torstai 23. lokakuuta 2014

Sodassa ja rakkaudessa

Sota ja rakkaus leimaavat tämänkertaisia seitsemää elokuvaa. Kolmesta sotaa kuvaavasta elokuvasta peräti kahdessa tosin soditaan ulkoavaruuden olioita vastaan. Puhtaita romanttisia draamoja joukossa on niin ikään kaksi... Aloitetaan sillä ainoalla maanpäällisellä sotaelokuvalla ja parannetaan tahtia sen jälkeen.


11.10.2014
Peter Berg: Lone Survivor (2013)
Olisi voinut kuvitella, että sen jälkeen kun Peter Berg ohjasi koko Amerikan elokuvahistorian ehkä ärsyttävimmän ja huonoimman komedian Very Bad Things (1998) hänen ei enää annettaisi ohjata mitään. Se oli liikaa toivottu. Nyt Berg kokeilee taitojaan sotadraaman parissa ja osoittautuu siinä melkein yhtä huonoksi kuin komedian alueella. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo ryhmästä amerikkalaisia sotilaita, jotka saavat Afganistanissa komennuksen tappaa Taliban-johtaja, mutta päätyvätkin itse tapetuiksi. Tietenkin yhtä lukuun ottamatta: kun elokuvan nimi on Lone Survivor ja heti sen aluksi näytetään kuka porukasta selviää ainoana hengissä, on jännitys välittömästi tiessään. Jännityksen lisäksi Berg haluaa kuitenkin tuhota myös katsojan mahdolliset sympatiat ensimmäisten kymmenen minuutin aikana esittelemällä keskushenkilönsä raivostuttavina urpoina. Mitään varsinaista tarinan kaartakaan ei saada rakennettua, mutta sellaistahan tosielämä on, tylsää. Maisemat ovat sentään onneksi kauniita ja ilahduttavasti kaikki tapahtuu päivänvalossa jolloin jos kankaalla näkee jotakin kiinnostavaa, siitä saa myös selvää. [2]


12.10.2014
Gavin Hood: Ender's Game (2013)
Kolmen vuosikymmenen takaiseen samannimiseen tieteisromaaniin perustuvan Ender's Gamen näyttelijäkaartiin on onnistuttu saamaan Harrison Fordin ja Oscar-voittaja Sir Ben Kingsleyn kaltaisia tähtinäyttelijöitä, mutta ainakin aikuisin silmin nähtynä se tuntuu melko vaatimattomalta suoritukselta. Nuorella iällä nähtynä vaikutelma voi ehkä olla positiivisempi. Tarinan päähenkilö Ender Wiggin (Asa Butterfield) seulotaan jo hyvin nuorella iällä potentiaalisten avaruustaistelujohtajien harvalukuiseen joukkoon koulutettavaksi ensin Maata kiertävällä radalla ja sittemmin myös kauempana. Enderin kaltaisia luonnonlahjakkuuksia tarvitaan, sillä Maa on vaarassa. Kaukaa avaruudesta tulleet oliot ovat jo kerran hyökänneet kimppuumme. Ne on saatu vain vaivon torjuttua ja ovat nyt järjestäytymässä uuteen hyökkäykseen entistä suuremmalla voimalla. Sinänsä kiinnostava tieteisaihe pelkistyy tietokonepelimäiseksi toiminnaksi, joka jo paljastaa että kohdeyleisön on ajateltu olevan keskushenkiöiden tavoin varsin nuorta ja konsoleista kiinnostuneita. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta aikuisyleisölle Ender's Game ei anna paljoakaan. [5]


15.10.2014
Lee Daniels: The Butler (2013)
Huomattavasti aikuisemmalle yleisölle on suunnattu draama nimeltä The Butler, jonka nimen eteen sen huomionkipeä ohjaaja on halunnut välttämättä lisätä oman nimensä (kts. juliste yllä). Kutsutaan me sitä kuitenkin lyhyemmin ja tuttavallisemmin. Tositapahtumien inspiroiman tarinan idea on sinänsä oikein hyvä. Siinä seurataan Valkoisessa talossa toimineen hovimestarin kautta Yhdysvaltain historian avaintapahtumia 1950-luvun loppupuolelta kolme vuosikymmentä eteenpäin. Forest Whitaker näyttelee seitsemää eri presidenttiä hovimestarin roolissa palvelevaa miestä aina Robin Williamsin Eisenhowerista Alan Rickmanin Reaganiin. Idea ei kuitenkaan yllä potentiaaliinsa, kun miehen oma tarina ei kiinnosta juuri ollenkaan ja maailmanhistorian avaintapahtumat tuntuvat koko ajan jäävän mustien sinänsä tärkeän vapaustaistelun käänteiden varjoon. Presidenttien rooleissa nähdään kuitenkin komea kavalkadi huippunäyttelijöitä, ja toki Whitakerkin on pääosassa vakuuttava kuten aina. [5]


18.10.2014
Josh Boone: The Fault in Our Stars (2014)
Viime aikojen maineikkain nyyhkyfilmi Tähtiin kirjoitettu virhe ei petä: kahden syöpäpotilaan rakkaustarina alkaa surkeasta tilanteesta ja kehittyy loppua kohden totta kai koko ajan traagisempaan suuntaan. Vaikka tämä kuulostaa helpolta itkueksploitaatiolta, on elokuvalla silti ansionsa joista on erityisesti mainittava se, että ensimmäisten viiden minuutin jälkeen itsestäänselvältä näyttävä loppuratkaisu ei toteudu. Alexander Paynen hienossa The Descendantsissa (2011) läpimurtonsa tehnyt Shailene Woodley on tarinan keskushenkilö, syöpään jo nuorella iällä sairastunut tyttö, joka tutustuu sairastuneiden tukiryhmässä kohtalotoveriinsa: poikaan joka on jo nuorella iällä menettänyt jalkansa saman sairauden runtelemana. Toisiinsa ihastunut kaksikko pääsee elämiensä kenties viimeiselle lomamatkalle Amsterdamiin tapaamaan molempien ihailemaa yrmyä kirjailijaa (Willem Dafoe). Mutta toteutuvatko haaveet ja jos kyllä niin missä muodossa? [8]


19.10.2014
Lone Scherfig: One Day (2011)
Etenkin edellisen elokuvan kanssa peräkkäisinä päivinä katsottuna tanskalaisen Lone Scherfigin ohjaama One Day kärsii vertailussa, olematta kuitenkaan romanttisten draamojenkaan sarjassa aivan niin luokaton kuin millaiseksi se yllättävän monissa arvioissa on lytätty. David Nichollsin romaanin idea on ensinnäkin oikein hyvä. Tyttö ja poika tapaavat 15. heinäkuuta 1988 ja viettävät yhteisen yön mutta eivät päädy yhteen vaan jatkavat elämäänsä kumpikin omilla tahoillaan. Elokuva kertoo lyhyinä episodeina kaksikon yhteydenpidosta jokaisena alkuperäisen tapaamisen vuosipäivänä seuraavien noin kahden vuosikymmenen ajan. Alkupuoli ei vakuuta: Jim Sturgessin Dex on liian ärsyttävä sekoilija, jotta tästä jaksaisi kiinnostua, ja episodirakennekin alkaa pian hajota. Viimeisten parinkymmenen minuutin aikana suoritetaan kuitenkin onnistunut korjausliike. Kertaalleen jo keskinkertaisuuden suohon uponnut teos nostaa itsensä lopulta kohtuullisen hyvälle tasolle, onnistuen jopa liikuttamaan. [7]


19.10.2014
Ridley Scott: The Counselor (2013)
Vielä edellistäkin inhotumpi elokuva tuntuu olevan veteraaniohjaaja Sir Ridley Scottin viimevuotinen uutuus The Counselor - täysin ansiotta mutta kuitenkin ymmärrettävistä syistä. Scottin sekä ennen kaikkea tarinan kirjoittaneen Cormac McCarthyn maailman- ja ihmiskuva on tässä elokuvassa niin sysimusta, että en lainkaan ihmettele sen kykyä työntää luotaan. Mielessä käy, olisiko ohjaajan äkillinen äärikyynisyys jopa jossakin yhteydessä maineikkaan ohjaajaveljen itsemurhan tuottamaan shokkiin. Michael Fassbender on elokuvan nimen asianajaja, joka on pyörinyt huumebisneksen liepeillä riittävän kauan tietääkseen millaiset rahat siinä liikkuvat. Kun hän erehtyy yhden ainoan kerran koettamaan onneaan elämänsä diilillä, kaikki menee niin kammottavalla tavalla vikaan että sitä on parempi olla yrittämättä sanoin kuvailla. Elokuvalle antavat sielun sen sarja toinen toistaan hienompia dialogeja, kunnes niiden aikaansaama hymy loppupuolen säälimättömissä verilöylyissä hyytyy. Maailmassa ei säästy enää viattominkaan. [9]


22.10.2014
Doug Liman: Edge of Tomorrow (2014)
Tom Cruise on onnistunut 2010-luvulla roolivalinnoissaan upeasti. Mission: Impossible 4 (2011) oli sarjan toistaiseksi paras, Jack Reacher (2012) erinomainen rikostrilleri ja Oblivion (2013) huikean hieno tieteisseikkailu. Onnistumisten putki ei katkennut tänäkään vuonna. Edge of Tomorrow ei tosin ala kovin hyvin, kun Cruisen näyttelemä majuri Cage esitellään pelkurimaisena vastuun väistelijänä tilanteessa, jossa ulkoavaruuden hirviöiden hyökkäys uhkaa koko ihmiskuntaa. Mutta kun sankarimme joutuu etulinjaan ja sitä seuraava omalaatuinen aikaluuppirakenne paljastuu katsojalle, elokuva alkaa pian toimia oikein mainiosti. Cage elää, kuolee ja toistaa: syistä joihin en tässä mene, hän alkaa elää avaruusolioiden hyökkäyksen tärkeintä päivää yhä uudelleen ja uudelleen, pyrkien kääntämään sodan yrityksen ja erehdyksen kautta ihmiskunnan eduksi. Kaunis Emily Blunt avustaa häntä naissoturi Ritan roolissa. Kun vauhtiin on päästy, ei tylsiä hetkiä ole eivätkä edes selvät epäloogisuudet aikavääristymien käsittelyssä estä sitä, että elokuvan loppuessa katsojan tekee mieli alkaa hihkua ja tuulettaa. [9]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Ensikatselut 3. - 11.10.

Tämänkertaisen seitsemän elokuvan sikermän katselussa oli vähällä syntyä uusi ennätys: kaikki ensi kertaa nähdyt elokuvat melkein mahtuivat vain seitsemään katselupäivään 3. - 9. lokakuuta välisenä aikana. Lopulta aika kuitenkin loppui hiukan kesken ja viimeisen katselu lykkääntyi 11. päivään. Aika nopealla tahdilla uutuuksia on kuitenkin tullut syksyn edetessä nähtyä. Taso on ollut tällä kertaa varsin vaihteleva.


3.10.2014
Wally Pfister: Transcendence (2014)
Ohjaajanero Christopher Nolanin kuvaajana tunnetuksi tullut Wally Pfister on päässyt myös ohjaajan puikkoihin. Päätellen hänen keväällä maailmanensi-iltansa saaneesta tieteiselokuvastaan Transcendence se ei tule toistumaan. Suorastaan nolostuttavaksi perseilyksi muuntuvaan tarinaan on saatu nimekkäitä näyttelijöitä aina Johnny Deppiä myöten, mutta voi sitä käsikirjoitusta! Aiheeltaan etukäteen hyvinkin kiinnostavalta tuntuneessa elokuvassa Depp on poikkeuksellisen nerokas tekoälyn tutkija, jolle luvataan kohtalokkaan onnettomuuden tuloksena vain noin viikko elinaikaa. Niinpä miehen tietoisuus ladataan isoon tietokoneeseen, jotta tämä voi jatkaa työtä. Miehen dataminä alkaa kuitenkin kuulostaa häijyltä, kytketään nettiin ja siitä käynnistyy maailman tuho aitoon Skynet -tyyliin. Tarinan tieteelliseen aspektiin eläytyminen edellyttää niin vähäistä ymmärrystä informaatioteknologiasta, että sen on vaikea kuvitella puhuttelevan ketään ajan tasalla olevaa. Kaikkia juoniaineksia ei voi uskottavasti kuvittaa, mutta silti yritetään. [3]


4.10.2014
Joel Coen ja Ethan Coen: Inside Llewyn Davis (2013)
Vasta nyt pääsin näkemään useita kriitikkopalkintoja viime vuoden puolella voittaneen ja sillä perusteella etukäteen Oscar-menestyjäksi kuvitellun joskin siinä suhteessa pettymyksen aiheuttaneen Coenin veljesten uutuuden. Hyvää kannatti joka tapauksessa odottaa: Inside Llewyn Davis on kerrassaan erinomainen, elämänmakuinen draamaelokuva. New Yorkin 1960-luvun alun folk sceneen sijoittuva tarina ei oikeastaan kerro paljon mistään eikä etene oikein mihinkään, mutta onnistuu juuri niin tekemällä kertomaan elämästä ja henkilöhahmoistaan aika paljonkin. Nimiroolin Oscar Isaac on uskomaton löytö rooliinsa: harvoin näkee niin luontevaa ja uskottavaa näyttelemistä kuin mihin tämä mies pystyy epäonnisen, vain joten kuten toimeen tulevan folk-laulajan nimiroolissa. Miehen Chicagon matkalla nähtävä John Goodmanin erikoislaatuinen sivuhahmo tuo hauskasti mieleen Coenien aiempien elokuvien erikoiset henkilöinnit, mutta tuntuu elokuvan päätyttyä miltei tarpeettomalta. Tarina on riittävän vahva ilman erikoisuuden tavoitteluakin. [8]


4.10.2014
Francis Lawrence: The Hunger Games: Catching Fire (2013)
Japanilaiselokuva Battle Royale (2000) oli aikanaan nerokas uusien urien aukoja, joka onnistui aiheuttamaan kotimaassaan pienen skandaalin. Väkivaltaisessa kuvitelmassa yli 30 teinin koululuokka vietiin syrjäiselle saarelle tappamaan toisiaan siten, että viimeisenä henkiinjäänyttä odotti vapaus. Tällä tarinalla oli vieläpä yhteiskunnallinen sanoma... Aiheesta tehtiin muutama vuosi sitten kaupallisempi ripoff The Hunger Games, joka kopioi alkuperäistä mestariteosta muuntaen sen länsimaiselle teiniyleisölle helpommin käsiteltävään muotoon. Tulevaisuuden dystopiaan sijoittuvalle tarinalle on kirjoitettu ja nyt myös filmattu jatkoa, jonka katsoin uteliaisuudesta: saataisiinko ykkösosan sinänsä ihan siedettävään tarinaan lisättyä jotakin uutta? Vastaus oli tietenkin, että ei saatu. Kakkososassa käydään läpi sama tarina kuin ykkösessä, tosin tällä kertaa hieman isommissa puitteissa ja peräti kahteen ja puoleen tuntiin venytettynä, missä onkin kestämistä. Sarjan loppumista tähän on turha toivoa, mutta ainakin omalta osaltani katselu päättyy lopun cliffhangeriin. Miten tarina päättyy? Varmaan teiniyleisöjä kiinnostaa. [4]


9.10.2014
Andrew Dominik: Killing Them Softly (2012)
Lahjakkaan uusiseelantilaisen Andrew Dominikin lännenelokuva The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007) teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. En kuitenkaan ymmärtänyt, miksi mies valitsi seuraavaksi projektikseen varsin epämielenkiintoiselta kuulostaneen rikoselokuvan Killing Them Softly, ja jätinkin sen väliin kun se sai ensi-iltansa pari vuotta sitten. Nyt kun Amerikan Netflix tarjosi katselun päätin sen kuitenkin tarkistaa ja kyllä kannatti, sieltähän löytyi yksi hienoimmista rikosfilmeistä vuosikausiin. Brad Pitt näyttelee palkkatappajaa, jonka tehtäväksi jää siistiä erään mafian suojeleman uhkapeliluolan ryöstön jälkitilanne. Asiat eivät kuitenkaan lähde sujumaan niin kuin ensi alkuun luulisi. Dominikin kädenjälki näkyy paitsi voimakkaassa yhteiskuntakritiikissä, myös tavassa jolla elokuva on rakennettu. Perinteisen juonenkuljetuksen sijaan tarina on koostettu pitkistä dialogeista, jotka kertovat henkilöhahmoista ja heidän motiiveistaan. Tarina kulkee eteenpäin näiden dialogien sivutuotteena. Myös visuaalinen tyylittely salpaa hetkittäin hengen. Karheanruma mutta älykäs väkivaltadraama edustaa parasta amerikkalaista nykyelokuvaa. [9]


9.10.2014
Scott Cooper: Out of the Furnace (2013)
Killing Me Softlyn kanssa peräjälkeen katsottuna Out of the Furnace tuntui kuin varta vasten suunnitellun double featuren toiselta osalta. Jopa elokuvien julisteissa näkyy tiettyjä yhtäläisyyksiä ja molemmat kertovat amerikkalaisen yhteiskunnan laitapuolen kulkijoista komeaa laajakangaskuvaa käyttäen. Christian Bale näyttelee pääroolin: hän on Russell Baze, tehdastyöläinen pienessä teollisuuskaupungissa. Russellin Irakista kotiutunut veli (Casey Affleck) ei ole ollut aivan oma itsensä sotakokemusten jälkeen. Kun tämä joutuu suuriin vaikeuksiin laittomia tappeluja järjestävän jengin kanssa, on Russellin lopulta otettava oikeus omiin käsiinsä. Summaus saa elokuvan kuulostamaan hurjalta kostofantasialta, mitä se ei lopulta ole. Hyvin rakenneltu tarinan alkupuoli ohjaa kuitenkin ajatukset tuohon suuntaan, ja kun loppupuoli osoittautuu odotettua vaisummaksi, on vaikea olla tuntematta lievää pettymystä. Vastuullisten ihmisten vigilante-elokuvalla on silti kiistattomat ansionsa. Woody Harrelson kylmää psykopaatin roolissaan. [6]


9.10.2014
John Hancock: Let's Scare Jessica to Death (1971)
Vanha pienehkön budjetin amerikkalainen kauhuelokuva kiellettiin meillä valmistumisaikanaan mahtipontisen kuuloisella perusteella on omiaan kauhua herättämällä vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti. Tämä tuo sille tietynlaista tarunhohtoisuutta, vaikka kielto onkin peräisin ummehtuneesta menneisyydestä. Jessica on hiljattain jonkinlaisesta mielenterveyteen liittyvästä hoidosta päässyt nuorehko nainen - meille ei kerrota hoidon luonteesta tarkemmin eikä etenkään siitä, tehosiko se. Kun hän muuttaa miehensä ja parin muun kanssa asuttamaan vanhaa järvenrantataloa, ei ehditä edes uuden kodin ulko-ovesta sisään kun Jessica alkaa nähdä mystisiä, pelottavia näkyjä. Onko nainen edelleen häiriintynyt ja näkee omiaan, vai onko talo aito pahuuden pesä ja kummitusten tyyssija? Oikealla vastauksella ei oikeastaan ole suurta väliä; elokuvassa keskitytään kokemusperäiseen shokkielämykseen. Henkilöhahmot eivät vakuuta, kerronta on toivottoman hidasta ja keskushenkilöstä on vaikea oikeasti välittää. [4]


11.10.2014
Rich Moore: Wreck-It Ralph (2012)
Parhaan animaation Oscar-ehdokkuuteenkin yltäneen Räyhä-Ralfin nimihenkilö on pelihallin vanhimman koneen pahis. Ralf on tuossa roolissaan tottunut tuhoamaan kaiken, mutta alkaa kyllästyä  siitä seuraavaan hylkiön asemaansa pelin muiden hahmojen joukossa. Hän haluaa arvostusta ja lähtee hakemaan sitä kokonaan toisista peleistä. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, jonka tuloksena koko pelihalli on vaarassa mennä sekaisin. Perushauskan animaation alku ja loppu ovat mainiota seurattavaa, mutta se kärsii kovasti heikosta toisesta näytöksestään, joka uhkaa hyydyttää vauhdin juuri siinä kohtaa, jossa kierroksia pitäisi päinvastoin onnistua lisäämään. Sympaattiset hahmot kuitenkin pelastavat paljon. Matrix-elokuvien mekaanisia hämähäkkejä muistuttavien hirviöiden sijoittelu muuten pienille sopivaan elokuvaan tuntuu kummalliselta ratkaisulta. Vanhoja tietokonepelejä tunteville luvassa on paljon hauskaa oivallettavaa. [6]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Walerian Borowczyk

Tämänkertaisten seitsemän ensikatselun joukossa on poikkeuksellisen paljon vanhoja elokuvia. Peräti kolme teosta on yli 30 vuoden ikäisiä, vanhin peräti tasan 40-vuotias. Aloitetaanpa heti yhdellä näistä vanhoista klassikoista.


21.9.2014
Roger Christian: The Sender (1982)
Ison Hollywood-studio Paramountin levittämä brittikauhuelokuva The Sender saapui verrattain myöhässä 1970- ja 1980-luvun vaihteen kauhuaaltoon, saaden ensi-iltansa vasta syksyllä 1982. Se oli aikanaan helppo jättää vahingossa väliin, koska se ei aikanaan saanut minkäänlaista levitystä Suomessa. Nyt avuksi tuli Britannian Netflix, josta nähty teos selvitti viimein miksi Zeljko Ivanekista tuli jossain vaiheessa vakiokasvo amerikkalaiselokuvien sivurooleihin. Nuori Ivanek näyttelee pääosaa etupääkseen psykiatriseen sairaalaan sijoittuvassa hitaassa tieteiskauhutarinassa nuorukaisena, joka on yrittänyt itsemurhaa ja jonka oudot psyykkiset voimat tulevat vähitellen näkyville hoidon aikana. The Sender on aiheensa puolesta kuin David Cronenbergin elokuva, mutta huomattavasti tylsempi ja paljon vähemmän omaperäisiä ideoita sisältävä. Vanhanmallista jännitettävää kaipaaville ehkä elämys, mutta omasta puolestani teos olisi suunnilleen yhtä hyvin voinut jäädä unohduksiin historian hämäriin. [4]


26.9.2014
Gareth Edwards: Godzilla (2014)
On pakko myöntää, että ensikatselulla viihdyin kohtuullisen hyvin kuudentoista vuoden takaisen Roland Emmerichin Godzillan äärellä, mitä olen sittemmin uusintakatselujen jälkeen kovasti ihmetellyt. Kiinnostavan Monstersin (2010) ohjaaja Gareth Edwardsin käsissä syntynyt uusin versiointi aiheesta herätti alkujaan kiinnostukseni tunnelmallisen, 2001: Avaruusseikkailun musiikkitaustaa hyödyntäneen trailerin ansiosta, mutta kovin onnistunut elokuva se ei silti ole. Juuri trailerissa nähty jakso on sen toimivin, mutta muuten sisältö on juuri niin keskinkertaisen mitäänsanomatonta kuin uusissa isoissa elokuvissa yleensäkin. Tuhoefektit näyttävät komeilta, mutta henkilöt eivät ole vähimmissäkään määrin kiinnostavia eikä juonenkuljetuskaan tarjoa paljoa muistettavaa. Ansiokkaasti jättimonsterin hyökkäystä käsitellään kuitenkin maailmanlopun tunnelmissa, kuvan hehkuessa mustan ja punaisen sävyissä. Vähemmän kiinnostavasti uusi versio nyökkää Godzillan japanilaisiin spinoffeihin tuomalla nimihirviön rinnalle toisen, vielä pahemman monsterin johon verrattuna itse Godzilla vaikuttaa ihmiskunnan pelastajalta. [5]


27.9.2014
Walerian Borowczyk: Immoral Tales (1974)
Ennen syyskuun viimeistä lauantaita en ollut nähnyt ainoatakaan puolalaissyntyisen mutta Ranskassa elokuvauransa tehneen Walerian Borowczykin elokuvaa. Brittiläisen Arrow Videon julkaisemat huippulaatuiset blu-rayt pakottivat kuitenkin rikkomaan tuon kuparisen, eikä se johtanut minkäänlaisiin katumuksen tunteisiin: sekä Immoral Tales että heti sen perään katsomani The Beast olivat hyvinkin kiinnostavia elokuvaelämyksiä. Niistä ajallisesti vanhempi on tasan 40 vuoden takainen Immoral Tales, neljän tarinan mittainen episodielokuva jonka aiheena on seksuaalisuus erilaisissa pahennusta herättävissä muodoissaan. Tarinat kulkevat kiintoisasti ajallisesti taaksepäin siten, että niistä ensimmäinen sijoittuu nykyaikaan - tässä siis 1970-luvulle - ja sitä seuraavat yksi toisensa jälkeen pidemmälle menneisyyteen. Näin osoitetaan, että seksuaalisuus on tuottanut monenmoisia pöyristyttävyyksiä kautta aikojen. Paljasta pintaa riittää, mutta kokonaisuus on lopulta toteutettu nykymittapuun mukaan varsin kilttinä softcorena. Kiehtova katselukokemus kaiken kaikkiaan, vaikka ei riemun kiljahduksia nostatakaan. [6]


27.9.2014
Walerian Borowczyk: The Beast (1975)
Borowczykin seuraava elokuva La Bête on ehkä hänen kuuluisimpansa johtuen sen valtavista sensuuriongelmista. Niiden syynä on elokuvan jälkipuoliskolla useammassa osassa nähtävä varsin pitkä unijakso, jossa hupaisan näköinen karhumainen "peto" jolla on kuitenkin jyrsijän pää jahtaa suomalaissyntyistä, vähäpukeista (kts. kuva yllä) Sirpa Lanea metsässä. Kyseessä on siis kuitenkin unijakso, ei itse elokuvan pääjuoni, ja ennen kuin sen pariin päästään, joudutaan seuraamaan uskomattoman pitkäpiimäistä höpötystä melkein tunti. Se joka siitä pikakelaamatta selviää, on todellinen ranskalaisen draaman ystävä. Kun aluksi on hetken aikaa seurattu autenttista hevosten parittelua (sen esittämiseen on oikea syy, joka paljastuu myöhemmin), siirrytään aristokraattiseen ranskalaiseen kartanoympäristöön jossa joudutaan kuuntelemaan epäinhimillisen pitkä tovi täysin yhdentekevän henkilögallerian päämäärätöntä puhetta. Tämän kehystarinan perusteella elokuva olisi vain noin kahden pisteen arvoinen, mutta kun Pedon ja Sirpan tähdittämä unijakso alkaa, noustaan aivan uudelle levelille. Unijakso vieläpä kestää aika pitkään, nostaen kokonaisuuden tyydyttävälle tasolle. [6]


28.9.2014
John Lee Hancock: Saving Mr. Banks (2013)
Ja nyt jotakin täysin erilaista. Ihmisten ja eläinten väliset eroottissävyiset kirmailut ovat mahdollisimman kaukana Maija Poppasesta, jonka elokuvaoikeuksia Walt Disney (Tom Hanks) ei ollut vielä vuonna 1961 onnistunut ostamaan klassikon kirjoittaneelta P. L. Traversilta (Emma Thompson). Niinpä Disney oli tuolloin kutsunut Traversin Hollywoodiin työstämään mahdollisen elokuvaversion käsikirjoitusta oman tiiminsä kanssa toiveenaan, että Travers hyväksyisi sen ja laittaisi sen jälkeen vihdoin nimensä sopimuspaperiin. Tämän tarinan rinnalla kuljetetaan myös takaumaa Traversin lapsuudesta, mikä tuntuu aluksi kummalliselta ja turhalta, mutta toimii lopulta erinomaisesti päätarinaa syventävänä elementtinä. Saving Mr. Banks oli yksi viime talven Oscar-suosikeista, eikä turhaan. Erinomaisesti näytelty elokuva kasvaa lopussa melkoisiin mittoihin, kun showmiesmäisen Disneynkin on vakavoiduttava ja aluksi vain kiukkuiselta vanhaltapiialta vaikuttaneen Traversin pinnan alta löytyy lisää kerroksia. Hienoa, täyteläistä elokuvaa. [9]


2.10.2014
John Moore: A Good Day to Die Hard (2013)
Toimintaelokuvan klassikolla vuonna 1988 käynnistynyt Die Hard -elokuvasarja on ehtinyt jo viidenteen osaansa, joka vihdoin onnistuu kääntämään sarjan laskevan trendin. Siinä missä jokainen osa oli tähän saakka edellistä huonompi, A Good Day to Die Hard on parempi kuin umpisurkea Die Hard 4.0. Ei se silti hyvä ole. Tällä kertaa John McClane (Bruce Willis) ampuu ja tuhoaa Moskovassa, jonne hänen täysi-ikäiseksi kasvanut poikansa (aivan venäläiseltä näyttävä Jai Courtney) on tullut CIA:n salaisissa tehtävissä. Elokuvan alkupuoli on itse asiassa kohtalaisen hyvä: toiminnan ja hurjastelun sijoittuessa Moskovan kaduille ja rakennuksiin tavoitetaan hiukan aitoa seikkailuhenkeäkin. Tunnelma lässähtää kuitenkin puolivälin jälkeen, kun siirrytään luvattoman pitkäksi aikaa Tshernobyliin ratkomaan juonta pimeisiin, ankeisiin teollisuushalleihin. Budjetissa on selvästi ollut paineita säästää. Sisäkuvaukset on tietysti voitu toteuttaa edullisesti studiossa, mutta näyttävyydessä ne jäävät valovuosien päähän pitkin suurkaupungin katuja tapahtuvista autohurjasteluista. Toivottavasti sarja päättyy vihdoinkin tähän. [5]


3.10.2014
Christopher Landon: Paranormal Activity: The Marked Ones (2014)
Toinen viitososa peräkkäin. Paranormal Activity 4:n jälkeen ei enää ilmeisesti kehdattu jatkaa sarjan elokuvien numerointia, joten tämä viides osa on alaotsikoltaan The Marked Ones. Itse asiassa koko elokuvan nimi voisi olla tuo lisänimi, koska tämänkertaisella tarinalla ei ole enää juuri minkäänlaista aitoa yhteyttä alkuperäiseen elokuvasarjaan. Tällä kertaa henkilöt ovat vastikään koulusta valmistuneita nuoria latinoja, joiden elämässä alkaa tapahtua yliluonnollisia asioita. Nämä eivät kuitenkaan ole aiemmista osista tuttuja viitteellisiä pelotteluja itsestään liikkuvine ovineen ja äkillisine kovine äänineen, vaan paljon tyypillisempää kauhuelokuvan sisältöä ja sellaisena myöskin paljon vähemmän pelottavia. Amatöörimäisellä otteella toteutettu elokuva onnistuu olemaan juuri ja juuri riittävän kiinnostava, että sen jaksaa katsoa loppuun saakka. Aivan loppuratkaisussaan tarina viimein kytketään alkuperäiseen Paranormal Activityyn niin älyttömällä tavalla, ettei siitä tiedä onko se äärimmäisen nerokasta vai äärimmäisen tyhmää. Nauru ainakin pääsi. Toivottavasti myös tämä sarja päättyy vihdoinkin tähän. [4]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

lauantai 4. lokakuuta 2014

Ensikatselut 26.8. - 20.9.2014

Vuorossa on jälleen seitsemän ensi kertaa katseltua elokuvaa, jotka ajoittuvat tällä kertaa poikkeuksellisen pitkälle yli kolmen viikon ajanjaksolle. Sittemmin katselutahti on uudelleen kiihtynyt ja seuraavakin seitsikko on jo katsottu. Jopa sitäkin seuraava on jo hyvällä alulla, joten on korkea aika alkaa kirjoittaa.


26.8.2014
Robert Rodriguez ja Frank Miller: Sin City: A Dame to Kill for (2014)
Yksi vuoden 2005 positiivisista yllättäjistä oli Frank Millerin mustavalkoiseen, ultraväkivaltaiseen sarjakuvaan perustuva Sin City, joka kopioi valkokankaalle sen ulkoasun mahdollisimman suurella tarkkuudella. Jatko-osasta alettiin puhua jo vuotta viiva kahta myöhemmin, mutta vasta nyt yhdeksän vuotta myöhemmin odotus palkitaan, eikä valitettavasti kovin avokätisesti. Tekijäkaarti on sama, kuten myös osa näyttelijöistä, mutta ideat ovat nyt hakusessa. Kakkososan ylivoimaisesti paras tarina taitaa olla ainoa, joka perustuu sarjakuvaan; muut ovat elokuvaa varten keksittyjä ja sisällöltään vaatimattomia. Ainoa ykkösosan kanssa samalla viivalla oleva tarina on tietenkin myös teoksen nimessä esiintyvä A Dame to Kill for, jossa Eva Green julmuilee todellisena naispaholaisena. Se on onneksi elokuvan episodeista selvästi pisin ja nostaa kokonaisuuden ontuen plussan puolelle. [6]


31.8.2014
Luis Mandoki: Message in a Bottle (1999)
Tämä romanttinen draama jäi allekirjoittaneelta 1990-luvun lopussa väliin, eikä sen jääminen pysyvästi tuntemattomaksi olisi kaiketi ollut kovin suuri vahinko, vaikka se onnistuikin ylittämään ennakko-odotukset. Kevin Costner on keski-ikäinen, veneitä kunnostava ja merihenkisesti elävä keski-ikäinen mies, joka on jäänyt traagisesti leskeksi hänen rakastamansa vaimon kuoltua sairasvuoteelle. Robin Wright (House of Cards) on journalisti, joka lähtee selvittämään miehen henkilöllisyyttä ja taustatarinaa saatuaan käsiinsä tämän mereen pudottaman pullopostin. Sen sisältämä rakkaudentunnustus kuolleelle vaimolle saa monta muutakin naista hempeälle mielelle tapauksen tultua julkiseksi. Toimittajan ja miehen suhdetta käsitellään kohtuullisen tuoreella otteella, pahimmat imelyyskarikot huolellisesti välttäen, ja täytyy myöntää että aivan loppuviimeinen ratkaisu yllätti. [6]


5.9.2014
Alex Gibney: Enron: The Smartest Guys in the Room (2005)
Newyorkilaisen dokumentaristi Alex Gibneyn elokuvista katselussa oli vajaa vuosi sitten We Steal Secrets: The Story of Wikileaks (2013). Amerikkalaisen energiajätti Enronin konkurssiin johtaneita tapahtumia kertaava Enron: The Smartest Guys in the Room on sitä tunnetumpi. Se ylsi aikanaan parhaan pitkän dokumentin Oscar-ehdokkaaksi asti - palkinto, jonka Gibney pari vuotta myöhemmin myös voitti elokuvalla Taxi to the Dark Side. Enronin tapaus tarjoaa elokuvantekijälle hyvää lähdemateriaalia suorastaan uskomattoman kuprun rakentaneista johtajista, joiden työn tuloksena pelkkä valtavat mittasuhteet saanut pyramidihuijaus nousi joksikin aikaa yhdeksi Yhdysvaltain arvostetuimmista yrityksistä. Gibney tekee dokumenttia taitavasti, limittäen haastattelupätkät, faktatiedot, oikeussalijaksot ja muun materiaalin äärimmäisen sujuvaksi kokonaisuudeksi. [8]


7.9.2014
David Kennard: A Year in Burgundy (2013)
Tyylillisesti aivan toisenlaista dokumenttia on tarjolla dokumentaristi David Kennardin kertoessa viininvalmistuksesta eteläisessä Ranskassa. Aihe ei välttämättä puhuttele muita kuin viinistä kiinnostuneita. Käsittelytapa on joka tapauksessa kiinnostava. Viinin valmistusvaiheet käydään läpi yhden kokonaisen satokauden vaiheiden kautta, eikä työtä juurikaan romantisoida. Viininvalmistus on ammatti muiden joukossa, ja se on paikoin myös likaista, raskasta ja riskialtista. Viinitilojen omistajat ovat ehkä jopa muita viljelijöitä enemmän säiden armoilla johtuen niihin liittyvän epäonnen suuresta vaikutuksesta lopputuotteen laatuun. Arkirealismin vastapainoksi nähdään toki myös kuvia tunnelmallisista viinipäivällisistä hienoissa miljöissä. Kennard on tämän vuoden puolella saanut valmiiksi dokumentilleen myös jonkinlaisen "henkisen jatko-osan" A Year in Champagne. [6]


13.9.2014
David Soren: Turbo (2013)
Ajatus kilpa-ajajan urasta haaveilevasta etanasta kuulosti etukäteen hykerryttävältä tietokoneanimaation aiheelta, mitä vaikutelmaa netistä katsottu hauska traileri vielä tuki. Lähtökohtiinsa nähden Turbo osoittautui kuitenkin lieväksi pettymykseksi. Vaikka elokuva on ammattitaitoista työtä ja kohtuullisen viihdyttävä, tuntuu kuin se ei kuitenkaan olisi yltänyt täyteen potentiaaliinsa. Tarina töksähtelee, hakeutuu kompromisseihin ja valitsee outoja suuntia. Kun puutarhan jengin kömpelys joutuu sattumien kautta muskeliauton moottoritilaan, siihen tarttuu vauhdin lahja. Ennen pitkää nilviäinen nähdään moottoristadioneilla kilpailemassa tasapäisesti viritettyjen rata-autojen kanssa. Enin hauskuus jää kuitenkin sinne puutarhaan. Jotkut ihmissivuhahmot ovat suorastaan kummallisia. Huumorikin rajoittuu elokuvan loppupuoliskolla etupäässä siihen, miten koomiselta nopea etana näyttää isojen autojen seassa. [6]


14.9.2014
Tony Gilroy: The Bourne Legacy (2012)
Heti aluksi myönnettäköön, että en ole koskaan päässyt sisälle Bourne-jännäreihin. En edes silloin, kun niissä seikkaili Matt Damon, ja vielä vähemmän nyt kun hänkin on niihin jo kyllästynyt ja vuorossa on ensimmäinen varamies. Niinpä arvio kannattaa lukea pienellä korjauskertoimella: jos on tykännyt Damonin tähdittämistä osista, tykkää varmaan tästäkin mutta ei ehkä ihan yhtä paljon. Jeremy Renner on Bournen kaltainen agentti Aaron Cross, jonka ikioma toimintajuoni lähtee liikkeelle aiemmin valmistuneen trilogian tapahtumien vauhdittamana ja käy läpi hieman samantapaisen kehityskaaren, alkuperäisten työnantajien yrittäessä eliminoida päähenkilön. Parasta kokonaisuudessa ovat satunnaiset yksittäiset toimintakohtaukset. Muuten tarinassa ei ole juuri mitään mitä ei olisi jo useasti nähty. Naiskauneutta tarjoilee tällä kertaa kypsä Rachel Weisz. Maisemakuvaus on ajoittain näyttävää. [4]


20.9.2014
Ben Stiller: Zoolander (2001)
Tätä elokuvaa pidetään yleisesti pienenä klassikkona, mutta minä onnistuin näkemään sen ensimmäistä kertaa vasta pari viikkoa sitten. Hyvä että edes nyt, sillä varsin mainio teos maineen takaa paljastui. Myös ohjaajana toiminut koomikko Ben Stiller on Derek Zoolander, miesmallimaailman elävä legenda. Hänen tähtensä tuntuu kuitenkin alkaneen laskea, sillä vuoden miesmallin palkinto menee hänen omaksikin yllätyksekseen veriviholliselle, nousevalle tähdelle taiteilijanimeltä Hansel (Owen Wilson). Mikä pahinta, Derek aivopestään salamurhaamaan Malesian pääministeri tämän valtiovierailun aikana. Ja noiden aivojen pesemiseen ei paljoa tarvita! Reipas toimittajaneito Matilda (Stillerin tosielämän vaimo Christine Taylor) on onneksi apuna tekemässä tyhjäksi ilkeän muotiguru Mugatun (Will Ferrell) suunnitelmia. Vaikka Zoolanderin määritteleminen klassikoksi tuntuukin liioittelulta on elokuvalla silti lukuisia hyviä hetkiä. [7]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton