158. Dennis Iliadis: The Last House on the Left (Blu-ray / 14.11.) ****
Tässä jälleen säännön vahvistava poikkeus vanhojen kauhuklassikoiden uusintaversioista. Uusi Viimeinen talo vasemmalla ei toki ole mikään mestariteos, mutta yllättävän hyvä uudelleentulkinta vuoden 1972 inhokista (hyvässä mielessä). Se tekee kaiken suunnilleen oikein: hahmogalleria on OK, alkuperäistä ei vain toisteta autistisesti vaan sen kuvioita on vaivihkaa myös mietitty uusiksi pysyen silti uskollisena alkuperäisteoksen teemoille ja hengelle. Kenties tässä on puolikas viiva kokonainen tähti vain positiivista hämmästystä sitä koskien, että moinen enimmäkseen onnistui.
159. David Bruckner, Dan Bush & Jacob Gentry: The Signal (Dvd / 14.11.) **
Uutta kauhuelokuvaa tässäkin, juonikuviossa joka varioi Stephen Kingin ikiunettavaa Celliä: mystinen television, radion ja matkapuhelinten kautta välittyvä signaali tekee sille altistuvista murhanhimoisia mielipuolia. Kuulostaa kiinnostavammalta kuin mitä kolme ohjaajaa onnistuu aiheesta irti saamaan. Lisämiinuksena runsas määrä heikkolaatuista huumoria.
160. Michael Dougherty: Trick 'r Treat (Dvd / 14.11.) **
Rypäs toinen toistaan yhdentekevämpiä tarinoita kiertyy yhteen Halloween-yöhön sijoittuvassa episodielokuvassa, josta moni muu tuntuu tykänneen mutta minä en kovin paljoa innostunut.
161. Frank Darabont: The Mist (Blu-ray / 14. - 15.11.) ****½
Kolmas katselu nosti pisteitä vihdoin puolikkaalla tähdellä ylöspäin. Onhan tämä viimeaikaisten kauhuelokuvien aatelia, vaikka minua hieman edelleen nyppii äärisynkkyydessään pikkuisen koominen lopetus, joka ei sisältynyt Kingin alkuperäiseen tarinaan - joka puolestaan on yksi tekijänsä kolmesta parhaasta yhdessä Pet Semataryn ja The Green Milen kanssa.
162. Ed Ragozzino: Sasquatch: The Legend of Bigfoot (Dvd / 15.11.) **
Aivan ässähienosti alkava dokudraama laumasta hönöjä bigfoot-metsästäjiä Kanadan erämaissa tylsistyy puolen tunnin jälkeen todella mitäänsanomattomaksi haahuiluksi. Vaikka tällä on tietysti eräänlainen kuriositeettiarvo, on tätä todella vaikea sanoa silti hyväksi millään asteikolla, edes sillä tavallisimmalla "niin huono, että..."
163. Shuji Kataoka: S&M Hunter (Dvd / 15.11.) *½
Herkullisesta synopsiksesta kasvoi todellinen kuoliaaksi ikävystyttäjä. Japanilaiset pikkutuhmat seksploitaatiot ovat monesti olleet todella viihdyttävää katsottavaa, mutta ei tämä typeryys, joka tosin onneksi kestääkin vain tunnin.
164. Ace Hannah: Mega Shark vs. Giant Octopus (Dvd / 15.11.) *
Tämän roskaelokuvan traileri oli kai hetkellisesti internetin katsotuin, mutta mitään muuta positiivista tästä ei sitten voikaan sanoa. Muutamat efektit ovat niin huonoja, että luulisi kenen hyvänsä tietokoneella aseistautuneen nörttipojan pystyvän parempaan.
165. L. Q. Jones: A Boy and His Dog (Dvd / 15.11.) *½
Tätä post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvaa omituisuutta pidetään kaiketi joissakin piireissä kulttiklassikkona, ja kyllähän se aika kummallinen olikin, mutta en päässyt oikein perille mitä mielenkiintoista siitä olisi pitänyt löytää. Kiintoisinta oli nähdä nuori Don Johnson puhumassa Matthew McConaugheyn äänellä, pitäen telepaattista yhteyttä koiraansa.
166. Tony Gilroy: Duplicity (Blu-ray / 15.11.) **½
Periaatteessa hyvin tehty, mutta silti yhdentekeväksi jäävä jännityskomedia yritysvakoilun maailmasta. Huumori on hyvin väkinäistä eikä Clive Owenin ja Julia Robertsin välillä varsinaisesti kipinöi, jos se nyt Robertsin kanssa on ylipäänsäkään mahdollista - vastanäyttelijästä riippumatta.
167. Jorge Grau: The Living Dead at Manchester Morgue (Blu-ray / 17.11.) ***½
Ilahduttavasti oikein blu-rayllä julkaistu kulttiklassikko ei ollut aivan niin mukaansatempaava kuin muistelin, mutta onhan tässä silti komeita kannibalismikohtauksia ja sopivasti yhteiskunnallista sanomaa. Levyn kuvanlaatukin oli oikein mainio.
168. Robert De Niro: The Good Shepherd (Blu-ray / 18.11.) ****½
Olipas hieno elokuva jälleen kerran, neljäs katselu kaiken kaikkiaan, nyt blu-rayltä. Robert De Niro ei ole tehnyt todellista vaikutusta näyttelijänä sitten Jackie Brownin (1997) mutta onnistuu nyt liki täydellisesti ohjaajana. Tosin suuri kiitos lähes kolmen tunnin elämyksestä kuulunee myös käsikirjoittaja Eric Rothille, joka tekee parhaimmillaan elämää suurempaa - ja huonoimmillaan huomattavasti pienempää (Forrest Gump, byöörgghhh).
169. Sam Raimi: Drag Me to Hell (Blu-ray / 19.11.) *½
Huh huh, onpas Sam Raimi vajonnut hämmästyttävän alas. Teknisesti kai periaatteessa moitteeton, mutta täysin sisällyksetön ja yllätyksetön pökäle luottaa kauhun luomisessa ensisijaisesti äkillisiin ääniefekteihin, ja vähäisenkin pointin mitä juonessa olisi voinut olla, tuhoaa loppuratkaisu.
170. Michael Mann: Heat (Blu-ray / 21.11.) *****
Onpas täydellinen elokuva, varmaan parhaita rikosgenressä ikinä. Uuden blu-rayn kuvanlaatu on oikein hyvä, ja Dolby TrueHD paukkuu kunnolla tiedätte kyllä missä kohtauksissa. On sopivan eksistentiaalinenkin paikka paikoin. Vuosi 1995 oli kyllä aivan mieletön elokuvavuosi: tämä, Seven, Twelve Monkeys, Braveheart, Crimson Tide, Strange Days, Clueless...
171. Frank Darabont: The Green Mile (Blu-ray / 22.11.) ****½
Lisää blu-ray-uutuuksia. Loistava elokuva pohjautuen Kingin ainoaan 80-luvun jälkeiseen mestariluokan tekstiin, joka siis kuuluu kuten edellä mainittiin hänen kaikkien aikojen kolmen parhaansa joukkoon. Vuosi 1999 oli myöskin melkoinen elokuvavuosi: oli tämä, American Beauty, Ravenous, South Park: Bigger, Longer & Uncut, The Matrix, Fight Club, Election, American Pie...
maanantai 23. marraskuuta 2009
tiistai 10. marraskuuta 2009
Moderneja klassikkoja asteikon ääripäistä
153. David Fincher: Fight Club (Blu-ray / 31.10.) *****
Halloweenina katselulistallani ei ollut kauhuelokuvaa, vaan jo aiemmin viikolla saapunut moderni klassikko, josta kirjoitin aikoinaan: "Unettomuudesta kärsivän, elämänsä monotoniseksi ja tarkoituksettomaksi tuntevan nuoren jupin (Edward Norton) elämä muuttuu, kun hän tapaa sattumalta lentokoneessa saippuatehtailija Tyler Durdenin (Brad Pitt). Hetkeä myöhemmin mukava omistusasunto laadukkaassa kerrostalossa räjähtää taivaan tuuliin, ja kertoja muuttaa Tylerin luokse karmeimpaan mahdolliseen läävään kaupungin hämärille laita-alueille. Tyler on karismaattinen johtajatyyppi, jolla on suuri idea. Tarkoituksettomiksi itsensä tuntevien, naisten liki munattomiksi kasvattamien miesten on päästävä takaisin kosketuksiin primitiivisen puolensa kanssa." [Tämän elokuvan maailmassa] "se tapahtuu parhaiten perustamalla tappeluklubi, jossa otettavat matsit toimivat purkamiskanavina niille miehisissä geeneissä vaikuttaville metsästys- ja taisteluvieteille, joille steriili nyky-yhteiskunta ei sellaisia muuten tarjoa, ja joita lastenkasvatuksen yksinoikeudekseen omineet naiset yrittävät muutenkin (turhaan) tukahduttaa. Sotimisen ja metsästämisen korvikekokemuksina toimivista tappeluklubeista tulee jättimenestys nykymiesten keskuudessa. Mikään ei ole niin puhdistavaa kuin saada hakata toista miestä rehellisen tiukassa ottelussa, ja ottaa itsekin iskuja vastaan. Työpaikalla kertoja herättää huomiota kantamalla mustelmia ja ruhjeita näkyvissäkin kehon osissa kuin voitonmerkkejä. Mutta Tylerille pelkkä tappeluklubitoiminta ei ennen pitkää enää riitä. Tarvitaan vieläkin radikaalimpia menetelmiä banaalin sovinnaisen yhteiskuntajärjestyksen järkyttämiseksi..." Kotimainen blu-ray-julkaisu sisältää pakkaamattoman hd-äänen, jonka ansiosta elokuva kuulostaa jopa paremmalta kuin elokuvateattereissa aikoinaan. Merkkiteos on yksi uskomattoman hienon elokuvavuoden 1999 kirkkaimmista timanteista.
154. Richard Curtis: Love Actually (Blu-ray / 1.11.) *****
Ja kun klassikkolinjalle kerran päästiin, niin miksipä ei sillä myös jatkaisi. Tosin tämä klassikko on kyllä ihan sieltä mainstream-elokuvan toisesta ääripäästä. Nyt tarjotaan valtaisa annos rakkautta, joka ilmenee suuren henkilöhahmojoukon elämissä mitä erilaisimmin tavoin. Yksi modernin ajan tärkeimmistä feelgood-elokuvista toimii kuusi vuotta ensi-iltansa jälkeen edelleen täysillä. Tämän elokuvan katsottuaan on todella vaikea olla allapäin. Jopa Hugh Grant onnistuu olemaan aidosti charmikas.
155. Wayne Kramer: Crossing Over (Dvd / 31.10. - 1.11.) **½
Jonkinlaiseksi sekoitukseksi Trafficia, Crashiä ja Babelia pyrkivä, Yhdysvaltoihin kohdistuvan laittoman maahanmuuton ongelmia ja lieveilmiöitä käsittelevä draama ei lopulta kasva oikein miksikään. Lopputuloksen pointittomuus on erityisen harmittavaa siksi, että Wayne Kramer ehti juuri tätä elokuvaa ennen luoda itsestään kuvan uutena lupaavan ohjaajatulokkaana härskinraikkaalla toimintaelokuvallaan Running Scared, joka ei totisesti tabuja vältellyt. Harrison Ford näyttää vanhalta ja väsyneeltä, ja iän myötä hänen liki täydellinen kyvyttömyytensä näyttelijänä (mutta ei elokuvatähtenä, mikä on eri asia) tulee vain entistä selvemmin näkyville.
156. Ron Howard: Angels & Demons (Blu-ray / 8.11.) ***
Minulla on kuluvan vuoden aikana ollut muutenkin suuria vaikeuksia ehtiä katsoa niin paljon elokuvia kuin varsinaisesti haluaisin, mutta tämä isänpäivään huipentunut viikko oli todellinen pohjanoteeraus. Vasta sunnuntai-iltana pakottauduin katsomaan edes yhden elokuvan, etten jäisi kokonaan nollille. Da Vinci -koodin "jatko-osan" Enkelit ja demonit blu-ray oli tekniseltä laadultaan kertakaikkisen loistava, eikä elokuvakaan ollut minusta lainkaan hassumpaa viihdettä. Da Vinci -koodi oli aikanaan pieni pettymys, vaikka kyllä pidin siitä enemmän kuin useimmat. Tässä oli mielenkiintoisempi mysteeri ja hyvin toteutettu kilpajuoksu kelloa vastaan, mutta toisaalta juoni sisälsi hölmömpiä käänteitä kuin edeltäjänsä missään vaiheessa, joten keskimäärin kai päädyttiin suunnilleen samalle tasolle.
157. Patrik Syversen: Rovdyr (Blu-ray / 9.11.) **
Jouduin mainoksen uhriksi ja uhrasin elämästäni 80 minuuttia tälle norjalaiselle kauhuelokuvalle, jonka blu-rayn kannessa joku kehui sitä kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi kauhuelokuvaksi. Hah! Tosiasiassa tämä ei ole edes 2000-luvun paras norjalainen kauhuelokuva, miltä sijalta Naapuria ei enää syrjäyttäne mikään. Suomenkielisellä nimellä Pedon verta julkaistu tekele vie 1970-luvun alun amerikkalaisia kauhuklassikoita (etenkin Teksasin moottorisahamurhia) mukaillen joukon nuoria aikuisia syrjäseudulle, jossa heitä aletaan kirjaimellisesti metsästää ja brutaalisti teurastaa. Kunnianosoitukset viedään jopa niin pitkälle, että alussa soi alkuperäisen The Last House on the Leftin (1972) tunnuskappale instrumentaaliversiona. Tekijöillä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia ässiä hihassaan: ei omaperäistä käsittelytapaa tai omia ideoita. Lopputekstien ilmestyessä saattoi vain todeta nähneensä heikon kopion kopion, jonka värisävytkin ovat sinänsä osuvasti haaleat - ilmeisesti tarkoituksella, vanhan 70-luvun alun filmilaatua jäljitellen.
Halloweenina katselulistallani ei ollut kauhuelokuvaa, vaan jo aiemmin viikolla saapunut moderni klassikko, josta kirjoitin aikoinaan: "Unettomuudesta kärsivän, elämänsä monotoniseksi ja tarkoituksettomaksi tuntevan nuoren jupin (Edward Norton) elämä muuttuu, kun hän tapaa sattumalta lentokoneessa saippuatehtailija Tyler Durdenin (Brad Pitt). Hetkeä myöhemmin mukava omistusasunto laadukkaassa kerrostalossa räjähtää taivaan tuuliin, ja kertoja muuttaa Tylerin luokse karmeimpaan mahdolliseen läävään kaupungin hämärille laita-alueille. Tyler on karismaattinen johtajatyyppi, jolla on suuri idea. Tarkoituksettomiksi itsensä tuntevien, naisten liki munattomiksi kasvattamien miesten on päästävä takaisin kosketuksiin primitiivisen puolensa kanssa." [Tämän elokuvan maailmassa] "se tapahtuu parhaiten perustamalla tappeluklubi, jossa otettavat matsit toimivat purkamiskanavina niille miehisissä geeneissä vaikuttaville metsästys- ja taisteluvieteille, joille steriili nyky-yhteiskunta ei sellaisia muuten tarjoa, ja joita lastenkasvatuksen yksinoikeudekseen omineet naiset yrittävät muutenkin (turhaan) tukahduttaa. Sotimisen ja metsästämisen korvikekokemuksina toimivista tappeluklubeista tulee jättimenestys nykymiesten keskuudessa. Mikään ei ole niin puhdistavaa kuin saada hakata toista miestä rehellisen tiukassa ottelussa, ja ottaa itsekin iskuja vastaan. Työpaikalla kertoja herättää huomiota kantamalla mustelmia ja ruhjeita näkyvissäkin kehon osissa kuin voitonmerkkejä. Mutta Tylerille pelkkä tappeluklubitoiminta ei ennen pitkää enää riitä. Tarvitaan vieläkin radikaalimpia menetelmiä banaalin sovinnaisen yhteiskuntajärjestyksen järkyttämiseksi..." Kotimainen blu-ray-julkaisu sisältää pakkaamattoman hd-äänen, jonka ansiosta elokuva kuulostaa jopa paremmalta kuin elokuvateattereissa aikoinaan. Merkkiteos on yksi uskomattoman hienon elokuvavuoden 1999 kirkkaimmista timanteista.
154. Richard Curtis: Love Actually (Blu-ray / 1.11.) *****
Ja kun klassikkolinjalle kerran päästiin, niin miksipä ei sillä myös jatkaisi. Tosin tämä klassikko on kyllä ihan sieltä mainstream-elokuvan toisesta ääripäästä. Nyt tarjotaan valtaisa annos rakkautta, joka ilmenee suuren henkilöhahmojoukon elämissä mitä erilaisimmin tavoin. Yksi modernin ajan tärkeimmistä feelgood-elokuvista toimii kuusi vuotta ensi-iltansa jälkeen edelleen täysillä. Tämän elokuvan katsottuaan on todella vaikea olla allapäin. Jopa Hugh Grant onnistuu olemaan aidosti charmikas.
155. Wayne Kramer: Crossing Over (Dvd / 31.10. - 1.11.) **½
Jonkinlaiseksi sekoitukseksi Trafficia, Crashiä ja Babelia pyrkivä, Yhdysvaltoihin kohdistuvan laittoman maahanmuuton ongelmia ja lieveilmiöitä käsittelevä draama ei lopulta kasva oikein miksikään. Lopputuloksen pointittomuus on erityisen harmittavaa siksi, että Wayne Kramer ehti juuri tätä elokuvaa ennen luoda itsestään kuvan uutena lupaavan ohjaajatulokkaana härskinraikkaalla toimintaelokuvallaan Running Scared, joka ei totisesti tabuja vältellyt. Harrison Ford näyttää vanhalta ja väsyneeltä, ja iän myötä hänen liki täydellinen kyvyttömyytensä näyttelijänä (mutta ei elokuvatähtenä, mikä on eri asia) tulee vain entistä selvemmin näkyville.
156. Ron Howard: Angels & Demons (Blu-ray / 8.11.) ***
Minulla on kuluvan vuoden aikana ollut muutenkin suuria vaikeuksia ehtiä katsoa niin paljon elokuvia kuin varsinaisesti haluaisin, mutta tämä isänpäivään huipentunut viikko oli todellinen pohjanoteeraus. Vasta sunnuntai-iltana pakottauduin katsomaan edes yhden elokuvan, etten jäisi kokonaan nollille. Da Vinci -koodin "jatko-osan" Enkelit ja demonit blu-ray oli tekniseltä laadultaan kertakaikkisen loistava, eikä elokuvakaan ollut minusta lainkaan hassumpaa viihdettä. Da Vinci -koodi oli aikanaan pieni pettymys, vaikka kyllä pidin siitä enemmän kuin useimmat. Tässä oli mielenkiintoisempi mysteeri ja hyvin toteutettu kilpajuoksu kelloa vastaan, mutta toisaalta juoni sisälsi hölmömpiä käänteitä kuin edeltäjänsä missään vaiheessa, joten keskimäärin kai päädyttiin suunnilleen samalle tasolle.
157. Patrik Syversen: Rovdyr (Blu-ray / 9.11.) **
Jouduin mainoksen uhriksi ja uhrasin elämästäni 80 minuuttia tälle norjalaiselle kauhuelokuvalle, jonka blu-rayn kannessa joku kehui sitä kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi kauhuelokuvaksi. Hah! Tosiasiassa tämä ei ole edes 2000-luvun paras norjalainen kauhuelokuva, miltä sijalta Naapuria ei enää syrjäyttäne mikään. Suomenkielisellä nimellä Pedon verta julkaistu tekele vie 1970-luvun alun amerikkalaisia kauhuklassikoita (etenkin Teksasin moottorisahamurhia) mukaillen joukon nuoria aikuisia syrjäseudulle, jossa heitä aletaan kirjaimellisesti metsästää ja brutaalisti teurastaa. Kunnianosoitukset viedään jopa niin pitkälle, että alussa soi alkuperäisen The Last House on the Leftin (1972) tunnuskappale instrumentaaliversiona. Tekijöillä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia ässiä hihassaan: ei omaperäistä käsittelytapaa tai omia ideoita. Lopputekstien ilmestyessä saattoi vain todeta nähneensä heikon kopion kopion, jonka värisävytkin ovat sinänsä osuvasti haaleat - ilmeisesti tarkoituksella, vanhan 70-luvun alun filmilaatua jäljitellen.
tiistai 3. marraskuuta 2009
Nosound & Porcupine Tree
Kuka olisi osannut odottaa, että yksi 00-luvun jälkipuoliskon mielenkiintoisimmista yhtyeistä olisi italialainen? Itse en ainakaan ole aikoihin löytänyt saapasmaan tarjonnasta mitään mistä innostua - ja jos tarkkoja ollaan, oikeastaan Giancarlo Erran Nosound ei myöskään ole sellainen artisti josta varsinaisesti kuuluisi innostua. Mutta sitä kannattaa kyllä kuunnella. Tosin ei välttämättä erityisen keskittyneesti.
Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi ennakkolupausten mukaisesti lokakuun viimeisellä viikolla, ja tulin ladanneeksi sen iTunesista eilen aamulla. Levy on kaikin puolin tekijöidensä näköinen. Jo sen otsikko kertoo mistä on kyse ja ajaa kuulijan valmiiksi varsin melankoliseen mielenmaisemaan, jota Nosoundin musiikki on jo aiemmillakin levyllä pyrkinyt maalaamaan. Ja edeltäjiensä tavoin siinä ei ole kyse detaljeista vaan yleisvaikutelmasta. Erra tekee edelleen musiikkia, jonka oleellisin piirre on ambienssi. Selkeästi kulkevia melodioita tärkeämpää on mattona levittyvä äänimaisema. A Sense of Lossin instrumentaatio on hieman edeltäjiään monipuolisempi, mutta edelleenkään ei olla kaukana puhtaasta ambientista, joka määritelmän mukaan on tilan sisustamista äänillä. Juuri siksi väitän, ettei Nosoundia tarvitse juuri koskaan kuunnella kovin keskittyneesti, vaikka musiikki hyvää onkin.
Nosoundin ja nykytyyliltään varsin erilaisen Porcupine Treen välille on vedettävissä ainakin jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit. Ennen Nosoundin perustamista Erra nimittäin veti Italiassa Porcupine Treen tribuuttibändiä nimeltä Redshift - tieto joka tuli itselleni jopa hieman yllätyksenä. Tarkemmin miettien on kieltämättä totta, että Nosoundilla on jonkin verran tekemistä alkuaikojen Porcupine Treen kanssa, lähinnä siis niiden aikojen jolloin kyseessä oli vielä Steven Wilsonin sooloprojekti. Nosoundin sävelteoksista monet olisivat sopineet itse asiassa ihan hyvin The Sky Moves Sidewaysin (1995) jatkoksi, vaikka aivan samanlaiseen revitykseen italialaiset eivät koskaan ole sortuneet kuin tuon levyn nimikappaleen loppu on.
Erran toinen inspiraation lähde on tiettävästi ollut yksi Wilsonin vanhimmista sivuprojekteista, No-Man. Sen kanssa yhtäläisyydet on helpompi huomata. No-Manin laulaja Tim Bowness vieraileekin solistina yhdellä Lightdarkin (2008) kappaleista.
Nosoundin ensimmäinen levytys Sol29 (2005) on jo varsin "valmista" tavaraa. Yhtyeen tyyli ja soundit eivät ole kovin merkittävästi muuttuneet sen jälkeenkään. Jäätävän kaunista äänimattoa riittää paitsi debyyttilevyllä, myös sitä seuranneella kokoelmalla The World is Outside (2006), jota ei tosin näköjään lasketa viralliseksi levytykseksi vaan dvd-julkaisuksi. On siinä silti useita kokonaan uusia kappaleita, jotka ovat yhtä hauraankauniita kuin debyytinkin sävellykset.
Kahden ensimmäisen julkaisun kappaleille on yhteistä se, että sieltä on vielä melko vaikea erottaa selkeitä huippukohtia. Sol29:n raidat Wearing Lies on Your Lips sekä levyn päättävä kymmenminuuttinen nimikappale ovat oikeastaan ainoat, jotka erottuvat joukosta, ja kaikesta huolimatta tämä ei ole millään tavoin negatiivinen toteamus. Nosound on kaiken aikaa kuunneltavaa, mutta tarttuvien melodioiden ja instrumentaatioltaan erottuvien sävellysten puute voi kieltämättä saada kauniin ilmaisun kuulostamaan aika monotoniselta.
Tätä varsin kirjaimellista kauneusvirhettä on onnistuttu selvästi korjaamaan kahdella uudemmalla levytyksellä. Yhtyeen toistaiseksi tunnetuin levytys Lightdark (2008) sisältää jo useampia joukosta selkeästi edukseen erottuvia raitoja. Esimerkiksi viidentoista ja puolen minuutin mittainen From Silence to Noise kasvaa vakuuttavasti vaikka ei nimensä mukaisesti meluksi muutukaan. Someone Starts to Fade Away lienee yhtyeen tähän mennessä rikkain teos ja kuulostaa jo aivan No-Manilta vierailevaa laulusolistia myöten. Nimikappale Lightdark säväyttää kuulailla soundeillaan ja vavahduttavan komealla melodiarakenteellaan.
A Sense of Loss sisältää vain kuusi raitaa, joiden joukosta erottaa ehdottoman huipun jo ensikuuntelulla. Kahdeksanminuuttinen Tender Claim on uskomaton säveltämisen taidonnäyte ja jäänee kuluvan vuoden kauneimmaksi yksittäiseksi musiikkikappaleeksi. Myös Constant Contrast säteilee samanlaista ainoalaatuisuutta, vaikka ei aivan yhtä korkealle ylläkään.
Mihin sitten on pystynyt runsasta kuukautta aiemmin oman uutuutensa julkaissut esikuva Porcupine Tree? Aiemmin muistiin kirjaamani ensivaikutelma on muutaman kuuntelun jälkeen osoittautunut aivan oikeaksi. The Incident on varmaankin koko 2000-luvun mielikuvituksettomin ja pitkäveteisin PT-levy, jonka ilonhetket ovat todella harvassa. Koska haluan keskittyä positiiviseen, luettelen vain ne.
The Incidentin 55 minuutin mittaisessa "nimikappaleessa" on tasan kaksi osiota, joita kannattaa oikeasti kuunnella (kaiken kaikkiaan osioita on 13 kpl). Ne on onneksi sijoitettu peräkkäin, joten tämä on helppoa. Tunnelmallisen kaunis The Yellow Windows of the Evening Train on vain kahden minuutin mittainen, mutta se toimiikin vain johdantona koko levyn parhaaseen osaan Time Flies, joka sitten kestää melkein 12 minuuttia ja edustaa yhtyettä parhaimmillaan. HS:n arvion perusteella sen esitys oli ollut myös Helsingin taannoisen konsertin kohokohta, mitä en lainkaan ihmettele.
Noiden kahden The Incidentin osan lisäksi myös sen päättävä I Drive the Hearse on melko OK, ei läheskään yhtä hyvä mutta kuitenkin pääosin toimiva kaunis pop-kappale, joka tuo ylipitkän teoksen päätökseensä liikaa mahtailematta. CD-julkaisun toisella levyllä osumatarkkuus on yllättäen hieman parempi. Sinne sijoitetusta neljästä irrallisesta kappaleesta kahta ensimmäistä ei kannata kuunnella nuottiakaan, mutta kolmas, Black Dahlia tuottaa muistumia melodiselta In Absentian ajalta ollen kokonaisuutena jopa melko hyvä. Sitä seuraava ja koko levyn siis päättävä Remember Me Lover on sekin melko tyydyttävä joskin selvästi ylipitkä menetetyn rakkauden perään ruikutus.
Nosoundin uusin levytys A Sense of Loss ilmestyi ennakkolupausten mukaisesti lokakuun viimeisellä viikolla, ja tulin ladanneeksi sen iTunesista eilen aamulla. Levy on kaikin puolin tekijöidensä näköinen. Jo sen otsikko kertoo mistä on kyse ja ajaa kuulijan valmiiksi varsin melankoliseen mielenmaisemaan, jota Nosoundin musiikki on jo aiemmillakin levyllä pyrkinyt maalaamaan. Ja edeltäjiensä tavoin siinä ei ole kyse detaljeista vaan yleisvaikutelmasta. Erra tekee edelleen musiikkia, jonka oleellisin piirre on ambienssi. Selkeästi kulkevia melodioita tärkeämpää on mattona levittyvä äänimaisema. A Sense of Lossin instrumentaatio on hieman edeltäjiään monipuolisempi, mutta edelleenkään ei olla kaukana puhtaasta ambientista, joka määritelmän mukaan on tilan sisustamista äänillä. Juuri siksi väitän, ettei Nosoundia tarvitse juuri koskaan kuunnella kovin keskittyneesti, vaikka musiikki hyvää onkin.
Nosoundin ja nykytyyliltään varsin erilaisen Porcupine Treen välille on vedettävissä ainakin jonkinlaiset yhtäläisyysmerkit. Ennen Nosoundin perustamista Erra nimittäin veti Italiassa Porcupine Treen tribuuttibändiä nimeltä Redshift - tieto joka tuli itselleni jopa hieman yllätyksenä. Tarkemmin miettien on kieltämättä totta, että Nosoundilla on jonkin verran tekemistä alkuaikojen Porcupine Treen kanssa, lähinnä siis niiden aikojen jolloin kyseessä oli vielä Steven Wilsonin sooloprojekti. Nosoundin sävelteoksista monet olisivat sopineet itse asiassa ihan hyvin The Sky Moves Sidewaysin (1995) jatkoksi, vaikka aivan samanlaiseen revitykseen italialaiset eivät koskaan ole sortuneet kuin tuon levyn nimikappaleen loppu on.
Erran toinen inspiraation lähde on tiettävästi ollut yksi Wilsonin vanhimmista sivuprojekteista, No-Man. Sen kanssa yhtäläisyydet on helpompi huomata. No-Manin laulaja Tim Bowness vieraileekin solistina yhdellä Lightdarkin (2008) kappaleista.
Nosoundin ensimmäinen levytys Sol29 (2005) on jo varsin "valmista" tavaraa. Yhtyeen tyyli ja soundit eivät ole kovin merkittävästi muuttuneet sen jälkeenkään. Jäätävän kaunista äänimattoa riittää paitsi debyyttilevyllä, myös sitä seuranneella kokoelmalla The World is Outside (2006), jota ei tosin näköjään lasketa viralliseksi levytykseksi vaan dvd-julkaisuksi. On siinä silti useita kokonaan uusia kappaleita, jotka ovat yhtä hauraankauniita kuin debyytinkin sävellykset.
Kahden ensimmäisen julkaisun kappaleille on yhteistä se, että sieltä on vielä melko vaikea erottaa selkeitä huippukohtia. Sol29:n raidat Wearing Lies on Your Lips sekä levyn päättävä kymmenminuuttinen nimikappale ovat oikeastaan ainoat, jotka erottuvat joukosta, ja kaikesta huolimatta tämä ei ole millään tavoin negatiivinen toteamus. Nosound on kaiken aikaa kuunneltavaa, mutta tarttuvien melodioiden ja instrumentaatioltaan erottuvien sävellysten puute voi kieltämättä saada kauniin ilmaisun kuulostamaan aika monotoniselta.
Tätä varsin kirjaimellista kauneusvirhettä on onnistuttu selvästi korjaamaan kahdella uudemmalla levytyksellä. Yhtyeen toistaiseksi tunnetuin levytys Lightdark (2008) sisältää jo useampia joukosta selkeästi edukseen erottuvia raitoja. Esimerkiksi viidentoista ja puolen minuutin mittainen From Silence to Noise kasvaa vakuuttavasti vaikka ei nimensä mukaisesti meluksi muutukaan. Someone Starts to Fade Away lienee yhtyeen tähän mennessä rikkain teos ja kuulostaa jo aivan No-Manilta vierailevaa laulusolistia myöten. Nimikappale Lightdark säväyttää kuulailla soundeillaan ja vavahduttavan komealla melodiarakenteellaan.
A Sense of Loss sisältää vain kuusi raitaa, joiden joukosta erottaa ehdottoman huipun jo ensikuuntelulla. Kahdeksanminuuttinen Tender Claim on uskomaton säveltämisen taidonnäyte ja jäänee kuluvan vuoden kauneimmaksi yksittäiseksi musiikkikappaleeksi. Myös Constant Contrast säteilee samanlaista ainoalaatuisuutta, vaikka ei aivan yhtä korkealle ylläkään.
Mihin sitten on pystynyt runsasta kuukautta aiemmin oman uutuutensa julkaissut esikuva Porcupine Tree? Aiemmin muistiin kirjaamani ensivaikutelma on muutaman kuuntelun jälkeen osoittautunut aivan oikeaksi. The Incident on varmaankin koko 2000-luvun mielikuvituksettomin ja pitkäveteisin PT-levy, jonka ilonhetket ovat todella harvassa. Koska haluan keskittyä positiiviseen, luettelen vain ne.
The Incidentin 55 minuutin mittaisessa "nimikappaleessa" on tasan kaksi osiota, joita kannattaa oikeasti kuunnella (kaiken kaikkiaan osioita on 13 kpl). Ne on onneksi sijoitettu peräkkäin, joten tämä on helppoa. Tunnelmallisen kaunis The Yellow Windows of the Evening Train on vain kahden minuutin mittainen, mutta se toimiikin vain johdantona koko levyn parhaaseen osaan Time Flies, joka sitten kestää melkein 12 minuuttia ja edustaa yhtyettä parhaimmillaan. HS:n arvion perusteella sen esitys oli ollut myös Helsingin taannoisen konsertin kohokohta, mitä en lainkaan ihmettele.
Noiden kahden The Incidentin osan lisäksi myös sen päättävä I Drive the Hearse on melko OK, ei läheskään yhtä hyvä mutta kuitenkin pääosin toimiva kaunis pop-kappale, joka tuo ylipitkän teoksen päätökseensä liikaa mahtailematta. CD-julkaisun toisella levyllä osumatarkkuus on yllättäen hieman parempi. Sinne sijoitetusta neljästä irrallisesta kappaleesta kahta ensimmäistä ei kannata kuunnella nuottiakaan, mutta kolmas, Black Dahlia tuottaa muistumia melodiselta In Absentian ajalta ollen kokonaisuutena jopa melko hyvä. Sitä seuraava ja koko levyn siis päättävä Remember Me Lover on sekin melko tyydyttävä joskin selvästi ylipitkä menetetyn rakkauden perään ruikutus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)