sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Quentin Tarantinon ja vähän muidenkin suosikkeja

Tämänkertaisen blogimerkinnän kaikki elokuvat ovat viime vuodelta. Normaalin seitsemän kappaleen sijaan niitä on nyt vain viisi, koska käsittelemme lopussa vaihteeksi jälleen yhden loppuun saakka katsotun tv-sarjan. Vastatkoon se tällä kertaa kahta elokuva-arviota. Uutuuselokuvat on tällä kertaa katsottu poikkeuksellisen tiiviiseen tahtiin: viiden viimeksi kuluneen päivän aikana.


11.6.2014
Aharon Keshales ja Navot Papushado: Big Bad Wolves (2013)
Viime vuonna valmistuneesta israelilaisesta rikostrilleristä tuli kuuluisa, kun Quentin Tarantino osallistui sen festivaalinäytökseen ja lipsautti esityksen jälkeen pitävänsä sitä vuoden parhaana elokuvana. Sitä Big Bad Wolves ei ole, mutta on se kuitenkin kelpo jännäri joka on huomionsa ansainnut. Tuntematon pedofiili raiskaa ja tappaa varhaisteini-ikäisiä tyttöjä. Vaikka pitäviä todisteita ole, kaikki tuntuvat "tietävän" että syyllinen on ujon oloinen opettaja. Mies on poliisien seurannassa ja hänen omat oppilaansakin pitävät syyllisyyttä selviönä. Elokuva ei kerro miksi. Tilanne kärjistyy, kun yhden uhreista sotilastaustainen isä kaappaa epäillyn kiduttaakseen tätä talonsa kellarissa siihen asti kunnes tästä saadaan puristettua tunnustus. Sattuman kautta väkivaltainen poliisi päätyy hänen apurikseen. Juonen perusteella elokuva kuulostaa väkivaltaorgialta, mutta osoittautuu paljon ovelammaksi kuin ensin voisi luulla. [8]


11.6.2014
Guillermo del Toro: Pacific Rim (2013)
Jättimäiset hirviöt tunkeutuvat yksi kerrallaan meidän maailmaamme syvällä Tyynen meren alla olevasta joko toiseen ulottuvuuteen tai ainakin kauas toisaalle universumiin johtavasta aukosta. Ne aiheuttavat toistuvasti täydellistä hävitystä valtameren rannikkokaupungeissa. Hyökkäävien olioiden kasvaessa kerta kerralta suuremmiksi ihmiskunta keksii puolustuskeinon: rakennetaan pilvenpiirtäjän korkuisia robotteja tuhoamaan niitä! Yksi viime vuoden suurista kesäelokuvista on kiinnostava lähinnä erikoistehosteteknologiaa esittelevänä spektaakkelina. Sellaisena se onnistuu jonkin verran viihdyttämäänkin, mutta jopa tuhonäkyjen tenho alkaa hiipua kun tarina siirtyy kolmannelle tunnilleen. Ihmisten välinen draama on juuri niin puisevaa kuin voi kuvitella, mutta eipä tällaisia teoksia sen takia muutenkaan katsella. [5]


11.6.2014
Rob Kuhns: Year of the Living Dead (2013)
Vuorossa on jälleen vaihteeksi jenkki-Netflixistä löytynyt dokumenttielokuva. Aihe on mitä kiinnostavin: nimellä Birth of the Living Dead palveluun tallennettu dokumentti kertoo George A. Romeron (kuvassa yllä) vuoden 1968 kauhuklassikon Night of the Living Dead syntyvaiheista. Tuntuu kuitenkin edelleen siltä, että kirja The Zombies That Ate Pittsburgh kertoi tästä jo kaiken oleellisen; tällä teoksella ei ole siihen juurikaan lisättävää. Romero on sentään kameran eteen saatu, mutta muut haastateltavat liittyvät aiheeseen enimmäkseen hyvin löyhästi. Äänessä on tv-sarjan The Walking Dead tuottaja Gale Anne Hurd sekä sikermä satunnaisia "asiantuntijoita". Heistä eniten aikaa tuntuu saavan yksi tämän dokumentin tuottajista. Selostuksen kuvituksena käytetään useissa kohdin häiritsevän paljon parodialta tuntuvia piirroksia. [4]


14.6.2014
Stephen Frears: Philomena (2013)
Neljän Oscarin ja kolmen Golden Globen ehdokkaana alkuvuodesta ollut brittidraama ei voittanut noissa kisoissa ainoatakaan palkintoa, mistä onkin jo helppo arvata että kyseessä on laadukas mutta ei  millään tavoin poikkeuksellisen mieleenjäävä elokuva. Judi Dench näyttelee ikänsä tuomalla arvokkuudella irlantilaisnaista, jonka luostarissa synnyttämän pojan katoliset nunnat ovat myyneet Amerikkaan. Vanhalla iällä nainen haluaa tietää miten pojalle siellä kävi. Hän saa avukseen Steve Cooganin näyttelemän vastikään työttömäksi jääneen journalistin, joka on pakon edessä joutunut ottamaan vastaan tehtävän kirjoittaa pojan etsinnästä aikakauslehtiartikkeli. Kyyninen mies muodostaa dramaattisen vastavoiman uskonnolliselle, hyvään uskovalle ikäneidolle. Etsintä vie epäsuhtaisen kaksikon paikan päälle Amerikkaan. [7]


15.6.2014
Ben Stiller: The Secret Life of Walter Mitty (2013)
Koomikko Ben Stiller on itse ohjaamassaan, vain hetkittäin komediallisessa fantasiadraamassa Walter Mitty: legendaarisen Life-lehden kuva-arkiston negatiivivastaava. Huomaamaton, virkamiesmäinen Walter pakenee rutiineihin kangistunutta elämäänsä seikkailufantasioihin, joihin sisältyy myös hänen romanttisten haaveidensa kohde, sievä kollega Cheryl (Kristen Wiig). Kun lehden tähtivalokuvaajan lähettämän, kansikuvaksi tarkoitetun valokuvan negatiivi joutuu kateisiin, Walter päätyy sitä jäljittäessään elämänsä arvatenkin ensimmäiseen oikeaan seikkailuun. Tarinan mielikuvituksellisuus ja komeat maisemat takaavat viihtyisän kaksituntisen, mutta toisaalta tuntuu kuin tekijät olisivat asettaneet itselleen tavoitteita joihin eivät täysin yllä. Päähenkilöt ovat kuitenkin sympaattisia ja hetkittäin tarina kääntyilee aidosti nokkeliin suuntiin. Grönlantilaisen karaokebaarin tapahtumat painuvat mieleen erityisesti. [7]


Breaking Bad (5 tuotantokautta, 2008 - 2013)
Yhtä viime vuosien arvostetuimmista draamasarjoista, amerikkalaista Breaking Badiä tehtiin vuosina 2008 - 2013 yhteensä viisi tuotantokautta. Noin kolmen vartin mittaisia yksittäisiä jaksoja valmistui tuona aikana yhteensä 62 kappaletta. Uuden Meksikon Albuquerqueen sijoittuvan sarjan keskushenkilö on Walter White (Bryan Cranston), paikallisen high schoolin kemian opettaja joka saa eräänä päivänä kuulla sairastuneensa parantumattomaan syöpään. Mies ryhtyy tienaamaan rahaa kokkaamalla metamfetamiinia voidakseen huumetuloilla sekä maksaa kalliit hoitonsa että turvata perheensä tulevaisuuden kuolemansa jälkeen. Sarja käynnistyy ykköskaudella varsin hitaasti, mutta sitä ei kannata jättää kesken: sitkeys palkitaan myöhemmissä vaiheissa runsain mitoin. Walterin edetessä laittomalla urallaan sarja tutkii kiinnostavasti huumekaupan mekanismeja ja väkivaltaisia puolia. Näistä saadaan aikaan erittäin dramaattisia, hyvin kirjoitettuja jaksoja jotka huipentuvat ikimuistoisesti viime vuonna valmistuneeseen viidennen kauden jälkimmäiseen puoliskoon. Tuolloin kaikki tarinassa kyteneet konfliktit avataan yhdellä kertaa ja tuloksena on muutama television historian parhaisiin kuuluva yksittäinen episodi. Jotkut Breaking Badin jaksot ovat ylettömän väkivaltaisia, mutta tarinan kannalta perustellusti. Osuvasti sarjassa vierailee parikin lajityypin klassikkoelokuva Scarfacen (1983) näyttelijää. [9]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Äärilaidasta toiseen

Tämänkertaisessa seitsemän elokuvan koosteessa käydään läpi elokuvien arvosteluasteikko ääripäästä toiseen. Uusia elokuvia on jälleen tullut katsottua varsin hyvä määrä: ensin käsitellään viisi kokonaan uutta elämystä kahden ja puolen viimeksi kuluneen viikon ajalta, ja sen jälkeen pari vanhempaa viime vuoden marraskuulta. Pitemmittä puheitta asiaan.


22.5.2014
Michael Bay: Pain and Gain (2013)
Perheen fyysisille ja / tai henkisille junioreille mitoitettujen Transformers -elokuvien jonoon juuttunut Michael Bay ei ole sattuneesta syystä aikoihin vieraillut kotiteatterini kankaalla. Se on hiukan harmittanut, sillä ylilyönneistä huolimatta Bay ohjasi aikoinaan kelpo toimintafilmejä, jollaisia katsoisi mielellään nykyäänkin. Pain and Gain on tarkoituksellinen ylilyönti, jossa kolme umpityhmää bodaajaa tavoittelee amerikkalaista unelmaa oikopolun kautta kidnappaamalla miljonäärin ja anastamalla tämän koko omaisuuden. Ensimmäinen puolituntinen on hulluudessaan verratonta seurattavaa, mutta sen jälkeen alkaa puuduttaa. Reilusti yli kaksituntisena elokuva on selvästi ylipitkä. [5]


24.5.2014
David O. Russell: American Hustle (2013)
Useita suosikkielokuviani tehnyt David O. Russell on ryhtynyt oikeaksi työmyyräksi ohjattuaan neljän viimeksi kuluneen vuoden aikana jopa kolme pitkää elokuvaa, jotka kaikki saivat Oscar-huomiotakin. American Hustleen kohdistuvat odotukset olivat epämääräiset sen jälkeen, kun sen peräti kymmenestä ehdokkuudesta yksikään ei realisoitunut voitoksi maaliskuun alun gaalassa. Huoli oli kuitenkin turha, sillä Russellin uutuus on laadukas komediaan päin kallellaan oleva rikostarina 1970-luvulta; vähän kuin Boogie Nights ilman pornoa, joskaan ei aivan niin mestarillinen. Huippuluokan näyttelijät tekevät takuuvarmaa työtä, eikä yli kahden tunnin kesto tunnu tässä tapauksessa vähääkään liioitellulta. [8]


29.5.2014
Louis Leterrier: Now You See Me (2013)
Perustason toimintaelokuvistaan tuttu Louis Leterrier pyrkii laajentamaan toimenkuvaansa juoneltaan hieman monimutkaisempien elokuvien alueelle, siinä kuitenkaan mainittavammin onnistumatta. Oikeastaan aika hyvin kuvaavan suomenkielisen nimen Suuri puhallus saanut Now You See Me ei ole missään nimessä huono elokuva, mutta aika väkinäiseltä se kuitenkin tuntuu. Kuvan ulkopuolelle pitkäksi aikaa jäävä mystinen taustavoima kokoaa yhteen joukon taikureita, joiden avulla hän pyrkii toteuttamaan sarjan suuria, pyrkimyksellä oikeudenmukaisuuteen motivoituja ryöstöjä. Heti ensimmäiseksi pariisilainen pankkiholvi tyhjenee Amerikan mantereelta käsin. Köyhän miehen The Prestige haukkaa jo alussa enemmän kuin pystyy pureskelemaan, ja joutuu lopussa turvautumaan epäuskottaviin ratkaisuihin. Monin paikoin viihdyttävä elokuva maistuu kokonaisuutena pieneltä pettymykseltä. [6]


4.6.2014
Robert Altman: Nashville (1975)
Näin kauan kesti ennen kuin näin ensimmäistä kertaa mestariohjaaja Robert Altmanin jo lähes neljän vuosikymmenen takaisen ohjaustyön, jota pidetään yhtenä hänen avainteoksistaan. Pitkälti kolmattakymmentä roolihahmoa tarinaansa sisällyttävä mosaiikki kertoo viiden hektisen päivän tapahtumista country-musiikin henkisessä kotikaupunki Nashvillessä. Todentuntua tavoitellaan ja saavutetaankin samantyyppisinä toistuvilla kohtauksilla joissa ihmiset puhuvat toistensa päälle, mutta useiden peräkkäisten musiikkiesitysten seuraaminen voi uuvuttaa ne katsojat, joita country ei musiikinlajina kiinnosta. Laulujen väleissä käytävät dialogitkaan eivät erityisemmin kiinnosta, vaikka pyrkimys poliittiseen kannanottoon on ilmeinen. [4]


8.6.2014
Martin Scorsese: The Wolf of Wall Street (2013)
Toinen amerikkalaisen elokuvan ikoni Martin Scorsese on edelleen aktiivinen ja tekee hienoja elokuvia. Hyperaktiivinen komedia The Wolf of Wall Street on Mafiaveljien ja Casinon tyylillä kerrottu tosipohjainen tarina ahneista ihmisistä tekemässä New Yorkin meklaripiireissä kaikkea sitä mitä heidän voidaan kuvitella tekevän ja paljon enemmänkin. Minuuttia vaille kolmetuntinen elokuva ei ole hetkeäkään tylsä. Suu avoinna joutuu lähinnä ihmettelemään sitä, miten keskinkertaisuutta palvova amerikkalainen elokuva on ylipäänsä pystynyt tuottamaan näin räävittömän teoksen ja vielä nimeämään sen parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaaksi. Leonardo DiCaprio tekee elämänsä roolin. Seksiä ja huumeita riittää. Jo toinen täysi kymppi lyhyen ajan sisällä on uskomaton tosiasia. [10]


11.11.2013
Marc Forster: World War Z (2013)
Vaikka olen aina ollut suuri zombie-elokuvien ystävä, ajatus kohtalaisen suuren budjetin elokuvasta pääosassaan Brad Pitt herätti etukäteen varsin pahoja aavistuksia. Kuinka paljon kompromisseja jouduttaisiinkaan tekemään, ja kuinka mitätön lopputulos pystyisikään olemaan verrattuna George A. Romeron rakastettuihin klassikoihin? Näihin odotuksiin nähden World War Z osoittautui positiiviseksi yllätykseksi, vaikkei se mikään mestariteos olekaan. Loppupuoli on vähän tylsä skaalautuessaan pieneen tilaan, mutta alkupuolen isossa zombie-epidemian rakentelussa onnistutaan luomaan aitoa jännitystä ja jopa aidosti yllättäviä tilanteita. Suunnitteilla olevaa jatko-osaa odottelen jo huomattavasti positiivisemmalla mielellä. [7]


8.11.2013
Anthony C. Ferrante: Sharknado (2013)
Ja nyt kun noita täysiä kymppejä on hiljattain annettu pariinkin otteeseen, on vihdoin aika antaa tilaa myös skaalan toiselle ääripäälle. Sharknado oli yksi viime vuoden suurtapauksia ö-elokuvien lajityypissä, mutta sen kutsuminen hauskaksi tai viihdyttäväksi on seurausta suuresta väärinkäsityksestä. Ihmiset, jotka eivät ole tottuneet katselemaan huonoja elokuvia, ovat erehtyneet kehumaan tätä ongelmajätettä niin huonoksi että se on hauskaa. Sharknadossa ei tosiasiassa ole mitään hauskaa. Aidosti huvittavat ö-elokuvat syntyvät jokseenkin säännönmukaisesti vahingossa. Sharknado on pelkkää laskelmoitua saastaa, jossa ei ole lainkaan aitoja "niin huono että se on hyvä" -ominaisuuksia. Se on täyttä paskaa, etkä taatusti naura sille kertaakaan. [1]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton