Toukokuu on lopussa, ja elokuvasaldoni on järkyttävän alhainen. Vuoden viiden ensimmäisen kuukauden aikana olen ehtinyt katsoa kokonaisuudessaan vain 96 elokuvaa! Vertailun vuoksi, vuonna 2008 saavutin tuon saman saldon jo 20. huhtikuuta. Toukokuun loppuun mennessä olin tuolloin katsonut jo 123 elokuvaa. Onko tämä lopun alkua? No, ainakin nyt viimeksi katsottujen joukossa on ollut todella mainioita tapauksia.
91. Lars Von Trier: Antichrist (35 mm / 26.5.)
Tästä tulee tarkemmin punnittu arvostelu painettuun sanaan, joten en spoilaile sitä tässä sen kummemmin. Mutta ei tämä kuitenkaan kovin hyvä ollut.
92. Troy Duffy: The Boondock Saints (Blu-ray / 28.5.) ****
Tämä kulttitoimintafilmi vuodelta 1999 on aina kuulunut suosikkeihini, ja tällä kertaa se tuntui pienen tauon jälkeen oikein erityisen hyvältä. Häpeämättömästi oman käden oikeutta puoltava kostofantasia sisältää komeita toimintakohtauksia ja tuo itse asiassa tyylillisesti mieleen myöhemmin tehdyn Crankin, vaikka aihepiiri onkin aivan erilainen. Tarina bostonilaisia mafiosoja katujen siistimisen nimissä teloittavista irlantilaisveljeksistä ei aivan jaksa kantaa loppuun saakka - jotkut viimeisistä käänteistä ovat kertakaikkisen hölmöjä (Willem Dafoe naiseksi puettuna!), mutta eivät silti paina kokonaisuutta mutaan. Lopputeksteissä oikein herätellään yhteiskunnallista keskusteluakin... Jenkkilevy taisi olla A-alueelle lukittu, joten do not try this at home (unless you know what you are doing).
93. Ryuhei Kitamura: The Midnight Meat Train (DVD / 30.5.) *
Clive Barkerin läpimurtotyön Books of Blood muistaakseni aloittava novelli on erinomainen ja yksi kokoelman parhaista. Nyt japanilainen ohjaaja murhaa sen täydellisesti jenkkirahalla ja osin brittiläisin näyttelijöin. Alkaa koko ajan vaikuttaa enemmän siltä, että vain ranskalaista kauhuelokuvaa kannattaa nykyään seurata.
94. Jim Mickle: Mulberry Street (DVD / 30.5.) **½
Tavallaan mielenkiintoinenkin, mutta tuttuutensa vuoksi aika yhdentekeväksi jäävä pienen budjetin kuvaus New Yorkiin leviävästä raivotautizombie-epidemiasta. 28 Days ja sekä Weeks Later ja [REC] ovat jo imeneet tästä genrestä kaiken kiinnostavan, eikä tämän elokuvan ainoa oma idea - epidemian kytkeminen rottiin - ole riittävän omintakeinen irtiotto tehdäkseen siitä kovin kiinnostavaa. Ei tämä toki huonokaan ollut, mutta melko turhan tuntuinen kuitenkin.
95. Chris Williams & Byron Howard: Bolt (Blu-ray / 31.5.) ****½
Mitämitämitä? Tämä Disneyn tuoreehko 3D-tietokoneanimaatiohan sai ihan keskinkertaisia arvosteluja, joten en ajatellut missaavani mitään kun jätin sen väliin teatterikierroksella. Mutta sehän oli aivan loistava sekä teknisesti että tarinallisesti. Aivan erinomaisesti kehiteltyjä eläinhahmoja, runsaasti nappiin osuvia repliikkejä ja sopiva annos sydäntä. Nousi vaivattomasti vuoden 2008 top kolmeen Marttyyrien ja Cloverfieldin seuraksi. Mistä tulikin mieleen, että Marttyyrien pitäisi tulla minulle ensi viikolla blu-raynä, saapa nähdä yltäisikö se uusintakatselulla näistä ensimmäisenä ihan puhtaasti täyteen viiteen tähteen. Tältä julkaisulta olisi kaivannut vielä 3D-version tallennusta levylle, mutta hyvä näinkin.
96. John Hughes: Ferris Bueller's Day Off (Blu-ray / 31.5.) ****
Viikon ja kuukauden päätteeksi vielä klassikkouusinta kultaiselta 80-luvulta, jonka kampaukset ja muoti olivat tosiaan aivan omaa luokkaansa. Mitäpä tästä nyt voisi enää sanoa, mitä ei ole jo sanottu, hauska ja viihdyttävä ja jälleen hiukan painavampaa asiaakin nuorena olemisen vaikeudesta. The Breakfast Clubin nostan silti edelleen John Hughesin tuotannon kärkeen.
sunnuntai 31. toukokuuta 2009
maanantai 25. toukokuuta 2009
Frost
Puolitoista viikkoa sitten iTunes Genius antoi minulle tähän mennessä ehkä nerokkaimman suosituksensa. Tämä oli itse asiassa se ilta, jolloin telkkarista tulivat Euroviisut... Olin siksikin piiloutunut omaan huoneeseeni, tietokoneen ja oikeasti hyvän musiikin äärelle tsekkailemaan muutamia iTunesin antamia suosituksia, joista ainakin Vanden Plas kuulosti minusta aika yhdentekevältä hard rockilta ja Abigail's Ghost oli vain ihan tyydyttävää, melodista taiderockia.
Mutta sitten esille nousi yhtye nimeltä Frost ja iTunesin minulle suosittelema kappale Milliontown, joka olikin 26 minuutin ja 35 sekunnin mittaisena album only -tavaraa. Netistä löytyvien puolen minuutin näytteiden avulla sai jonkin verran tuntumaa siihen, minkä tyylisestä musiikista levyllä oli kysymys, mikä tasoittikin helposti tien päätökselle ostaa se saman tien kokonaisuudessaan. Ja sitten mentiin!
Brittiläinen muusikko-tuottaja Jeremy "Jem" Godfrey (s. 1971) on niittänyt mainetta mm. näyttelijänäkin tunnetun Holly Valancen sekä muutamien muiden pop-tähtösten levytuottajana. 2000-luvun puolivälin tietämissä hän on ilmeisesti päättänyt ruveta tekemään oman bändin kanssa oikeaa musiikkia. Frost luokitellaan iTunesissa popiksi, mutta veikkaanpa että jos joku tavallisiin pop-rallatuksiin tottunut ryhtyy yhtyettä kuuntelemaan, uhkaa välitön paniikkihäiriö.
Omassa Wikipedia-artikkelissaan Frostia taas kutsutaan 1980-luvun alussa syntyneen ns. neo-progen edustajaksi, mutta tämäkin määritelmä on minun mielestäni harhainen - vaikkakin kyllä selvästi lähempänä oikeaa. Vaikuttaa siltä, että luokitteluun ovat vaikuttaneet Godfreyn kelkkaan lähteneet muusikot, jotka ovat aiemmin soittaneet neo-progen superbändeissä kuten IQ, Arena ja Kino. (Vielä kun joku Marillionin ex-jäsen liittyisi joukkoon, olisi täyskäsi valmis - tosin heitä ei taida olla muita kuin Fish, joka on laulaja ja sellaiselle ei ole tarvetta.)
Frost edustaa kuitenkin tyylillisesti neo-progen sijaan ihan perinteistä ns. sinfonista progea, jonka kuuluisia edustajia 70-luvulla olivat mm. Genesis, Yes ja Emerson Lake & Palmer. Hääpäivänäni 21. heinäkuuta 2006 ilmestynyt Milliontown on aivan uskomattoman hieno lisä tähän lajityyppiin ja menee listoillani ilman muuta koko vuosikymmenen kolmen parhaan levyn joukkoon Porcupine Treen In Absentian ja Blackfieldin ykköslevyn seuraksi. (Näin on siis Radioheadin Kid A pudonnut jo neljänneksi, vaikka sen ilmestyessä vuonna 2000 olin jo varma, että vuosikymmenen paras levy oli tehty...)
Frostille on tyypillistä kosketinsoitinten, erityisesti pianon runsas käyttö; erittäin nopeasti soitetut monimutkaiset sävelkuviot; suhteellisen runsas hard rock -riffien käyttö; sekä ennen kaikkea kappalerakenteiden hyvin omintakeinen käyttö. Siinä missä perusiskelmässä osat menevät yleensä järjestyksessä A, B, A, B, C, A, B tai jossain hyvin läheisessä variantissa, Frostin kappaleissa voi hyvinkin olla osat A, B, C, D, E, F ja G ja niiden soittojärjestys saattaa olla vaikea ennakoida.
Heti Milliontownin avauskappale, instrumentaali Hyperventilate ottaa luulot pois siltä, joka odotteli Godfreyn tuottamien artistien tyyliin tehtyä pop-musiikkia. Tosin kolmas raita Snowman kyllä voisi tuohon karsinaan mahtuakin, ja olisi levyn ilmeinen singlepoiminta jos sellaisia nykyään tehtäisiin. Tai tiedä vaikka olisi tehtykin. Se on joka tapauksessa Frostin koko kahden levyn mittaisen tuotannon vähiten proge yksittäinen kappale.
Todelliset huipentumat ovat kuitenkin vielä edessä: kymmenminuuttisen viitosraidan Black Light Machine osat A ja B räjäyttävät jo melkein pään loistokkuudellaan ja jos saman kappaleen osat C, D ja E eivät laskeutuisi niin jyrkästi takaisin kohti "pelkästään" hyvää, tässä olisi todellinen sinfonisen progen klassikkoraita. Tällaisenaankin toki loistosuoritus. Samaa voidaan sanoa levyn päättävästä, siis lähes 27-minuuttisesta nimikappaleesta, jonka osien kirjamilla merkitseminen jatkunee pitkälle G:n ohitse: osa loistavia, kaikki hyviä. Koko levyllä ei ole yhtään ainoaa heikkoa raitaa, ja vain raidat 2 ja 4, No Me No You ja The Other Me vajoavat edes vähän keskinkertaisuuden suuntaan.
Naimisiinmenoni kunniaksi julkaistun levyn loistavuuden innostamana ostin juuri ennen muutaman päivän mökkireissulle lähtöä täysin sokkona, ilman ennakkokuunteluja, iTunesista myös Frostin toisen levyn Experiments in Mass Appeal, joka on julkaistu 14. marraskuuta viime vuonna. Sitä kuunnellessa sain aluksi kunnon säikäytyksen, kun sen kolmesta ensimmäisestä raidasta yksikään ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta, ja raitoja oli kaiken kaikkiaan vain yhdeksän. Jäikö yhtye yhden hyvän levyn ihmeeksi?
Wikipedia tietää kertoa yhtyeen ehtineen välillä jo hajotakin, mitä en tavallaan ihmettele, sillä Milliontownin kaltainen monumentaalinen luomistyö lienee vienyt miehistä mehut. Experiments in Mass Appeal onkin kokonaisuutena epätasaisempi ja vähemmän loistava levy kuin Milliontown, mutta onneksi sillä oli vielä valttikortteja hihassaan kolmen ensimmäisen raitansa tuolla puolen.
Kaksi seuraavaa kappaletta eli raidat 4 ja 5 nimittäin ovat sitten sellaista jälkeä, että melkein tässä itku pääsee ajatellessa sitä, että vielä nytkin osataan ja viitsitään tehdä tällaista musiikkia vaikka 70-luvusta on jäljellä vain muistot eikä tällainen musisointi taida pahemmin leiville lyödä. Jäätävän kaunis Saline on yksi julkaisuvuosikymmenensä kauneimmista lauluista ja sen luulisi hiukan normaalista poikkeavasta rakenteestaan huolimatta puhuttelevan periaatteessa sitä pop-yleisöäkin.
Sitä ei sen sijaan taatusti tee Dear Dead Days, joka saa huikealla vauhdillaan, mielipuolisella A, B, C, D, E, F sekaisin ja edestakaisin -rakenteellaan sekä nopeilla tunnelmanvaihteluillaan progeen tottuneenkin hengästymään ja hikoilemaan. Ja siitä eteenpäinkään ei suurempia ongelmia enää ole, levy rullaa loppuun vaihtelevalla mutta toimivalla tyylillä. Erityisestä kaunis päätöskappale, vajaan vartin mittainen Wonderland jää mieleen. Miksi kaikkein vaatimattomimmat kappaleet on sijoitettu levyn alkuun - se lienee sattumaa, tekijät lienevät itse sokeita omien töidensä laatueroille.
Olen siis jälleen löytänyt yhden artistin lisää, jonka levytyksiä seurata tarkasti jatkossakin. Juuri tässä on iTunes Geniusin siunaus: sen avulla löytää taiteilijoita, joihin ei muuten koskaan törmäisi. Vaikka tuo vähän rahanmenoa tietääkin... Vaikka olisinkin jotenkin ihmeen kautta älynnyt joskus kirjoittaa Googleen nimen Frost, olisin todennäköisesti vain osunut samannimiseen rap-yhtyeeseen.
Mutta sitten esille nousi yhtye nimeltä Frost ja iTunesin minulle suosittelema kappale Milliontown, joka olikin 26 minuutin ja 35 sekunnin mittaisena album only -tavaraa. Netistä löytyvien puolen minuutin näytteiden avulla sai jonkin verran tuntumaa siihen, minkä tyylisestä musiikista levyllä oli kysymys, mikä tasoittikin helposti tien päätökselle ostaa se saman tien kokonaisuudessaan. Ja sitten mentiin!
Brittiläinen muusikko-tuottaja Jeremy "Jem" Godfrey (s. 1971) on niittänyt mainetta mm. näyttelijänäkin tunnetun Holly Valancen sekä muutamien muiden pop-tähtösten levytuottajana. 2000-luvun puolivälin tietämissä hän on ilmeisesti päättänyt ruveta tekemään oman bändin kanssa oikeaa musiikkia. Frost luokitellaan iTunesissa popiksi, mutta veikkaanpa että jos joku tavallisiin pop-rallatuksiin tottunut ryhtyy yhtyettä kuuntelemaan, uhkaa välitön paniikkihäiriö.
Omassa Wikipedia-artikkelissaan Frostia taas kutsutaan 1980-luvun alussa syntyneen ns. neo-progen edustajaksi, mutta tämäkin määritelmä on minun mielestäni harhainen - vaikkakin kyllä selvästi lähempänä oikeaa. Vaikuttaa siltä, että luokitteluun ovat vaikuttaneet Godfreyn kelkkaan lähteneet muusikot, jotka ovat aiemmin soittaneet neo-progen superbändeissä kuten IQ, Arena ja Kino. (Vielä kun joku Marillionin ex-jäsen liittyisi joukkoon, olisi täyskäsi valmis - tosin heitä ei taida olla muita kuin Fish, joka on laulaja ja sellaiselle ei ole tarvetta.)
Frost edustaa kuitenkin tyylillisesti neo-progen sijaan ihan perinteistä ns. sinfonista progea, jonka kuuluisia edustajia 70-luvulla olivat mm. Genesis, Yes ja Emerson Lake & Palmer. Hääpäivänäni 21. heinäkuuta 2006 ilmestynyt Milliontown on aivan uskomattoman hieno lisä tähän lajityyppiin ja menee listoillani ilman muuta koko vuosikymmenen kolmen parhaan levyn joukkoon Porcupine Treen In Absentian ja Blackfieldin ykköslevyn seuraksi. (Näin on siis Radioheadin Kid A pudonnut jo neljänneksi, vaikka sen ilmestyessä vuonna 2000 olin jo varma, että vuosikymmenen paras levy oli tehty...)
Frostille on tyypillistä kosketinsoitinten, erityisesti pianon runsas käyttö; erittäin nopeasti soitetut monimutkaiset sävelkuviot; suhteellisen runsas hard rock -riffien käyttö; sekä ennen kaikkea kappalerakenteiden hyvin omintakeinen käyttö. Siinä missä perusiskelmässä osat menevät yleensä järjestyksessä A, B, A, B, C, A, B tai jossain hyvin läheisessä variantissa, Frostin kappaleissa voi hyvinkin olla osat A, B, C, D, E, F ja G ja niiden soittojärjestys saattaa olla vaikea ennakoida.
Heti Milliontownin avauskappale, instrumentaali Hyperventilate ottaa luulot pois siltä, joka odotteli Godfreyn tuottamien artistien tyyliin tehtyä pop-musiikkia. Tosin kolmas raita Snowman kyllä voisi tuohon karsinaan mahtuakin, ja olisi levyn ilmeinen singlepoiminta jos sellaisia nykyään tehtäisiin. Tai tiedä vaikka olisi tehtykin. Se on joka tapauksessa Frostin koko kahden levyn mittaisen tuotannon vähiten proge yksittäinen kappale.
Todelliset huipentumat ovat kuitenkin vielä edessä: kymmenminuuttisen viitosraidan Black Light Machine osat A ja B räjäyttävät jo melkein pään loistokkuudellaan ja jos saman kappaleen osat C, D ja E eivät laskeutuisi niin jyrkästi takaisin kohti "pelkästään" hyvää, tässä olisi todellinen sinfonisen progen klassikkoraita. Tällaisenaankin toki loistosuoritus. Samaa voidaan sanoa levyn päättävästä, siis lähes 27-minuuttisesta nimikappaleesta, jonka osien kirjamilla merkitseminen jatkunee pitkälle G:n ohitse: osa loistavia, kaikki hyviä. Koko levyllä ei ole yhtään ainoaa heikkoa raitaa, ja vain raidat 2 ja 4, No Me No You ja The Other Me vajoavat edes vähän keskinkertaisuuden suuntaan.
Naimisiinmenoni kunniaksi julkaistun levyn loistavuuden innostamana ostin juuri ennen muutaman päivän mökkireissulle lähtöä täysin sokkona, ilman ennakkokuunteluja, iTunesista myös Frostin toisen levyn Experiments in Mass Appeal, joka on julkaistu 14. marraskuuta viime vuonna. Sitä kuunnellessa sain aluksi kunnon säikäytyksen, kun sen kolmesta ensimmäisestä raidasta yksikään ei tehnyt juuri minkäänlaista vaikutusta, ja raitoja oli kaiken kaikkiaan vain yhdeksän. Jäikö yhtye yhden hyvän levyn ihmeeksi?
Wikipedia tietää kertoa yhtyeen ehtineen välillä jo hajotakin, mitä en tavallaan ihmettele, sillä Milliontownin kaltainen monumentaalinen luomistyö lienee vienyt miehistä mehut. Experiments in Mass Appeal onkin kokonaisuutena epätasaisempi ja vähemmän loistava levy kuin Milliontown, mutta onneksi sillä oli vielä valttikortteja hihassaan kolmen ensimmäisen raitansa tuolla puolen.
Kaksi seuraavaa kappaletta eli raidat 4 ja 5 nimittäin ovat sitten sellaista jälkeä, että melkein tässä itku pääsee ajatellessa sitä, että vielä nytkin osataan ja viitsitään tehdä tällaista musiikkia vaikka 70-luvusta on jäljellä vain muistot eikä tällainen musisointi taida pahemmin leiville lyödä. Jäätävän kaunis Saline on yksi julkaisuvuosikymmenensä kauneimmista lauluista ja sen luulisi hiukan normaalista poikkeavasta rakenteestaan huolimatta puhuttelevan periaatteessa sitä pop-yleisöäkin.
Sitä ei sen sijaan taatusti tee Dear Dead Days, joka saa huikealla vauhdillaan, mielipuolisella A, B, C, D, E, F sekaisin ja edestakaisin -rakenteellaan sekä nopeilla tunnelmanvaihteluillaan progeen tottuneenkin hengästymään ja hikoilemaan. Ja siitä eteenpäinkään ei suurempia ongelmia enää ole, levy rullaa loppuun vaihtelevalla mutta toimivalla tyylillä. Erityisestä kaunis päätöskappale, vajaan vartin mittainen Wonderland jää mieleen. Miksi kaikkein vaatimattomimmat kappaleet on sijoitettu levyn alkuun - se lienee sattumaa, tekijät lienevät itse sokeita omien töidensä laatueroille.
Olen siis jälleen löytänyt yhden artistin lisää, jonka levytyksiä seurata tarkasti jatkossakin. Juuri tässä on iTunes Geniusin siunaus: sen avulla löytää taiteilijoita, joihin ei muuten koskaan törmäisi. Vaikka tuo vähän rahanmenoa tietääkin... Vaikka olisinkin jotenkin ihmeen kautta älynnyt joskus kirjoittaa Googleen nimen Frost, olisin todennäköisesti vain osunut samannimiseen rap-yhtyeeseen.
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Pelastakaa valaat!
87. Olly Blackburn: Donkey Punch (DVD / 11.5.) *
On melkein hämmentävää todeta, kuinka kauas yleensä niin ahkerat ja kekseliäät britit ovat juuri nyt jääneet ranskalaisista, mitä tulee hyvien kauhuelokuvien tekemiseen. Heillä on sentään aika komea historiakin tämän genren alueella. Nykyään tekevät sitten tällaista. Sanoinkuvaamattoman ärsyttävä lauma tyhjäpäisiä nuoria aikuisia kohtaa Mallorcan lomalla. Poikaporukka houkuttelee tytöt hoitamalleen huvijahdille, jota lainataan sen verran, että päästään vähän rantaa kauemmas rauhassa metelöimään, naimaan ja vetämään huumeita. Sitten tapahtuu vahingossa henkirikos ja kohta sitä aletaan peitellä uusilla. Ehkä tästä olisi saanut jotakin irti, jos olisi edes yritetty kirjoittaa henkilöhahmoja, mutta nämä on poimittu suoraan pahvikuvaston raivostuttavimmasta päästä. Aaarghhhh!
88. Carl Reiner: All of Me (DVD / 15.5.) ****½
Niinpä nykyelokuvan aivan tolkutonta huonoutta oli pakko paeta neljännesvuosisadan taakse. Yhden Steve Martinin parhaista elokuvista amerikkalainen dvd-julkaisu on laadultaan aika onneton, mutta kun ei tästä mitään muutakaan tunnu tulevan saataville, tähän on tyytyminen. Pitkästä aikaa katsottuna sinänsä loistavan fantasiakomedian huomasi etenevän aika verkkaisesti, mutta se ei heikentänyt kokonaisuuden toimivuutta. Martin saa tilaisuuden esitellä fyysisiä koomikon taitoja päädyttyään sattuman kautta samaan kehoon juuri edesmenneen Lily Tomlinin vaeltamaan lähteneen sielun kanssa. Käsikirjoittaja oli näköjään pari kolme kohtuullisen hyvää elokuvaa itsekin ohjannut Phil Alden Robinson.
89. Leonard Nimoy: Star Trek IV: The Voyage Home (Blu-ray / 16.5.) ****½
En vielä lauantaiaamuna tiennyt, että iltapäivällä katselisin tätä, mutta satuin löytämään vastikään ilmestyneen blu-rayn aamun kauppareissulla Sellon Prismasta ja sehän oli totta kai pakko ostaa saman tien. Hintakin oli vain 23,90 euroa, mikä on edelleen hiukan kallista verrattuna muuhun maailmaan, mutta alkaa olla jo järkevällä tasolla aiempien ensin yli ja sitten vain vähän alle 30 euron hintapyyntöjen jäljiltä. Star Trek -elokuvasarjan todennäköisesti paras elokuva (kolme on näkemättä, tämä uusin mukaan lukien) ei ole avaruusseikkailu laisinkaan, vaan hauska ja sydämeenkäypä komedia Enterprisen miehistön toikkaroinnista 1980-luvun puolivälin San Franciscossa pelastamassa valaita sukupuutolta. Itse elokuvan lisäksi myös blu-rayn kuvanlaatu oli todella loistava.
90. Brian Dannelly: Saved! (DVD / 17.5.) ***½
Vakaviakin aiheita käsittelevä komedia tekee hauskaa joskin aika kilttiä pilaa amerikkalaisten taipumuksista hurmokselliseen uskonnollisuuteen. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Jena Malonen kristillistä koulua käyvä tyttö yrittää parantaa poikaystävänsä homoseksuaalisista taipumuksista menemällä tämän kanssa sänkyyn. Taipumukset eivät häivy minnekään, mutta tyttö huomaa kohtapuoliin olevansa raskaana, mikä on ympäristö ja kaveripiiri huomioon ottaen suunnilleen pahinta mitä hänelle voisi tapahtua. Mandy Moore vaikuttaa malliuskovaisena, joka tanssittaa lähipiiriään oman pillinsä mukaan. Lapsena tähdeksi tullut mutta sittemmin unohdettu Macaulay Culkin heittelee flegmaattisesti muutaman hyvän one-linerin.
On melkein hämmentävää todeta, kuinka kauas yleensä niin ahkerat ja kekseliäät britit ovat juuri nyt jääneet ranskalaisista, mitä tulee hyvien kauhuelokuvien tekemiseen. Heillä on sentään aika komea historiakin tämän genren alueella. Nykyään tekevät sitten tällaista. Sanoinkuvaamattoman ärsyttävä lauma tyhjäpäisiä nuoria aikuisia kohtaa Mallorcan lomalla. Poikaporukka houkuttelee tytöt hoitamalleen huvijahdille, jota lainataan sen verran, että päästään vähän rantaa kauemmas rauhassa metelöimään, naimaan ja vetämään huumeita. Sitten tapahtuu vahingossa henkirikos ja kohta sitä aletaan peitellä uusilla. Ehkä tästä olisi saanut jotakin irti, jos olisi edes yritetty kirjoittaa henkilöhahmoja, mutta nämä on poimittu suoraan pahvikuvaston raivostuttavimmasta päästä. Aaarghhhh!
88. Carl Reiner: All of Me (DVD / 15.5.) ****½
Niinpä nykyelokuvan aivan tolkutonta huonoutta oli pakko paeta neljännesvuosisadan taakse. Yhden Steve Martinin parhaista elokuvista amerikkalainen dvd-julkaisu on laadultaan aika onneton, mutta kun ei tästä mitään muutakaan tunnu tulevan saataville, tähän on tyytyminen. Pitkästä aikaa katsottuna sinänsä loistavan fantasiakomedian huomasi etenevän aika verkkaisesti, mutta se ei heikentänyt kokonaisuuden toimivuutta. Martin saa tilaisuuden esitellä fyysisiä koomikon taitoja päädyttyään sattuman kautta samaan kehoon juuri edesmenneen Lily Tomlinin vaeltamaan lähteneen sielun kanssa. Käsikirjoittaja oli näköjään pari kolme kohtuullisen hyvää elokuvaa itsekin ohjannut Phil Alden Robinson.
89. Leonard Nimoy: Star Trek IV: The Voyage Home (Blu-ray / 16.5.) ****½
En vielä lauantaiaamuna tiennyt, että iltapäivällä katselisin tätä, mutta satuin löytämään vastikään ilmestyneen blu-rayn aamun kauppareissulla Sellon Prismasta ja sehän oli totta kai pakko ostaa saman tien. Hintakin oli vain 23,90 euroa, mikä on edelleen hiukan kallista verrattuna muuhun maailmaan, mutta alkaa olla jo järkevällä tasolla aiempien ensin yli ja sitten vain vähän alle 30 euron hintapyyntöjen jäljiltä. Star Trek -elokuvasarjan todennäköisesti paras elokuva (kolme on näkemättä, tämä uusin mukaan lukien) ei ole avaruusseikkailu laisinkaan, vaan hauska ja sydämeenkäypä komedia Enterprisen miehistön toikkaroinnista 1980-luvun puolivälin San Franciscossa pelastamassa valaita sukupuutolta. Itse elokuvan lisäksi myös blu-rayn kuvanlaatu oli todella loistava.
90. Brian Dannelly: Saved! (DVD / 17.5.) ***½
Vakaviakin aiheita käsittelevä komedia tekee hauskaa joskin aika kilttiä pilaa amerikkalaisten taipumuksista hurmokselliseen uskonnollisuuteen. Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Jena Malonen kristillistä koulua käyvä tyttö yrittää parantaa poikaystävänsä homoseksuaalisista taipumuksista menemällä tämän kanssa sänkyyn. Taipumukset eivät häivy minnekään, mutta tyttö huomaa kohtapuoliin olevansa raskaana, mikä on ympäristö ja kaveripiiri huomioon ottaen suunnilleen pahinta mitä hänelle voisi tapahtua. Mandy Moore vaikuttaa malliuskovaisena, joka tanssittaa lähipiiriään oman pillinsä mukaan. Lapsena tähdeksi tullut mutta sittemmin unohdettu Macaulay Culkin heittelee flegmaattisesti muutaman hyvän one-linerin.
torstai 7. toukokuuta 2009
12 vihaista miestä
Rakas päiväkirja, tämän päivän kohokohta oli jo aamupäivällä kun kuljin kollegan työpisteen ohitse ja huomasin, että tämän kuulokkeista kuului jotenkin tuttua musiikkia. Kas vain, sehän oli Steven Wilsonin Insurgentesin aloituskappale Harmony Korine! No ei se ollut päivän varsinainen kohokohta, mutta oli kuitenkin ihan hauskaa huomata etten ole yksin tämän mielihaluni kanssa edes meidän toimistolla.
Mutta mitenkäs ne elokuvat sitten? Nolostuttavan vähän olen niitä ehtinyt viime aikoina katsella. Jokunen pikku päivitys sentään on kalenteriin ilmestynyt, mutta nekin kolme ovat peräisin selvästi yli viikon ajalta. MM-jääkiekko on ehkä vähän vaikuttanut katselumääriin mutta nyt kun se on Suomen osalta ohitse, ehtii ehkä taas vähän enemmän.
84. Sidney Lumet: 12 Angry Men (DVD / 28.4.) ****½
Tätä en ollut nähnyt koskaan aiemmin, mutta tilasin sen dvd:nä sillä suosituksella, että se oli IMDB:n top 250:ssä kaikkein korkeimmalle sijoittunut elokuva, jota en ollut koskaan nähnyt. Ja kyllähän se erinomainen olikin, vaikka sieltä täältä hiukan vanhentuneelta näyttikin. Hiukan ihmetytti, miksi kaikilla valamiehillä oli tarve kommunikoida huutamalla, ja mihin kaikilla oli niin hirmuinen kiire. Mutta melko pieniä valituksen aiheita nuokin vähät lopulta olivat, varsinkin loppu oli todella hieno.
85. Clint Eastwood: Changeling (Blu-ray / 1.5.) ****
Clint Eastwoodin toiseksi uusin ei tuntunut huonolta teatterissakaan, mutta nyt toistamiseen nähtynä se vaikutti jo vallan erinomaiselta. Kaikkein hämmentävintä tässä 1920-luvun lopulle sijoittuvassa, äidin koettelemuksista itsevaltaisen poliisikunnan kanssa kertovassa elokuvassa oli tieto, että tarina on tosipohjainen. Varmaankin jos tätä ei tietäisi, kirjoittaisi helposti arvosteluun että juoni on epäuskottava... Epäoikeudenmukaisuusdraaman parhaiden perinteiden mukaisesti katsojan jännite syntyy siitä pyhästä vihasta, jonka tämä kokee päähenkilön puolesta, kun tätä koetellaan kammottavan epäreilusti. Lapsen katoaminen tuntuu kärsimyksenä siihen nähden jopa toissijaiselta.
86. Neil LaBute: Lakeview Terrace (Blu-ray / 3.5.) ***
Samuel L. Jacksonin näyttelemä musta poliisi ryhtyy terrorisoimaan naapureitaan sen jälkeen, kun on havainnut näiden olevan valkoinen mies ja musta nainen. Kohtuullisen tyydyttävää jännitysviihdettä tästä on saatu aikaiseksi, mutta silti tuntuu siltä että julkaisun merkittävin anti on blu-rayn häikäisevän hieno kuvanlaatu. Ei tästä oikein muuta osaa sanoa, kaikin puolin tyydyttävää mutta myös todella helposti unohdettavaa viihdettä. Neil LaBute tuntuu erikoistuneen tarinoihin, joissa ihmiset ovat ilkeitä toisilleen.
Mutta mitenkäs ne elokuvat sitten? Nolostuttavan vähän olen niitä ehtinyt viime aikoina katsella. Jokunen pikku päivitys sentään on kalenteriin ilmestynyt, mutta nekin kolme ovat peräisin selvästi yli viikon ajalta. MM-jääkiekko on ehkä vähän vaikuttanut katselumääriin mutta nyt kun se on Suomen osalta ohitse, ehtii ehkä taas vähän enemmän.
84. Sidney Lumet: 12 Angry Men (DVD / 28.4.) ****½
Tätä en ollut nähnyt koskaan aiemmin, mutta tilasin sen dvd:nä sillä suosituksella, että se oli IMDB:n top 250:ssä kaikkein korkeimmalle sijoittunut elokuva, jota en ollut koskaan nähnyt. Ja kyllähän se erinomainen olikin, vaikka sieltä täältä hiukan vanhentuneelta näyttikin. Hiukan ihmetytti, miksi kaikilla valamiehillä oli tarve kommunikoida huutamalla, ja mihin kaikilla oli niin hirmuinen kiire. Mutta melko pieniä valituksen aiheita nuokin vähät lopulta olivat, varsinkin loppu oli todella hieno.
85. Clint Eastwood: Changeling (Blu-ray / 1.5.) ****
Clint Eastwoodin toiseksi uusin ei tuntunut huonolta teatterissakaan, mutta nyt toistamiseen nähtynä se vaikutti jo vallan erinomaiselta. Kaikkein hämmentävintä tässä 1920-luvun lopulle sijoittuvassa, äidin koettelemuksista itsevaltaisen poliisikunnan kanssa kertovassa elokuvassa oli tieto, että tarina on tosipohjainen. Varmaankin jos tätä ei tietäisi, kirjoittaisi helposti arvosteluun että juoni on epäuskottava... Epäoikeudenmukaisuusdraaman parhaiden perinteiden mukaisesti katsojan jännite syntyy siitä pyhästä vihasta, jonka tämä kokee päähenkilön puolesta, kun tätä koetellaan kammottavan epäreilusti. Lapsen katoaminen tuntuu kärsimyksenä siihen nähden jopa toissijaiselta.
86. Neil LaBute: Lakeview Terrace (Blu-ray / 3.5.) ***
Samuel L. Jacksonin näyttelemä musta poliisi ryhtyy terrorisoimaan naapureitaan sen jälkeen, kun on havainnut näiden olevan valkoinen mies ja musta nainen. Kohtuullisen tyydyttävää jännitysviihdettä tästä on saatu aikaiseksi, mutta silti tuntuu siltä että julkaisun merkittävin anti on blu-rayn häikäisevän hieno kuvanlaatu. Ei tästä oikein muuta osaa sanoa, kaikin puolin tyydyttävää mutta myös todella helposti unohdettavaa viihdettä. Neil LaBute tuntuu erikoistuneen tarinoihin, joissa ihmiset ovat ilkeitä toisilleen.
perjantai 1. toukokuuta 2009
Insurgentes
Olen aiemminkin todennut, että Steven Wilson on nykymusiikin merkittävin nero ja jo aikaa sitten ohittanut tällä saralla Trent Reznorin, joka oli häntä ennen varmaankin ilmiselvin valinta tämän kunnianimityksen saajaksi. Maine ja kunnia ovat siirtyneet Amerikasta takaisin vanhalle mantereelle, Britanniaan.
Viime vuoden lopulla MP3-latauksena ja tämän vuoden alussa fyysisenä levynä ilmestynyt Insurgentes on Wilsonin ensimmäinen "virallinen" soololevy, vaikka tämä on toki oikeasti tehnyt ihan omin päin mutta Porcupine Treen nimellä musiikkia 1980-luvun lopulta 90-luvun puoliväliin. Muutenkaan Wilson ei tunnu ensilevyn julkaisijalta, koska tämä on käytännössä toiminut taiteellisena johtajana Porcupine Treessä myös siitä alkaen, kun tämä kasvoi nelihenkiseksi yhtyeeksi - sekä tietenkin kahden miehen sivuprojekteissaan No-Man ja Blackfield.
Insurgentesin luoja on siis jo vanha tekijä, vaikka tämä onkin ensimmäinen hänen omalla nimellään julkaistu levy. Ja varsin mielenkiintoinen sellainen: riippumatta siitä, lasketaanko julkaisuvuodeksi 2008 vai 2009, levy lienee valmistumisvuotensa paras (tämä paljastaakin sen, etten kovin kauheasti tältä vuodelta odota, vaikka esimerkiksi Porcupine Tree taitaa julkaista uuden levyn ennen syksyn kiertuetta, joka osuu myös Helsinkiin 21.10.).
Insurgentesin aloittava Harmony Korine kuuluu Wilsonin tuotannon helpon laidan eliittiin. Itse asiassa se kuulostaa aivan Porcupine Treeltä: tarttuva melodia ja erittäin hyvin iskeviä rock-riffejä jotka muistuttavat maestron viimeaikaisesta kiinnostuksesta metallimusiikkia kohtaan mutta eivät varsinaisesti siirrä lopputulosta tuohon genreen. Mielenkiintoista, että Wilson nimeää kappaleita vähän tunnettujen elokuvaohjaajien mukaan; Porcupine Treen tuotannostahan löytyy myös kappale nimeltä Tinto Brass.
Tarttuvan avauskappaleen jälkeen tunnelmat kuitenkin muuttuvat toisenlaisiksi. Abandoner ja Salvaging edustavat huomattavasti vaikeammin lähestyttävää musiikkia, jolla on omat melodiset, helpommin kuunneltavat hetkensä mutta jotka eivät ole rakenteeltaan ongelmitta lähestyttäviä. Ne tuntuvat toimivan siltoina Venemo Para Las Hadasin ja No Twilight Within the Courts of the Sunin suoranaiseen luotaantyöntävyyteen.
Kuuntelemaan koukuttaneen, komean avauskappaleen jälkeen levy tuntuu siis ajautuneen umpikujaan. Muuttumalla mietteliäästä ensin umpimieliseksi ja sen jälkeen suorastaan autistiseksi sen voisi kuvitella jo karkottaneen mahdollisen satunnaisen kuuntelijan.
Insurgentesin todellinen koukku on kuitenkin sen jälkipuolisko. Parin edellisen kappaleen äärimmäisen haastavuuden jäljiltä loistava kuudes raita Significant Other tuntuu aivan erityisen palkitsevalta. Tämä on modernia rock/pop- musiikia aivan kaikkein parhaimmillaan ja jos maailma olisi vähänkään älykäs paikka, juuri tällaiset musiikilliset neronleimaukset olisivat myyntilistojen kärjessä.
Mutta vieläkin vaikuttavampaa on tulossa. Vielä yhden täytekappaleen Only Child jälkeen päästään Insurgentesin kolmen kappaleen mittaiseen finaaliin, joka viimeistään lunastaa sen paikan viime vuosien parhaiden levyjen joukossa. Soinniltaan jääkylmän kaunis Twilight Coda yhdistelee akustisen kitaran hyytävään elektroniseen taustaan ja saa kylmät väreet juoksemaan luomatta edes mitään erityisen monimutkaista melodista teemaa. Se toimii samalla johdantona yhdelle 2000-luvun hengästyttävimmille musiikillisille elämyksille, joka on vuorossa seuraavana.
Jos King Crimson olisi julkaissut seuraavana soivan kappaleen Get All You Deserve 70-luvulla, se olisi nyt Starlessin veroinen klassikko. Kun tekijänä on tuntemattomampi Wilson, näin ei ole eikä varmaan tulekaan, mutta laulun ansiot pysäyttävät joka tapauksessa. Wilson seuraa siinä vanhaa kunnon perinnettä, jonka mukaan kappaleen pitää nousta koko ajan, ja sen se myös tekee. Ja millä voimalla!
Pelkän pianon säestyksellä Wilson laulaa aluksi nössömäisellä äänellä "Get all you deserve... in this world" todennäköisesti tekemättä tällä vielä kovinkaan suurta vaikutusta keneenkään. Hänellä on kuitenkin runsaat 6 minuuttia aikaa lähteä laajentamaan äänimaisemaa ja sen hän kyllä tekeekin unohtumattomalla tavalla. Fiilistelyyn tulee mukaan lisää instrumentteja ja vähän puolen välin jälkeen sähkökitara alkaa säröytyä jo varsin pahaenteisesti. Finaali onkin sitten sellaista kakofoniaa, että on vaikea uskoa miten pienimuotoisesti lähdettiin liikkeelle.
Varsinkin edellisen kappaleen korviarepivien loppuvaiheiden jälkeen levyn päättävä nimikappale Insurgentes on helpottava ja kaunis loppumerkintä komealle levylle. Wilson ylittää jälleen kerran kaikki kilpailijansa kauniin sävelkulun rakentelijana, mutta tällä kertaa hän ei hyödynnä rock-riffejä vaan laulaa ensin pianon ja sitten myös kitaran säestyksellä komean levyn unohtumattomaan loppuunsa.
Insurgentes ei ole täydellinen levy, mutta pienine virheineenkin se toki päihittää helposti kaiken mitä virallisille myyntilistoille ilmestyy. Se on jopa Wilsonin yhtyeiden asteikolla ällistyttävän kunnianhimoinen teos, joka ei tyydy helppoihin ratkaisuihin ja joka todella uskaltaa haastaa kuulijansa. Viimeksi mainitun toivoisi olevan huomattavasti yleismpi piirre musiikin tekijöissä kuin mitä se on aikoihin ollut.
Viime vuoden lopulla MP3-latauksena ja tämän vuoden alussa fyysisenä levynä ilmestynyt Insurgentes on Wilsonin ensimmäinen "virallinen" soololevy, vaikka tämä on toki oikeasti tehnyt ihan omin päin mutta Porcupine Treen nimellä musiikkia 1980-luvun lopulta 90-luvun puoliväliin. Muutenkaan Wilson ei tunnu ensilevyn julkaisijalta, koska tämä on käytännössä toiminut taiteellisena johtajana Porcupine Treessä myös siitä alkaen, kun tämä kasvoi nelihenkiseksi yhtyeeksi - sekä tietenkin kahden miehen sivuprojekteissaan No-Man ja Blackfield.
Insurgentesin luoja on siis jo vanha tekijä, vaikka tämä onkin ensimmäinen hänen omalla nimellään julkaistu levy. Ja varsin mielenkiintoinen sellainen: riippumatta siitä, lasketaanko julkaisuvuodeksi 2008 vai 2009, levy lienee valmistumisvuotensa paras (tämä paljastaakin sen, etten kovin kauheasti tältä vuodelta odota, vaikka esimerkiksi Porcupine Tree taitaa julkaista uuden levyn ennen syksyn kiertuetta, joka osuu myös Helsinkiin 21.10.).
Insurgentesin aloittava Harmony Korine kuuluu Wilsonin tuotannon helpon laidan eliittiin. Itse asiassa se kuulostaa aivan Porcupine Treeltä: tarttuva melodia ja erittäin hyvin iskeviä rock-riffejä jotka muistuttavat maestron viimeaikaisesta kiinnostuksesta metallimusiikkia kohtaan mutta eivät varsinaisesti siirrä lopputulosta tuohon genreen. Mielenkiintoista, että Wilson nimeää kappaleita vähän tunnettujen elokuvaohjaajien mukaan; Porcupine Treen tuotannostahan löytyy myös kappale nimeltä Tinto Brass.
Tarttuvan avauskappaleen jälkeen tunnelmat kuitenkin muuttuvat toisenlaisiksi. Abandoner ja Salvaging edustavat huomattavasti vaikeammin lähestyttävää musiikkia, jolla on omat melodiset, helpommin kuunneltavat hetkensä mutta jotka eivät ole rakenteeltaan ongelmitta lähestyttäviä. Ne tuntuvat toimivan siltoina Venemo Para Las Hadasin ja No Twilight Within the Courts of the Sunin suoranaiseen luotaantyöntävyyteen.
Kuuntelemaan koukuttaneen, komean avauskappaleen jälkeen levy tuntuu siis ajautuneen umpikujaan. Muuttumalla mietteliäästä ensin umpimieliseksi ja sen jälkeen suorastaan autistiseksi sen voisi kuvitella jo karkottaneen mahdollisen satunnaisen kuuntelijan.
Insurgentesin todellinen koukku on kuitenkin sen jälkipuolisko. Parin edellisen kappaleen äärimmäisen haastavuuden jäljiltä loistava kuudes raita Significant Other tuntuu aivan erityisen palkitsevalta. Tämä on modernia rock/pop- musiikia aivan kaikkein parhaimmillaan ja jos maailma olisi vähänkään älykäs paikka, juuri tällaiset musiikilliset neronleimaukset olisivat myyntilistojen kärjessä.
Mutta vieläkin vaikuttavampaa on tulossa. Vielä yhden täytekappaleen Only Child jälkeen päästään Insurgentesin kolmen kappaleen mittaiseen finaaliin, joka viimeistään lunastaa sen paikan viime vuosien parhaiden levyjen joukossa. Soinniltaan jääkylmän kaunis Twilight Coda yhdistelee akustisen kitaran hyytävään elektroniseen taustaan ja saa kylmät väreet juoksemaan luomatta edes mitään erityisen monimutkaista melodista teemaa. Se toimii samalla johdantona yhdelle 2000-luvun hengästyttävimmille musiikillisille elämyksille, joka on vuorossa seuraavana.
Jos King Crimson olisi julkaissut seuraavana soivan kappaleen Get All You Deserve 70-luvulla, se olisi nyt Starlessin veroinen klassikko. Kun tekijänä on tuntemattomampi Wilson, näin ei ole eikä varmaan tulekaan, mutta laulun ansiot pysäyttävät joka tapauksessa. Wilson seuraa siinä vanhaa kunnon perinnettä, jonka mukaan kappaleen pitää nousta koko ajan, ja sen se myös tekee. Ja millä voimalla!
Pelkän pianon säestyksellä Wilson laulaa aluksi nössömäisellä äänellä "Get all you deserve... in this world" todennäköisesti tekemättä tällä vielä kovinkaan suurta vaikutusta keneenkään. Hänellä on kuitenkin runsaat 6 minuuttia aikaa lähteä laajentamaan äänimaisemaa ja sen hän kyllä tekeekin unohtumattomalla tavalla. Fiilistelyyn tulee mukaan lisää instrumentteja ja vähän puolen välin jälkeen sähkökitara alkaa säröytyä jo varsin pahaenteisesti. Finaali onkin sitten sellaista kakofoniaa, että on vaikea uskoa miten pienimuotoisesti lähdettiin liikkeelle.
Varsinkin edellisen kappaleen korviarepivien loppuvaiheiden jälkeen levyn päättävä nimikappale Insurgentes on helpottava ja kaunis loppumerkintä komealle levylle. Wilson ylittää jälleen kerran kaikki kilpailijansa kauniin sävelkulun rakentelijana, mutta tällä kertaa hän ei hyödynnä rock-riffejä vaan laulaa ensin pianon ja sitten myös kitaran säestyksellä komean levyn unohtumattomaan loppuunsa.
Insurgentes ei ole täydellinen levy, mutta pienine virheineenkin se toki päihittää helposti kaiken mitä virallisille myyntilistoille ilmestyy. Se on jopa Wilsonin yhtyeiden asteikolla ällistyttävän kunnianhimoinen teos, joka ei tyydy helppoihin ratkaisuihin ja joka todella uskaltaa haastaa kuulijansa. Viimeksi mainitun toivoisi olevan huomattavasti yleismpi piirre musiikin tekijöissä kuin mitä se on aikoihin ollut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)