Uusi aikakausi alkoi vajaan kuukauden mitaisen elokuvatauon jälkeen, kun uuden asunnon kellaritilaan saapui vihdoinkin uusi, tilan mukaan mitoitettu valkokangas. Seuraavat elokuvat on kaikki katsottu omassa kellariteatterissa hiukan yli 150 tuuman kuvalla, entistä merkittävästi suuremmassa tilassa, ja jostakin syystä myös aiempaa huomattavasti paremmilta kuulostavilla äänillä. Isommalla tilalla oli myös niitä parantava vaikutus.
Suuri kuvakoko ei kuitenkaan ole ollut pelkkä siunaus. Heti uuden katselutilan laitteet käyttökuntoon asennettuani ja sitä ensimmäistä kertaa testatessani saatoin selvästi havaita, ettei kuvan kirkkaus ollut aivan entisellä tasolla. Se on kyllä edelleen aivan hyvä, mutta on totta kai selvää, että kun kuvan pinta-ala suunnilleen kaksinkertaistuu, ei tiedossa ole yhtä kirkasta kuvaa kuin ennen tykin valotehon säilyessä vanhalla tasolla. Aika nopeasti silmä on kuitenkin uuteen tilanteeseen tottunut: kun tässä mainittavista elokuvista kahta ensimmäistä katsoessa kuva vielä tuntui aavistuksen himmeältä, tämä vaikutelma tuntui menneen kokonaan ohi jo kolmannen aikana sekä etenkin sen jälkeen.
134. Paul Verhoeven: Starship Troopers (Blu-ray / 18.9.) *****
Samana iltana kun uusi valkokangas oli saapunut, korkkasin uuden kotiteatterin samalla elokuvalla kuin edellisen vajaat kymmenen vuotta aiemmin. Tuolloin oli lokakuu 1999 ja katseluformaattina dvd. Tätä tieteissatiirin mestariteosta pidän jopa ansiokkaampana kuin ohjaajan yleisesti pidetympää RoboCopia. "They will keep on fighting! And they will win!"
135. Mel Gibson: Braveheart (Blu-ray / 20.9.) *****
Tasan viikko sitten sunnuntaina oli aika nostaa täysiin pisteisiin myös Mel Gibsonin komea historiallinen spektaakkeli, jota en ollutkaan nähnyt moneen vuoteen. Suomi-versiota edelleen turhaan odotellessa tämä oli tilattu jenkki-Amazonilta. Tätä elokuvaa paremmaksi Gibson ei ole sittemmin pannut, ja tuskin paneekaan.
136. Terrence Malick: The New World (Extended Cut / Blu-ray / 23.9.) *****
Niin ikään jenkki-Amazonilta tilattu ja saatu blu-ray esitteli minulle ensimmäistä kertaa Terrence Malickin mestariteoksen pidemmän version. Pidennykset eivät olleet niin oleellisia, että ne olisi ollut aivan pakko elokuvaan liittää, mutta eivät ne sitä missään nimessä huonontaneetkaan kuten on joissakin tapauksissa käynyt (niistä lisää jäljempänä). Uusien kohtausten painopiste oli elokuvan alkupäässä siten, että peräti kaksi tuntia ehti tulla täyteen ennen kuin Christian Bale nähtiin kuvissa ensi kertaa. Upeaa elokuvaa.
Sean Ellis: The Broken (Blu-ray / 24.9.)
Kolmen peräkkäisen mestariteoksen jälkeen oli aika katsastaa uutta, ennennäkemätöntä tarjontaa. Tämä uusi suomalaisjulkaisu brittiläisestä psykologisesta kauhuelokuvasta iski kirveensä kiveen heti alussa, jossa alkutekstit nähtiin 2.35:1 -laajakangaskuvalla, mutta niiden loputtua kuva yhtäkkiä täytti 16:9 -framen ollen virheellisen muodon lisäksi myös aika harmaa. Ei ollut tosin hurraamista itse elokuvankaan alussa, keskeytin 17 minuutin jälkeen kun touhuun ei tuntunut tulevan mitään järkeä ja ehdittiin kokea yksi ärsyttävä valesäikäytys liikaa.
137. Bobby & Peter Farrelly: There's Something About Mary (Blu-ray / 26.9.) ***½
Tämä 11 vuoden takainen hittikomedia on aiemminkin tuntunut todelliseen hauskuuteensa verrattuna ylisuositulta, mitä vaikutelmaa tämä uusintakatselu vain vahvisti. Olin jo vähällä pudottaa tuon puolikkaankin pois kolmen tähden perästä, mutta menköön nyt. Blu-rayllä taisi olla joku pidennettykin versio, mutta katsoin kuitenkin teatteriversion. Kuvakaan ei ollut aivan samaa tasoa kuin aiemmin katsotuissa, tosin muistaakseni elokuvan dvd-julkaisujenkaan kuva ei ole ollut kovin skarppi vaan pikkuisen himmeä.
Neveldine / Taylor: Crank: High Voltage (Blu-ray / 27.9.)
Pidin melko paljon alkuperäisen Crankin villin ennakkoluulottomasta tyylistä, mutta jo siinä minua kieltämättä ajoittain häiritsi postmoderni hyperaktiivisuus salamaleikkauksineen ja tarpeettomine kuvallisine "tyylittelyineen". Nyt juuri nämä alkuperäisen elokuvan häiritsevimmät elementit näyttivät ottaneen kokonaan vallan jatko-osassa, jonka jouduin keskeyttämään lopulta täysin epämielenkiintoisena 27 minuutin jälkeen. Ei kauhean huono, mutta ei yhtään kiinnostavakaan. Kuvanlaatu jenkkilevyssä oli kyllä aivan loistava.
Lexi Alexander: Punisher: War Zone (Blu-ray / 27.9.)
Crank 2:n alussa oli lupaavan näköinen traileri toisesta ärhäkän oloisesta toimintaelokuvasta, ja kun muistin että minulla oli sekin jossakin katselua odottelemassa niin kaivoin sen esille ja kokeilin. Ensin katsottua vain marginaalisesti parempi toimintarypistys ei kuitenkaan sekään jaksanut pitää mielenkiintoa yllä edes niiden 24 minuutin ajan, jotka se ehti pyöriä. Väkivalta oli kieltämättä herkullisen törkeää, mutta kun sen lisäksi ainoa mielenkiintoa nostattanut asia oli erinomainen kuvanlaatu niin ei sekään tuntunut riittävältä. Yhdentekevää b-luokan toimintaa.
Syyskuun hyvä uutinen on, että Luc Bessonin upeasta Léonista ilmestyy jenkeissä blu-ray, jossa ovat valittavina sekä alkuperäinen teatteriversio että pidennetty ns. director's cut. Britanniassahan elokuva taitaa olla jo julkaistukin, mutta vain director's cut -versiona ilman valinnan mahdollisuutta. En tiedä onko Léonin ylipitkä, pilattu versio oikeasti Bessonin preferoima, mutta jos on, niin eipä kaveri ole itse oivaltanut mikä teki alkuperäisestä teatteriversiosta klassikon. Pitkä versio on yhdessä Coppolan Ilmestyskirja Nyt Reduxin ohella yksi piinallisimmista esimerkeistä siitä, miten ohjaaja voi itse pilata elokuvansa täysin turhilla, kokonaisuutta jopa huonontavilla lisäyksillä.
sunnuntai 27. syyskuuta 2009
perjantai 18. syyskuuta 2009
The Incident: ensivaikutelma
Porcupine Treen innolla odottamani uutuuslevyn The Incident viimeiset nuotit soivat vielä tuossa taustalla kun alan kirjoittaa tätä. Ensivaikutelman perusteella kirjoittaminen on aina vaarallista, olen useastikin oikein ihmetellyt miten olen päätynytkin sellaiseen mielipiteeseen, kun useampi kuuntelu on muuttanut käsitystä ratkaisevasti. Mutta otanpa nyt silti riskin.
Ja ensivaikutelmani The Incidentistä on, että se alittaa kaikki mahdolliset ennakko-odotukseni roimasti. Jo sinänsä ihan hyvää Deadwingiä (2005) pikkuisen vaivannut hyvien ideoiden niukkuus kääntyi jyrkäksi syöksyksi vaatimattomalla Fear of a Blank Planetilla (2007) ja nyt vaikuttaa siltä, ettei parannusta ole tullut vaikka saatankin kyllä lopulta pitää tästä levystä hieman enemmän kuin edeltäjästään.
55-minuuttinen nimikappale, joka oikeastaan on vain sarja temaattisesti mutta ei välttämättä tyylillisesti toisiinsa liittyviä yksittäisiä kappaleita, lähtee jo liikkeelle heikosti kun kolmessa ensimmäisessä osassa nojaudutaan mielikuvituksettomiin hard rock -riffeihin. Vaikka myöhemmin kyllä kuullaan muutamia huomattavasti parempia osia, on kokonaisuus silti hajanainen ja huolestuttavan suurelta osin epämielenkiintoinen.
Steven Wilson tuntuu nyt hukanneen parhaat ideansa soolotöihinsä ja Porcupine Treelle on syntynyt paljon puolivalmista. Toki The Incident kuulosti parhaimmillaan oikein hyvältä, mutta niitä hyviä kohtia oli minusta liian harvakseen. Ja kuten aiemminkin, yhtye on huonoimmillaan juuri silloin kun se yrittää kuulostaa metallibändiltä ja parhaimmillaan rauhallisemmissa, melodisissa ja tunnelmallisissa osuuksissa. Minulla ei ole mitään metallirevittelyä vastaan, mutta se pitäisi tehdä huomattavasti paremmin eikä vain joltain puolivillaiselta Ministry -wannabeltä kuulostaen.
Ehkä lisäkuuntelut paljastavat levyn piilevät ansiot, mutta pelkään että tässä käy niin että poimin nimikappaleestakin vain ne muutamat toimivan tunnelmalliset osuudet yksittäisinä kappaleina suosikkisoittolistaani ja loput jäävät vähitellen unohduksiin. The Incident vaikuttaisi ensikuuntelun perusteella raskaalta iskulta myös odotuksilleni, että Porcupine Tree tulisi ja antaisi kunnolla takaisin Frostille, joka on kuin varkain vienyt Britannian progeyhtyeiden ykkössijan. Mutta nyt Frost näyttää vain entistä ylivoimaisemmalta.
Elokuvista en ole kirjoittanut mitään kohta kuukauteen ja se johtuu siitä, että en ole niitä päässyt katsomaan. Tänään iltapäivällä pitäisi kuitenkin vihdoin tulla uuden kellariteatterini noin 153-tuumainen valkokangas ja eiköhän sen jälkeen ala taas katselut päästä vauhtiin. Tässä välillä sain katsottua olohuoneen telkkarista vain kotimaisen Monte Rosson, jota en kirjaa sen lyhyen keston takia muistiinpanoihini. Ei se kauhean huono ollut, mutta en löytänyt siitä oikein mitään muistettavaakaan.
Ja ensivaikutelmani The Incidentistä on, että se alittaa kaikki mahdolliset ennakko-odotukseni roimasti. Jo sinänsä ihan hyvää Deadwingiä (2005) pikkuisen vaivannut hyvien ideoiden niukkuus kääntyi jyrkäksi syöksyksi vaatimattomalla Fear of a Blank Planetilla (2007) ja nyt vaikuttaa siltä, ettei parannusta ole tullut vaikka saatankin kyllä lopulta pitää tästä levystä hieman enemmän kuin edeltäjästään.
55-minuuttinen nimikappale, joka oikeastaan on vain sarja temaattisesti mutta ei välttämättä tyylillisesti toisiinsa liittyviä yksittäisiä kappaleita, lähtee jo liikkeelle heikosti kun kolmessa ensimmäisessä osassa nojaudutaan mielikuvituksettomiin hard rock -riffeihin. Vaikka myöhemmin kyllä kuullaan muutamia huomattavasti parempia osia, on kokonaisuus silti hajanainen ja huolestuttavan suurelta osin epämielenkiintoinen.
Steven Wilson tuntuu nyt hukanneen parhaat ideansa soolotöihinsä ja Porcupine Treelle on syntynyt paljon puolivalmista. Toki The Incident kuulosti parhaimmillaan oikein hyvältä, mutta niitä hyviä kohtia oli minusta liian harvakseen. Ja kuten aiemminkin, yhtye on huonoimmillaan juuri silloin kun se yrittää kuulostaa metallibändiltä ja parhaimmillaan rauhallisemmissa, melodisissa ja tunnelmallisissa osuuksissa. Minulla ei ole mitään metallirevittelyä vastaan, mutta se pitäisi tehdä huomattavasti paremmin eikä vain joltain puolivillaiselta Ministry -wannabeltä kuulostaen.
Ehkä lisäkuuntelut paljastavat levyn piilevät ansiot, mutta pelkään että tässä käy niin että poimin nimikappaleestakin vain ne muutamat toimivan tunnelmalliset osuudet yksittäisinä kappaleina suosikkisoittolistaani ja loput jäävät vähitellen unohduksiin. The Incident vaikuttaisi ensikuuntelun perusteella raskaalta iskulta myös odotuksilleni, että Porcupine Tree tulisi ja antaisi kunnolla takaisin Frostille, joka on kuin varkain vienyt Britannian progeyhtyeiden ykkössijan. Mutta nyt Frost näyttää vain entistä ylivoimaisemmalta.
Elokuvista en ole kirjoittanut mitään kohta kuukauteen ja se johtuu siitä, että en ole niitä päässyt katsomaan. Tänään iltapäivällä pitäisi kuitenkin vihdoin tulla uuden kellariteatterini noin 153-tuumainen valkokangas ja eiköhän sen jälkeen ala taas katselut päästä vauhtiin. Tässä välillä sain katsottua olohuoneen telkkarista vain kotimaisen Monte Rosson, jota en kirjaa sen lyhyen keston takia muistiinpanoihini. Ei se kauhean huono ollut, mutta en löytänyt siitä oikein mitään muistettavaakaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)