Heinäkuun alkupuolen katseluja

Viisitoista päivää, seitsemän elokuvaa. Viime kerralla rikottiin kuparinen vuoden 2014 elokuvien osalta; tällä kertaa mukana on peräti kolme tämän vuoden uutuutta, mutta yksikään niistä ei ole vielä yltänyt kovin korkeisiin pisteisiin.

3.7.2014
José Padilha: RoboCop (2014)
Sellaisen klassikon kuin Paul Verhoevenin RoboCopin (1987) uudelleenversiointi oli tietenkin jo alun perin täysin kreisi ja tuhoon tuomittu ajatus, mutta siitäkin huolimatta uteliaisuus sai tarkistamaan lopputuloksen. Jotkut kauhuklassikoiden uusinnat sentään ovat olleet ihan kohtalaisia - miksei tämäkin siis olisi voinut olla, varsinkin kun ohjaajana oli Tropa de Elite -elokuvista tuttu lahjakas José Padilha. Uusi RoboCop ei kuitenkaan toimi oikein millään tasolla. Tarinaan on sijoitettu sinänsä pätevää yhteiskuntakritiikkiä kun heti aluksi ilmenee, että uudessa skenaariossa robopoliiseja on käytetty USA:n ulkomaansodissa jo pitkään, mutta niiden käyttö kotimaassa on ollut kielletty. Omaperäisiä ideoita ei kuitenkaan ole, eikä satiirissakaan päästä tuota syvemmälle. [3]

8.7.2014
David Frankel: Hope Springs (2012)
Avioliitto-ongelmia käsittelevää komediaa, johon on saatu kiinnitettyä sellaisia arvostettuja Oscar-palkittuja veteraaneja kuin Tommy Lee Jones ja Meryl Streep voisi luulla aika hyväksikin. Ja ehkä Hope Springs tavallaan sitä onkin, mutta silti päällimmäinen muistikuva katselun jälkeen on nähdyn vaivaannuttavuus. Streep ja Jones ovat toisistaan vieraantunut aviopari, joka ei elä enää minkäänlaisia intiimihetkiä keskenään - ei edes ohimenevää hellyyttä, seksistä nyt puhumattakaan. Vaimon vaatimuksesta pariskunta hakeutuu Steve Carellin näyttelemän terapeutin vastaanotolle. Kaikki tämä on varmaan arkipäivää lukuisille pitkään yhdessä olleille pareille, mutta minkäänlaista komediaa siitä ei saada irti ja terapiasessioiden seuraaminen tuntuu muutenkin epämiellyttävästi tirkistelyltä - vaikka kaikki on toki periaatteessa pätevästi tehty ja näytelty, on elokuvan kyky viihdyttää liki olematon. [5]

9.7.2014
Tuukka Temonen: Presidentintekijät (2014)
Tuore dokumenttielokuva Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta ei tarjoa elokuvallisesti mitään sen kummempaa kuin mitä miltei kuka hyvänsä kameran kanssa kulissien taakse tilanteita seuraamaan päässyt jokamies pystyisi tuottamaan. Merkittävämpää on se, mitä kamera sattui tallentamaan: Taru Tujunen vaikuttaa todelliselta kontrollifriikiltä ja olikin innokkaimmin yrittämässä estää koko elokuvan pääsyn julkisuuteen. Huomion kiinnittää myös Kokoomuksen palaverien ylettömän runsas kiroilu, jota vastaavaan en ole omalla korporaatiourallani koskaan törmännyt - ehkä politiikka on tässä suhteessa aivan omanlaisensa toimintakenttä? Muuten tarjolla ei ole mitään kovin ihmeellistä. Kompakti, noin 75-minuuttinen kokonaisuus pysyy kiinnostavana loppuun asti. [6]

13.7.2014
Steven Soderbergh: Magic Mike (2012)
Vasta nyt näin yhden Trafficista Oscar-palkitun Steven Soderberghin näillä näkymin viimeisistä teatterilevitykseen tarkoitetuista pitkistä elokuvista. Magic Mike on miesstrippauksen suuresta määrästä päätellen suunnattu enemmän nuorehkolle naisyleisölle kuin meikäläiselle. Channing Tatum on hanttihommia päivisin tekevä nimihenkilö Mike, joka haaveilee yrittäjän urasta, mutta joutuu kuitenkin sen käynnistymistä odotellessa tekemään iltaisin stripparin hommia. Mike ryhtyy perehdyttämään 19-vuotiasta uutta tulokasta hommiin, mutta nuoren miehen vastuuttomuus tuo hänelle pian odottamattomia ongelmia. Matthew McConaughey näyttelee alan veteraania. Periaatteessa viihdyttävää, mutta aika helposti unohdettavaa mainstream-draamaa. [6]

16.7.2014
Liz Garbus: Bobby Fischer Against the World (2011)
Yksi vuoden 1972 parhaiten uutisoiduista urheilutapahtumista oli nuoren amerikkalaisen shakkinero Bobby Fischerin maailmanmestaruusottelu neuvostoliittolaista suurmestari Boris Spasskia vastaan. Muistan ottelun Suomen uutisointeineen itsekin lapsuusvuosiltani. Neuvostoliitto oli tuolloin jo pitkään hallinnut shakin maailmaa valmentamalla lahjakkuuksia varhaiselta iältä alkaen. Amerikkalainen lapsinero, persoonana äärimmäisen oikukas ja ongelmallinen Bobby Fischer raivaa tiensä otteluun neukkujen mestaria vastaan Reykjavikissa. Dokumentti kartoittaa ansiokkaasti niin taustat, ottelun tapahtumat kuin niiden jälkiseurauksetkin aina Fischerin kuolemaan saakka muutama vuosi sitten. Fischerin temppuilu tuntuu vaikealta uskoa, mutta suuret yhden alan nerot ovat toki kautta aikojen olleet ihmisinä vaikeita käsitellä ja kestää. [7]

17.7.2014
Noam Murro: 300: Rise of an Empire (2014)
Supersankarisarjakuvaelokuvistaan ehkä nykyään paremmin tunnetun Zack Snyderin 300 (2006) oli yksi ilmestymisvuotensa positiivisista yllätyksistä. Frank Millerin sarjakuvaan perutuvaa, pääosin tietokoneilla toteutettua, monin paikoin hurmeenpunaisena roiskahtelevaa tarinaa muinaisten spartalaisten ja persialaisten sodasta leimasi naurettavuuden rajamaille vedetty uho, joka kuitenkin toimi tuossa kontekstissa hienosti. Tämä jatko-osakin perustuu Millerin tekstiin ja kuviin, mutta tällä kertaa punainen lanka on hukassa kaikilta toteutukseen osallistuneilta. Sieluton ja epämielenkiintoinen tekele ei onnistu herättämään mielenkiintoa millään tasolla. Tekninen toteutus on nyt ykkösosan takia valmiiksi tuttu, eikä veren roiskuttelu yllätä saati shokeeraa. [2]

17.7.2014
J. C. Chandor: All is Lost (2013)
Nousevan kyvyn J. C. Chandorin toinen ohjaustyö arvostetun debyytin Margin Call (2011) jälkeen ylsi sekin Oscar-ehdokkuuteen. All is Lost on kiinnostava etupäässä elokuvallisena kokeiluna. Se kertoo jossakin päin Intian Valtamerta yksin purjehtivasta miehestä, jonka vene törmää ajelehtivaan rahtikonttiin. Mies joutuu yrittämään turvaan pahasti vaurioituneella aluksella, ilman suunnistusvälineitä tai keinoja kommunikoida ulkomaailman kanssa. Koska Robert Redford on elokuvan ainoa näyttelijä, ei dialogia ole: itse asiassa alun lyhyen monologin jälkeen replikkejä kuullaan ylipäänsäkin vain kahden käden sormilla laskettava määrä (sormia taitaa jäädä ylikin). Yksi niistä on sentään fuck. Mielenkiinto tarinaa kohtaan säilyy, mutta elokuva tuntuu silti enemmän muotokokeilulta kuin aidosti yleisölle suunnatulta elämykseltä. [6]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Keskikesän elokuvasikermä

Keskikesän elokuvapäivitys sisältää täydet seitsemän kokonaan uutta katselua. Mukana ei siis tällä kertaa ole ainoatakaan tv-sarjaa eikä aikajanalla tarvitse mennä myöskään taaksepäin. Tämä määrä elokuvien ensimmäisiä katseluja ajoittui tällä kertaa hiukan yli kahteen viikkoon ja joukossa on myös ensimmäinen (ja edelleen ainoa) näkemäni tämän vuoden puolella julkaistu elokuva. Siitä itse asiassa aloitetaan.

17.6.2014
Kenneth Branagh: Jack Ryan: Shadow Recruit (2014)
Lukuun ottamatta uuvuttavaa Patriot Gamesia (1992) olen pitänyt kaikista aiemmista Jack Ryan -jännäreistä. Niiden jokainen pääosanäyttelijä oli omalla tavallaan hyvä, Ben Affleck mukaan lukien, mutta ehkä sitäkin tärkeämpää oli että ne kaikki perustuivat Tom Clancyn romaaneihin. Nyt kun elokuvasarjaa aletaan herätellä uudelleen henkiin alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuvalla geneerisellä toimintaelokuvalla, on lopputuloksesta vaikea innostua vaikka se sujuvaa työtä onkin. Ryan on jälleen nuori, uraansa vasta aloitteleva kloppi joka lähetetään suorittamaan tehtävää Moskovaan. Yhdentekevästi toljottava Chris Pine sopii tavallaan hyvin luurankomaisen Keira Knightleyn vastapariksi, mutta vaikea heistä on välittää, kuten mistään muustakaan koko elokuvassa. Lokaalit, lavasteet, tehosteet ja toimintajaksot ovat toki moitteettomia. [5]

19.6.2014
Chris Buck ja Jennifer Lee: Frozen (2013)
Aivan keskikesän keskellä katsottuna lumiseen ja jäiseen ympäristöön sijoittuva Disney-animaatio Frozen tuntuu mukavan eksoottiselta - tosin juuri tähän kesäkuuhun ei olisi enää lisäviilennystä tarvittu. Jutun juoni kertoo prinsessasta, jonka kosketus kirjaimellisesti jäädyttää kohteensa. Aikansa hansikkaita käytettyään tyttö vetäytyy lopulta yksityisyyteen, josta hänen sisarensa on saatava hänet takaisin normaalielämään neuvokkaiden kaverien avustuksella. Frozen voitti maaliskuun alussa viime vuoden parhaan animaatioelokuvan Oscarin, ja kyllähän se animaationa aivan loistava onkin, mutta luulisi tuon olevan muutakin kuin tekninen palkinto. Elokuvana Frozen on hermojarepivän tuttu; pohjimmiltaan aivan samanlainen kuin Disneyn muutkin tekeleet. Kaikki hahmot voi tunnistaa aiemmista elokuvista, etenkin hassun sidekick-hahmon joka on tällä kertaa liikkuva, hassu lumiukko. [3]

22.6.2014
Jean-Marc Vallée: Dallas Buyers Club (2013)
Oscar-putki jatkui, kun vuorossa oli molemmat miesnäyttelijöiden pystit voittanut Dallas Buyers Club. Vielä 1980-luvulla HIV-tartunta oli miltei varma kuolemantuomio eivätkä asiaa auttaneet amerikkalaisen lääketeollisuuden myötävaikutuksella asetetut kiellot heidän tuotteitaan paremmin toimivien lääkkeiden maahantuonnille. Äärimmäisen laiha Matthew McConaughey päättää tehdä asialle jotakin ja perustaa muiden sairastuneiden kanssa klubin, joka tuo tehokkaampia lääkkeitä pienissä erissä Meksikosta Teksasiin. Laatuelokuva tavoittelee naturalismia jo horjahtelevalla, hieman rakeisella kuvauksellaan. Elämänmakuinen henkilögalleria täydentää tätä tuntumaa. Kovin viihdyttävänä elokuvaa ei voi pitää, ennemminkin epämiellyttävänä tilannekuvana eräästä hankalasta ajasta. [7]

27.6.2014
Robert Wise: The Andromeda Strain (1971)
Siinä missä Dallas Buyers Club ei tunnu erityisen viihdyttävältä, The Andromeda Strain on sitä vielä paljon vähemmän. Michael Crichtonin (Jurassic Park) aiheeseen perustuva tieteistarina kertoo Yhdysvaltain lounaisosien syrjäseudulla tapahtuvasta biologisesta kriisistä, jota ratkomaan lähetetään kourallinen tiedemiehiä. Ulkoavaruudesta tullut organismi on jo tappanut kylällisen ihmisiä, ja se on nopeasti eristettävä ennen kuin tilanne paisuu maailmanlaajuiseksi epidemiaksi. Tutkimukset ja toimenpiteet valitaan ja toteutetaan niin sataprosenttisen tieteellisen autenttisesti, että tavallista katsojaa pakkaa helposti haukotuttamaan. Lukuun ottamatta lähtötilanteen esittelyä tapahtumia ei juurikaan dramatisoida. Organismia tutkiva tiedemiesryhmä on vakava ja hapan. Koko maailma on vaarassa, mutta tuon vaaran tuntu ei juurikaan välity katsomoon. [5]

1.7.2014
John Schlesinger: The Falcon and the Snowman (1985)
Rutinoidun tekijän varsin mekaanisesti ohjaama tosipohjainen tarina kertoo kahdesta nuoresta amerikkalaismiehestä, jotka ajautuvat 1970-luvun alkupuolella vakoilemaan Neuvostoliiton laskuun toisen heistä saatua työpaikan amerikkalaisessa kirjainlyhenneorganisaatiossa. Elokuvan kiintoisinta antia on kaksikon selvästi epätasapainoisempaa puolikasta railakkaasti ylinäyttelevä nuori Sean Penn. Hänkään ei onnistu puhaltamaan paljon eloa virkamiesmäisissä ympäristöissä etenevään tarinaan. Vakoilu on tosielämässä huomattavasti arkisempaa kuin vauhdikkaimpien jännärien herättämät mielikuvat saattavat saada luulemaan. [5]

2.7.2014
Spike Lee: Oldboy (2013)
Kymmenen vuotta oli riittävän pitkä karenssi. Korealaisen Chan-wook Parkin kulttiklassikko Oldboy (2003) sai amerikkalaisen uusintaversionsa viime vuonna. Kaltaistensa joukossa se ei olekaan yhtään hassumpi. Spike Lee ohjaa, Josh Brolin joutuu olemaan hotellihuonemaisessa viisi vuotta kauemmin kuin alkuperäisen version korealaismies, ja osaa totta kai martial artsin vapaalle päästyään. Kuka vangitsi miehen ja miksi? Sitä selvitetään vasarat ja teräaseet tanassa. Iskevästi toteutettu elokuva pysyy herkeämättömän kiinnostavana koko kestoaikansa. Outojen tapahtumien taustalta löytyviä motiiveja on muunneltu alkuperäisteokseen verrattuna vain vähän, mutta loppuratkaisu on pantu kokonaan uusiksi. Joidenkin mielestä uusi loppu on ehkä epäuskottavampi, mutta itse pidin sen lohduttomasta loogisuudesta. Leen elokuva katsoo päähenkilönsä tilannetta toisesta näkökulmasta ja löytää tälle vaihtoehdon. [8]

2.7.2014
Alex Proyas: Knowing (2009)
Amerikkalaisen high schoolin pihalle haudatusta lieriöstä löytyy kahden puolen täyteen numeroita kirjoitettu paperiarkki, jonka Nicolas Cage vahingossa huomaa sisältävän erilaisten ihmishenkiä vaatineiden suuronnettomuuksien päivämääriä, koordinaatteja ja uhrimääriä. Osa lukemista viittaa vielä lähitulevaisuuteen, mikä saa miehen huolestumaan mahdollisista uhreista ja yrittämään tulevaisuuden muuttamista. Alex Proyasin fantasiaelokuva on yksi omalaatuisimmista vuosiin. Tapahtumien taustalta paljastuu niin kaukaa haettuja syitä, että monelle katsojalle elokuva muuttunee komediaksi. Itse en voi olla ihailematta näin tinkimätöntä uskoa omaan visioon. Knowing on rohkeasti omanlaisensa ja lentää mieluummin vauhdista rähmälleen kuin ylittää riman sieltä missä se on matalin. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton