kamalan Erin Brockovichin tekijä palkittiin vuoden parhaasta ohjauksesta onneksi tästä toisesta elokuvastaan, joka onkin kiistaton mestariteos. Amerikkalaista huumeongelmaa tarkasteleva massiivinen eepos jakautuu luontevasti kolmeen episodiin, jotka kulkevat ristikkäin koko elokuvan noin kahden ja puolen tunnin kestoajan: tarkasteluun pääsevät niin huumausaineiden tuotanto-, jakelu- kuin käyttäjäporraskin. Lopputulos edustaa aikansa hienointa amerikkalaiselokuvaa. Meksikolais-amerikkalainen näyttelijäensemble tekee hienoa työtä. Eri jaksojen värimaailmakoodaus tosin ampuu ehkä hiukan yli.

Curtis Hanson: Wonder Boys
Myös Trafficissa nähty Michael Douglas pääsee irroittelemaan kunnolla paitsi vuoden 2000, myös yhdessä koko jo päättyneen ja alkavankin vuosikymmenen nautittavimmista draamakomedioista. Douglas tulkitsee yhden talvisen viikonlopun aikana tapahtuvassa elokuvassa toista romaaniaan kirjoittavaa mutta sen kanssa ongelmissa olevaa professoria, jonka lähipiiriä kansoittavat taitelijasielut tuovat kukin tarinaan omat eriskummalliset piirteensä. Curtis Hanson raivasi tiensä Hollywood-ohjaajien ehdottomaan a-sarjaan kolme vuotta aiemmin rikossaagalla L. A. Confidential, mutta teki hienoimman ja nautittavimman elokuvansa vasta nyt.


Vuoden kaksi kunniamainintaa menevät Sam Raimille ja, yllätys yllätys, Brett Ratnerille. Raimin The Gift on nautittava, hiukan romaanin oloinen kertomus naisesta, joka pystyy ehkä psyykkisillä voimillaan ratkaisemaan pikkukaupunkia vaivaavan murhamysteerin. Se muodostaa eräänlaisen parin ohjaajan edellisen maalaisdraaman A Simple Plan (1998) kanssa, vaikkei sen tasolle ylläkään. Ratner puolestaan saa tunnustuksensa fantasiadraamastaan The Family Man, joka onnistuu epäilyttävästä alkuasetelmastaan ja huonosta alustaan huolimatta kääntymään koskettavaksi kuvitelmaksi siitä, mitä meistä kukin saattaisi tehdä jos voisi palata takaisin aikuisuutensa alkuun tekemään eri valinnat kuin silloin.

Vuoden 2000 top 5:
1. Cast Away
2. Wonder Boys
3. Requiem for a Dream
4. Traffic
5. Gladiator

Jukka Halttunen

tiistai 6. marraskuuta 2012

1994

Seuraavaksi käydään rohkeasti todella hankalan elokuvavuoden kimppuun. Tasan 18 vuotta sitten saimme nauttia erinomaisesta elokuvatarjonnasta, jonka joukosta oli helppo löytää peräti kymmenen viiden tähden elokuvaa. Niistä etenkin viiden parhaan paremmuusjärjestykseen asettaminen on kuitenkin uskomattoman vaikeaa, enkä vielä nyt kirjoittamista aloittaessanikaan ole aivan varma niiden järjestyksestä. Onneksi kaikki sentään tulevat jutun lopussa edes mainittua nimeltä, minkä ne totisesti ansaitsevat, koska säännöt sanovat että listataan top 5 silloin kun viittä tähteä esiintyy vuoden tarjonnassa vähintään kymmenen kappaletta...


Vuoden parhaan elokuvan Oscarilla palkittiin Robert Zemeckisin surkuhupaisan typerä Forrest Gump, todennäköisesti kaikkien aikojen ääliömäisin valinta etenkin kun otetaan huomioon, että sitä vastaan kilpailivat Pulp Fictionin ja The Shawshank Redemptionin kaltaiset modernit klassikot. Jälkimmäinen on jo pitkään keikkunut Internet Movie Databasen kaikkien aikojen parhaan elokuvan listan ykköspaikalla; edellisen taas valitsivat kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi kotimaisen Episodi-lehden lukijat omana päätoimittaja-aikanani vuonna 2006.

Molemmat nimeltä mainitut klassikkoelokuvat luonnollisesti myös sisältyvät paitsi kymmenen viiden tähden elokuvani joukkoon, myös tuohon erityisen hankalaan top viiteen, jonka järjestelemistä edelleen mietin. Käydään siis perinteiseen tapaan lävitse vuoden kärkitarjonta aakkosjärjestyksessä, niin eiköhän tuo top viidenkin lopullinen järjestys valkene viimeistään kyseisistä elokuvista kirjoittaessa.


Phillip Noyce: Clear and Present Danger
Aseita ja isompiakin asejärjestelmiä insinöörimäisesti tuntevan jenkki Tom Clancyn romaaniin perustuva Isku Kolumbiaan on yksi koko 1990-luvun loistavimmista viihde-elokuvista, joka jäi näillä näkymin Harrison Fordin viimeiseksi hyväksi elokuvaksi. Komeat jäähyväiset Harrisonilta, joskin hänen nyhverömäisesti tulkitsemansa CIA-analyytikko Jack Ryan on selkeästi heikointa mitä tämä todella korkean tason juonittelujen täyttämä, herkeämättömän kiinnostava trilleri pystyy katsojalle tarjoamaan. Elokuva kestää lähemmäs kaksi ja puoli tuntia, ja silti sen vain toivoisi edelleen jatkuvan, kuten hienon romaanin jonka maailmasta ei haluaisi joutua poistumaan.

Tim Burton: Ed Wood
Ensikatselulla Tim Burtonin upea ohjaajaelämäkerta tuntui helposti vuoden parhaalta elokuvalta. Mustavalkokuvauksella kerrottu tarina maailman huonoimmaksi ohjaajaksi mainitusta Woodista on pelkästään positiivinen kokemus: miehen lannistumattomuus ja toisaalta sekä hänen että hänen lähipiirinsä täysin ennakkoluuloton suvaitsevaisuus kaikkea erilaista kohtaan tuo hyvän mielen jokaisella katselukerralla, ja Burton todella osaa huipentaa elokuvansa. Myös käsikirjoitus on mestarillinen: Scott Alexander ja Larry Karaszewski saivat jo yhden viisi tähteä vuonna 1996 (The People vs. Larry Flynt), ja kolmaskin vastaavanlainen kunniamaininta odottaa heitä vuoden 1999 kohdalla kunhan sinne asti päästään...


Edward Zwick: Legends of the Fall
Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, Brad Pitt oli vuonna 1994 todella IHQ! Se on saattanut saada monet miespuoliset elokuvafanit, joita tämän patsastelulta tuntunut esiintyminen on ärsyttänyt, missaamaan sen tosiasian että Legends of the Fall on myös ensimmäinen todellinen mestariteos miehen filmografiassa - jatkoa toki seurasi heti seuraavana vuonna peräti kaksin kappalein. Loistavasti kuvattu ja näytelty suuri eepos 1900-luvun alun lännestä on sekin kuin komeasti rönsyilevä romaani, jonka reilusti yli kaksituntinen pituus tuntuu sen loppuessa liian lyhyeltä. Suuria tunteita, järkyttäviä ihmiskohtaloita ja Anthony Hopkins ylinäyttelemässä loppua kohden koko ajan enemmän! Mitä muuta voisi enää toivoa?

Luc Besson: Léon
Ranskalaisohjaaja Luc Bessonin uran ylivoimaisesti suurin mestariteos teki Natalie Portmanista tähden jo teini-ikäisenä. Tarina jo Nikitassa (1990) vilahtaneesta italialaisesta palkkamurhaajasta (Jean Reno myöskin läpimurtoroolissaan) New Yorkissa oli monissa kohden surumielinen, mutta sisälsi myös leuat auki loksauttavalla taidolla toteutettuja toimintakohtauksia ja oli yllättävän pidäkkeetön myös väkivallan esittämisen suhteen. Eric Serran hieno musiikkiraita viimeisteli modernin mestariteoksen. Director's Cut -nimikkeellä julkaistua äpäräversiota kannattaa varoa ja katsoa mieluummin tematiikaltaan paljon ehjempi alkuperäinen teatteriversio.


Ole Bornedal: Nattevagten
Mestarillinen tanskalainen kauhuelokuva palkitsi elokuvayleisöt yhdellä kertaa usealla tavalla. Nimellistä päähenkilöä näyttelevä Nikolaj Coster-Waldau (kuvassa) pääsi Hollywoodiin saakka; hänen maanista kaveriaan näytellyt Kim Bodnia esiteltiin suurelle yleisölle ensi kertaa; ja olihan itse tarinakin kummallisista tapahtumista nuoren miehen öisin valvomalla ruumishuoneella harvinaisen makaaberi ja aidosti pelottava samanaikaisesti. Tanskalaiset ovat hallinneet Skandinavian elokuvakenttää näistä ajoista alkaen, eikä loppua näy.

Oliver Stone: Natural Born Killers
Pakko myöntää, etten itsekään ensi katselulla ymmärtänyt yhden siihenastisista suosikkiohjaajistani, Oliver Stonen sarjamurhaajaelokuvaa. Ei sitä tunnu ymmärtävän kovin moni muukaan. Näin ensi kerralla leikatun teatteriversion, mutta ongelma ei oikeastaan ollut siinä. Stonen ääriaggressiivinen nykyajan erityisesti mediaan kohdistuva kritiikki on niin päällekäyvä ja hyperaktiivinen, että useampi katselu tarvitaan pelkästään kaiken nähdyn sulatteluun. Ja kun tuo sulattelu on tehty, jäljelle jää vain yksi oikea reaktio: julistaa elokuva suureksi mestariteokseksi.


Ron Howard: The Paper
Yksi Hollywoodin suosikkiohjaajista, Onnen päivien Richie Cunningham on palkittu jopa parhaan ohjaajan Oscarilla yhdestä onnettomimmista räpellyksistään, mutta hänen koko uransa paras ohjaustyö on monilta mennyt ohitse huomaamatta. The Paper on aivan nerokkaasti kirjoitettu ja hienon näyttelijäryhmän tulkitsema tarina yhdestä ainoasta todella kovavauhtisesta vuorokaudesta newyorkilaisen sanomalehden toimituksessa. Elokuva nojaa nasevaan dialogiin ja ehtii siinä sivussa kritisoida median maailmaakin, joskin huomattavasti lempeämmin kuin Oliver Stone.

Quentin Tarantino: Pulp Fiction
Ensin Cannesin elokuvajuhlien Kultaisella palmulla ja sittemmin myös käsikirjoitus-Oscarilla palkittu Quentin Tarantinon ilman muuta suurin klassikko tuli elokuvan maailmaan juuri oikeaan aikaan ja yhdisti nautittavaksi keitokseksi lukuisan määrän elementtejä. Rikotut aikatasot, pop-kulttuurin tuntemus ja palvonta, coolisti pukeutuvat ja puhuvat rikolliset, pidäkkeetön väkivallan kuvaus aina tarpeen tullen, poikkeuksellinen kunnianhimo käsikirjoituksen laajuudessa, aluksi tavallisilta tuntuvien tilanteiden överiksi paisuttaminen jne. Pulp Fiction on Star Warsin tavoin niitä elokuvia, joista on vaikea enää kirjoittaa mitään, koska varmaankin kaikki on jo sanottu. Viiden tähden mestariteos joka tapauksessa.


Frank Darabont: The Shawshank Redemption
Stephen Kingin pitkään novelliin / miniromaaniin perustuva vankilatarina on osoittautunut vuosien saatossa IMDb:n äänestäjien ykkössuosikiksi, ohittaen jopa Kummisedän (1972). Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä syyttömänä vankilaan joutuvan miehen tarina on riipaisevaa, suurta elokuvaa jossa sivuhenkilöiden merkitys tuntuu ajoittain kasvavan päähenkilönkin ohitse. Itse en ole koskaan ollut täysin tyytyväinen elokuvaversion kirjasta poikkeavaan loppuratkaisuun, joka toivon teemasta poiketen tarjoaa sen täyttymyksen. Mutta en siltikään voi kieltää etteikö kyseessä olisi yksi koko vuosikymmenen loistokkaimmista, syvimmin tyydyttävistä katselukokemuksista.

Andrew Fleming: Threesome
Vuoden nautittavin draamakomedia tuntuu ainakin IMDb:n keskiarvon perusteella joko menneen äänestäjiltä ohi tai tulleen jollakin tapaa väärinymmärretyksi. Harva elokuva koko 1990-luvulla on näin osuvasti tavoittanut ne tunnot, joita kotoa juuri pois muuttaneet nuoret aikuiset käyvät läpi opiskelujensa alkuvaiheissa. Taakse jäänyt elämä vanhempien valvonnan alla on menneisyyttä, kaikki on tässä hetkessä ja nyt: vapaana kokeilemaan ja kokemaan, nauttimaan omasta itsenäisyydestä. Jopa se, joka ei aivan tällaista tilannetta ole koskaan kokenut, pystyy samastumaan itsenäisyyden ja uusien ystävien löytämisen huumaan.


Nykyään tuntuu vaikealta uskoa, että Steven Seagalin elokuvat eivät 18 vuotta sitten ainoastaan saaneet teatterilevitystä, vaan lisäksi Seagal sai itse jopa ohjata yhden merkkiteoksistaan. Toinen vuoden kunniamaininnan ansaitsevista elokuvista, On Deadly Ground esittelee sankarimme ennaltaehkäisemässä ympäristötuhoja Alaskassa. Hänen pitkä loppupuheenvuoronsa ei voine olla tuomatta kyyneliä katsojan silmiin - toki vääristä syistä, mutta kuitenkin.

Vuoden toinen kunniamaininnan arvoinen elokuva on Mike Newellin sataprosenttisen brittiläinen romanttinen komedia Four Weddings and a Funeral, joka ei ehkä ole taide-elokuvan ystävien makuun (kenties toisin kuin edellä esitelty Seagal-elokuva), mutta jolle on pakko antaa tunnustusta loistavasta käsikirjoituksesta ja hauskoista roolisuorituksista, jotka vielä hetkellisesti valoivat uutta uskoa lajityyppiin ennen sen täydellistä romahdusta vuosikymmenen lopulla.

Ennen kuin siirrymme vaativaan tehtävään asetella vuoden 1994 viisi parasta elokuvaa oikeaan järjestykseen, annamme vielä Forrest Gumpille yhden tähden ja paheksumme syvästi niitä hölmöjä amerikkalaisia, jotka tekivät Oscar-äänestyksessä näin urpon valinnan. Sitten kunniataulukon pariin.

Vuoden 1994 top 5:
1. The Shawshank Redemption
2. Legends of the Fall
3. Ed Wood
4. Léon
5. Pulp Fiction

Jukka Halttunen

maanantai 5. marraskuuta 2012

1977

Otetaanpa vaihteeksi käsittelyyn keskimäärin hieman heikompitasoinen elokuvavuosi, vertailukohdaksi kovatasoisemmille. Edes klassikon asemaan nopeasti noussut alkuperäinen Star Wars ei muuta muuksi sitä seikkaa, että vuonna 1977 elokuvalliset ilonaiheet jäivät lukumäärältään kohtalaisen vähäisiksi. Olen muistiinpanojeni mukaan nähnyt 67 tuona vuonna ensi-iltansa saanutta elokuvaa, ja niistä vain neljä yltää täysiin pisteisiin eli viiteen tähteen - onnistumistiheys jää siis melko tarkasti kuuden prosentin tasolle. Tämä on alle puolet esimerkiksi aiemmin käsitellyn vuoden 1971 lukemasta.


Sitäkin harmillisempaa on, että kyseiset neljä vuoden 1977 täysosumaa eivät ole yleiseltä tasoltaan mitenkään poikkeuksellisen loistokkaita. Jos ne asetettaisiin samalla viivalle vaikkapa vielä käsittelemättä olevien saman vuosikymmenen huippuvuosien kuten 1972 ja 1974 kärkipään tarjonnan kanssa, kävisi nolosti. Mutta en silti halua ryhtyä vähättelemään niitä: vaikka seuraavat neljä elokuvaa eivät kuulukaan valmistumisvuosikymmenensä terävimpään kärkeen, ovat ne silti huippupisteensä ansainneet ja kuuluvat yleissivistykseen.

Cesare Canevari: Gestapo's Last Orgy
Italiassa villitykseksi muodostuneen natsieksploitaation suhteellisen lyhytaikaiseksi jäänyt riemukulku huipentui nimenomaan vuoteen 1977, jolloin valmistuivat lajityypin todelliset huipputeokset. Niistä pitää mainita tämän elokuvan lisäksi myös Luigi Batzellan vavahduttava Beast in Heat sekä Fabio De Agostinin enemmän draamapainotteinen Red Nights of the Gestapo. Lajityypin ikiaikainen ykkönen on kuitenkin Cesare Canevarin mestariteos Gestapo's Last Orgy, josta tekee muistettavan ohjaajan täysin odottamaton päätös - ja myös kyky - tehdä elokuvaansa oikea käsikirjoitus ja aidosti koskettavia henkilöhahmoja. Päähenkilö Lisellä on uskottava motiivi ja samastuttavia luonteenpiireitä. Hänen suhteensa keskitysleirin komendanttiin on kompleksinen ja aidontuntuinen, ja voi sitä kivisydäntä joka ei purskahda itkuun, kun tarina päätyy vuosia leirikokemusten jälkeen odottamattomaan, traagiseen, mutta myös täysin loogiseen ja uskottavaan loppuratkaisuunsa. Canevarin elokuva ei häpeä vähääkään muiden eurooppalaisten taide-elokuvien joukossa.


David Cronenberg: Rabid
Eri elokuvavuosien vakiovieras, kanadalainen body horror -mestari David Cronenberg teki ensimmäisen viiden tähden elokuvansa vuonna 1977. Kieltämättä liikutaan vielä luokituksen alarajalla, ja Cronenberg on sittemmin yltänyt paljon hallitumpiinkin suorituksiin, mutta Rabidin lohduton maailmanlopuntunnelma vie mukaansa aina yhtä tehokkaasti ja nuoren shokkielokuvantekijän asenne on alusta saakka kohdallaan. Pornotähti Marilyn Chambers suorituu moitteettomasti keskusroolistaan nuorena naisena, josta plastiikkakirurginen kokeilu tekee vastoin hänen omaa haluaan verenjanoisen hirviön. Verenjano lähtee leviämään hallitsemattomana epidemiana olympialaisten jälkeisessä, kylmän kuulaassa ja syksyisessä Montrealissa.

Peter Carter: Rituals
Sekä ennen tätä elokuvaa että myös sen jälkeen tuntemattomana pysytellyt brittiohjaaja Peter Carter onnistuu sellaisessa, mitä kauhuelokuvan kentässä harvemmin edes yritetään. Hän kykenee luomaan piinaavaa jännitystä jättäen shokkien annostelemisen äärimmäisen vähälle ja paljastamalla hirviönsä vasta aivan viimeisessä kohtauksessa. Ja millainen hirviö sitten nähdäänkään! Ryhmä lääkäreitä - siis puolustuskykyisiä, raavaita miehiä - päätyy erämaaretkellään tuntemattoman metsän kulkijan vainoamaksi, ja tällä onkin heidän varalleen todella kammottavia suunnitelmia. Tunnelmallinen kauhu ei ole montaakaan kertaa elokuvan historiassa ollut näin totaalisen tehokasta ja viimeiseen asti puristavaa.


George Lucas: Star Wars
Nuoren ja lahjakkaan George Lucasin upeasta avaruusseikkailusta on jokseenkin mahdotonta kirjoittaa mitään, mitä siitä ei olisi jo aiemmin kirjoitettu, ja kertoa mitään, mitä siitä ei jo ennestään tiedettäisi. Todettakoon siis vain, että se on totta kai yksi oman aikansa vaikutusvaltaisimmista amerikkalaisista viihde-elokuvista, ja että sille ojennettavat viisi tähteä kuuluvat luonnollisesti sille alkuperäiselle versiolle, jota ei ole sittemmin uudelleen ja uudelleen raiskattu erilaisin täydellisen tarpeettomin digitaalisin korjauksin.

Vuoden kaksi kunniamainintaa kuuluvat westerneistään parhaiten tunnetun Sam Peckinpahin vaikuttavalle sotaelokuvalle Cross of Iron sekä Robert A. Endelsonin luvattoman huonosti tunnetulle väkivaltaisen b-elokuvan pikkuklassikolle Fight for Your Life. Kumpainenkin tavoittaa omalla tavallaan jotakin hyvin oleellista siitä, miten ja miksi meidän ihmisten väliset perustavaa laatua olevat eroavaisuudet voivat ajoittain johtaa hirmuisiin tekoihin.

Vuoden 1977 top 3:
1. Gestapo's Last Orgy
2. Rituals
3. Star Wars

Jukka Halttunen

lauantai 3. marraskuuta 2012

The Tree of Life

USA 2011
Ohjaus ja käsikirjoitus: Terrence Malick
Pääosissa: Brad Pitt, Jessica Chastain, Sean Penn, Hunter McCracken




Amerikkalaisen auteur-ohjaaja Terrence Malickin odotettu uutuus The Tree of Life voitti Kultaisen palmun Cannesissa toukokuussa 2011. Suomen ensi-iltansa se sai 26. elokuuta samana vuonna, ja sai osakseen toinen toistaan ylistävämpiä arvioita. Elokuvaa kutsuttiin koko 2000-luvun hienoimmaksi, ja sen uskottiin jäävän elokuvan historiaan yhtenä koko taiteenlajin upeimmista saavutuksista. Kuluvan vuoden alussa se huomioitiin vielä kolmella raskaan sarjan Oscar-ehdokkuudella: parhaan elokuvan, ohjauksen ja kuvauksen palkinnot jäivät kuitenkin saamatta.

Malick tunnetaan eksentrisenä taitelijana, joka ei anna haastatteluja tai ylipäänsäkään esiinny julkisuudessa. Hän loi maineensa heti hienolla esikoiselokuvallaan Badlands (1973) ja sementoi sen viisi vuotta myöhemmin kehutulla draamalla Days of Heaven (1978). Todellisen legendan hän teki itsestään kuitenkin vasta kadottuaan tämän jälkeen elokuvan maailmasta kokonaan peräti kahdeksi vuosikymmeneksi. Kolmas ohjaustyö oli eksistentialistinen sotaelokuva The Thin Red Line (1998), johon Hollywoodin tähdet pyrkivät suorastaan jonossa siten, että heitä riitti elokuvasta poisleikattavaksi asti.


Sotaelokuvaa seurasi seitsemän vuoden tauko ennen mestarillista historiallista eeposta The New World (2005). Tämän jälkeen harvakseltaan töitä tehnyt ohjaaja muuttui yhtäkkiä todelliseksi työmyyräksi. Tässä arviossa käsiteltävä The Tree of Life tuli ensi-iltaan siis 2011, sitä seurannut draama To the Wonder tämän vuoden puolella, ja ensi vuodeksi on luvassa jopa kaksi uutta ohjausta: dokumentti Voyage of Time josta lisää hetken päästä, sekä draamaelokuva Knight of Cups. Näiden lisäksi seuraavankin, arviolta vuonna 2014 ensi-iltaan tulevan, toistaiseksi nimeämättömän teoksen kuvaukset ovat käynnistyneet.

The Tree of Life on siis Malickin vasta viides pitkä elokuva, vaikkakin jatkoa on tulossa kovaa vauhtia. Ohjaajan aiemmatkin elokuvat ovat saaneet osakseen paljon kehuja, hyvin suurelta osin aiheellisesti. Mutta miten on tämän Cannes-palkitun elokuvan laita? Onko se Kultaisen palmun ja Oscar-ehdokkuuksien arvoinen, vai kehutaanko legendaksi itsensä nostaneen ohjaajan töitä vain vanhasta muistista? Vastauksia tähän on varmaan saman verran kuin vastaajiakin, mutta ainakin omasta mielestäni on olemassa painavia syitä kyseenalaistaa juuri tämän elokuvan nerokkuus - toki kyseenalaistaisin myös yhden sen edeltäjistä.


The Tree of Lifen rakenne on karkeasti seuraava:
- Ensimmäiset puoli tuntia: johdanto, maailmankaikkeuden synty, dinosaurusten nousu ja tuho
- Seuraavat hiukan yli puolitoista tuntia: omaelämänkerrallista draamaa 1950-luvun Teksasissa
- Viimeiset noin 15 minuuttia: lopettelu, maapallon tuho

Elokuvan ensimmäinen ja viimeinen vaihe edustavat jokseenkin täydellistä elokuvaa, joka on kaikki mahdolliset ylisanansa ansainnut. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen elokuvan ystävä onkin suorastaan ekstaasissa - mutta sitten seuraa puolentoista tunnin mittainen draamaosuus, joka on lievästi sanottuna ongelmallinen. Vasta viimeinen vartti palauttaa elokuvan jälleen mestariluokkaan, mutta voiko se enää mitenkään saada anteeksi sitä edeltänyttä loputtoman pitkää, täydellisen epäkiinnostavaa draamajaksoa?


Jotta aiheeseen saataisiin hieman perspektiiviä, verrataanpa aluksi elokuvan edelläkuvattua rakennetta siihen varhaiseen raakaversioon, josta Ain't It Cool News raportoi pari vuotta sitten. Sen pituus oli kolmen tunnin luokkaa, ja rakenne jonkin verran mielenkiintoisempi:
- Ensimmäiset 45 minuuttia: johdanto, maailmankaikkeuden synty, dinosaurusten nousu ja tuho
- Seuraavat hiukan yli puolitoista tuntia: omaelämänkerrallista draamaa 1950-luvun Teksasissa
- Viimeiset 45 minuuttia: lopettelu, maapallon tuho

Tässä versiossa muut kuin 1950-luvun draamajaksot olisivat siis saaneet osakseen puolet koko elokuvan kestoajasta. Jopa upea aloitus olisi kestänyt pitempään ja saanut perusteellisemman käsittelyn, mutta sitäkin merkittävämpää on, että valmiissa elokuvassa huitaisten ja pikavauhtia käsitelty maapallon tuho ja oletettavasti myös maailmankaikkeuden supistuminen olisi nähty kunnollisessa laajuudessa. Valmiissa elokuvassa esimerkiksi auringon paisuminen punaiseksi jättiläistähdeksi ja siitä seuraava maapallon nielaiseminen menee ohitse niin nopeasti, ettei moni katsoja ehdi ehkä edes tajuta mitä kuvassa tapahtuu. Ylipäänsäkin tälle maapallon lopulle uhrataan valmiissa elokuvassa aikaa hädin tuskin kaksi minuuttia, vaikka se on vähintään yhtä kiinnostavaa kuin komean klassisen musiikin säestyksellä nähtävät universumin alkuvaiheet.


AICN:n kuvauksen perusteella elokuvan rakenne vaikutti kutkuttavan kunnianhimoiselta. Ensin kuvataan kolme varttia sitä miten universumi syntyy ja elämä maapallolla saa alkunsa. Sen jälkeen seuraava merkittävä tapahtuma on, totta kai, Terrence Malickin syntymä ja kasvu kohti aikuisuutta 1950-luvun amerikkalaisella maaseudulla. Tämän jälkeen maailmankaikkeus alkaa supistua ja maapallokin tulee auringon nielaisemaksi, minkä jälkeen kaikki päättyy. Tämän komeampaan egotrippiin ei moni taiteilija pystyisi.

Malick onnistui kuitenkin mokaamaan tuon. Valmiissa elokuvassa alkujaksoa on lyhennetty jonkin verran ja loppujaksoa oikein todella reippaasti. Tämä jättää elokuvan painopisteen sen keskimmäiseen osaan, joka on ylivoimaisesti vähiten kiinnostava. Ongelmana on, ettei Malickin lapsuutta kuvaava vaihe sisällä minkäänlaista draaman kaarta. Mikä sinänsä on täydellisen ymmärrettävää, koska kenenpä meistä elämä sellaisia sisältäisi. Elämä ja elokuva ovat kuitenkin kokonaan eri asioita. Sen mikä elämästä puuttuu, elokuva tarvitsee.


(Huom! Ylläolevassa kuvassa punaiseksi jättiläiseksi paistunut aurinkomme lopultakin nielaisee maapallon.) Malickin isä on kova ja lapsiinsa tunteettomasti suhtautuva Brad Pitt. Hänen äitinsä on puolestaan kaunis, herkkä, tunteellinen ja dinosaurusten tapaan armollinen Jessica Chastain. Hiukan yli puolentoista tunnin mittaisen arkikuvauksen aikana kummankaan heistä roolihahmo ei muutu tai kehity millään tavalla. Jäätyään jakson aivan lopussa työttömäksi Pittin hahmo sentään tuntuu katuvan kovuuttaan, mutta ei sittenkään osoita mitään halua muuttumiseen. Kuka jaksaa edes kiinnostua, saati liikuttua tällaisesta?

Vastaus on ilmiselvä: tietenkin ohjaaja Malick itse! Hänelle draamajakso on suoraa jatkumoa maailman syntymiselle. Hän on kokenut tuon kaiken omakohtaisesti, ja sen kuvaaminen elokuvan muodossa soittaa varmastikin äärimmäisen herkkiä kieliä hänen taitelijan sielussaan. Hänessä jakson ei tarvitse pystyä nostattamaan minkäänlaisia myötäelämisen tuntoja, koska ne elävät hänessä jo valmiiksi. Meillä muilla on pikkuisen vaikeampaa, koska tyrannimaisen isän ja enkelimäisen äidin vastavoimien varaan rakentuva draama ei tarjoa minkäänlaista tarttumapintaa. Asetelma on jo alun alkaen kliseisen tuttu, eikä kehity puolentoista tunnin aikana millään tavoin mihinkään suuntaan.


Koomisen analogian tälle tarjoavat suomalaiset sotaelokuvat, joissa ei myöskään ole koskaan nähty tarpeelliseksi pyrkiä herättämään katsojissa tunteita dramaturgisin keinoin. Ei ole koskaan tarvinnut. Sodan nähnyt sukupolvi on saapunut katsomoihin nuo tunteet valmiiksi pinnassa. Tuloksena tästä on ollut esimerkiksi täydellisen ikävystyttävän Tuntemattoman sotilaan yliarvostaminen yhdeksi parhaista kotimaisista elokuvista koskaan. Onko kukaan koskaan nähnyt pitkäveteisempää sotafilmiä kuin Talvisota?

Malick on The Tree of Lifessa sortunut samaan syntiin kun kotimaiset sotaelokuvien tekijät. Koska hänen omat tunteensa ovat olleet valmiiksi pinnalla kuvattuun aiheeseen liittyen, hän on erehtynyt kuvittelemaan, että siirtymät maailmankaikkeuden synnystä hänen omaelämäkertaansa ovat onnistuneita ja katsojat seuraavat mukana tunteet yhtä vereslihalla kuin hänellä itsellään johtuen aiheen omakohtaisuudesta. Mutta näinhän se ei tietenkään oletusarvoisesti toimi, ja vielä vähemmän silloin kun kyseinen jakso on toteutettu ilman edellämainittua draaman kaarta ja henkilöhahmojen kehitystä.


The Tree of Life olisi voinut toimia jonkin verran paremmin, jos Malick olisi elokuvaa leikatessaan päätynyt suurin piirtein seuraavanlaiseen rakenteeseen:
- Ensimmäiset 45 minuuttia: johdanto, maailmankaikkeuden synty, dinosaurusten nousu ja tuho
- Seuraavat korkeintaan puoli tuntia: omaelämänkerrallista draamaa 1950-luvun Teksasissa
- Viimeiset 45 minuuttia: lopettelu, maapallon tuho

Näin elokuvan kestokin olisi pysynyt hillitysti kahdessa tunnissa. Mutta tällainen elokuva ei tietysti olisi enää toiminut ohjaajan egotrippinä. Valitettavasti Malickin into tehdä elokuvia kiihtyvällä tahdilla tuntuu kertovan äkillisesti heränneestä innosta kertoa lisää ohjaajan omasta elämästä. To the Wonderin päähenkilö on varttuneempi Malick, joka muuttaa Days of Heavenin valmistumisen jälkeen Pariisiin ja rakastuu siellä Olga Kurylenkoon. Sen jälkeen hän palaa takaisin Amerikkaan ja rakastuu siellä Rachel McAdamsiin. Lieneekö tämäkään yhtään kiinnostavampaa kuin ohjaajan monotonisen tylsä lapsuus.

Ylipäänsäkin jos taiteilija haluaa teoksissaan kertoa enemmän henkilökohtaisista haasteistaan ja ongelmistaan kuin yleisönsä vastaavista, hän on aika pahasti hakoteillä. Ketä kiinnostavat nimenomaan Malickin kokemat vaikeudet? Taiteilijan ei tulisi nostaa itseään taiteensa keskiöön. Aivan samaan tapaan Stephen King muuttui kertaluokkaa vähemmän kiinnostavaksi alkaessaan kirjoittaa kirjoja niiden kirjoittamisen vaikeudesta. Ketä kiinnostaa?


The Tree of Lifen alun ja lopun loisteliaat maailmankaikkeuden syntyä ja kuolemaa kuvaavat jaksot eivät kuitenkaan ehkä menneet täysin hukkaan vaikka niitä nähtiinkin vain rajoitetusti valmiissa elokuvassa. Leikattuaan ne pois Malick otti ne kuitenkin talteen ja aikoo ilmeisesti käyttää ne ensi vuoden puolella valmistuvaksi odotetussa dokumentissaan Voyage of Time, jonka aiheena ovat nimenomaan maailmankaikkeutemme synty ja tuho. Se mitä emme saaneet nähdä osana ohjaajan elämäntarinaa, saa siis uuden tilaisuutensa tässä muodossa. Dokumentin kertojanääninä tulevat tiettävästi toimimaan Brad Pitt ja Emma Thompson.

Lopullisessa muodossaan The Tree of Life lienee hämännyt Cannesin tuomaristoa upeilla alullaan ja lopullaan, mutta kokonaisuutena se on äärimmäisen pitkäveteinen elokuva, joka kamppailee ohjaajan huonoimman elokuvan tittelistä yhdessä Days of Heavenin kanssa. En osaa ottaa kantaa kumpi näistä on heikompi esitys, koska en kahdellakaan yrityksellä ole vielä jaksanut katsoa Days of Heavenia loppuun saakka. Nämä kaksi teosta poislukien Malickin tuotanto on kuitenkin esimerkillisen loistava, mikä on koko ajan syytä muistaa. The Tree of Life epäonnistuu tasoilla, joille useimmat nykyohjaajat eivät edes yritä kurottaa, eivätkä niihin varmasti yltäisikään.

Jukka Halttunen

maanantai 29. lokakuuta 2012

1984

Orwellin vuonna 1984 elokuvatarjonnan terävin kärki oli hieman keskimääräistä kapeampi, mutta sitäkin korkeatasoisempi. Täyteen viiteen tähteen yltäviä elokuvia olen tuolta vuodelta nähnyt vain viisi kappaletta, kaiken kaikkiaan 76:sta, mikä ei tuota vuodelle kovinkaan mairittelevaa onnistumisprosenttia. Mutta keskitytään olennaiseen: nämä elokuvat ovat loistavia, ja niistä yhden katselu viime viikonloppuna toimi tietenkin inspiraationa kirjoittaa seuraavaksi juuri tästä vuodesta.


Carl Reiner: All of Me
Vuoden paras harmiton viihde-elokuva on yksi Steve Martinin uran huippukohdista. All of Me kertoo periaatteessa höperön fantasiatarinan lakimiehestä, joka ei ole täysin tyytyväinen elämäänsä: liikaa töitä, liian vähän aikaa rakkaalle musiikkiharrastukselle, ja naisystäväkin feikkaa orgasminsa. Kun mies saa asiakkaakseen kuolemaisillaan olevan upporikkaan, äksyn naisen, käynnistyy uskomaton tapahtumasarja jonka kautta tämä ei ainoastaan löydä elämälleen tasapainoa vaan myös elämänsä rakkauden. Ja kaiken tämän keskiössä on höpsön oloinen itämainen guru, joka pystyy auttamaan sieluja siirtymään kehosta toiseen...

Wes Craven: A Nightmare on Elm Street
Vuoden kauhuneronleimaus oli 1970-luvulla uransa varsin häijyillä halpiselokuvilla aloittaneen Wes Cravenin innovatiivinen Painajainen Elm Streetillä. Edes Suomen näihin aikoihin yleensä säälimätön elokuvasensuuri ei voinut olla viehättymättä sen psykologisista ulottuvuuksista. Elokuva sai useita jatko-osia ja esitteli kauhuelokuvagenreen uuden ikonin, teinejä näiden unissa teurastavan Freddy Kruegerin. Craven yhdisteli kauhuunsa huumoria vesittämättä silti elokuvansa pelottavia elementtejä - taito, joka oli jo tuolloin aivan liian harvinainen, nykytilanteesta puhumattakaan.


Russell Mulcahy: Razorback
Australian Melbournessa syntynyt Russell Mulcahy aloitti uransa musiikkivideoiden parissa, mikä löi erittäin näkyvän leiman hänen kahden ensimmäisen varsinaisen näytelmäelokuvansa visuaaliseen ulkoasuun. Monet niistä kuvallisista tempuista, joilla nuori ohjaaja pyrki saamaan Australian erämaaseudulla raivoavasta jättiläismäisestä tappajavillisiasta kertovan kauhuelokuvansa mahdollisimman omaperäisen näköiseksi, saattavat ehkä vaikuttaa itsetarkoitukselliselta kikkailulta. Niiden toimivuutta on silti vaikea kiistää. Huippu-upean kokonaisuuden kruunaavat henkilöinä hienosti piirretyt, sympaattiset päähenkilöt ja upea musiikki.

John Milius: Red Dawn
Sitten aletaan ampua todella kovilla! Vanha äärioikeistolainen asehullu republikaani John Milius ylitti helposti Conan, barbaarin tekemällä fantasiaelokuvan siitä, miten Neuvostoliitto ja Kuuba miehittävät yhteistuumin vapaan Yhdysvallat. Miehittäjiä vastaan ryhtyy taistelemaan pikkukaupungin high school -nuorukaisista koostuva, aluksi eripurainen sissijoukko. Voiko lopputulos yllättää positiivisesti? Kyllä vain, sillä paitsi että jokaisen nuoren luonne onnistutaan piirtämään taidokkaasti, heidät kuvataan vastoin ohjaajan ideologiaa loppua kohden yhä pahempina sotarikollisina, joiden häikäilemättömyys ei lopulta enää eroa edukseen inhojen miehittäjäkommarien vastaavasta.


James Cameron: The Terminator
Vuoden kovin toimintakasvo oli entinen kehonrakentaja Arnold Schwarzenegger, joka nähtiin nuoren superlahjakkuuden James Cameronin vasta toisessa pitkässä elokuvassa - ja ensimmäisessä, jonka suhteen hänellä oli aito kontrolli - ilmeettömänä tappajarobottina tulevaisuudesta. Yrmeälle, näyttelijäntaidoiltaan vaatimattomalle lihaskimpulle tämä oli jokseenkin täydellinen roolitus, ja loppuhan onkin sitten elokuvan historiaa. Cameron osasi kirjoittaa elokuvansa keskiöön myös sympaattisen naishahmon, ja ohjata toimintakohtaukset vertaansa vailla olevalla iskevyydellä.

Kunniamaininnan arvoisia elokuvia löydän vuodelta 1984 vain kaksi. Niistä ensimmäinen on Martin Brestin ohjaama Hollywood-hitti Beverly Hills Cop, joka edustaa omassa lajityypissään ehdotonta huippua. Kaksi tuntia menee kuin siivillä nuoresta Eddie Murphystä lopullisesti megatähden tehneen toimintakomedian parissa. Sen letkeä ote on vastustamaton, vaikka väkivaltaa annostellaankin siellä täällä yllättävän rouheasti.


Vakavampaa, joskin maltillisesti komedialla kuorrutettua draamaa edustaa puolestaan Tony Richardsonin ohjaama John Irving -filmatisointi The Hotel New Hampshire. Nuoret Jodie Foster ja Rob Lowe kohtaavat erinomaisen vinksahtaneella tavalla tragikoomisessa tarinassa, jossa tabuaiheita käsitellään melkoisella suoruudella.
 
Vuoden 1984 top 3:
1. The Terminator
2. Razorback
3. Red Dawn
 
Jukka Halttunen