Täyden kympin elokuva!

Edellisestä uusien ennennäkemättömien elokuvien yhteenvedosta on jo sen verran aikaa, että niitä on kertynyt jonoon poikkeuksellisesti peräti viisi kappaletta. Joukossa on tällä kertaa yksi täysin yllättäen löytynyt täyden kympin elokuva - sellaisista en odottanut päätyväni kirjoittelemaan koko tänä vuonna - ja viimeisin parhaan elokuvan Oscarin voittaja. Nämä ovat tietenkin kaksi kokonaan eri elokuvaa. Aloitetaan Oscar-elokuvasta ja lähdetään siitä komeaan laatutason nousuun. Lopussa myös täydennyksenä pari vanhempaa katselua.

6.5.2014
Steve McQueen: 12 Years a Slave (2013)
Parhaan elokuvan Oscar-kisassa maaliskuun alussa Gravityn peitonnut epäoikeudenmukaisuusdraama tulee saataville kotivideoformaateissa tällä viikolla. Sain siitä poikkeuksellisesti käyttööni arvostelukappaleen, joten katselu tapahtui jo pari viikkoa sitten. Epäoikeudenmukaisuudraamaksi määrittelen elokuvan, joka ottaa aiheekseen jonkin katsojaa raivostuttavan suuren vääryyden ja sen jälkeen vyöryttää tätä vääryyttä katsojansa päälle yhä uudelleen, mahdollisesti vielä kierroksia matkan varrella lisäten. Hyvin näytelty 12 Years a Slave on juuri tätä: orjuuden vääryyttä ja hirveyttä kärsitään lukuisin eri tavoin vajaat pari tuntia kunnes se yhtäkkiä päättyy. Sitten vetistellään hetki ja lopputekstit alkavat rullata. Tositarinalle halutaan olla uskollisia, mikä selittää normaalin draaman ainesten puuttumisen: esimerkiksi henkilöhahmoista yksikään ei missään kohtaa kehity mihinkään suuntaan. [6]

7.5.2014
Adrián García Bogliano: Here Comes the Devil (2012)
Parin vuoden takainen meksikolainen kauhuelokuva sijoittuu Tijuanan seudulle. Keski-ikää lähestyvä aviopari on autoilemassa kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa, kun nämä katoavat kaupungin liepeillä sijaitsevaan luolastoon. Heidät löydetään jälleen seuraavana aamuna, mutta vanhemmat joutuvat pian myöntämään, että jotakin on vialla. Lapset eivät ole entisellään; on kuin he olisivat tuoneet luolasta mukanaan jotakin pahaa ja yliluonnollista. Useita muitakin kauhuelokuvia tehneen espanjalaissyntyisen ohjaajan työssä on virkistävä määrä aitoa yritystä. Karmivat tunnelmat toimivat monin paikoin, seksuaalisuuden käsittelyssä sivutaan taburajoja, ja elokuvan näyttävimmästä murhakohtauksesta olisi itse Lucio Fulci ollut ylpeä. Arvosana voisi olla seiskakin, mutta hienosta tekemisen ilosta ja asenteesta on pakko antaa yksi ylimääräinen piste. Lopputekstimusiikki on tosin infernaalisen hirveää. [8]

8.5.2014
Kevin Macdonald: How I Live Now (2013)
Sitten viime näkemän kovasti aikuistunut Saoirse Ronan on kapinallinen amerikkalaisteini Daisy, joka saapuu viettämään kesää Englannin maaseudulla asuvien serkkujensa luokse. Aluksi murjotetaan, vaikka serkuista vanhin onkin ensi silmäyksellä todella ihana ja kiinnostava; vahva mutta hiljainen. Yhtäkkiä puhkeaa kolmas maailmansota! Lontoo on ydinpommitettu ja maaseudun idyllikin kokee pian dramaattisia muutoksia sotatilalakien astuessa voimaan. Daisy serkkuineen joutuu käymään läpi kovia koettelemuksia selvitäkseen hengissä ja päästäkseen takaisin kotiin. The Last King of Scotlandin ohjaaja Kevin Macdonald on päästänyt käsistään mestariteoksen, jossa lähinnä television välityksellä kerrottavat lopun ajan tunnelmat yhdistyvät uskottavaan henkilökerrontaan, paikoin silmiähivelevän upeaan kuvaukseen ja tunnelmiin jotka vaihtelevat romanttisen kauniista itkettävän epätoivoisiin. Hyytävimmissä kohdissa miltei erottaa kalman hajun. Täydellistä työtä. [10]

9.5.2014
Kelly Asbury ja Lorna Cook: Spirit: Stallion of the Cimarron (2002)
Seuraavaksi suoritin harppauksen runsaan vuosikymmenen takaisen animaation pariin. Ei olisi kannattanut. Ajatuksen tasolla tarina Amerikan länsiosien lakeuksilla vapaina juoksevien villihevosten seikkailuista kuulosti piirroselokuvalle hyvältä, mutta toteutuksessa oli niin paljon asioita pielessä, että katselukokemus oli lähinnä turhauttava. Aloitetaan nyt vaikka siitä, ettei elokuvassa ollut varsinaista tarinaa ollenkaan. Hahmoihin ei saatu missään vaiheessa sen enempää syvyyttä kuin kaksiulotteisen animaation kuviin. Lapsille suunnatussa tarinassa se ei ehkä ole synneistä suurin, mutta kunpa hahmot olisivat edes sympaattisia ja tapahtumissa edes jotakin kiinnostusta herättävää. Eläinhahmojen totaalista tylsyyttä päädytään tasapainottamaan läheisen linnakkeen ihmishahmojen pahuudella. [3]

9.5.2014
Takeshi Kitano: Beyond Outrage (2012)
Katsoin pari vuotta sitten Takeshi Kitanon alkuperäisen Outragen (2010) ja vaikka en siitä kovin paljoa innostunutkaan, erehdyin siitä huolimatta katsomaan myös tämän sen jatko-osan. Beyond Outrage osoittautui piirun verran ykkösosaa paremmaksi, mutta ero ei ollut silti kovin merkittävä. Kitanon ennestään tuntevat tietävät mitä on odotettavissa: äärimmäisen lakonista ja draamamielessä vähäeleisen tasapaksua rikoselokuvaa. Kitanon maailmaa kansoittavat loputtomia valtapelejään pelaavat japanilaiset yakuzat. Yksikään elokuvien hahmoista ei missään kohtaa muutu millään tavalla eikä varsinkaan kyseenalaista maailmaa jossa eletään, kuten ei myöskään omaa toimintaansa siinä. Kitanon elokuvat voisivat olla kiinnostavampia, jos niissä irroteltaisiin edes hieman esimerkiksi vahvempien toimintakohtausten tai verenlennätyksen merkeissä. Kun kumpaakaan ei tehdä, lopputulos jää aika värittömäksi. [5]

14.11.2013
Noah Baumbach: Frances Ha (2012)
Myös ensimmäinen kahdesta vanhemmasta katselustani jää värittömäksi, mutta aivan eri syistä. Mm. The Squid and the Whalen aiemmin ohjannut Noah Baumbach on nimittäin kuvannut uusimman draamansa mustavalkoisena. Frances Han suuri suosio taidepiireissä ei johtune pelkästään siitä. Baumbachin tosielämän kumppani, hurmaava Greta Gerwig on nimihenkilö, nuorehko newyorkilaisnainen jonka elämä näyttää määrätietoiselta ajelehtimiselta. Francesilla ei ole asuntoa eikä oikein ammattiakaan, mutta paljon haaveita ja kyky pulputtaa puhetta loputtomasti. Elokuva seurailee hänen vaellustaan muutamien kuukausien ajan. Francesin hahmolla on ainoalaatuinen kyky olla samanaikaisesti sekä äärimmäisen ärsyttävä että sydämeenkäypä. Itse elokuva ei ole oikein kunnolla kumpaakaan, mutta sille joka pystyy paremmin samastumaan nuoren aikuisuuden eksistentialistiseen tyhjyyteen, se saattaa silti tarjota elämyksen. [5]

11.11.2013
James DeMonaco: The Purge (2013)
Ethan Hawken tähdittämä, lähitulevaisuuteen sijoittuva jännäri tuntuu saaneen hyvin ristiriitaisen, ehkä jopa voittopuolisesti negatiivisen vastaanoton. Itse pidin siitä varsin paljon. Tulevaisuuden dystopiassa asuvat ihmiset purkavat paineitaan kerran vuodessa Puhdistuksessa, jolloin yhtenä yönä kaikki saavat tappaa toisiaan ilman pelkoa seuraamuksista. Hawke ja Lena Headey näyttelevät vaurasta pariskuntaa, jonka kotitaloon livahtaa psykopaattisen opiskelijaporukan ihmisjahdin kohteena oleva mies. Ilmeettömän brutaalit takaa-ajajat piirittävät talon ja uhkaavat tappaa kaikki sen sisällä olevat. Tästä asetelmasta käynnistyy erittäin toimiva, jännityksentäyteinen yö aivan Straw Dogsin (1971) tyyliin. Talo on piiritetty, sankariparin lisäksi sisällä on myös heikko puolustettava, eivätkä piirittäjät aio antaa armoa. [8]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Tv-sarjatarjontaa

Totesin edellisessä blogimerkinnässä, että viime vuosina todella korkealaatuisiksi kehittyneet ja samalla ainakin aikuisyleisön keskuudessa suosiotaan lisänneet laadukkaat tv-sarjat ovat tarjonneet mainioita vaihtoehtoisia työmahdollisuuksia lahjakkaille tekijöille, kun isot Hollywood-tuotannot ovat enenevissä määrin pelkkää vähä-älyistä supersankariviihdettä. Tällä kertaa käsitellään muutamia esimerkkejä hiljan katsomistani mielenkiintoisten tv-sarjojen ykköskausista. Palataan taas seuraavalla kerralla elokuvien pariin.

Under the Dome (13 jaksoa, 2014)

Kauhukirjallisuuden amerikkalaisen megatähden Stephen Kingin parhaat päivät ovat jo todella kaukana menneisyydessä, mutta mies tarinoi edelleen, nyttemmin kylläkin selvästi pehmentynein ja keski-ikäistynein äänenpainoin. Heti tämän vuoden alussa Nelosella esitetty Under the Dome perustuu samannimiseen romaaniin, jota en ole lukenut mutta joka ainakin joidenkin mielestä on sarjaa huomattavasti parempi. Koska itselläni ei kirjan painolastia ollut, saatoin nauttia televisiolle tehdystä versiosta ja olinkin siihen koko lailla tyytyväinen.

Kun salaperäinen, läpinäkyvä ja täysin rikkomaton kupu sulkee sisäänsä amerikkalaisen pikkukaupungin asukkaat, alkaa tapahtua muitakin perikingiläisiä outoja asioita. Samanaikaisesti kaupungin salaisuudet alkavat paljastua hieman twinpeaksiläiseen tyyliin.

Kuten Kingin scifeimmissä tarinoissa aina, tiedepuoli on mitä sattuu ja asioiden ratkaiseminen edellyttää henkistymistä ja mitä erikoisimpia new age -uskomuksia. Kun näitä osaa odottaa jo etukäteen ja hyväksyy ne tarinan välttämättömäksi pahaksi, voi niiden sijaan keskittyä nauttimaan henkilöiden välisistä konflikteista jotka ovat voittopuolisesti hyvin ideoituja. Kingin vahvuus on aina ollut henkilökirjoittaminen, eikä hän petä tälläkään kertaa.

Ykköskausi loppuu pelottomasti cliffhangeriin, koska jo sitä tehdessä tiedettiin että myös kakkoskausi on tulossa. Se alkaa Amerikassa kesäkuun viimeisenä päivänä ja kenties meilläkin pian sen jälkeen. Tulen varmaan katsomaan myös sitä. [7]

Top of the Lake (7 jaksoa, 2013)

Uudessa Seelannissa syntynyt mutta sittemmin Australiaan vakiintunut elokuvaohjaaja Jane Campion vie seitsenosaisessa mysteerissään katsojat synnyinmaansa maisemiin, mikä jo sinänsä luo tarinalle eksoottiset puitteet. Sarja on alkujaan valmistunut ja esitetty jo vuoden 2013 alkupuolella, mutta itse sain sen katsottua vasta nyt kun se tuli Suomen Netflixin valikoimaan.

Tapahtumat käynnistyvät, kun 12-vuotias Tui-tyttö yrittää hukuttautua pikkukaupungin naapurissa sijaitsevaan järveen. Kun tyttö on pelastettu ja toimitettu sairaalahoitoon, hänen havaitaan olevan raskaana. Mad Men -sarjasta tuttu Elisabeth Moss on kompleksinen etsivä Griffin, joka ryhtyy selvittämään tapausta. Selvitys muuttuu vaikeammaksi kun tyttö katoaa kokonaan ja hieman Under the Domen tapaan valokuvauksellisen kaupungin pinnan alta alkaa paljastua jos jonkinmoisia salaisuuksia.

Tärkeässä sivuroolissa on Tuin isä, häikäilemätön maanomistaja (Peter Mullan), jolla on ilmiselvästi jotakin hämärää tekeillä useammallakin taholla. Hiukan erikoiselta hahmolta vaikuttaa myös Griffinin esimies (Lord of the Ringsin David Wenham). Täysin tarpeettomalta lisältä tarinaan sen sijaan tuntuu seudulle muuttanut hippihenkinen vanhojen naisten kommuuni, jonka henkisenä johtajana Holly Hunter tekee yhden uransa hassuimmista rooleista.

Kun totuus paljastuu, on se kieltämättä todella shokeeraava. Matkan varrella sarjan seuraamisesta tekee kuitenkin lievästi epämiellyttävää Campionin vaivoin peitelty perifeministinen miesviha; suunnilleen jokainen sarjan mieshahmo on entinen, nykyinen tai tuleva raiskaaja ja/tai pahoinpitelijä. Campion elää synkässä maailmassa. [6]

True Detective (8 jaksoa, 2014)

Yksi tämän vuoden tv-tapauksista on kahdeksan jakson mittainen amerikkalaissarja True Detective, joka osoittautuukin tästä kolmikosta ylivoimaisesti parhaaksi. Se toimii myös hienona esimerkkinä siitä, miten Oscar-tasoiset elokuvanäyttelijät laittavat kaiken lahjakkuutensa peliin televisiolle tehdyssä tarinassa, joka on ilmiselvästi suunnattu nimenomaan aikuiselle yleisölle. Vielä muutamia vuosia sitten tällaista ei tapahtunut; pitkien elokuvien tuotanto oli vielä selvästi tv-sarjoja "korkeampaa" taidetta.

Matthew McConaugheyn Cohle ja Woody Harrelsonin Hart ovat poliisielokuvaperinteitä noudattaen hieman epäsuhtainen poliisipari, mutta siihen perinteisten sääntöjen noudattaminen sitten loppuukin. Kaksikko on saanut tehtäväkseen tutkia vuoden 1995 Louisianassa tapahtunutta nuorehkon naisen rituaalimurhaa, jonka taustojen kaivelu tuo tietenkin esille outoja asioita. Taitava rakenne asettaa poliisit erikseen kertaamaan tapahtumia kameralle vuoden 2012 kehyskertomuksessa.

True Detective on mestarillinen monilla tasoilla. Alun sinänsä jo aivan riittävän mielenkiintoinen mysteerin pohjustus ja poliisitutkinnan seuraaminen saa hurjan käänteen neljännessä jaksossa, jossa tekijät laittavat isomman vaihteen päälle ja siirtävät parissakymmenessä minuutissa koko tarinan aivan uuteen genreen. Jakso huipentuu kuuden minuutin mittaiseen yhtäjaksoiseen otton, jota voidaan pitää klassikkona jo nyt.

Synkän ja pohdiskelevan Cohlen filosofiset monologit ovat kehyskertomuksen suola. Ykkösjakson hieno mietintä ihmisen tietoisuuden ja minuuden olemuksesta saa jatkokseen kuutosjakson selityksen koko maailmankaikkeuden olemuksesta. [9]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Supersankarisarjakuvaelokuvia

Kaksi viimeisintä katsomaani ennennäkemätöntä elokuvaa olivat kumpainenkin supersankarisarjakuvaelokuvia. Molemmat oli ohjannut Zack Snyder. Hän oli todella paneutunut aiheisiinsa, sillä elokuvien yhteenlaskettu kerto oli yli viisi tuntia. Ennen kuin mennään noihin kahteen elokuvaan, hiukan taustaa.

Olen aina ollut supersankarisarjakuvaelokuvien kiihkomielinen vastustaja. Naulasin niiden tekemistä vastustavat teesini kuvaannolliseen multiplexin oveen 23. helmikuuta 2007 Elitisti-foorumilla. Teesejä oli yhteensä kahdeksan. Vaikka ne oli kirjoitettu kieli poskessa, liki kaikissa oli silti totta toinen puoli, ja sinänsä härskin provoamisen taustalla oli aito huoli siitä, että nykytrendin jatkuessa ei aikuisella elokuvan ystävällä ole pian enää lainkaan asiaa elokuvateattereihin.

Tarkkaan ottaen näin ei ole: pientä, fiksumpaa elokuvaa toki tehdään edelleen ja hiukan isompaakin aina Oscar-sesonkeina. Mutta muilta osin pelkoni ovat kyllä toteutuneet: jo vuosien ajan kaikki isoimmat amerikkalaiset tentpole-elokuvat ovat olleet alle 20-vuotiaille suunnattua huttua, ja tarpeettoman suuri osa niistä on perustunut nimenomaan supersankarisarjakuviin.

Kuten joku paikkansapitävästi teesejäni aikanaan kommentoi, Hollywoodin studioiden johdossa ei ole kovin lahjakasta väkeä ja varman päälle tekeminen on siksi paras ja ehkä ainoa tapa jolla siellä osataan toimia. Kuitenkin olisi liioittelua syyttää pelkästään tuotantoporrasta siitä, että nykyään melkein kaikki isot amerikkalaiset elokuvat ovat katsomiskelvottomia. Myös aikuiskatsojat itse voivat katsoa peiliin.

Ongelma on nimittäin omalta osaltaan seurausta siitä, että elokuvissakäyntimme ovat liian satunnaisia. Multiplexeihin kokoontuminen on pitkään ollut nimenomaan nuorisolle luontaista toimintaa osana kaverien ja deittikumppanien treffaamista sekä muuta hauskaa illanviettoa. Meillä aikuisikäisillä tällaista kulttuuria ei ole. Monelle pelkkä perhe-elämän viettäminen koituu isoksi esteeksi lähteä minkäänlaisiin iltamenoihin.

Tästä seuraa, että elokuvateatterien ylivoimaisesti suurimmaksi kävijäryhmäksi jäävät alle 20-vuotiaat päätyvät yksin ohjaamaan myös niiden sisältöä yksinkertaisesti lompakolla äänestäen. Studiot huomaavat, että nuorille suunnatut tekeleet menestyvät lippuluukuilla parhaiten ja alkavat tehdä niitä lisää. Aikuiset vuorostaan havaitsevat, että katsomisen arvoista tarjontaa on teattereissa koko ajan vähemmän, mikä entisestään vähentää halua lähteä elokuvateatteriin. Tällöin menestys kasautuu koko ajan selvemmin teinien suosimille elokuville, mikä vinouttaa tarjontaa yhä enemmän, jne.

Tämän tuhoisan kierteen seurauksista olemme saaneet alati pahenevissa määrin kärsiä jo toistakymmentä viime vuotta. Kuten ensimmäinen teesini toteaa, on ajan haaskausta tehdä elokuvia supersankareista kun sen ajan voisi käyttää fiksumminkin. Toisaalta mikään ei oikeasti takaa, että jos Hollywood ryhtyisi puskemaan muunlaista tuotantoa kankaille, se olisi automaattisesti hyvää. Huonompaa se tuskin voisi olla, mutta ei välttämättä paljoa parempaa, ja ainakin se olisi tuotantoportaalle riskialttiimpaa. Studiopomojen on helpompi hyväksyä tuotantoon varman päälle tehtyä tuubaa kuin jotakin kokeilevaa, koska siinä ovat omakin asema ja talous vaarassa jos pahasti takkiin tulee.

Teesissä 4 olen huolissani siitä, että supersankarisarjakuvaelokuvien suosion myötä oikeasti lahjakkaatkin talentit joutuvat tekemään jöötiä, koska se myy. Tämä on toki ollut pitkään oikea ongelma, mutta aivan viime vuosina siihen on löytynyt hyviä ratkaisuja yllättävältä suunnalta. Yhä useampi huippunäyttelijä kylläkin joutuu puoliunessa tekemään supersankarisarjakuvaelokuvien alentavia pahisrooleja, mutta niiden vastapainoksi he pääsevät näyttelemään myös oikeasti lukuisiin television laatusarjoihin. Kirjoitan niistä vielä erikseen heti seuraavassa blogitekstissä.

Oikeasti lahjakkaiden tekijöiden joukkopako elokuvista television puolelle on tervetullut ilmiö ja ylipäänsäkin fiksun tarjonnan siirtyminen tv-sarjoihin sopii aikuisille. Heidän voi olla vaikea lähteä teatterikäynnille, mutta kun laatutarjonta tulee omaan olohuoneeseen, ei tarvitsekaan. Televisiojakelu on luonteva tapa saada laadukkaampi tarjonta kaikkien ulottuville. Miksi edes pitäisi kokoontua yhteen tiettyyn paikkaan katsomaan liikkuvan kuvan esittämistä, kun samaan voi päästä kotioloissa laajakaistayhteyden ja kotiteatterin avulla?

Elokuvien katselu teatterissa alkaa olla jo mennyttä maailmaa muutenkin; siitä on tulossa niche niille puristeille, jotka kaipaavat vanhan maailman tyylisiä katseluelämyksiä, joissa itse elokuva on vain puolet kokemuksesta. Tämä voi tulevaisuudessa kääntää teiniyleisön nykyisen makuylivallan uudelleen varttuneempien eduksi. Heillä on varaa maksaa laajakaistayhteyksistä ja elokuvia tarjoavista palveluista.

Toissa päivänä katsomani kaksi supersankarisarjakuvaelokuvaa löytyivät molemmat Suomen Netflixistä. Etenkin tuo ensimmäinen on varsin tuore julkaisu enkä näe syytä miksei elokuvia voisi tulevaisuudessa striimata suoraan kotiteattereihin heti tuoreeltaan, vaihtoehtona kalliille teatterijakelulle. En minä tosin tällaista striimaisi, katsoin tämän vain uteliaisuudesta ja koska se ei maksanut mitään; ensi-iltaelokuvien katselumahdollisuudesta samaan aikaan teatteriensi-illan kanssa olisin valmis maksamaan ihan hyvänkin summan.

29.4.2014
Zack Snyder: Man of Steel (2013)
2000-luvun puolivälin Superman Returns ei onnistunut franchisen perustamisessa, joten viime vuonna yritettiin uudelleen - vieläkin surkeammin tuloksin. Lähes kahteen ja puoleen tuntiin venytetty jälleen uusi Teräsmiehen syntytarina saa aikuiskatsojan miltei kyyneliin typerryttävällä tylsyydellään. Jälleen Oscar-tasoiset näyttelijät nolaavat itsensä kaukana itsensä alapuolella olevan materiaalin kanssa. Kun aiemmin tarinassa on ollut edes hieman romanttista värinää Lois Lanen ja Clark Kentin ollessa kollegoita ja edellisen yrittäessä arvailla jälkimmäisen todellista henkilöllisyyttä, jätetään sekin nyt tarinasta pois. Paikkojen tuhoamisen teknisen toteutuksen ihailu jää ainoaksi syyksi katsoa koko elokuvaa. Kaatuva kerrostalo näyttääkin kyllä todella komealta vaikkakaan ei ollenkaan realistiselta. [2]

29.4.2014
Zack Snyder: Watchmen (2009)
Saman ohjaajan neljä vuotta aiempi teos sen sijaan oli jopa yllättävänkin hyvä, varsinainen supersankarisarjaelokuvien Citizen Kane. Korkealle arvostettuun klassikkosarjakuvaan perustuva elokuva on kuulopuheiden mukaan varsin uskollinen alkuteokselle, joka puolestaan maalaa todella isolle kankaalle saagaa vaihtoehtoisesta 1980-luvun puolivälistä. Tuossa ajassa supersankarit ovat olleet pitkään todellisuutta mutta heidän suosionsa on romahtanut, kun sitten joku vielä alkaa murhata heitä pahaenteisistä syistä. Trikoopelleily on yhtä hassua kuin kaikissa muissakin lajityypin elokuvissa, mutta nyt tehdään silti oikeaa elokuvaa, joten mielenkiinto säilyy suuren osan aikaa. Eniten häiritsee se, ettei alkuteoksen kaikkia elokuvan kannalta turhempia rönsyjä ole raaskittu karsia pois, mikä lisää elokuvan kestoaikaa (hulppeat 2 tuntia 42 minuuttia) mutta ei syvennä sitä muuten. [6]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton