Tyttö on kadonnut ja presidentti ammuttu

Tämänkertaisten elokuvien taso vaihtelee aika laajassa kaaressa. Niistä ensimmäinen kuuluu tuoreisiin Oscar-ehdokkaisiin ja onkin viisikon selvästi paras. Seuraavasta viisikosta olen innoissani: olen jo nähnyt sen kolme ensimmäistä elokuvaa, ja niistä kahden ensimmäisen yhteenlaskettu pistemäärä on blogihistoriani toistaiseksi korkein; peräti 19. Mutta tässä ensin nämä.

24.1.2015
David Fincher: Gone Girl (2014)
Amerikkalaisen nimiohjaaja David Fincherin uusi elokuva on aina tapaus, eikä Gone Girl tee poikkeusta. En tuntenut Gillian Flynnin romaania ennestään muuten kuin maineelta, mutta on helppo ymmärtää miksi se on haluttu filmata. Kahden ja puolen tunnin mittaiseksi paisutettu elokuvaversio on laadukasta työtä, vaikka hetkittäin tuntuu, että sieltä täältä olisi voinut tiivistääkin. Ben Affleckin näyttelemä aviomies joutuu käymään läpi melkoisen kujanjuoksun, kun hänen kaunis vaimonsa eräänä päivänä katoaa. Katoamispaikalta löytyy verijälkiä ja kaikki aihetodisteet viittaavat ymmällä olevan mieheen. Mitä tapahtui? Affleck näyttää aivan luonnostaankin olevan koko ajan pikkuisen ulalla ja soveltuu tapahtumia epäuskoisena kummastelevan miehen rooliinsa hienosti. Fincher kuljettaa elokuvaa etenkin alkupuolella todella mallikkaasti: leikkaus on erittäin iskevää ja kamera liikkuu tapahtumien seassa virtuoosimaisen taidokkaasti. Loppua kohden rauhoittuva elokuva ei ole erityisen uskottava, mutta tarjoaa kuitenkin mieleenpainuvan jännärikokemuksen. [8]

25.1.2015
James Ponsoldt: The Spectacular Now (2013)
Ylistetyssä draamassa Whiplash tällä hetkellä ajankohtainen Miles Teller on kovassa uranosteessa. Vuotta ennen tuota elokuvaa hänet nähtiin miespääosassa romanttisessa draamassa The Spectacular Now. Tellerin roolihahmo Sutter on viinaan menevä nuori opiskelijapoika, jonka tämän koulussa suosittu, prinsessamainen tyttöystävä (21 Jump Streetin Brie Larson) jättää. Bileiden päätteeksi vieraalle pihanurmikolle sammunut nuori mies tutustuu herättyään aamuvarhaisella postia jakavaan tavalliseen tyttöön (Shailene Woodley), mistä käynnistyy ystävyytenä alkava mutta nopeasti syvenevä uusi suhde. Jatko menee aika lailla odotetun kaavan mukaan: etenkin poika oppii paljon itsestään ja tulevaisuus näyttää vaikeuksien voittamisen jälkeen avoimelta. Kovin hauska draama ei ole, ja etenkin Sutterin roolihahmoon on tämän yli-itsevarman öykkäröinnin takia vaikea samaistua. Kunnollisen tytön alusta alkaen palvova suhtautuminen tätä kohtaan tuntuu omituiselta, mutta ehkä maailma oikeasti toimii niin. Paras löytö kumppaniksi on aina se koulun suosituin. Hyvin tehtyä mutta ei erityisen muistettavaa pientä draamaa. [6]

26.1.2015
Mick Garris: Bag of Bones (2011)
Nuoruuteni suuri kirjailijasuosikki Stephen King on jo lähemmäs kaksi vuosikymmentä sitten menettänyt todellisen kyvyn luoda uutta. Silti miesparka suoltaa edelleen harmittavan heikosti inspiroitunutta tekstiä vuodesta toiseen. Mitäpä muutakaan hän ajallaan tekisi. Olen jopa lukenut vuonna 1998 ilmestyneen romaanin Bag of Bones suht tuoreeltaan. Silloin se ei tuntunut sietämättömän huonolta vaan pelkästään yhdentekevältä. Elokuvaversio on sen sijaan melko sietämätön. Jälleen kerran lukijan ja katsojan tulisi pystyä samaistumaan rikkaan menestyskirjailijan ongelmiin, kun tämän vaimo kuolee auto-onnettomuudessa eikä kirjoittaminenkaan suju. Pierce Brosnan näyttelee sanaseppoa, joka päättää paeta menneisyyttä muuttamalla ylelliseen järvenrantataloonsa. Siellä tapahtuu kuitenkin kummallisia asioita. Väkinäisesti etenevä tarina säilyy pitkään joten kuten kiinnostavana, mutta ajautuu lopussa hirmuiseen syöksykierteeseen. Kalkkunaksi sen pudottavat taas kerran lopun ystävälliset haamut, joilla yritetään varmistella ettei katsojalle jäisi paha mieli. Yli kahden ja puolen tunnin kesto johtuu siitä, että elokuva sai ensiesityksensä kaksiosaisena minisarjana. [2]

26.1.2015
Luc Besson: Lucy (2014)
Ranskalainen Luc Besson oli 20 vuotta sitten tulikuuma ohjaajanimi mestariteoksensa Léon ansiosta. Sittemmin miehen tie on kuitenkin vienyt kohti keskinkertaisuutta. Viimevuotinen Lucy on lupaava askel takaisin kohti parempaa: ei mikään jättiharppaus, mutta kiinnostavaan suuntaan. Scarlett Johanssonin näyttelemä Lucy tulee Taiwanin matkallaan huijatuksi; hänet pakotetaan huumekuriiriksi. Väkivaltaisten vaiheiden jälkeen huumeet päätyvät hänen omaan kehoonsa ja saavat hänessä aikaan huikeita muutoksia. Normaalin ihmisen pystyessä käyttämään aivokapasiteetistaan vain 10 % Lucyn lukemat alkavat uudenlaisen kemiallisen cocktailin vaikutuksesta nopeasti lähestyä sataa prosenttia. Huumekuriirien kiinnisaaminen ei enää riitä: maailmankaikkeuden olemus on ymmärrettävä siinä samalla. Elokuvana Lucy ei ole keskitasoa kummempi, mutta sen omaperäinen idea yhdistettynä Bessonin taitoon rakennella toimintakohtauksia tienaavat sille yhden ylimääräisen pisteen. Vaikka lopputulos ei ole täysosuma, yritys on kunnioitettava. [7]

28.1.2015
Peter Landesman: Parkland (2013)
Tuoreehko filmatisointi John F. Kennedyn salamurhasta marraskuussa 1963 herätti kiinnostuksen laadukkaalla näyttelijäkaartillaan ja iskevällä trailerillaan. Tuntematon ohjaaja Peter Landesman ei kuitenkaan onnistu toteutuksessa kovin hyvin. Paitsi että hän ei löydä tarinaan erityisen kiinnostavaa näkökulmaa, hän onnistuu saamaan sen moneen kertaan nähdyt osuudetkin tuntumaan poikkeuksellisen puisevilta. Vaikka salamurhatun presidentin ruumista elvytetään kuvissa (myös yllä) tolkuttoman pitkään, tämä ei kuitenkaan ole tarinan keskiössä; käsikirjoitus keskittyy taustalla vaikuttaneisiin tekijöihin salaisen palvelun miehistä sairaalan henkilökuntaan, ja antaa yllättävän paljon painoa Lee Harvey Oswaldin sukulaisten tuntemuksille. Ajankuva on sinänsä hyvin toteutettu - jotkut valinnat tuntuvat kuitenkin erikoisilta. Hienoon näyttelijäkaartiin kuuluvat mm. Marcia Gay Harden, Billy Bob Thornton ja Paul Giamatti. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Katseluja 10. - 18.1.

10.1.2015
Scott McGehee ja David Siegel: What Maisie Knew (2012)
What Maisie Knew on modernisoitu versio kirjailija Henry Jamesin jo vuonna 1897 julkaistusta romaanista, joka kertoo pienen tytön koettelemuksista kahden vastuuttoman, toisistaan eronneen vanhemman välisenä pelinappulana. Alkuteosta en tunne, mutta nykyajan Manhattanille siirrettynä sen tarina toimii joka tapauksessa hienosti. Pieni Maisie jää käytännössä kodittomaksi kun häntä pallotellaan rock-tähtiäidin (Julianne Moore) ja vain työlleen omistautuvan isän (Steve Coogan) välillä. Kun kumpikin vanhemmista löytää uuden, nuoremman kumppanin, tilanne vain pahenee. What Maisie Knew on kerrottu taidokkaasti kokonaan pienen lapsen näkökulmasta. Aikuisten keskustelut on varsinkin elokuvan alussa äänimiksattu vaimeiksi, jollaisia aikuisten keskustelut lapsen näkökulmasta varmasti ovatkin. Myös tarinan myöhemmissä vaiheissa, joissa Maisie jää melkein heitteille, aikuisten päätökset jäävät taka-alalle ja keskeistä on vain lapsen kokemus. Alun alkaenkin voimakas tarina on saanut hienon elokuvaversion, jonka loppuratkaisu tarjoaa onneksi sentään jonkin verran toivoa. [8]

17.1.2015
Darren Aronofsky: Noah (2014)
Neroutensa jo useaan kertaan (Requiem for a Dream, The Fountain, Black Swan) todistanut Darren Aronofsky ansaitsee mahdollisuuden siinäkin tapauksessa, ettei hänen uuden elokuvansa aihe kuulosta vähääkään kiinnostavalta. Ison budjetin elokuva Nooasta ja hänen arkistaan kuulostaa itse asiassa niin höyrypäiseltä idealta, että jo siksi lopputulos kannattaa tarkistaa. Aronofskyn ja Ari Handelin käsikirjoitus varoo kutsumasta tapahtumien taustalla olevaa korkeampaa voimaa Jumalaksi; puhutaan vain luojasta. Monenlaisista ihmeellisyyksistään huolimatta tarina on ihmiskuviltaan varsin naturalistinen. Maapalloa asuttavat barbaarit tuovat mieleen Game of Thronesin ja Russell Crowen nimihenkilö on oikeamielinen joskin samalla heikko sankari aina älyttömyyksiin saakka, noudattaessaan luojalta saamaansa tehtävää sitkeästi siinä muodossa kuin on sen itse kuvitellut saaneensa, terveen järjen vastaisestikin. Kuten ennenkin, Aronofsky onnistuu tekemään houreisesta keitoksestaan mukaansatempaavaa katsottavaa. Moraaliset ongelmat tulevat yksinkertaisuudessaan katsojan iholle. Uskonnollisesta aiheesta ei ole syntynyt uskonnollista elokuvaa vaan armoton tutkielma perhesuhteista ja suurista moraalivalinnoista. [7]

17.1.2015
Gabe Ibáñez: Autómata (2014)
Vuonna 2044 aurinkomyrskyt ovat tehneet maapallon pinnasta miltei asumiskelvottoman. Ihmiskunnan pääluku on pudonnut useista miljardeista vain 21 miljoonaan. Arkipäivän apuna ovat älykkäät robotit, joiden toimintaa ohjaa kaksi sääntöä: ne eivät saa vahingoittaa ihmisiä, eivätkä muunnella itseään. Antonio Banderas näyttelee miestä, joka selvittelee outoa tapahtumasarjaa: joku on tuhonnut päähän ampumalla robotteja, jotka ovat rikkoneet jälkimmäistä sääntöä. Ovatko robotit kehittymässä uhkaksi harventuneille ihmisille? Miten niin on päässyt tapahtumaan ja kuka niitä tuhoaa? Autómatan aihe on kiehtova, mutta espanjalaisen Gabe Ibáñezin kädettömässä ohjauksessa sen kiinnostavuus hiipuu jo ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, kun alkaa pikkuhiljaa paljastua ettei elokuvalla ole asiaan mitään mielekästä sanottavaa. Robottien kehittyminen ihmisiä pidemmälle on ollut spekulaatioiden kohde tosielämässäkin, ja siihen suuntaan näyttää kehitys olevan lähtemässä tässäkin. Tekijöitä kiinnostaa kuitenkin enemmän päämäärätön haahuilu autiomaassa sekä Banderasin roolihahmon perheenlisäys ja halu muuttaa meren rannalle. Miehen henkilöhahmoa yritetään kyllä käyttää välineenä ihmisyyden ja robottiuden erojen pohdintaan, mutta tämäkin tehdään niin ärsyttävän epämääräisesti, ettei siitä saa lopulta mitään irti. [3]

18.1.2015
Simon Wincer: Free Willy (1993)
Yli 20 vuoden takainen koko perheen elokuva oli säilynyt katsomattomana näihin päiviin asti, joten tässä vaihteeksi hiukan vanhempaa elokuvaa. Muitakin keskinkertaisia elokuvia pari vuosikymmentä sitten luotsannut Simon Wincer on puikoissa jonnekin Yhdysvaltain luoteisrannikon kauniisiin maisemiin sijoittuvassa tarinassa. Orpo poika saa kodin sijaisperheessä, kesätyötä paikallisessa akvaariossa, ja ystävystyy sinne vangitun miekkavalas Willyn kanssa (kts. kuva yllä). Ensi alkuun poika yrittää kouluttaa valasta ystävällisen eläintenhoitajan (kaksi vuotta aiemmin valmistuneen Point Breakin ihana Lori Petty) kanssa. Kun ensimmäinen isompi show epäonnistuu eläimen stressaannuttua väenpaljoudesta, poika kuitenkin ymmärtää että sirkustähden uraa parempi ratkaisu Willylle olisi päästä takaisin vapauteen. Elokuvan tarina on mahdollisimman sympaattinen, mutta sen toteutus on kaikin puolin äärimmäisen lattea. Hyvien ja pahojen ihmisten välinen kontrasti on mahdollisimman jyrkkä, muutkin asetelmat varsin yksiviivaisia ja tarina alusta loppuun saakka ennalta arvattava. Koko perheen viihteenä Free Willy menettelee, mutta elokuvana se on kuitenkin viime kädessä äärimmäisen keskinkertainen. [5]

18.1.2015
Henrik Ruben Genz: Good People (2014)
Kelly Masterson on käsikirjoittaja erinomaisten elokuvien Before the Devil Knows You're Dead (2007) ja Snowpiercer (2013) takana. Hänen uusin työnsä on sovitus Marcus Sakeyn rikosromaanista, ja jälki on jälleen laadukasta. James Franco ja Kate Hudson ovat amerikkalainen Wrightin pariskunta, joka on muuttanut Lontooseen hakemaan yhteiselämälleen uutta alkua. Rahat ovat kuitenkin ensi alkuun hyvin tiukalla, ja tilannetta helpottaakseen pari on ottanut alakertaansa vuokralaisen. Kun mies löytyy kuolleena ja asunnosta tämän jäljiltä 220.000 punnan rahakätkö, käynnistyy hurja kujanjuoksu, joka takaa että rystyset pysyvät valkoisina myös katsomossa. Wrightit kuvittelevat, että jos he pitävät löytyneet rahat ja käyttävät niitä maltillisesti, sitä ei huomata ja he saavat taloutensa takaisin raiteilleen. Näin helposti asiat eivät kuitenkaan järjesty; summa on niin suuri, ettei se jää kadoksiin. Pian pariskunnan kimpussa on kaksikin häikäilemätöntä rikollista jotka haluavat kaiken itselleen keinoja kaihtamatta. Erinomaisesti kirjoitettuun jännitystarinaan tuo maanläheisyyttä Tom Wilkinsonin kyyninen rikosetsivä, jolla on omat henkilökohtaiset syynsä saada rikolliset kiinni. Hiukan laimean oloinen loppuratkaisu vie elokuvalta yhdeksännen pisteen, mutta rikosfilmien eliitissä liikutaan joka tapauksessa. [8]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Karhuherra Paddingtonista Kim Jong-uniin

Neljä päivää, viisi elokuvaa. Tämä on blogin uusi ennätys, olkoonkin että aiemmin on käsitelty seitsemän elokuvaa kerrallaan ja vertailu aiempaan ontuu siksi hieman. Pitemmittä puheitta suoraan asiaan.

6.1.2015
Paul King: Paddington (2014)
Jo 1950-luvun lopulla omassa kirjassaan ensi kertaa esitelty karhuherra Paddington on päässyt aivan uuden täyspitkän koko perheen elokuvan pääosaan. Viime marraskuun lopulla maailmanensi-iltansa saanut elokuva tuli Suomen kankaille heti uuden vuoden jälkeen. Tarina seurailee rakastetun satuhahmon vaiheita kirjan tarinaa noudatellen: sankarimme koti Perun perukoilla tuhoutuu maanjäristyksessä ja edessä on muutto Lontooseen. Siellä Paddington tutustuu Brownin nelihenkiseen perheeseen. Puhuva karhu kiinnostaa kuitenkin myös ulkopuolisia, joista joillakin on pahoja aikeita. Hienosti toteutettu lastenelokuva oli allekirjoittaneelle monin paikoin melkoinen koettelemus; tuskin koskaan olen antanut näin hyviä pisteitä elokuvalle jota en olisi millään jaksanut katsoa loppuun. Mutta pakko on myöntää että Paddington on kohdeyleisö huomioiden hyvin tehty elokuva. Juonen kuljetus keskeytyy säännöllisin väliajoin vauhdikkaisiin takaa-ajo- ym. kommellusjaksoihin, joille salin nuorempi yleisö suorastaan hihkui naurusta. Ohjaaja Paul King näkyy saaneen käsikirjoituksestaan BAFTA-ehdokkuuden. [7]

8.1.2015
Simon West: Stolen (2012)
Kovaotteiseenkin toimintaan pystyvän miehen tytär kaapataan ja tämä joutuu venymään parhaimpaansa pelastaakseen tämän sieppaajan käsistä. Onko tämä Liam Neesonin Taken? Ei, hiukan samantapaiseen tilanteeseen on nyt joutunut Nicolas Cage. Tämä näyttelee mestarivarasta, joka on istunut kahdeksan vuotta vankilassa pieleen menneen keikan päätteeksi. Vapautumispäivän lopulta koitettua entinen kollega kaappaa miehen 15-vuotiaan tyttären kiristääkseen tältä itselleen juuri tuolla viimeisellä keikalla kateisiin jääneen 10 miljoonan dollarin saaliin. Stolen on rutinoitunutta mutta ei erityisen kiinnostavaa työtä kokeneelta brittiohjaaja Simon Westiltä, joka ohjasi Cagea ensi kertaa jo 15 vuotta aiemmin suurieleisessä toimintapaukussa Con Air (1997). Parasta Stolenissa on sen old school -asenne: toiminta rakentuu hurjasta autokaahauksesta, tylystä sanailusta ja ajoittain napakasta väkivallasta, jonka ei kuitenkaan anneta mennä mässäilyksi. Heikkoa on toisaalta se, ettei elokuva sisällä oikein mitään muistettavaa tai omaperäistä. Täysin geneerikseksi suoritukseksi jäävän elokuvan yksityiskohtia on vaikea edes muistaa enää lopputekstien rullattua. Kestoaikansa ajan se kuitenkin viihdyttää kohtuullisesti. [5]

8.1.2015
Jim Mickle: Cold in July (2014)
Joe R. Lansdale (s. 1951) on teksasilainen kirjailija, jonka laaja tuotanto sisältää mm. tieteiskirjoja, kauhua ja dekkareita. Hänen teoksistaan on aiemmin filmattu mm. Bubba Ho-Tep (2002). Viime toukokuussa oli vuorossa vuonna 1989 julkaistu ja elokuvana myöskin nimenomaan tuohon vuoteen sijoittuva Cold in July. Ohjaaja Jim Mickle on selvästikin John Carpenterin fani: pieni elokuva on kuvattu näyttävästi laajakankaalle, syntikoita ja pianoa yhdistelevä musiikki on kuin suoraan jostakin esikuvan elokuvasta, ja jopa alku- ja lopputekstien fontti on täsmälleen sama jota Carpenter aina käytti. Lansdalen kotiseuduille Teksasiin sijoittuva rikostarina ei kuitenkaan tuo mieleen mitään Carpenterin tekemää. Tarina alkaa siitä, kun nuorehko perheenisä ampuu itsepuolustukseksi keskellä yötä kotiinsa tunkeutuneen miehen. Tämän vankilassakin istunut isä ilmaantuu paikkakunnalle, selvästi kosto mielessään. Tämän jälkeen tarina kuitenkin kääntyilee aika odottamattomiin suuntiin, onnistuen säilyttämään kiinnostavuutensa vaikka sen lakoninen tyyli ei kaikkein mukaansatempaavimpia olekaan. [7]

8.1.2015
Eric England: Contracted (2013)
Selvästi äskeistä elokuvaakin halvemmalla tehty Contracted ei onnistu omassa lajityypissään likikään yhtä hyvin. Erotus ei kuitenkaan johdu budjetin eroista vaan pikemminkin mielikuvituksen puutteesta. Nuori losangelesilainen nainen (Najarra Townsend) erehtyy kaverinsa kotibileissä satunnaiseen seksisuhteeseen, mistä ei seuraa hyvää. Verenvuoto ja ihomuutokset vievät ajatukset ensin johonkin harvinaiseen sukupuolitautiin, mutta lääkäri ei sellaista tunnista ja kun naisen ulkonäkö alkaa vähitellen muuttua yhä enemmän zombiemaiseksi, on pakko myöntää että kyse on jostakin pahemmasta. Kovin tyydyttäviä selityksiä tapahtumilleen Contracted ei kuitenkaan onnistu kehittelemään, mistä se jo sinänsä ansaitsee miinuspisteitä. Sen toinen, varmaan tärkeämpikin suuri heikkous on, ettei se pysty rakentamaan käsittelemästään aiheesta minkäänlaista draamaa. Saman tyyppisiä zombiutumistarinoita on nähty sen verran paljon, ettei ruton saaminen itsessään riitä enää elokuvan sisällöksi vaan pitäisi olla jotakin muutakin. Eric England ei kuitenkaan tarjoa mitään muuta kuin tasaisen ja yllätyksettömän liu'un normaalitilasta alaspäin, kun nuori hehkeys vaihtuu verta ja visvaa valuvaksi hirviöydeksi. [3]

9.1.2015
Seth Rogen ja Evan Goldberg: The Interview (2014)
Dave Skylark (James Franco) on suosittu talk show -isäntä, jonka kanava saa yllättävän yhteydenoton Pohjois-Koreasta. Sikäläinen diktaattori Kim Jong-un on miehen erittäin tyhjäpäisen show'n suuri fani ja haluaa päästä siihen mukaan omalla erikoishaastattelullaan. Haastattelu on kuitenkin tehtävä paikan päällä Pjöngjangissa. CIA saa asiasta vihiä ja ehdottaa Skylarkille ja tämän kollegalle (Seth Rogen), että miehet voisivat haastattelureissunsa ohessa hoitaa muuta maailmaa vetypommein uhkaavan diktaattorin kokonaan pois päiviltä. The Interview on epäkoherentti mainstream-elokuva, joka yhdistelee wc-huumorikomediaa agenttijännäriin, vakavaan draamaan ja jopa villiin splatter-elokuvaan vaihtaen tyyliä näiden välillä hetkittäin hyvinkin odottamattomasti. Vaikka se ei elokuvana varmaan muuten jäisi historiaan, on sen ympärillä viime aikoina käyty diplomaattinen kiista hakkerointiväitteineen jäänyt mieleen, ja kyllä elokuva katselukokemuksenakin jää lopulta lievästi positiivisen puolelle. Harvoin kuitenkaan näkee aivan näin vinkeällä reseptillä toteutettua isoa viihde-elokuvaa. Vaikka moni vitsi nolostuttaa, keitos on kuitenkin jollakin oudolla tavalla toimiva. [6]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Vuodenvaihteen viihdykkeet

Vuoden vaihtuessa kokeilemme elokuva-arvioissamme hiukan uudistettu formaattia. Tähänastinen seitsemän elokuvan käsittely per kerta on johtanut hiukan liian tiiviisiin ja pintapuolisiin arvioihin. Kun juonen pääkohdat on kerrottu, on jäänyt tilaa enää hyvin lyhyelle analysoinnille elokuvan laadun osalta, mikä on tuntunut varsin epätyydyttävältä niin kirjoittajan kuin todennäköisesti myös lukijoiden osalta. Kokeilemme siksi uutta käytäntöä: seitsemän elokuvan per blogi lukumäärä putoaa tästä alkaen viiteen, ja samalla jokaisen yksittäisen arvion määrä pitenee samassa suhteessa.

Muutos mahdollistaa samalla varsin lyhyen aikaikkunan arvioille. Näin siitäkin huolimatta, että blogissa käydään edelleenkin läpi vain ensikatseluja - uusintakatseluita ei käsitellä, vaikka niitäkin tulee kulutettua. Tämänkertaiset elokuvat onkin nähty vain kuuden päivän sisällä. Viime kerralla jäätiin keskelle 30.12. läpikäymääni viiden elokuvan putkea, joka näytti olevan menossa huonoon suuntaan. Tilanteen pelastamiseksi päätin ottaa varman päälle, keskeyttää uusien elokuvien katselun hetkeksi, ja palata ajassa vuoteen 2003 jolloin valmistunutta jouluaiheista kulttiklassikkoa en ollut koskaan nähnyt. Siitä aloitetaan.

30.12.2014
Jon Favreau: Elf (2003)
Yli vuosikymmenen takainen kulttiklassikko oli säilynyt katsomattomana näin pitkälle ensin sen vuoksi, että sillä oli tuoreeltaan äärimmäisen kökön elokuvan maine, ja sittemmin se oli vain unohtunut. Viime vuosien aikana Elf on puolestaan päinvastoin saanut paljon suitsutusta elokuvia intohimoisesti kuluttavien, myös roskaelokuvia arvostavien fanien keskuudessa. Totuus löytyy puolivälistä. Elokuvan valmistumisaikana tuoreen komediakasvo Will Ferrellin tähdittämä pelleily ei ole niin huono kuin mitä tuoreeltaan annettiin ymmärtää, mutta ei myöskään niin poikkeuksellinen roskanautinto kuin sittemmin on väitetty. Ferrell on Joulupukin Pohjoisnavalle adoptoima ihmispoika, jota ei ole älyn lahjoilla siunattu. Kun poika viimein aikuisena ymmärtää olevansa adoptiolapsi, tästä seuraa koominen reissu New Yorkin Manhattanille biologista isää (James Caan, kaikista maailman näyttelijöistä) tapaamaan. Kivenkova bisnespomo ei hömelöstä jälkikasvustaan innostu. Onneksi erikoispitkä tonttu tapaa uudella työpaikallaan sympaattisen nuoren naisen (Zooey Deschanel). Vitsien joukossa on huteja lähes yhtä paljon kuin osumiakin. [6]

30.12.2014
Park Chan-wook: Stoker (2013)
Epäonnisen viiden elokuvan putken päätteeksi 30.12. katsoin vielä Oldboyn (2003) ohjaaja Park Chan-wookin uusimman elokuvan, joka sekin totta kai osoittautui pettymykseksi. Miten tätä epäonnea kestää? Parkin ura on kyllä tuon mainitun klassikkoelokuvan jälkeen edennyt muutenkin silminnähden horjuen, mutta tässä sentään oli etukäteen katsottuna jonkin verran kiinnostavia elementtejä. Eikä Stoker mitenkään mahdottoman huonoksi elokuvaksi osoittautunutkaan; vain jokseenkin pointittomaksi ja yhdentekeväksi Hitchcock-henkiseksi jännitysharjoitelmaksi. Stokerin perheellä on epäonnea: Nicole Kidmanin äiti jää leskeksi ja Mia Wasikowskan hädin tuskin täysi-ikäinen tytär isättömäksi, kun Dermot Mulroneyn isä yllättäen kuolee. Naisten seuraksi ilmaantuu kuitenkin kuin tyhjästä Matthew Gooden näyttelemä setä, ja lopun aikaa joudutaan sitten arvailemaan mitkä mahtavat olla komistuksen motiivit kiemurrella naisten elämään. Ainakin tämä tuntuu olevan hyvin kiinnostunut molemmista. Hidas elokuva ei tarjoa kiinnostavia vastauksia, mutta on hetkittäin visuaalisesti oikein tyylikäs. Lopussa koetellaan uskottavuuden rajoja oikein kunnolla. [4]

2.1.2015
Steve Hickner ja Simon J. Smith: Bee Movie (2007)
Viikon todelliseksi pohjanoteeraukseksi osoittautui kuitenkin tämä täysin luokaton animaatioelokuva, joka todisti, että hereillä pysymyinen voi tuntua ylivoimaiselta vaikka olisitkin nukkunut yösi hyvin ja olisi vasta hyvin varhainen iltapäivä. Jo useamman vuoden takainen tekele on tosin visuaalisesti äärimmäisen komean näköinen: DreamWorksin animaatioyksikkö saa olla ylpeä tuotteensa teknisestä laadusta. Mutta harvoin tällaiseen osaamiseen yhdistyy näin onnettoman surkea sisältö. Ja kuten jo kesken katselun arvasinkin, syyllinen sen dorkuuteen on keskushahmoa dubbaava Jerry Seinfeld, jonka nimi tosiaan löytyi lopputeksteistä heti ensimmäisenä käsikirjoittajana. Kuvassa vasemmalla oleva mehiläinen kokee epävarmuutta sen suhteen, onko koko elämän läpi samanlaisena jatkuva rutiinityö mehiläispesässä hänen todellinen kutsumuksensa ja poistuu siksi ulos sieltä etsimään vaihtoehtoja. Ihan hyvä lähtökohta, mutta tarina muuttuu nopeasti myötähäpeää aiheuttavaksi mekastukseksi täydennettynä kaikkien aikojen nolostuttavimmalla oikeussalidraamalla, jossa ovat vastakkain mehiläiset ja ihmiskunta ja aiheena oikeudet hunajaan. [2]

3.1.2015
Jerry Zucker: Ghost (1990)
Ghost oli aikanaan valtava hitti. Siitä on kulunut jo melkein täydet 25 vuotta, enkä ollut tätä ennen koskaan nähnyt sitä. Toki elokuvan aihe on silti ollut tiedossa, ja kaikki kuvassa näkyvän savenvalantajakson parodiatkin tulleet tutuiksi. Nyt tuli vihdoinkin tilaisuus nähdä koko alkuperäinen elokuva omin silmin. Aloitetaan hyvistä puolista. Patrick Swayzen ja Demi Mooren kemia toimii oikein hyvin, ja Whoopi Goldberg on yllättävänkin hyvä sivuosassa. Kun Swayzen näyttelemä nuori juppi menettää henkensä Manhattanin sivukadun yhteenotossa, tämä ei lähde saman tien taivaaseen vaan jää välitilaan maan päälle suojelemaan Mooren näyttelemää kumppaniaan, jonka kanssa oli juuri ollut aikeissa avioitua. Nainen on nimittäin vaarassa: miehen tappo ei ollut mikään satunnainen väkivallanteko vaan liittyi tämän työasioihin ja avopuoliso on vuorossa seuraavana. Goldberg näyttelee meediota, joka saattaa kaksikon kommunikoimaan keskenään kuoleman rajan ylitse. Kaikki muu elokuvassa onkin sitten pääosin huvittavaa. Amerikkalaiseen tapaan ihmiset jaetaan mustavalkoisesti hyviksiin ja pahiksiin, ja noutajat tulevat heti kuoleman jälkeen tämän jaon mukaisesti ylä- tai alakerrasta. [5]

4.1.2015
Phil Lord ja Christopher Miller: Cloudy With a Chance of Meatballs (2009)
Nyt kun ohjaajien Lord ja Miller muutkin elokuvat 21 Jump Street, 22 Jump Street ja The LEGO Movie on tullut katsottua kahden kuukauden sisällä, saattoi yhtä hyvin tarkistaa myös herrojen ensimmäisen elokuvan muutaman vuoden takaa. Poutapilviä ja lihapullakuuroja sijoittuu saarelle, jolla asuvan pienen yhteisön keskuudessa asuu kiusattu lapsinero. Nuoreksi aikuiseksi kasvettuaan tämä keksii, miten vesisateen voi muuttaa ruuaksi. Tästä ei tietenkään pitemmän päälle hyvä seuraa, vaikka ensi alkuun juustohampurilaiskuurot ovatkin kaikkien mielestä hieno juttu ja todellinen turistivetonaula. Jonkin verran Lego-elokuvasta muistuttaen elokuvan alkupuolisko on aivan erinomainen, ääneen naurattava viihdepaketti: se on hyvin kirjoitettu, etenee vastustamattomalla tempolla ja hahmot ovat hykerryttävän hauskoja. Viimeisellä kolmanneksellaan tarina alkaa kuitenkin mennä niin pahaksi sekoiluksi, että siitä on pakko verottaa yksi piste. On kuin tekijät olisivat yllyttäneet toisiaan keksimään lisää hulluuksia ja hyväksyneet kreiseimmätkin ehdotukset. Toisaalta kyse voi myös olla siitä, että kaikki hyvät ideat saatiin jo etupainoisesti ahdettua ensimmäiseen tuntiin, jolloin viimeinen puolituntinen jäi väkisinkin heikommaksi. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Katseluja 20. - 30.12.2014

Vuosi on tätä kirjoitettaessa jo vaihtunutkin, mutta aivan kaikki 2014 ensikatselut eivät mahtuneet vielä tämänkertaiseenkaan seitsikkoon: kaksi aivan viimeistä jäi ensi kertaan. Pari helmeä on tullut nähtyä - ja mikä parasta, molemmat onnistuivat yllättämään korkealla laadullaan - mutta yleisesti ottaen meneillään on jonkin verran normaalia heikompi ajanjakso. Katseluvalinnat eivät jostakin syystä ole viime aikoina osuneet aivan nappiin.

20.12.2014
J-P. Valkeapää: He ovat paenneet (2014)
Yksi päättyneen vuoden kehutuimmista kotimaisista elokuvista on He ovat paenneet, joka käsittääkseni ilmestyy parin viikon sisällä kotivideona ja mahdollisesti huomioidaan piakkoin pidettävässä Jussi-gaalassakin. Katselukokemuksena se on kuitenkin aika kummallinen. Ohjaajalla on ilmiselvästi väline hallussa, ja kahden nuoren pakomatkasta kertova elokuva sisältää modernin Suomi-elokuvan kauneimpia ja mieleenpainuvimpia yksittäisiä kuvia. Mutta mitenkäs se käsikirjoitus? Pitäisikö jonkun muun kenties tehdä se? He ovat paenneet ei pahemmin panosta henkilökuviin vaan tekee hahmoistaan eri tavoin haastavia samaistumiskohteita. Lopussa kokonaisuus hajoaa surrealistiseksi fantasiaksi jonka pointtia on liki mahdoton keksiä. Kaunista mutta onttoa. Visuaalinen näyttävyys taisi kuitenkin tienata elokuvalle parikin ylimääräistä pistettä. [5]

26.12.2014
Tom Hooper: Les Misérables (2012)
Jouluna on elokuvien katsomiselle tyypillisesti enemmän aikaa kuin keskimäärin, eikä siksi pelottanut aloittaa kolme Oscariakin voittaneen kahden vuoden takaisen Les Misérablesin katsomista, vaikka se kestää päälle kaksi ja puoli tuntia enkä yleensä edes välitä musikaaleista. Vastoin kaikkia odotuksia riskinotto kannatti: britit ovat tehneet Broadway-musikaalinakin tunnetusta teoksesta aivan älyttömän upean elokuvaversion. Victor Hugon klassiseen tarinaan perustuvan elokuvan melkein kaikki vuorosanat lauletaan, mutta siihen tottuu nopeasti ja mikä parasta, musiikki on aika hyvää. Sitä ovat myös näyttelijät, ja suureelliset puitteet joihin tarina sijoittuu. Juuri tällaisia elokuvia varten elokuvateattereita on kannattanut rakentaa - suurta, paatoksellista, näyttävää, ja loppua kohden myös varsin koskettavaa. [8]

27.12.2014
Phil Lord ja Christopher Miller: The LEGO Movie (2014)
Ajanjakson toinen positiivinen yllätys koettiin heti seuraavana päivänä. Tosin aivan täytenä yllätyksenä The LEGO Movien erinomaisuus ei tullut, sillä olin jo etukäteen lukenut siitä useita kehuja ja löytänyt sen joidenkin kriitikoiden viime vuoden top 10 -listoiltakin. 21 Jump Streetin ohjaajien Lego-elokuva kuulosti etukäteen teokselta, jonka erinomaisuus aukeaisi vain kaikkein nuorimmille katsojille, mutta aiheen takaa paljastuikin kovavauhtinen, aidosti hauska animaatio-iloittelu joka on totisesti positiivisen huomionsa ansainnut. Keskushahmo (ylläolevassa kuvassa vasemmalla) on mahdollisimman tavallinen lego-ukko, joka saa tärkeän tehtävän kun koko leluvaltakunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Sankarin apuna nähdään Batmanin lego-versio, jonka mainion hahmon ympärille tulollaan oleva jatko-osa keskittyy: sen nimeksi on ilmoitettu The LEGO Batman Movie. [8]

28.12.2014
Phil Lord ja Christopher Miller: 22 Jump Street (2014)
Lego-elokuvasta innostuneena katsoin heti seuraavana päivänä tekijöiden uusimman elokuvan, joka on tietenkin jatko-osa marraskuun alussa riemastuttavaksi havaitsemalleni 21 Jump Streetille. Harmi kyllä, hyvästä aiheesta ei syntynyt toista hyvää toimintakomediaa peräjälkeen. Antamassani arvosanassakin saattaa olla yksi piste pelkkää "hyvien miesten lisää" johtuen ykkösosan aiheuttamista positiivisista muistumista. Epäsuhtainen poliisikaksikkomme on nyt siis jäljittämässä huumekauppaa college-ympäristössä ja juoni on siltä osin pääosin sama kuin edelliselläkin kerralla. Uutta ovat hätäisen tuntuisesti keksityt epähauskat vitsit ja hirmuinen kiire joka saa aikaan vaikutelman, että ideoiden puute yritetään korvata pelkällä koheltamisella. Jo julkistettua jatko-osaa 23 Jump Street en katsone yhtä ennakkoluulottomasti. [6]

30.12.2014
Dan Scanlon: Monsters University (2013)
Pixarin tietokoneanimaatio Monsters, Inc. vuodelta 2001 ei koskaan tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta - itse asiassa muistan pitkästyneeni sen lehdistönäytöksessä - ja kenties tekijät eivät itsekään pitäneet materiaalia kovin vahvana kun jatko-osaa jouduttiin odottelemaan peräti 12 vuotta. Tällä kertaa on kuitenkin onnistuttu hieman paremmin. Huomattavasti useampi vitsi osuu maaliinsa, kun palataan ajassa taaksepäin alkuperäisen elokuvan keskushahmojen nuoruusaikoihin ja näiden opiskeluajasta saadaan synnytettyä herkullisia yhtymäkohtia tavallisten ihmisten opiskeluaikaan (sekä Harry Pottereihin). Monsters University ei ole sekään varsinaisesti hyvä elokuva, mutta kyllä sitä paljon sujuvammin silti katsoo kuin sen hiukan aneemista edeltäjää. [6]

30.12.2014
Jim Jarmusch: Only Lovers Left Alive (2013)
Nyt siis oikeesti. Arvasin jo kauan sitten etukäteen, että inhoaisin tätä elokuvaa enkä sitä siksi myöskään katsonut, mutta kun siitä aikaa myöten kehittyi tuttavapiirini yksimielisimmin kehuttu elokuva, totesin lopulta että onhan se pakko tarkistaa. Ja miten kävikään, se oli täsmälleen niin huono kuin olin kuvitellutkin. Tilda Swinton ja Tom Hiddleston ovat kaksi toisiaan rakastavaa boheemin dekadenttia vampyyriä, jotka ovat eläneet vuosisatoja ja elävät vastakin jos vain puhdasta verta heidän ravinnokseen riittää. Asetelmasta voisi kuvitella irtoavan eksistentialistista angstia mutta Jim Jarmusch löytää tapansa mukaan vain ankeita tunnelmia, enimmäkseen arkipäiväistä dialogia ja todelliseen sisältöön nähden kolminkertaisen kestoajan. Ei aivan niin sietämätön kuin Ida, ja kuvan keskiössäkin ovat henkilöt lavasteiden sijaan, mutta euroelokuvan paheet ovat silti etualalla. [3]

30.12.2014
Anton Corbijn: A Most Wanted Man (2014)
Lupaavan Controlin (2007) jälkeen hollantilaisohjaaja Anton Corbijn menetti suuren osan uskottavuuttaan onnettomalla trillerillä The American (2010). Uusin ohjaustyö ei täysin palauta tuota uskottavuutta vaikka onkin askel parempaan suuntaan. John le Carrén tarinaan perustuvassa A Most Wanted Manissä jahdataan laittomasti Hampuriin tullutta tsetseeniä, jonka epäillään suunnittelevan terrori-iskua. Miehestä kiinnostuneita tahoja on useampia. Heistä yhtä näyttelee erittäin väsyneesti Philip Seymour Hoffman, jonka viimeisiin elokuviin teos kuuluu. Koko ajan tupakoivan ja ryyppäävän miehen vuorosanatkin on jouduttu dubbaamaan jälkikäteen uusiksi. Hoffmanin tympiintyneisyys tarttuu: katsojankin on vaikea välittää ankeissa miljöissä tapahtuvasta kyttäilystä, jonka merkittävimmäksi vahvuudeksi nousee erittäin iskevä loppuratkaisu. [5]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton