Oscar-sesonki lähestyy

Joulukuun kahden ensimmäisen viikon aikana sain jo hieman esimakua tulossa olevasta Oscar-sesongista, kun kaksikin peräkkäin katsottua elokuvaa näyttäisi olevan hyvinkin mahdollisia ehdokkaita. Ne ovat tuolla listan loppupuolella ja niiden keskinäinen tasoero on melkoinen. Ennen kuin mennään niihin, käydään läpi mitä omalaatuisin sekoitus muita elokuvia.

1.12.2014
Saul Bass: Phase IV (1974)
Alfred Hitchcockin jännäreihin alkutekstijaksoja suunnitellut Saul Bass ohjasi itsekin urallaan yhden elokuvan. 40 vuoden takainen tieteisdraama Phase IV on aikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää siinä on sen tinkimätön suhtautuminen aiheeseensa; tieteistarina käsitellään hitaasti ja perusteellisesti ilman minkäänlaista pyrkimyksiä kohti viihdyttävyyttä saati kaupallisuutta. Huonoa taas on se, että lopputulos on todellinen koettelemus useimmille katsojille. Kun muurahaiset alkavat osoittaa älyllisen järjestäytymisen merkkejä, kaksi tiedemiestä vetäytyy erämaan rauhaan tutkimaan asiaa perusteellisesti. Onko ihmiskunnan asema maapallon johtavana rotuna vaakalaudalla? Siltä vaikuttaa, ja asetelman uhkaavuutta tehostetaan loputtomalta tuntuvalla sarjalla psykedeelisiä tajunnanvirtalähikuvia lajin edustajista. Luulisi että vähempikin olisi riittänyt, mutta Bass tekee aikakautena suositun progressiivisen rock-musiikin elokuvallista vastinetta, täysin visionsa lumoissa ja sellaisessa ajatuksellisessa umpiossa, että siihen katsojan on miltei mahdoton tunkeutua. [4]

6.12.2014
Anthony Bell ja Ben Gluck: Alpha and Omega (2010)
Muutaman vuoden takainen melko alkeellinen animaatio jäi tuolloin kokonaan vaille huomiota, ja kun sitä nyt katsoo, ei ole vaikea ymmärtää miksi. Kummallisen näköisiksi piirrettyjen susien seikkailussa huumoria yritetään hakea älyttömästä melskaamisesta, mutta juuri mitään edes etäisesti sympaattista tai ylipäänsä kiinnostavaa katsojille ei esitellä. Susien yhteisö on helppo määritellä luokkayhteiskunnaksi: jo pienestä pitäen eläimet luokittelevat toisensa alfoiksi ja omegoiksi; johtajiksi ja näitä palveleviksi koomikoiksi. Kun yksi tällainen harvinaisen epäyhteensopiva kaksikko joutuu sattuman kautta kauas kotoaan, joutuvat nämä etsimään yhdessä reitin takaisin kotiin ja tietenkin oppimaan siinä sivussa kaikenlaista sekä maailmasta jossa elävät että toisistaan. Keskushahmoja kiinnostavammiksi kasvaa lopulta pari koomista sivuhahmoa. Kokonaisuutena teos saanee lapsetkin kokemaan itsensä pahan kerran aliarvioiduiksi. [3]

7.12.2014
Brad Bird: The Iron Giant (1999)
Epäonnisen animaatiokokeilun jälkeen päätin heti seuraavana iltana ottaa varman päälle ja katsoa vihdoinkin 15 vuoden takaisen animaatioelokuvan pikkuklassikon, jonka maineen toki tunsin mutta jota en jostakin syystä ollut koskaan ennen nähnyt. Hiukan omituiselta vaikuttaneen alun jälkeen se vei mukanaan enkä olisi ikinä uskonut, että lopussa olisi vähällä tulla tippa silmään. Kaikkien muiden  kuin minun varmaan ennestään tuntemassa tarinassa muutaman vuosikymmenen takaisessa amerikkalaisessa pikkukaupungissa asuva poika ystävystyy taivaalta tipahtaneen salaperäisen jättirobotin kanssa. Oliota kuitenkin aletaan pian jahdata, kun sen ystävällisyyteen ei uskota. Ja kyllähän sillä sotaisa puolensa onkin... Vanhanmallinen ei-3D-tietokonemaatio tuntuu ensi alkuun oudolta ilmaisukeinolta, mutta siihen tietysti tottuu nopeasti. [8]

13.12.2014

Steven Quale: Into the Storm (2014)
Aiemmin tänä vuonna pienoiseksi sleeper-hitiksi osoittautunut tornadoelokuva ei ala kovin hyvin. Pelkältä köyhän miehen Twisteriltä aluksi vaikuttava teos antaa kuvaustekniikallaan itsestään kotivideomaisen vaikutelman, eikä kameran eteen tunnu löytyvän ainoatakaan kiinnostavaa hahmoa; tuntuu pieneltä voitolta kun esitellään edes joku joka ei ole ensi hetkestä alkaen vastenmielinen. Mutta pikku hiljaa, tapahtumapäivän edetessä ja sään huonontuessa tarinaan alkaa tulla imua ja lopulta kokonaisuus kasvaa varsin mainioksi viihdepaketiksi. Elokuvan mielikuvituksellinen tarina sijoittaa suuren määrän tornadoja tuhoamaan yhtä ainoaa amerikkalaista pikkukaupunkia, ja tuhoa seurataan niin tornadoja metsästävien tutkijoiden kuin paikallisten asukkienkin näkökulmista. Ilmassa lentää loppuvaiheissa varsin suurikokoisia esineitä, ja myrskyn hurja pauhu täyttää kotiteatterin kaikki äänikanavat. Arvosana voisi olla kuutonenkin, mutta ollaan nyt positiivisia ja annetaan: [7]

13.12.2014
Pawel Pawlikowski: Ida (2013)
Kuten mm. täällä kerrotaan, puolalaiselokuva Ida on juuri päässyt yhdeksän elokuvan mahdollisten parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaiden ns. lyhyelle listalle. Se edustaa kaikkea sitä, mikä eurooppalaisessa elokuvassa on mahdollisimman keinotekoisesti erilaista kuin amerikkalaisessa. Joku amerikkalainen osuvasti sanoikin, etteivät hidastempoisuus ja raskaat aiheet tee sinänsä elokuvasta syvällistä; Puolassa niin on silti uskottu olevan vielä tänäkin vuonna. Juuri luostariin sulkeutumaisillaan oleva nunnakokelas Ida kuulee huolettavia asioita omasta menneisyydestään ja lähtee luostarista selvittämään asioiden todellista tilaa. Tarinaa elokuvassa on noin vartiksi, mutta se venyy silti yli 80 minuuttiin. Pitkät mustavalkoiset otot, joiden keskiössä on lavaste ja joiden jossakin kulmassa päähenkilö toljottaa ääneti, vievät yhä uudelleen toistuessaan hermot kärsivällisimmältäkin katsojalta. Vaikka ehdokkuus onkin todennäköinen, pitäisin Oscar-voittoa erittäin epätodennäköisenä. [2]

14.12.2014
Wes Anderson: The Grand Budapest Hotel (2014)
Myös amerikkalaisen elokuvan kentässä on omat ärsyttäjänsä. Wes Anderson on aiemmassa tuotannossaan toistuvasti syyllistynyt jonninjoutavaan kikkailuun ilman sisällöllistä kaikupohjaa. Hänen edellisen elokuvansa Moonrise Kingdom (2012) nähtyäni ehdinkin jo päättää, etten enää koskaan katso yhtään Andersonin elokuvaa. No, se päätös oli pakko pyörtää kun tämä uusin sai osakseen niin yksimielistä suitsutusta. Lupauksen pettäminen ei myöskään sittemmin kaduttanut. The Grand Budapest Hotelissa Andersonin omalaatuisuudet ovat vihdoinkin tarinan palveluksessa ja tuloksena on hykerryttävä pieni mestariteos, joka tosin viettää luvattoman suuren osan kestoajastaan muualla kuin kiehtovassa keskuspaikassaan. Lumoavan kaunis kuvaus saanee tammikuussa Oscar-ehdokkuuden lavastuksen, käsikirjoituksen ja ohjauksen ohella. Näistä voitot lavastuksen ja käsikirjoituksen sarjoissa ovat täysin mahdollisen rajoissa. [9]

14.12.2014
Charlie McDowell: The One I Love (2014)
Myöhemmin samana iltana intouduin katsomaan vielä toistakin tämänvuotista draamaa, josta olin etukäteen lukenut useampia kehuja. Sisältö kuitenkin yllätti, eikä mitenkään positiivisesti. Mark Duplassin ja Elisabeth Mossin näyttelemä, pitkään yhdessä ollut pariskunta on hakenut avio-ongelmiinsa apua terapeutilta, joka suosittelee heille yhteistä viikonloppua syrjäisessä, luonnonkauniissa huvilassa. Asetelma antaa odottaa parhaassa tapauksessa nasevankirpeää dialogia ja ehkä hieman katkeransuloista huumoriakin, mutta ne jäävät saamatta kun huvilasta tulee pariskunnalle kauhuelokuvamainen loukku hieman Luis Buñuelin klassikon El Ángel exterminador (1962) hengessä. Vaikka huvilan outojen tapahtumien selitys kiinnostaakin, tarjolla on silti hyvin epämiellyttävä katselukokemus joka vetää itsensä sellaiseen solmuun ettei se onnistu lopulta selittämään mitään tyydyttävästi ja jonka sanoma on murhaavan pessimistinen. [5]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Ensikatselut 15.11. - 1.12.2014

15.11.2014
Mike Mitchell: Shrek Forever After (2010)
Täytyy ensiksi myöntää, että neljäs Shrek -elokuva oli mennyt minulta uutena kokonaan ohitse. Jo sarjan kolmas osa oli niin väsähtänyt, ettei jatko sille enää juurikaan kiinnostanut. Kun tämä nelonen sitten sattumalta löytyi Netflixistä, oli se "pakko" katsoa. Tämänkertainen animaatio alkaa kyllä oikein hyvin, kun vihreä örrimörrimme kokee keski-iän kriisin romanssin muunnuttua tyypilliseksi, työlääksi ja sotkuiseksi lapsiperheen arjeksi. Tätä seuraava juonikuvio vaihtoehtoisessa nykyisyydessä, jossa kaikki on mennyt pieleen eivätkä Shrek ja Fiona ole edes tavanneet, on kuitenkin tuskastuttavaa seurattavaa. Tekijät eivät saa huumoria irti oikein mistään. Jopa ennestään tutut hahmot ovat muuttuneet ärsyttäviksi. Joitakin jo aiemmissa osissa nähtyjä vitsejä sentään kierrätetään, ja ne ovatkin ainoita jotka edes vähän hymyilyttävät. Hohhoijaa. Lopettakaa jo. [2]

16.11.2014
Robert Redford: The Horse Whisperer (1998)
Vielä Shrek nelostakin pidemmäksi ajaksi väliin jäänyt teos on Robert Redfordin ohjaama pitkä draama, jonka aihe ei vain koskaan tuntunut kiinnostavalta. Ketä kiinnostaa yhden vauhkon hevosen rauhoittaminen? Tehkää siitä makkaraa! Elokuvaa katsoessa oli kuitenkin pakko myöntää nuo ennakkoluulot harhaisiksi. Sekä Hevoskuiskaajan henkilöhahmot että tarina ovat lopulta varsin uskottavia ja jonkin verran kiinnostaviakin, vaikka itsensä tärkeäksi kokeva draama aika pitkäksi venyykin. Nuori Scarlett Johansson joutuu hevosineen vakavaan onnettomuuteen, eikä jälkimmäinen toivu siitä muuten kuin ohjaajan itsensä näyttelemän, tosielämän hevosmeedion käsittelyssä. Kristin Scott-Thomas on jäähtyneen tuntuisessa avioliitossa elävä äiti, joka huomaa pitkäksi venyvän hoidon aikana viihtyvänsä rennossa keskilännen elämässä ja vähitellen jopa kiintyvänsä omalaatuiseen mutta sympaattiseen konitohtoriin. [5]

22.11.2014
D. J. Caruso: Two for the Money (2005)
Nykyään toinen toistaan laadukkaimmissa tuotannoissa nähtävä Matthew McConaughey oli viime vuosikymmenellä paljon nykystatustaan pienempi tähti. Yhdeksän vuoden takaisessa draamassa Two for the Money hän on lahjakas urheilusta kiinnostunut nuorimies, jolla on taianomainen kyky ennustaa otteluiden lopputulokset oikein. Al Pacino on alalla rahaa vuoleva johtaja, jonka firma tarjoaa vedonlyöjille ilmaisia vihjeitä ja ottaa provisiot päältä oikeaan osuvista vihjeistä. Luonnollisesti hän palkkaa lahjakkaan nuorukaisen. Dan Gilroyn (Nightcrawler) kirjoittama tarina tarjoaa sinänsä kiinnostavan katsauksen urheiluvedonlyönnin maailmaan, mutta jännitteitä siinä on kovin vähän johtuen siitä, että kaikki tuntuu onnistuvan nuorukaiselta kuin itsestään. Ensimmäistä oikeaa konfliktia joudutaan odottelemaan pitkälti yli tunti. Tarinasta on myös vaikea löytää samaistumiskohdetta sen jälkeen, kun keskushenkilöstä kuoriutuu julistekuvassakin näkyvä yli-itsevarma, sliipattu juppi. [5]

22.11.2014
Brett Ratner: Hercules (2014)
Arvasin jo etukäteen, että oli huono idea ryhtyä katsomaan Brett Ratnerin versiointia Herculeksen tarinasta, mutta puolustukseksi on sanottava että Ratner on silloin tällöin onnistunut ja tällaiset muinaisaikojen seikkailut ovat aihepiirinä periaatteessa itseäni kiinnostavia. Tällä kertaa mennään kuitenkin aivan täysillä metsään. Ratnerin Hercules on juuri niin keinotekoisen muovinen elokuva kuin mitä multiplexeissä voisi muutenkin kuvitella katsottavan. Dwayne Johnsonin tulkitsema sankarimme on jo suorittanut kaksitoista urotyötään ja seikkailee nyt sekalaisten kaveriensa kanssa muissa merkeissä, päävastustajanaan John Hurtin tulkitsema katala kuningas. Hercules on viime kädessä kuin tyypillinen supersankarielokuva, ja typeryydessään samalla tasolla niiden kanssa. Keskushenkilöllä ei ole heikkouksia eikä hänessä siis myöskään ole mitään kiinnostavaa. [3]

23.11.2014
Jeremy Saulnier: Blue Ruin (2013)
Pienen pieni indie-elokuva Blue Ruin viime vuodelta on kuin mitoitettu kulttiklassikoksi, vaikka ei aivan sellaiseksi ylläkään. Tarinan ytimessä on kosto, ja väkivalta on hetkittäin pidäkkeetöntä. Keskushenkilö Dwight (kuvassa) on pesemätön, karvainen laitapuolen kulkija aina siihen asti kunnes hän saa kuulla vanhempiensa murhaajien vapautuneen vankilasta. Se tietää reissua kotiseudulle ja roiston lopettamista verisin menetelmin. Tämä on kuitenkin vasta alkua, eikä elokuvakaan ole tässä vaiheessa ehtinyt pyöriä kuin parikymmentä minuuttia. Tapetun tappajan suku ei tällaisia asioita poliisille ilmoittele vaan tulee seuraavaksi Dwightin sisaren kimppuun. Koston kierrettä seuraa aivan mielellään mutta ei siitä kovin kummoisia elämyksiä irtoa. Blue Ruin on sujuvaa työtä, mutta ilmiselvä kertakatselu kuitenkin. [6]

1.12.2014
Matt Reeves: Dawn of the Planet of the Apes (2014)
Apinoiden planeetan elokuvaversiot eivät etenkään 2000-luvulla ole nostattaneet riemun kiljahduksia. Tim Burtonin versio oli mitä oli, ja kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Rise of the Planet of the Apes hyvästä lähtökohdastaan huolimatta vielä sitäkin raivostuttavampaa tuubaa. Nyt aiheesta on vihdoinkin onnistuttu tekemään hyvä elokuva. Cloverfieldin (2008) ohjaaja Matt Reeves on puikoissa tarinassa, jonka lähtötilanteessa virusepidemia on tehnyt melkein täydellisen lopun ihmiskunnasta. Suppea eloonjääneiden yhteisö yrittää aloittaa alusta San Franciscon raunioissa, mutta joutuu vastakkain sen liepeillä elävän apinayhteisön kanssa. Rinnakkaiselolle olisi edellytykset, mutta molempien ryhmien sodanhimoisimmat yksilöt ajavat tilanteen kohti kohtalokasta yhteentörmäystä, jonka traagiset seuraukset aivan oikeasti tuntuvat katsomossa asti. [8]

1.12.2014
Patrick Hughes: The Expendables 3 (2014)
Sylvester Stallonen johtaman Expendables-retkueen kolmas seikkailu alkaa maistua jo todella pahasti vanhan toistolta. Jälleen on koolle saatu vanhoja tuttuja ja muutama uusikin sammunut toimintatähti erittäin geneeriseen toimintajuoneen, jonka käänteitä ei enää pari tuntia katselun jälkeen muista lainkaan. Yhdentekevyyttäänkin pahemmin The Expendables 3 kompastuu omaan ikärajaansa. Vaikka edellisosan seikkailutkaan eivät juonen tasolla varsinaisesti häikäisseet, niissä oli sentään 1980-luvun asenteella toteutettua brutaalia väkivaltaa joka nosti kokonaisuuden viihdyttävyyskerrointa. Nyt kun elokuva on tehty suoraan kesyyn PG-13 -ikärajaan sopivaksi, näin ei tietysti ole, mikä ei haittaisi jos räyhäkkä asenne verenroiskeineen korvattaisiin jollakin muulla kiinnostavalla elementillä. Se on kuitenkin jäänyt keksimättä. Toivottavasti sarja päättyy tähän. [3]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Ensikatselut 5. - 13.11.2014

Tämänkertaisessa elokuvaseitsikossa on mukana jos jonkinmoista fantasiaelokuvaa. Täyden kympin tienannut teos on kuitenkin yksi kaikkien aikojen järkyttävimmistä dokumenteista. Sillä aloitetaan.

5.11.2014
Kurt Kuenne: Dear Zachary: A Letter to a Son About His Father (2008)
En olisi varmaan koskaan päätynyt Dear Zacharyn äärelle, ellen olisi kolmisen vuotta sitten osunut netissä yhden monista "maailman järkyttävimmät elokuvat" -listoista äärelle. Siellä tavanomaisten Cannibal Holocaustin ja Salòn seasta löytyi neverheard dokumentti nimeltä Dear Zachary, ja koska se oli yksi harvoista ellei peräti ainoa listan elokuvista jota en ollut nähnyt, nimi jäi väkisinkin mieleen. Elokuva on erittäin nopeassa tempossa etenevä muistelo, jossa ohjaaja Kurt Kuenne kertoo murhatusta ystävästään nimeltä Andrew Bagby kuvin ja videopätkin saatuaan tietää, että tästä on tulossa isä kuolemansa jälkeen. Andrew'n murhaaja nimittäin odottaa hänelle poikaa, joka saa synnyttyään nimekseen Zachary. Eikä siinä suinkaan kaikki, mutta enempää on parempi olla kertomatta. Hienosti koostettu dokumentti lyö katsojaansa moukarilla päähän, ja kauheuksien kasautuessa tuntuu hetkittäin äärimmäisen vaikealta uskoa, että kaikki tämä on tapahtunut oikeasti. [10]

5.11.2014
Terry Gilliam: The Zero Theorem (2013)
Monty Python -ryhmässä uransa aloittanut ja sittemmin omintakeisten taide-elokuvien ohjaajaksi erikoistunut Terry Gilliam on aina ollut hankala tapaus. Eräät hänen viimeaikaisista elokuvistaan kuten Tideland (2005) tai etenkin The Imaginarium of Dr. Parnassus (2009) ovat osoittaneet, että jos hänellä ei ole aisaparinaan vahvaa tuottajaa, hänen visionsa karkaavat käsistä ja lopputulos menee silkaksi epämielenkiintoiseksi sekoiluksi. Sama huoli minulla oli myös uutuuden The Zero Theorem suhteen, mutta turhaan: se on riittävän mielikuvituksellinen ollakseen kiehtova, mutta silti riittävän hillitty ja hallittu, että siitä jaksaa myös välittää. Christoph Waltz on olemassaolonsa tarkoitusta etsivä erakkomainen tietokonenero, Mélanie Thierry hehkuu tämän elämään uutta sisältöä tuovana ihanana nuorena naisena, ja onpa elokuvasta löydetty rooli jopa Matt Damonille. Tarinaa on turha yrittää sen tarkemmin kuvata; sävyltään positiivisen elämyksen se joka tapauksessa tarjoaa. [8]

5.11.2014
Jonathan Glazer: Under the Skin (2013)
Brittiohjaaja Jonathan Glazer tuli alun perin tunnetuksi rikoselokuvastaan Sexy Beast (2000) mutta todellisen karvansa hän näytti pelottoman omaperäisessä draamassa Birth (2004). Ei ihme, että seuraava tilaisuus ohjata pitkä elokuva tuli vasta yhdeksän vuoden päästä. Hyvää kannatti odottaa: Under the Skin on upea jatke Glazerin filmografiaan. Tarina on yksinkertainen: Scarlett Johansson ajelee pakettiautolla ympäri Skotlantia ja poimii kyytiinsä miehiä, joille käy sen jälkeen huonosti. En edes yritä kuvailla tarkemmin sitä, miten paljon tarinasummaustaan mutkikkaampi ja omaperäisempi elokuva on kyseessä. Glazer onnistuu outoudessa helposti ylittämään jopa Birthin kummallisuuden. Onko nainen itse asiassa avaruusolio? Mitä hänen ihonsa alta löytyy? Monet kohtaukset ovat niin hienovaraisesti oudoiksi rakennettuja, että ne loksauttavat leuan rintaan jo ihan sellaisinaan, ilman että noita kysymyksiä tarvitsee lainkaan pohtia. Elokuvan ainoa heikkous on, että se toistaa omaa rakennettaan liian pitkään liian samanlaisena, ennen loppuvaiheidensa eksistentialistista tarkoituksen etsintää. [8]

5.11.2014
Barry Sonnenfeld: Men in Black 3 (2012)
Jo viime kerralla käsitellystä Snowpierceristä 5.11. päivällä alkanut hienojen elokuvien putki oli nostanut tason niin korkealle, että yritin jo puoliksi tahallani katkaista sen tarkistamalla illan päätteeksi Men in Black -sarjan kolmannen osan. Olihan kakkososa yksi koko edellisen vuosikymmenen huonoimmista mainstream-elokuvista. Mutta tämäkin korjausliike epäonnistui. Kolmonen on likipitäen ykkösosan veroinen mainio viihde-elokuva. Tällä kertaa Will Smithin näyttelemä agentti J joutuu palaamaan ajassa 1960-luvun lopulle estämään ilkeän avaruusolion juonen, johon kuuluu paitsi maailmanvalloitus, myös Tommy Lee Jonesin agentti K:n eliminointi. Jälkimmäisen nuorta versiota näyttelee nykyään joka paikassa esiintyvä Josh Brolin. Aivan elokuvan alku tuntuu haparoivalta: vitsit eivät osu maaliinsa ja näytteleminen tuntuu vaivaantuneelta. Kun J siirtyy 1960-luvulle, päästään hyvään vauhtiin ja lopputuloksena on kepeän hauska, luontevasti etenevä viihdepaketti. [7]

7.11.2014
John Carney: Begin Again (2013)
Hurmaavan musiikkiromanssin Once (2006) ohjaaja, irlantilainen John Carney pyrkii uusimmalla elokuvallaan mitä ilmeisimmin toistamaan tuon elokuvan kuviot tunnetummilla näyttelijöillä. Begin Againin tapahtumaympäristönä on jälleen indie-musiikin maailma, mutta sijaintipaikaksi on vaihtunut tällä kertaa New York. Mark Ruffalo on eronnut, urallaan alavireiseen vaiheeseen joutunut riippumaton levytuottaja, joka törmää eräänä iltana hämyisellä klubilla Keira Knightleyn näyttelemään nuoreen laulaja-lauluntekijälahjakkuuteen. Mies haluaa tuottaa naisen debyyttilevyn, jota päädytään nauhoittamaan livenä ulkoilmassa eri puolilla suurkaupunkia. Juonisummaus saa elokuvan kuulostamaan kepeämmältä ja viihdyttävämmältä kuin se oikeasti on. Harvoin näkee päähenkilöparia, jonka välillä on tätä vähemmän kemiaa. Myöskään juonenkuljetus ei tarjoa kovin suuria oivalluksia ja käänteitä, vaikka lopputuloksen suhteellisen vähällä kivulla läpi katsookin. [5]

11.11.2014
Christopher Nolan: Interstellar (2014)
Maapallo on kuolemassa ihmiskunnan alta, ja on löydettävä uusi planeetta jonne voisimme muuttaa. Matthew McConaughey on perheellinen astronautti, jonka on hylättävä lapsensa voidakseen ottaa osaa vuosia kestävälle avaruusmatkalle, jonka tarkoituksena on etsiä uusia elinympäristöjä madonreiän takaa toisesta galaksista. Ehdin odottaa Interstellaria kuin kuuta - tai pitäisikö sanoa madonreikää - nousevaa, mutta ensivaikutelman perusteella sillä ei saavutettu läheskään samanlaista täydellisyysttä kuin ohjaajamestari Nolanin aiemmilla töillä The Prestige (2006) ja Inception (2010). Lähes kolmituntinen elokuva on toki hieno, mutta ehtii epäuskottavasti yli puoleenväliin ennen kuin sen henkilöt kohtaavat ensimmäisen merkittävän haasteensa - siihen saakka tutkimusretki on sujunut uskomattomalla helppoudella. Erityisen "kovaa" scifiä ei nähdä, vaan pääosassa ovat McConaugheyn perhesuhteet. Niihin liittyvistä ongelmista ilmiselvimmän elokuva jättää epätyydyttävästi kokonaan käsittelemättä, mitä en voi spoilaamatta tarkemmin kuvata. Elokuvasta on löydetty rooli jopa Matt Damonille. [8]

13.11.2014
Joe Carnahan: Stretch (2014)
Amerikkalainen Joe Carnahan ohjasi toisena pitkänä elokuvanaan vuonna 2002 modernin poliisielokuvan suurimman klassikon Narc, mutta on sen jälkeen edennyt urallaan silminnähden horjuen. Jostakin syystä Carnahan haluaa tehdä nimenomaan komediallisia toimintafilmejä, vaikka hänen huumoritajunsa on aika kypsymätöntä laatua. Uusin teos Stretch sai ensi-iltansa suoraan internetissä tämän vuoden lokakuussa. Patrick Wilson on pahoissa peliveloissa oleva limusiinikuski, joka saa eräänä päivänä tiedon, että velat erääntyvät keskiyöllä ja jos niitä ei makseta, henki lähtee. Miehen ainoaksi keinoksi selvitä jää tienata toinen toistaan hullumpien kyyditettävien avulla yhden päivän ja illan aikana riittävästi käteistä, että velkojat pysyvät tyytyväisinä. Huumori on kohtalaisen huonoa, mutta nautittavan ripeä tempo, paikoin hyvät dialogit ja absurdit tilanteet pelastavat kokonaisuuden sentään siedettävälle tasolle. Päähenkilöä ohjailee limusiinipalvelun puhelinkeskuksessa Jessica Alba, jonka rooli nousee lopussa merkittäväksi. [5]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Ensikatselut 25.10. - 5.11.2014

Tämänkertaisten seitsemän elokuvan pistekeskiarvo taitaa olla hieman alempi kuin yleensä, mutta parempaa on tiedossa. Seuraavalla kerralla on jälleen vuorossa yksi täyden kympin elokuva, kuten myöskin ykkösohjaajasuosikkini Christopher Nolanin uusin ohjaustyö. Ovatko nämä kaksi peräti sama elokuva? Se jää nähtäväksi, käydään ensin läpi tämänkertainen seitsikko.

25.10.2014
Rod Lurie: The Contender (2000)
Muistan kiinnittäneeni huomiota amerikkalaisen politiikan huipulle sijoittuvaan draaman The Contender jo heti tuoreeltaan, mutta jotenkin se jäi silti aikanaan väliin eikä sen pariin tullut palattua ennen kuin nyt. Joan Allen on urallaan lupaavasti edennyt naispoliitikko, josta Jeff Bridgesin (kuvassa) näyttelemä presidentti haluaa varapresidenttinsä. Tämä ei kuitenkaan sovi eräille Washingtonin muista pelureista. Käynnistyy silmitön loanheitto, joka kulminoituu naisen opiskeluaikaisen seksiseikkailun ympärille. Hyvin näytelty laatudraama säilyy pitkään erinomaisena, mutta kompuroi pahasti viimeisten parinkymmenen minuutin aikana, jolloin tyylilaji vaihtuu monessa kohdin tahattomaksi komediaksi. On kuin tekijät olisivat olleet epävarmoja siitä, mitä useista lopetusvaihtoehdoista käyttää, ja valinneet sitten todella huonosti. Presidentin täytyy pitää lopussa mahtipontinen puhe, kuulostipa se kuinka hölmöltä hyvänsä. Huono loppu verottaa erinomaisesti alkaneelta elokuvalta kokonaiset kaksi pistettä. [6]

26.10.2014
Roman Polanski: Venus in Fur (2013)
Puolalaissyntyisen ohjaajalegenda Roman Polanskin uusimman työn pitäisi periaatteessa olla tapaus, ja siksi itsekin hakeuduin mielihyvin tämän elokuvan äärelle. Odotukset olivat korkealla etenkin erinomaisen Carnagen (2011) jälkeen. Venus in Fur osoittautui kuitenkin hermojarepiväksi puheen pulputukseksi enimmäkseen epämielenkiintoisista aiheista. Elokuva perustuu palkittuun ja kehuttuun Broadway-näytelmään, mutta ne ihmiset jotka tällaisia teoksia palkitsevat ja kehuvat taitavat katsoa niitä jostakin aivan kumallisesta kulmasta. Sacher-Masochin romaaniklassikkoon perustuvaa näytelmää valmisteleva teatteriohjaaja saa vieraakseen uuden hakijan dominoivaan naispäärooliin. Vaikka rooli on kirjoitettu hädin tuskin täysi-ikäiselle naiselle, tätä tulkitsee tietenkin ohjaajan 47-vuotias vaimo. Yön pimentyessä ohjaaja ja hempukka jäävät kaksin tyhjään teatteriin ja jälkimmäinen saa henkisen yliotteen edellisestä tavalla, joka ei vakuuta elokuvassa, mutta on ilmeisesti kohahduttanut Broadwayllä. [4]

1.11.2014
Jason Reitman: Labor Day (2013)
Ivan Reitmanin selvästi lahjakkaampi poika Jason on ohjannut useita erinomaisia elokuvia kuten Thank You for Smoking (2005), Juno (2007) ja Up in the Air (2009). Edellisiä selvästi vähemmälle yleiselle huomiolle on jäänyt miehen tuorein ohjaustyö, viimevuotinen Labor Day. Kun elokuvan on nähnyt, on helppo ymmärtää miksi. Kiusallisen huono tarina perustuu naiskirjailijan päiväuniromaaniin, jossa vankikarkuri (Josh Brolin) hakee tilapäistä suojaa yksinhuoltajaäidin (Kate Winslet) ja tämän pojan talosta vuoden 1987 amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Visiitti vierähtää tarkoitettua pitemmäksi, kun nainen ihastuu pahikseen. Tämä ei ainoastaan osaa laittaa ruokaa ja tehdä kaikki kotityöt, kuten kaikki tylsät keskivertomiehet, vaan on lisäksi jännittävä: oikea murhamies! Kaikki mahdolliset naisten arvostamat hyvät puolet siis yhdessä persoonassa! Rakkaustarina sisältää monta vaivaannuttavaa hetkeä. [4]

1.11.2014
Frank Pavich: Jodorowsky's Dune (2013)
Chileläissyntyinen Alejandro Jodorowsky on sarjakuvapiirtäjän ja elokuvaohjaajan urallaan luonut muutamia kulttiklassikoita jälkimmäisessä taiteenlajissa. El Topo (1970), The Holy Mountain (1973) ja Santa Sangre (1989) nauttivat arvostusta fanipiireissä. 1970-luvun puolivälissä Jodorowsky yritti saada lentoon kunnianhimoista filmatisointia Frank Herbertin arvostetusta tieteisromaanista Dyyni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Viihdyttävä dokumentti viime vuodelta kartoittaa epäonnisen hankkeen vaiheet. Kaikki tapahtuu sattumalta: The Holy Mountainin tuottajan kysyessä mitä ohjaajaguru haluaisi tehdä seuraavaksi, tämä vastaa umpimähkään Dyyni. Tuotantotiimin jäsenet ohjaaja palkkaa pääosin satunnaisten tapaamisten pohjalta. Houreiset visiot, joita kankaalle yritetään saada, ovat niin kajahtaneita etteivät ne ole millään tapaa synkronissa valtavaksi paisuneen budjetin kanssa. Ei siis ihme, etteivät rahahanat auenneet, mutta Jodorowskyn itsensä lisäksi muutama muukin elokuva-alan hahmo tietysti syyttää pukumiehiä näköalattomuudesta. Olisi varmaan kannattanut hankkia rahat itse... [7]

2.11.2014
Phil Lord ja Christopher Miller: 21 Jump Street (2012)
Vasta tänä vuonna valmistunut jatko-osa 22 Jump Street kiinnitti huomioni kahden vuoden takaiseen toimintakomediaan, joka puolestaan perustuu 1980-luvun lopun televisiosarjaan. Jos elokuvalle on näin nopeasti tehty jatkoa, kuinka hyvä alkuperäinen mahtaa ollakaan? Vastaus kuuluu: kyllä oikeastaan itse asiassa erittäinkin hyvä. Channing Tatum ja Jonah Hill näyttelevät hiljattain poliisiopistosta valmistunutta eriparista lainvalvojakaksikkoa, jolle osoitetaan erikoistehtävä. Nuorekkaan näköisinä heidän pitää soluttautua takaisin omaan high schooliinsa selvittämään siellä tapahtuvaa, laajuudeltaan merkittävää huumekauppaa. Etenkin kun kaksikon peiteroolit vaihtuvat keskenään, seuraa runsain määrin nokkelaa komediaa ja hauskoja toimintakohtauksia. Eipä siis ihme, että jatkoa on sittemmin seurannut. Pikkuroolissa nähdään alkuperäisessä sarjassa ennen isompaa läpimurtoaan esiintynyt Johnny Depp. [8]

3.11.2014
Jonathan Liebesman: The Killing Room (2009)
Suljetun huoneen mysteerit ovat monesti kiinnostavia, mutta eivät ehkä ihan näin epäuskottavista lähtökohdista toteutettuina. Huononpuoleisia kauhuelokuvia aiemmin ohjanneen Jonathan Liebesmanin ihmiskokeessa neljä satunnaista vapaaehtoista elämän laitapuolelta saa tilaisuuden tienata 250 dollaria per nenä ottamalla osaa pahaenteisen metallisessa tilassa tapahtuvaan ihmiskokeeseen. Kuten jo elokuvan nimi kertoo, päätös on heidän elämiensä huonoin. Jännitysdraama onnistuu toimimaan jonkin aikaa, joskin kokeen järjestänyt Peter Stormare ei tunnu viitsivän paneutua rooliinsa: hän näyttäytyy kameran edessä kuin laiskasti puhuva tosielämän Stormare mutta on ehkä hieman pulleampi. Chloë Sevigny on koetta lasin takaa kauhunsekaisin ilmein seuraava, moraalinsa kanssa kamppaileva noviisiapulainen. Tapahtumille lopussa keksitty selitys vie kokonaisuuden lopullisesti kaiken uskottavuuden tuolle puolen. [5]

5.11.2014
Bong Joon-ho: Snowpiercer (2013)
Viime vuoden puolella valmistunut mutta käytännössä vasta tämän vuoden puolella nähtäville saatu Snowpiercer on kansainvälinen tuotanto, jonka ohjaaja on korealainen ja näyttelijät useista eri maanosista. Sarjakuvaan perustuvassa fantasiatarinassa koko maapallo on jäätynyt ilmastonmuutoksen överiksi menneen torjunnan seurauksena. Harvat henkiinjääneet matkaavat vuodesta toiseen jäätynyttä palloa kiertävässä junassa, jossa vallitsee luokkayhteiskunta: etuosan vaunuissa matkaavat hyväosaiset ja takaosassa köyhä rahvas. Jälkimmäiset päättävät nousta kapinaan. Vaikka lähtökohdat ovat edellistäkin elokuvaa epäuskottavammat, Snowpiercerissä on upea, vastaansanomaton draivi etenkin ensimmäisten puolentoista tunnin ajan. Viimeisen runsaan puolen tunnin hidastuminen ja selittely latistavat hiukan tunnelmaa ja vievät yhden pisteen, mutta erittäin suositeltava elokuva kyseessä on joka tapauksessa. [8]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Sodassa ja rakkaudessa

Sota ja rakkaus leimaavat tämänkertaisia seitsemää elokuvaa. Kolmesta sotaa kuvaavasta elokuvasta peräti kahdessa tosin soditaan ulkoavaruuden olioita vastaan. Puhtaita romanttisia draamoja joukossa on niin ikään kaksi... Aloitetaan sillä ainoalla maanpäällisellä sotaelokuvalla ja parannetaan tahtia sen jälkeen.

11.10.2014
Peter Berg: Lone Survivor (2013)
Olisi voinut kuvitella, että sen jälkeen kun Peter Berg ohjasi koko Amerikan elokuvahistorian ehkä ärsyttävimmän ja huonoimman komedian Very Bad Things (1998) hänen ei enää annettaisi ohjata mitään. Se oli liikaa toivottu. Nyt Berg kokeilee taitojaan sotadraaman parissa ja osoittautuu siinä melkein yhtä huonoksi kuin komedian alueella. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo ryhmästä amerikkalaisia sotilaita, jotka saavat Afganistanissa komennuksen tappaa Taliban-johtaja, mutta päätyvätkin itse tapetuiksi. Tietenkin yhtä lukuun ottamatta: kun elokuvan nimi on Lone Survivor ja heti sen aluksi näytetään kuka porukasta selviää ainoana hengissä, on jännitys välittömästi tiessään. Jännityksen lisäksi Berg haluaa kuitenkin tuhota myös katsojan mahdolliset sympatiat ensimmäisten kymmenen minuutin aikana esittelemällä keskushenkilönsä raivostuttavina urpoina. Mitään varsinaista tarinan kaartakaan ei saada rakennettua, mutta sellaistahan tosielämä on, tylsää. Maisemat ovat sentään onneksi kauniita ja ilahduttavasti kaikki tapahtuu päivänvalossa jolloin jos kankaalla näkee jotakin kiinnostavaa, siitä saa myös selvää. [2]

12.10.2014
Gavin Hood: Ender's Game (2013)
Kolmen vuosikymmenen takaiseen samannimiseen tieteisromaaniin perustuvan Ender's Gamen näyttelijäkaartiin on onnistuttu saamaan Harrison Fordin ja Oscar-voittaja Sir Ben Kingsleyn kaltaisia tähtinäyttelijöitä, mutta ainakin aikuisin silmin nähtynä se tuntuu melko vaatimattomalta suoritukselta. Nuorella iällä nähtynä vaikutelma voi ehkä olla positiivisempi. Tarinan päähenkilö Ender Wiggin (Asa Butterfield) seulotaan jo hyvin nuorella iällä potentiaalisten avaruustaistelujohtajien harvalukuiseen joukkoon koulutettavaksi ensin Maata kiertävällä radalla ja sittemmin myös kauempana. Enderin kaltaisia luonnonlahjakkuuksia tarvitaan, sillä Maa on vaarassa. Kaukaa avaruudesta tulleet oliot ovat jo kerran hyökänneet kimppuumme. Ne on saatu vain vaivon torjuttua ja ovat nyt järjestäytymässä uuteen hyökkäykseen entistä suuremmalla voimalla. Sinänsä kiinnostava tieteisaihe pelkistyy tietokonepelimäiseksi toiminnaksi, joka jo paljastaa että kohdeyleisön on ajateltu olevan keskushenkiöiden tavoin varsin nuorta ja konsoleista kiinnostuneita. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta aikuisyleisölle Ender's Game ei anna paljoakaan. [5]

15.10.2014
Lee Daniels: The Butler (2013)
Huomattavasti aikuisemmalle yleisölle on suunnattu draama nimeltä The Butler, jonka nimen eteen sen huomionkipeä ohjaaja on halunnut välttämättä lisätä oman nimensä (kts. juliste yllä). Kutsutaan me sitä kuitenkin lyhyemmin ja tuttavallisemmin. Tositapahtumien inspiroiman tarinan idea on sinänsä oikein hyvä. Siinä seurataan Valkoisessa talossa toimineen hovimestarin kautta Yhdysvaltain historian avaintapahtumia 1950-luvun loppupuolelta kolme vuosikymmentä eteenpäin. Forest Whitaker näyttelee seitsemää eri presidenttiä hovimestarin roolissa palvelevaa miestä aina Robin Williamsin Eisenhowerista Alan Rickmanin Reaganiin. Idea ei kuitenkaan yllä potentiaaliinsa, kun miehen oma tarina ei kiinnosta juuri ollenkaan ja maailmanhistorian avaintapahtumat tuntuvat koko ajan jäävän mustien sinänsä tärkeän vapaustaistelun käänteiden varjoon. Presidenttien rooleissa nähdään kuitenkin komea kavalkadi huippunäyttelijöitä, ja toki Whitakerkin on pääosassa vakuuttava kuten aina. [5]

18.10.2014
Josh Boone: The Fault in Our Stars (2014)
Viime aikojen maineikkain nyyhkyfilmi Tähtiin kirjoitettu virhe ei petä: kahden syöpäpotilaan rakkaustarina alkaa surkeasta tilanteesta ja kehittyy loppua kohden totta kai koko ajan traagisempaan suuntaan. Vaikka tämä kuulostaa helpolta itkueksploitaatiolta, on elokuvalla silti ansionsa joista on erityisesti mainittava se, että ensimmäisten viiden minuutin jälkeen itsestäänselvältä näyttävä loppuratkaisu ei toteudu. Alexander Paynen hienossa The Descendantsissa (2011) läpimurtonsa tehnyt Shailene Woodley on tarinan keskushenkilö, syöpään jo nuorella iällä sairastunut tyttö, joka tutustuu sairastuneiden tukiryhmässä kohtalotoveriinsa: poikaan joka on jo nuorella iällä menettänyt jalkansa saman sairauden runtelemana. Toisiinsa ihastunut kaksikko pääsee elämiensä kenties viimeiselle lomamatkalle Amsterdamiin tapaamaan molempien ihailemaa yrmyä kirjailijaa (Willem Dafoe). Mutta toteutuvatko haaveet ja jos kyllä niin missä muodossa? [8]

19.10.2014
Lone Scherfig: One Day (2011)
Etenkin edellisen elokuvan kanssa peräkkäisinä päivinä katsottuna tanskalaisen Lone Scherfigin ohjaama One Day kärsii vertailussa, olematta kuitenkaan romanttisten draamojenkaan sarjassa aivan niin luokaton kuin millaiseksi se yllättävän monissa arvioissa on lytätty. David Nichollsin romaanin idea on ensinnäkin oikein hyvä. Tyttö ja poika tapaavat 15. heinäkuuta 1988 ja viettävät yhteisen yön mutta eivät päädy yhteen vaan jatkavat elämäänsä kumpikin omilla tahoillaan. Elokuva kertoo lyhyinä episodeina kaksikon yhteydenpidosta jokaisena alkuperäisen tapaamisen vuosipäivänä seuraavien noin kahden vuosikymmenen ajan. Alkupuoli ei vakuuta: Jim Sturgessin Dex on liian ärsyttävä sekoilija, jotta tästä jaksaisi kiinnostua, ja episodirakennekin alkaa pian hajota. Viimeisten parinkymmenen minuutin aikana suoritetaan kuitenkin onnistunut korjausliike. Kertaalleen jo keskinkertaisuuden suohon uponnut teos nostaa itsensä lopulta kohtuullisen hyvälle tasolle, onnistuen jopa liikuttamaan. [7]

19.10.2014
Ridley Scott: The Counselor (2013)
Vielä edellistäkin inhotumpi elokuva tuntuu olevan veteraaniohjaaja Sir Ridley Scottin viimevuotinen uutuus The Counselor - täysin ansiotta mutta kuitenkin ymmärrettävistä syistä. Scottin sekä ennen kaikkea tarinan kirjoittaneen Cormac McCarthyn maailman- ja ihmiskuva on tässä elokuvassa niin sysimusta, että en lainkaan ihmettele sen kykyä työntää luotaan. Mielessä käy, olisiko ohjaajan äkillinen äärikyynisyys jopa jossakin yhteydessä maineikkaan ohjaajaveljen itsemurhan tuottamaan shokkiin. Michael Fassbender on elokuvan nimen asianajaja, joka on pyörinyt huumebisneksen liepeillä riittävän kauan tietääkseen millaiset rahat siinä liikkuvat. Kun hän erehtyy yhden ainoan kerran koettamaan onneaan elämänsä diilillä, kaikki menee niin kammottavalla tavalla vikaan että sitä on parempi olla yrittämättä sanoin kuvailla. Elokuvalle antavat sielun sen sarja toinen toistaan hienompia dialogeja, kunnes niiden aikaansaama hymy loppupuolen säälimättömissä verilöylyissä hyytyy. Maailmassa ei säästy enää viattominkaan. [9]

22.10.2014
Doug Liman: Edge of Tomorrow (2014)
Tom Cruise on onnistunut 2010-luvulla roolivalinnoissaan upeasti. Mission: Impossible 4 (2011) oli sarjan toistaiseksi paras, Jack Reacher (2012) erinomainen rikostrilleri ja Oblivion (2013) huikean hieno tieteisseikkailu. Onnistumisten putki ei katkennut tänäkään vuonna. Edge of Tomorrow ei tosin ala kovin hyvin, kun Cruisen näyttelemä majuri Cage esitellään pelkurimaisena vastuun väistelijänä tilanteessa, jossa ulkoavaruuden hirviöiden hyökkäys uhkaa koko ihmiskuntaa. Mutta kun sankarimme joutuu etulinjaan ja sitä seuraava omalaatuinen aikaluuppirakenne paljastuu katsojalle, elokuva alkaa pian toimia oikein mainiosti. Cage elää, kuolee ja toistaa: syistä joihin en tässä mene, hän alkaa elää avaruusolioiden hyökkäyksen tärkeintä päivää yhä uudelleen ja uudelleen, pyrkien kääntämään sodan yrityksen ja erehdyksen kautta ihmiskunnan eduksi. Kaunis Emily Blunt avustaa häntä naissoturi Ritan roolissa. Kun vauhtiin on päästy, ei tylsiä hetkiä ole eivätkä edes selvät epäloogisuudet aikavääristymien käsittelyssä estä sitä, että elokuvan loppuessa katsojan tekee mieli alkaa hihkua ja tuulettaa. [9]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Ensikatselut 3. - 11.10.

Tämänkertaisen seitsemän elokuvan sikermän katselussa oli vähällä syntyä uusi ennätys: kaikki ensi kertaa nähdyt elokuvat melkein mahtuivat vain seitsemään katselupäivään 3. - 9. lokakuuta välisenä aikana. Lopulta aika kuitenkin loppui hiukan kesken ja viimeisen katselu lykkääntyi 11. päivään. Aika nopealla tahdilla uutuuksia on kuitenkin tullut syksyn edetessä nähtyä. Taso on ollut tällä kertaa varsin vaihteleva.

3.10.2014
Wally Pfister: Transcendence (2014)
Ohjaajanero Christopher Nolanin kuvaajana tunnetuksi tullut Wally Pfister on päässyt myös ohjaajan puikkoihin. Päätellen hänen keväällä maailmanensi-iltansa saaneesta tieteiselokuvastaan Transcendence se ei tule toistumaan. Suorastaan nolostuttavaksi perseilyksi muuntuvaan tarinaan on saatu nimekkäitä näyttelijöitä aina Johnny Deppiä myöten, mutta voi sitä käsikirjoitusta! Aiheeltaan etukäteen hyvinkin kiinnostavalta tuntuneessa elokuvassa Depp on poikkeuksellisen nerokas tekoälyn tutkija, jolle luvataan kohtalokkaan onnettomuuden tuloksena vain noin viikko elinaikaa. Niinpä miehen tietoisuus ladataan isoon tietokoneeseen, jotta tämä voi jatkaa työtä. Miehen dataminä alkaa kuitenkin kuulostaa häijyltä, kytketään nettiin ja siitä käynnistyy maailman tuho aitoon Skynet -tyyliin. Tarinan tieteelliseen aspektiin eläytyminen edellyttää niin vähäistä ymmärrystä informaatioteknologiasta, että sen on vaikea kuvitella puhuttelevan ketään ajan tasalla olevaa. Kaikkia juoniaineksia ei voi uskottavasti kuvittaa, mutta silti yritetään. [3]

4.10.2014
Joel Coen ja Ethan Coen: Inside Llewyn Davis (2013)
Vasta nyt pääsin näkemään useita kriitikkopalkintoja viime vuoden puolella voittaneen ja sillä perusteella etukäteen Oscar-menestyjäksi kuvitellun joskin siinä suhteessa pettymyksen aiheuttaneen Coenin veljesten uutuuden. Hyvää kannatti joka tapauksessa odottaa: Inside Llewyn Davis on kerrassaan erinomainen, elämänmakuinen draamaelokuva. New Yorkin 1960-luvun alun folk sceneen sijoittuva tarina ei oikeastaan kerro paljon mistään eikä etene oikein mihinkään, mutta onnistuu juuri niin tekemällä kertomaan elämästä ja henkilöhahmoistaan aika paljonkin. Nimiroolin Oscar Isaac on uskomaton löytö rooliinsa: harvoin näkee niin luontevaa ja uskottavaa näyttelemistä kuin mihin tämä mies pystyy epäonnisen, vain joten kuten toimeen tulevan folk-laulajan nimiroolissa. Miehen Chicagon matkalla nähtävä John Goodmanin erikoislaatuinen sivuhahmo tuo hauskasti mieleen Coenien aiempien elokuvien erikoiset henkilöinnit, mutta tuntuu elokuvan päätyttyä miltei tarpeettomalta. Tarina on riittävän vahva ilman erikoisuuden tavoitteluakin. [8]

4.10.2014
Francis Lawrence: The Hunger Games: Catching Fire (2013)
Japanilaiselokuva Battle Royale (2000) oli aikanaan nerokas uusien urien aukoja, joka onnistui aiheuttamaan kotimaassaan pienen skandaalin. Väkivaltaisessa kuvitelmassa yli 30 teinin koululuokka vietiin syrjäiselle saarelle tappamaan toisiaan siten, että viimeisenä henkiinjäänyttä odotti vapaus. Tällä tarinalla oli vieläpä yhteiskunnallinen sanoma... Aiheesta tehtiin muutama vuosi sitten kaupallisempi ripoff The Hunger Games, joka kopioi alkuperäistä mestariteosta muuntaen sen länsimaiselle teiniyleisölle helpommin käsiteltävään muotoon. Tulevaisuuden dystopiaan sijoittuvalle tarinalle on kirjoitettu ja nyt myös filmattu jatkoa, jonka katsoin uteliaisuudesta: saataisiinko ykkösosan sinänsä ihan siedettävään tarinaan lisättyä jotakin uutta? Vastaus oli tietenkin, että ei saatu. Kakkososassa käydään läpi sama tarina kuin ykkösessä, tosin tällä kertaa hieman isommissa puitteissa ja peräti kahteen ja puoleen tuntiin venytettynä, missä onkin kestämistä. Sarjan loppumista tähän on turha toivoa, mutta ainakin omalta osaltani katselu päättyy lopun cliffhangeriin. Miten tarina päättyy? Varmaan teiniyleisöjä kiinnostaa. [4]

9.10.2014
Andrew Dominik: Killing Them Softly (2012)
Lahjakkaan uusiseelantilaisen Andrew Dominikin lännenelokuva The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007) teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksi mies valitsi seuraavaksi projektikseen varsin epämielenkiintoiselta kuulostaneen rikoselokuvan Killing Them Softly, ja jätinkin sen väliin kun se sai ensi-iltansa pari vuotta sitten. Nyt kun Amerikan Netflix tarjosi katselun päätin sen kuitenkin tarkistaa ja kyllä kannatti, sieltähän löytyi yksi hienoimmista rikosfilmeistä vuosikausiin. Brad Pitt näyttelee palkkatappajaa, jonka tehtäväksi jää siistiä erään mafian suojeleman uhkapeliluolan ryöstön jälkitilanne. Asiat eivät kuitenkaan lähde sujumaan niin kuin ensi alkuun luulisi. Dominikin kädenjälki näkyy paitsi voimakkaassa yhteiskuntakritiikissä, myös tavassa jolla elokuva on rakennettu. Perinteisen juonenkuljetuksen sijaan tarina on koostettu pitkistä dialogeista, jotka kertovat henkilöhahmoista ja heidän motiiveistaan. Tarina kulkee eteenpäin näiden dialogien sivutuotteena. Myös visuaalinen tyylittely salpaa hetkittäin hengen. Karheanruma mutta älykäs väkivaltadraama edustaa parasta amerikkalaista nykyelokuvaa. [9]

9.10.2014
Scott Cooper: Out of the Furnace (2013)
Killing Me Softlyn kanssa peräjälkeen katsottuna Out of the Furnace tuntui kuin varta vasten suunnitellun double featuren toiselta osalta. Jopa elokuvien julisteissa näkyy tiettyjä yhtäläisyyksiä ja molemmat kertovat amerikkalaisen yhteiskunnan laitapuolen kulkijoista komeaa laajakangaskuvaa käyttäen. Christian Bale näyttelee pääroolin: hän on Russell Baze, tehdastyöläinen pienessä teollisuuskaupungissa. Russellin Irakista kotiutunut veli (Casey Affleck) ei ole ollut aivan oma itsensä sotakokemusten jälkeen. Kun tämä joutuu suuriin vaikeuksiin laittomia tappeluja järjestävän jengin kanssa, on Russellin lopulta otettava oikeus omiin käsiinsä. Summaus saa elokuvan kuulostamaan hurjalta kostofantasialta, mitä se ei lopulta ole. Hyvin rakenneltu tarinan alkupuoli ohjaa kuitenkin ajatukset tuohon suuntaan, ja kun loppupuoli osoittautuu odotettua vaisummaksi, on vaikea olla tuntematta lievää pettymystä. Vastuullisten ihmisten vigilante-elokuvalla on silti kiistattomat ansionsa. Woody Harrelson kylmää psykopaatin roolissaan. [6]

9.10.2014
John Hancock: Let's Scare Jessica to Death (1971)
Vanha pienehkön budjetin amerikkalainen kauhuelokuva kiellettiin meillä valmistumisaikanaan mahtipontisen kuuloisella perusteella on omiaan kauhua herättämällä vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti. Tämä tuo sille tietynlaista tarunhohtoisuutta, vaikka kielto onkin peräisin ummehtuneesta menneisyydestä. Jessica on hiljattain jonkinlaisesta mielenterveyteen liittyvästä hoidosta päässyt nuorehko nainen - meille ei kerrota hoidon luonteesta tarkemmin eikä etenkään siitä, tehosiko se. Kun hän muuttaa miehensä ja parin muun kanssa asuttamaan vanhaa järvenrantataloa, ei ehditä edes uuden kodin ulko-ovesta sisään kun Jessica alkaa nähdä mystisiä, pelottavia näkyjä. Onko nainen edelleen häiriintynyt ja näkee omiaan, vai onko talo aito pahuuden pesä ja kummitusten tyyssija? Oikealla vastauksella ei oikeastaan ole suurta väliä; elokuvassa keskitytään kokemusperäiseen shokkielämykseen. Henkilöhahmot eivät vakuuta, kerronta on toivottoman hidasta ja keskushenkilöstä on vaikea oikeasti välittää. [4]

11.10.2014
Rich Moore: Wreck-It Ralph (2012)
Parhaan animaation Oscar-ehdokkuuteenkin yltäneen Räyhä-Ralfin nimihenkilö on pelihallin vanhimman koneen pahis. Ralf on tuossa roolissaan tottunut tuhoamaan kaiken, mutta alkaa kyllästyä  siitä seuraavaan hylkiön asemaansa pelin muiden hahmojen joukossa. Hän haluaa arvostusta ja lähtee hakemaan sitä kokonaan toisista peleistä. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, jonka tuloksena koko pelihalli on vaarassa mennä sekaisin. Perushauskan animaation alku ja loppu ovat mainiota seurattavaa, mutta se kärsii kovasti heikosta toisesta näytöksestään, joka uhkaa hyydyttää vauhdin juuri siinä kohtaa, jossa kierroksia pitäisi päinvastoin onnistua lisäämään. Sympaattiset hahmot kuitenkin pelastavat paljon. Matrix-elokuvien mekaanisia hämähäkkejä muistuttavien hirviöiden sijoittelu muuten pienille sopivaan elokuvaan tuntuu kummalliselta ratkaisulta. Vanhoja tietokonepelejä tunteville luvassa on paljon hauskaa oivallettavaa. [6]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Walerian Borowczyk

Tämänkertaisten seitsemän ensikatselun joukossa on poikkeuksellisen paljon vanhoja elokuvia. Peräti kolme teosta on yli 30 vuoden ikäisiä, vanhin peräti tasan 40-vuotias. Aloitetaanpa heti yhdellä näistä vanhoista klassikoista.

21.9.2014
Roger Christian: The Sender (1982)
Ison Hollywood-studio Paramountin levittämä brittikauhuelokuva The Sender saapui verrattain myöhässä 1970- ja 1980-luvun vaihteen kauhuaaltoon, saaden ensi-iltansa vasta syksyllä 1982. Se oli aikanaan helppo jättää vahingossa väliin, koska se ei aikanaan saanut minkäänlaista levitystä Suomessa. Nyt avuksi tuli Britannian Netflix, josta nähty teos selvitti viimein miksi Zeljko Ivanekista tuli jossain vaiheessa vakiokasvo amerikkalaiselokuvien sivurooleihin. Nuori Ivanek näyttelee pääosaa etupääkseen psykiatriseen sairaalaan sijoittuvassa hitaassa tieteiskauhutarinassa nuorukaisena, joka on yrittänyt itsemurhaa ja jonka oudot psyykkiset voimat tulevat vähitellen näkyville hoidon aikana. The Sender on aiheensa puolesta kuin David Cronenbergin elokuva, mutta huomattavasti tylsempi ja paljon vähemmän omaperäisiä ideoita sisältävä. Vanhanmallista jännitettävää kaipaaville ehkä elämys, mutta omasta puolestani teos olisi suunnilleen yhtä hyvin voinut jäädä unohduksiin historian hämäriin. [4]

26.9.2014
Gareth Edwards: Godzilla (2014)
On pakko myöntää, että ensikatselulla viihdyin kohtuullisen hyvin kuudentoista vuoden takaisen Roland Emmerichin Godzillan äärellä, mitä olen sittemmin uusintakatselujen jälkeen kovasti ihmetellyt. Kiinnostavan Monstersin (2010) ohjaaja Gareth Edwardsin käsissä syntynyt uusin versiointi aiheesta herätti alkujaan kiinnostukseni tunnelmallisen, 2001: Avaruusseikkailun musiikkitaustaa hyödyntäneen trailerin ansiosta, mutta kovin onnistunut elokuva se ei silti ole. Juuri trailerissa nähty jakso on sen toimivin, mutta muuten sisältö on juuri niin keskinkertaisen mitäänsanomatonta kuin uusissa isoissa elokuvissa yleensäkin. Tuhoefektit näyttävät komeilta, mutta henkilöt eivät ole vähimmissäkään määrin kiinnostavia eikä juonenkuljetuskaan tarjoa paljoa muistettavaa. Ansiokkaasti jättimonsterin hyökkäystä käsitellään kuitenkin maailmanlopun tunnelmissa, kuvan hehkuessa mustan ja punaisen sävyissä. Vähemmän kiinnostavasti uusi versio nyökkää Godzillan japanilaisiin spinoffeihin tuomalla nimihirviön rinnalle toisen, vielä pahemman monsterin johon verrattuna itse Godzilla vaikuttaa ihmiskunnan pelastajalta. [5]

27.9.2014
Walerian Borowczyk: Immoral Tales (1974)
Ennen syyskuun viimeistä lauantaita en ollut nähnyt ainoatakaan puolalaissyntyisen mutta Ranskassa elokuvauransa tehneen Walerian Borowczykin elokuvaa. Brittiläisen Arrow Videon julkaisemat huippulaatuiset blu-rayt pakottivat kuitenkin rikkomaan tuon kuparisen, eikä se johtanut minkäänlaisiin katumuksen tunteisiin: sekä Immoral Tales että heti sen perään katsomani The Beast olivat hyvinkin kiinnostavia elokuvaelämyksiä. Niistä ajallisesti vanhempi on tasan 40 vuoden takainen Immoral Tales, neljän tarinan mittainen episodielokuva jonka aiheena on seksuaalisuus erilaisissa pahennusta herättävissä muodoissaan. Tarinat kulkevat kiintoisasti ajallisesti taaksepäin siten, että niistä ensimmäinen sijoittuu nykyaikaan - tässä siis 1970-luvulle - ja sitä seuraavat yksi toisensa jälkeen pidemmälle menneisyyteen. Näin osoitetaan, että seksuaalisuus on tuottanut monenmoisia pöyristyttävyyksiä kautta aikojen. Paljasta pintaa riittää, mutta kokonaisuus on lopulta toteutettu nykymittapuun mukaan varsin kilttinä softcorena. Kiehtova katselukokemus kaiken kaikkiaan, vaikka ei riemun kiljahduksia nostatakaan. [6]

27.9.2014
Walerian Borowczyk: The Beast (1975)
Borowczykin seuraava elokuva La Bête on ehkä hänen kuuluisimpansa johtuen sen valtavista sensuuriongelmista. Niiden syynä on elokuvan jälkipuoliskolla useammassa osassa nähtävä varsin pitkä unijakso, jossa hupaisan näköinen karhumainen "peto" jolla on kuitenkin jyrsijän pää jahtaa suomalaissyntyistä, vähäpukeista (kts. kuva yllä) Sirpa Lanea metsässä. Kyseessä on siis kuitenkin unijakso, ei itse elokuvan pääjuoni, ja ennen kuin sen pariin päästään, joudutaan seuraamaan uskomattoman pitkäpiimäistä höpötystä melkein tunti. Se joka siitä pikakelaamatta selviää, on todellinen ranskalaisen draaman ystävä. Kun aluksi on hetken aikaa seurattu autenttista hevosten parittelua (sen esittämiseen on oikea syy, joka paljastuu myöhemmin), siirrytään aristokraattiseen ranskalaiseen kartanoympäristöön jossa joudutaan kuuntelemaan epäinhimillisen pitkä tovi täysin yhdentekevän henkilögallerian päämäärätöntä puhetta. Tämän kehystarinan perusteella elokuva olisi vain noin kahden pisteen arvoinen, mutta kun Pedon ja Sirpan tähdittämä unijakso alkaa, noustaan aivan uudelle levelille. Unijakso vieläpä kestää aika pitkään, nostaen kokonaisuuden tyydyttävälle tasolle. [6]

28.9.2014
John Lee Hancock: Saving Mr. Banks (2013)
Ja nyt jotakin täysin erilaista. Ihmisten ja eläinten väliset eroottissävyiset kirmailut ovat mahdollisimman kaukana Maija Poppasesta, jonka elokuvaoikeuksia Walt Disney (Tom Hanks) ei ollut vielä vuonna 1961 onnistunut ostamaan klassikon kirjoittaneelta P. L. Traversilta (Emma Thompson). Niinpä Disney oli tuolloin kutsunut Traversin Hollywoodiin työstämään mahdollisen elokuvaversion käsikirjoitusta oman tiiminsä kanssa toiveenaan, että Travers hyväksyisi sen ja laittaisi sen jälkeen vihdoin nimensä sopimuspaperiin. Tämän tarinan rinnalla kuljetetaan myös takaumaa Traversin lapsuudesta, mikä tuntuu aluksi kummalliselta ja turhalta, mutta toimii lopulta erinomaisesti päätarinaa syventävänä elementtinä. Saving Mr. Banks oli yksi viime talven Oscar-suosikeista, eikä turhaan. Erinomaisesti näytelty elokuva kasvaa lopussa melkoisiin mittoihin, kun showmiesmäisen Disneynkin on vakavoiduttava ja aluksi vain kiukkuiselta vanhaltapiialta vaikuttaneen Traversin pinnan alta löytyy lisää kerroksia. Hienoa, täyteläistä elokuvaa. [9]

2.10.2014
John Moore: A Good Day to Die Hard (2013)
Toimintaelokuvan klassikolla vuonna 1988 käynnistynyt Die Hard -elokuvasarja on ehtinyt jo viidenteen osaansa, joka vihdoin onnistuu kääntämään sarjan laskevan trendin. Siinä missä jokainen osa oli tähän saakka edellistä huonompi, A Good Day to Die Hard on parempi kuin umpisurkea Die Hard 4.0. Ei se silti hyvä ole. Tällä kertaa John McClane (Bruce Willis) ampuu ja tuhoaa Moskovassa, jonne hänen täysi-ikäiseksi kasvanut poikansa (aivan venäläiseltä näyttävä Jai Courtney) on tullut CIA:n salaisissa tehtävissä. Elokuvan alkupuoli on itse asiassa kohtalaisen hyvä: toiminnan ja hurjastelun sijoittuessa Moskovan kaduille ja rakennuksiin tavoitetaan hiukan aitoa seikkailuhenkeäkin. Tunnelma lässähtää kuitenkin puolivälin jälkeen, kun siirrytään luvattoman pitkäksi aikaa Tshernobyliin ratkomaan juonta pimeisiin, ankeisiin teollisuushalleihin. Budjetissa on selvästi ollut paineita säästää. Sisäkuvaukset on tietysti voitu toteuttaa edullisesti studiossa, mutta näyttävyydessä ne jäävät valovuosien päähän pitkin suurkaupungin katuja tapahtuvista autohurjasteluista. Toivottavasti sarja päättyy vihdoinkin tähän. [5]

3.10.2014
Christopher Landon: Paranormal Activity: The Marked Ones (2014)
Toinen viitososa peräkkäin. Paranormal Activity 4:n jälkeen ei enää ilmeisesti kehdattu jatkaa sarjan elokuvien numerointia, joten tämä viides osa on alaotsikoltaan The Marked Ones. Itse asiassa koko elokuvan nimi voisi olla tuo lisänimi, koska tämänkertaisella tarinalla ei ole enää juuri minkäänlaista aitoa yhteyttä alkuperäiseen elokuvasarjaan. Tällä kertaa henkilöt ovat vastikään koulusta valmistuneita nuoria latinoja, joiden elämässä alkaa tapahtua yliluonnollisia asioita. Nämä eivät kuitenkaan ole aiemmista osista tuttuja viitteellisiä pelotteluja itsestään liikkuvine ovineen ja äkillisine kovine äänineen, vaan paljon tyypillisempää kauhuelokuvan sisältöä ja sellaisena myöskin paljon vähemmän pelottavia. Amatöörimäisellä otteella toteutettu elokuva onnistuu olemaan juuri ja juuri riittävän kiinnostava, että sen jaksaa katsoa loppuun saakka. Aivan loppuratkaisussaan tarina viimein kytketään alkuperäiseen Paranormal Activityyn niin älyttömällä tavalla, ettei siitä tiedä onko se äärimmäisen nerokasta vai äärimmäisen tyhmää. Nauru ainakin pääsi. Toivottavasti myös tämä sarja päättyy vihdoinkin tähän. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Ensikatselut 26.8. - 20.9.2014

Vuorossa on jälleen seitsemän ensi kertaa katseltua elokuvaa, jotka ajoittuvat tällä kertaa poikkeuksellisen pitkälle yli kolmen viikon ajanjaksolle. Sittemmin katselutahti on uudelleen kiihtynyt ja seuraavakin seitsikko on jo katsottu. Jopa sitäkin seuraava on jo hyvällä alulla, joten on korkea aika alkaa kirjoittaa.

26.8.2014
Robert Rodriguez ja Frank Miller: Sin City: A Dame to Kill for (2014)
Yksi vuoden 2005 positiivisista yllättäjistä oli Frank Millerin mustavalkoiseen, ultraväkivaltaiseen sarjakuvaan perustuva Sin City, joka kopioi valkokankaalle sen ulkoasun mahdollisimman suurella tarkkuudella. Jatko-osasta alettiin puhua jo vuotta viiva kahta myöhemmin, mutta vasta nyt yhdeksän vuotta myöhemmin odotus palkitaan, eikä valitettavasti kovin avokätisesti. Tekijäkaarti on sama, kuten myös osa näyttelijöistä, mutta ideat ovat nyt hakusessa. Kakkososan ylivoimaisesti paras tarina taitaa olla ainoa, joka perustuu sarjakuvaan; muut ovat elokuvaa varten keksittyjä ja sisällöltään vaatimattomia. Ainoa ykkösosan kanssa samalla viivalla oleva tarina on tietenkin myös teoksen nimessä esiintyvä A Dame to Kill for, jossa Eva Green julmuilee todellisena naispaholaisena. Se on onneksi elokuvan episodeista selvästi pisin ja nostaa kokonaisuuden ontuen plussan puolelle. [6]

31.8.2014
Luis Mandoki: Message in a Bottle (1999)
Tämä romanttinen draama jäi allekirjoittaneelta 1990-luvun lopussa väliin, eikä sen jääminen pysyvästi tuntemattomaksi olisi kaiketi ollut kovin suuri vahinko, vaikka se onnistuikin ylittämään ennakko-odotukset. Kevin Costner on keski-ikäinen, veneitä kunnostava ja merihenkisesti elävä keski-ikäinen mies, joka on jäänyt traagisesti leskeksi hänen rakastamansa vaimon kuoltua sairasvuoteelle. Robin Wright (House of Cards) on journalisti, joka lähtee selvittämään miehen henkilöllisyyttä ja taustatarinaa saatuaan käsiinsä tämän mereen pudottaman pullopostin. Sen sisältämä rakkaudentunnustus kuolleelle vaimolle saa monta muutakin naista hempeälle mielelle tapauksen tultua julkiseksi. Toimittajan ja miehen suhdetta käsitellään kohtuullisen tuoreella otteella, pahimmat imelyyskarikot huolellisesti välttäen, ja täytyy myöntää että aivan loppuviimeinen ratkaisu yllätti. [6]

5.9.2014
Alex Gibney: Enron: The Smartest Guys in the Room (2005)
Newyorkilaisen dokumentaristi Alex Gibneyn elokuvista katselussa oli vajaa vuosi sitten We Steal Secrets: The Story of Wikileaks (2013). Amerikkalaisen energiajätti Enronin konkurssiin johtaneita tapahtumia kertaava Enron: The Smartest Guys in the Room on sitä tunnetumpi. Se ylsi aikanaan parhaan pitkän dokumentin Oscar-ehdokkaaksi asti - palkinto, jonka Gibney pari vuotta myöhemmin myös voitti elokuvalla Taxi to the Dark Side. Enronin tapaus tarjoaa elokuvantekijälle hyvää lähdemateriaalia suorastaan uskomattoman kuprun rakentaneista johtajista, joiden työn tuloksena pelkkä valtavat mittasuhteet saanut pyramidihuijaus nousi joksikin aikaa yhdeksi Yhdysvaltain arvostetuimmista yrityksistä. Gibney tekee dokumenttia taitavasti, limittäen haastattelupätkät, faktatiedot, oikeussalijaksot ja muun materiaalin äärimmäisen sujuvaksi kokonaisuudeksi. [8]

7.9.2014
David Kennard: A Year in Burgundy (2013)
Tyylillisesti aivan toisenlaista dokumenttia on tarjolla dokumentaristi David Kennardin kertoessa viininvalmistuksesta eteläisessä Ranskassa. Aihe ei välttämättä puhuttele muita kuin viinistä kiinnostuneita. Käsittelytapa on joka tapauksessa kiinnostava. Viinin valmistusvaiheet käydään läpi yhden kokonaisen satokauden vaiheiden kautta, eikä työtä juurikaan romantisoida. Viininvalmistus on ammatti muiden joukossa, ja se on paikoin myös likaista, raskasta ja riskialtista. Viinitilojen omistajat ovat ehkä jopa muita viljelijöitä enemmän säiden armoilla johtuen niihin liittyvän epäonnen suuresta vaikutuksesta lopputuotteen laatuun. Arkirealismin vastapainoksi nähdään toki myös kuvia tunnelmallisista viinipäivällisistä hienoissa miljöissä. Kennard on tämän vuoden puolella saanut valmiiksi dokumentilleen myös jonkinlaisen "henkisen jatko-osan" A Year in Champagne. [6]

13.9.2014
David Soren: Turbo (2013)
Ajatus kilpa-ajajan urasta haaveilevasta etanasta kuulosti etukäteen hykerryttävältä tietokoneanimaation aiheelta, mitä vaikutelmaa netistä katsottu hauska traileri vielä tuki. Lähtökohtiinsa nähden Turbo osoittautui kuitenkin lieväksi pettymykseksi. Vaikka elokuva on ammattitaitoista työtä ja kohtuullisen viihdyttävä, tuntuu kuin se ei kuitenkaan olisi yltänyt täyteen potentiaaliinsa. Tarina töksähtelee, hakeutuu kompromisseihin ja valitsee outoja suuntia. Kun puutarhan jengin kömpelys joutuu sattumien kautta muskeliauton moottoritilaan, siihen tarttuu vauhdin lahja. Ennen pitkää nilviäinen nähdään moottoristadioneilla kilpailemassa tasapäisesti viritettyjen rata-autojen kanssa. Enin hauskuus jää kuitenkin sinne puutarhaan. Jotkut ihmissivuhahmot ovat suorastaan kummallisia. Huumorikin rajoittuu elokuvan loppupuoliskolla etupäässä siihen, miten koomiselta nopea etana näyttää isojen autojen seassa. [6]

14.9.2014
Tony Gilroy: The Bourne Legacy (2012)
Heti aluksi myönnettäköön, että en ole koskaan päässyt sisälle Bourne-jännäreihin. En edes silloin, kun niissä seikkaili Matt Damon, ja vielä vähemmän nyt kun hänkin on niihin jo kyllästynyt ja vuorossa on ensimmäinen varamies. Niinpä arvio kannattaa lukea pienellä korjauskertoimella: jos on tykännyt Damonin tähdittämistä osista, tykkää varmaan tästäkin mutta ei ehkä ihan yhtä paljon. Jeremy Renner on Bournen kaltainen agentti Aaron Cross, jonka ikioma toimintajuoni lähtee liikkeelle aiemmin valmistuneen trilogian tapahtumien vauhdittamana ja käy läpi hieman samantapaisen kehityskaaren, alkuperäisten työnantajien yrittäessä eliminoida päähenkilön. Parasta kokonaisuudessa ovat satunnaiset yksittäiset toimintakohtaukset. Muuten tarinassa ei ole juuri mitään mitä ei olisi jo useasti nähty. Naiskauneutta tarjoilee tällä kertaa kypsä Rachel Weisz. Maisemakuvaus on ajoittain näyttävää. [4]

20.9.2014

Ben Stiller: Zoolander (2001)
Tätä elokuvaa pidetään yleisesti pienenä klassikkona, mutta minä onnistuin näkemään sen ensimmäistä kertaa vasta pari viikkoa sitten. Hyvä että edes nyt, sillä varsin mainio teos maineen takaa paljastui. Myös ohjaajana toiminut koomikko Ben Stiller on Derek Zoolander, miesmallimaailman elävä legenda. Hänen tähtensä tuntuu kuitenkin alkaneen laskea, sillä vuoden miesmallin palkinto menee hänen omaksikin yllätyksekseen veriviholliselle, nousevalle tähdelle taiteilijanimeltä Hansel (Owen Wilson). Mikä pahinta, Derek aivopestään salamurhaamaan Malesian pääministeri tämän valtiovierailun aikana. Ja noiden aivojen pesemiseen ei paljoa tarvita! Reipas toimittajaneito Matilda (Stillerin tosielämän vaimo Christine Taylor) on onneksi apuna tekemässä tyhjäksi ilkeän muotiguru Mugatun (Will Ferrell) suunnitelmia. Vaikka Zoolanderin määritteleminen klassikoksi tuntuukin liioittelulta on elokuvalla silti lukuisia hyviä hetkiä. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton