sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Myyttisiä olentoja ja murhaoikeudenkäyntejä

Tämänkertaiseen viisikkoon kuuluu jälleen kaksikin täysipitkää animaatiota ja yksi dokumentti - jokin saa aina palaamaan niiden pariin. Animaatioiden yliedustuksen nykyisissä arvioissa selittää allekirjoittaneen perheessä asuva lapsi. Tämänkertainen dokumentti on kotimainen ja käsittelee hyvin kiinnostavaa aihetta.


15.3.2015
Kelly Asbury: Gnomeo and Juliet (2011)
Muutaman vuoden takainen puutarhatonttuversio Romeon ja Julian klassisesta rakkaustarinasta ei ala hyvin. Nykyään, kun tietokoneilla voi saada aikaan näyttävää jälkeä vähän pienemmälläkin budjetilla, voi animaatiokatsojia vedättää jonkin aikaa varsin keskitasoisellakin lahjakkuudella. Onneksi Gnomeo and Juliet petraa ensimmäisen puolituntisensa jälkeen, kun tarinaan alkaa tulla omaperäisiäkin oivalluksia eikä huumori vaikuta enää niin vaisulta ja moneen kertaan nähdyltä. Keskenään vihoissa olevat omakotitaloalueella asuvat naapurukset ovat värjänneet puutarhatonttunsakin eri väreillä vastakkainasettelunsa korostamiseksi. Monenlaisten hassujen kommellusten kautta eri puolilla pensasaitaa asuvat rakastavaiset (kuvassa yllä) lopulta saavat toisensa, mitä ei voi pitää minkäänlaisena spoilerina. Elokuvaahan tehdään lapsellisille ja lapsenmielisille! Kovin laadukkaana lopputuotetta ei silti voi pitää, vaikka se vaisun alkupuolensa jälkeen kovasti petraakin. Ja kuten sanottu, vaikka sisältö on varsin keskinkertaista, näyttää tietokoneanimointi kerrassaan komealta. [5]


16.3.2015
Pekka Lehto: Ulvilan murhamysteeri (2014)
Vuodesta 2006 alkaen eri oikeusasteissa yhä uudelleen käsitelty Ulvilan murhatapaus on yksi kummallisimmista episodeista suomalaisen oikeuslaitoksen historiassa. Pekka Lehdon ohjaama dokumenttielokuva kertaa sen tapahtumat alusta saakka ja juurta jaksaen, ja pääsee yllättävänkin lähelle tapahtumien keskiössä olevaa epäiltyä. Anneli Auer saa dokumentissa todella paljon ruutuaikaa, mikä on joissakin piireissä tulkittu hänelle annetuksi mahdollisuudeksi puolustautua ja argumentoida oman syyttömyytensä puolesta. Ulvilan murhamysteeri ei omasta mielestäni anna sellaista vaikutelmaa. Dokumentti on oikein hyvin tehty ja antaa puheenvuorot kaikille asianosaisille. Hetkittäin se tuntuu hieman kauhuelokuvamaiselta: tuntuu enemmän kuin vain vähän huolestuttavalta ajatella, että saattaisi joskus tulevaisuudessa jostakin sattumanvaraisesta syystä joutua näin kädettömästi toimivan oikeusjärjestelmän armoille. Lopputuloskin saattaisi tällöin olla sattumanvarainen. [7]


20.3.2015
Eduardo Sánchez: Exists (2014)
Mikrobudjetin yllätyskauhuhitti The Blair Witch Projectin (1999) kahdesta ohjaajasta Eduardo Sánchez on jatkanut genre-elokuvien tekemistä, vaikkakaan ei kovin mainittavalla menestyksellä. Miehen uusin elokuva Exists (Suomen videojulkaisu 1.4.) noudattelee varsin pitkälle kuuluisan edeltäjänsä kaavaa, alussa jonkin matkaa vieläpä varsin hyvällä menestyksellä. Tarina seurailee joukkoa nuoria aikuisia, jotka lähtevät viettämään rentoa vapaa-aikaa teksasilaisessa metsässä sijaitsevalle mökille. Menomatkalla he törmäävät autollaan tunnistamattomaan karvaiseen olioon, ja sen jälkeen mökin ympärillä alkaa etenkin öiseen aikaan tapahtua pelottavia asioita. Exists tuo myyttisen hirviö bigfootin maantieteellisesti totuttua idemmäs. Se on parhaimmillaan alkupuolella, jolloin salaperäistä uhkaa rakennetaan taidokkaasti. Kun apinamainen hirviö lopulta hyökkää seurueen kimppuun vähän ennen elokuvan puoliväliä, tyylilaji vaihtuu epämielenkiintoiseen kirkumiseen ja juoksenteluun ilman, että alkupuolen jännitteistä on enää tietoakaan. Vain kaikkein kiihkeimmille ja kritiikittömimmille kauhuelokuvan ystäville. [5]


21.3.2015
Dean DeBlois: How to Train Your Dragon 2 (2014)
Vuoden 2010 suositun tietokoneanimaation Näin koulutat lohikäärmeesi jatko-osa oli vastikään ehdolla parhaan pitkän animaation Oscar-voittajaksi ja sitä kai pidettiin ennakkosuosikkinakin, mutta voiton vei kuitenkin (aivan oikein veikkaamani) Big Hero 6. Ykkösosaa pidetään modernina klassikkona ja se on tätä kirjoitettaessa Internet Movie Databasen kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla sijalla 150. Nämä elokuvat ovat ilmeisesti minulle samanlainen sokea piste kuin Jason Bourne -toimintaelokuvat. En voi käsittää mitä kiinnostavaa on etupäässä täysin päätöntä melskaamista sisältävissä animaatioissa, joissa nuoret päähenkilöt lentelevät kesyttämillään lohikäärmeillä Game of Thronesin kaltaisissa keski- ja viikinkiaikaa mukailevissa ympäristöissä. Tämä kakkososa oli vielä älyttömämpi kuin ensimmäinen. Mutta jos siitä piditte, katsokaa toki tämäkin. Vaikka sisällössä ei ollut mitään kiinnostavaa, on pakko myöntää että animoinnin tekninen taso on aivan huikaisevan upea. [3]


22.3.2015
David Dobkin: The Judge (2014)
Robert Downey Jr. on ylimielinen, menestyvä lakimies Hank Palmer, joka joutuu tilapäisesti keskeyttämään komean uransa Chicagossa palatakseen kotiseudulleen indianalaiseen pikkukaupunkiin, jossa hänen äitinsä on juuri kuollut. Välit paikkakunnalla edelleen asuviin muihin perheenjäseniin, etenkin kivikovaan tuomari-isään, ovat ongelmalliset. Hank ei ehdi hautajaisten jälkeen poistua alueelta, kun isä joutuu yllättäen vastaamaan autolla yliajaen tehdystä murhasta. Hank päätyy mutkien kautta tämän puolustusasianajajaksi. Kotiseudulla pakosti vietettävänä aikana monenlaiset menneisyyden arvet aukeavat. Aiemmin enimmäkseen hölmöjä komedioita ohjannut David Dobkin on suorittanut onnistuneen siirtymän vakavaan, korkealaatuiseen draamaan. Tuomari-isää näyttelevä Robert Duvall oli roolistaan Oscar-ehdokkaana. Reilusti yli kaksituntinen elokuva on niin nautittava, että se tuntuu kestoaan lyhyemmältä. Downey jää maneereineen lopulta sen heikoimmaksi lenkiksi, onnistumatta kuitenkaan pilaamaan laatua henkivää kokonaisvaikutelmaa. [8]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Lampaita, majava ja Sampo

Tämänkertainen viiden elokuvan putkemme käynnistyy oikein hyvin ja jatkuu vielä paremmin, mutta sitten seuraa hupaisa lerpahdus.


2.3.2015
Laura Poitras: Citizenfour (2014)
Suomalaisiinkin teattereihin viikon päästä perjantaina 20. maaliskuuta saapuva Citizenfour voitti vastikään parhaan pitkän dokumenttielokuvan Oscarin, eikä suinkaan ansiotta. Itse asiassa en muista milloin dokumenttielokuva on viimeksi saanut minut lähes kirjaimellisesti haukkomaan henkeäni. Elokuva alkaa, kun dokumentaristi Laura Poitras saa yhteydenoton nimettömänä pysyvältä ja yksityisyydestään tarkalta henkilöltä. Poitras seuraa mysteerimiestä Hongkongiin ja saa siellä haastateltavakseen Edward Snowdenin, välittömästi sen jälkeen kun tämä on tehnyt järisyttävät tietovuotonsa. Pääsemme tapahtumien alkuperäiselle aikajanalle seuraamaan syntyvää skandaalia ja niin Snowdenin kuin muun maailmankin reaktioita siihen. Poitrasia keskeisemmässä roolissa on The Guardianin toimittaja Glenn Greenwald, joka aloittaa julkistusten sarjan lehtensä kautta. Vaikka elokuvan tapahtumapaikkoina ovat etupäässä arkisilta näyttävät hotellihuoneet, ovat sen tapahtumat herkeämättömän kiinnostavia. Katsomoon välittyy tunne siitä, että ollaan päästy aitiopaikalle seuraamaan historiallisia tapahtumia. [8]


8.3.2015
Mark Burton ja Richard Starzak: Shaun the Sheep Movie (2015)
Blogimme ensimmäinen vuoden 2015 elokuva asettaa seuraajilleen todella korkeatasoisen standardin. Lyhyissä lasten animaatioissa jo pitempään seikkaillut Late Lammas (Shaun the Sheep) on päässyt ensimmäisen pitkän elokuvansa pääosaan, ja lopputulos kuuluu animaatioiden eliittiin. Brittiläis-ranskalaisen yhteistuotannon taustalla on Aardman-studio, joka muistetaan myös Wallace ja Gromit -animaatioista. Tyyli on Late Lampaan kohdalla varsin samanlainen. Tarinassa Laten ja hänen kaveriensa kotifarmin isäntä päätyy hullunkuristen käänteiden jälkeen suurkaupunkiin muistinsa menettäneenä. Laten ja muiden eläinten tehtäväksi jää yrittää saada miehen muisti palaamaan ja kotimatka alkamaan. Hauskojen vitsien ja loistavien kuvallisten gagien täyttämää elokuvaa voi arvostella oikeastaan vain siitä, että se sortuu monien muidenkin muuhun materiaaliin perustuvien elokuvien helmasyntiin: hylkää juuri sen ympäristön jossa se on vanhassa formaatissa toiminut parhaiten, ja lähettää maatalon eläimet paikkaan johon nämä sopivat huonosti. [9]


8.3.2015
Jodie Foster: The Beaver (2011)
Oscar-palkittu näyttelijä Jodie Foster päätti neljä vuotta sitten haluta ohjata Oscar-palkittua ohjaaja Mel Gibsonia epäviihdyttävässä tarinassa perheenisän masennuksesta, johon tämä haki ratkaisua alkamalla kommunikoida muiden ihmisten kanssa majavakäsinuken välityksellä. Elokuvan synopsis kuulosti jo silloin käsittämättömältä, eikä se katselun aikana muuttunut yhtään helpommin ymmärrettäväksi. Kuka kumma näytti tällaiselle teokselle alun perin vihreää valoa? Riittivätkö Gibsonin ja Fosterin nimet jollekulle takeeksi onnistumisesta? Majavaa ja masentunutta isää käsittelevää pääjuonta kiinnostavammaksi nousee Gibsonin roolihahmon vanhimman pojan (Anton Yelchin, mm. Hearts in Atlantis) orastava suhde koulun kauneuskuningattaren kanssa, jota näyttelee vielä hieman lapsekkaan pyöreäpiirteinen nuori Jennifer Lawrence. Vakavaa aihetta käsittelevään draamaan yritetään enimmäkseen huonolla menestyksellä sisällyttää myös hieman huumoria, mutta lopputulos on silti vieraannuttava ja kummallinen - ehkä jopa hieman masentava, mikä tuskin on voinut olla tarkoitus. [4]


10.3.2015
Jari Halonen: Kalevala - Uusi aika (2013)
Pidennettynä versiona kolmessa osassa televisiossa esitetty Kalevala - Uusi aika on tavallaan minisarja, mutta koska se on julkaistu myös elokuvan muodossa, luokiteltakoon se tässä yhteydessä myös elokuvaksi ja käsiteltäköön siksi tässä. Jari Halosen toistakymmentä vuotta sitten ohjaama upea Aleksis Kiven elämä on edelleen paras koskaan näkemäni kotimainen elokuva, mutta tämä uutuus ei toimi läheskään loistavan edeltäjänsä veroisesti. Kertoessaan kansalliseepoksemme Kalevalan tarinaa rinnan sekä muinaisessa että nykyajassa Halonen epäonnistuu täydellisesti jälkimmäisessä. Sammon tarina ei moderniin yritysmaailmaan sijoitettuna ole hetkeäkään uskottava, erityisesti koska siinä esiintyvät ruokkoamattomat, räkää valuvat ja itkeskelevät epäsiistit karvapäät (kuva yllä) lentäisivät alta aikayksikön ulos mistä hyvänsä oikeasta yrityksestä. Myös Kalevalan todellisen sanoman syväluotaus aikatasoja limittäin asettelemalla ei auenne katsojalle ilman ohjaajan perinpohjaista kommenttiraitaa, jollaisen kanssa elokuva varmaan pitäisikin katsoa jotta sen merkitykset voisivat mitenkään lähteä aukenemaan. [4]


11.3.2015
Mark Mylod: Ali G Indahouse (2002)
Myöskään härski brittikoomikko Sacha Baron Cohen ei ole aina osunut napakymppiin, tai edes kovin lähelle sitä. Sysipaska Brüno (2009) nostattaa edelleen näppylöitä, eikä Cohenin ensimmäinen täyspitkä elokuva 13 vuoden takaa ollut myöskään kovin kummoinen esitys. Kuten Borat ja Brüno, myös Ali G on Cohenin tv-sketsejä varten alun perin kehittämä hahmo: lähiössä hengaileva työtön valkoinen wannabe-gangsta, joka saa elokuvaversiossa ainoalaatuisen tilaisuuden. Politiikan huipulle sijoittuvan kieroilun vuoksi urposta lähiöpellestä tehdään parlamenttivaaliehdokas. Vastoin kieroilijoiden odotuksia tämä voittaakin vaalit ja pääsee Lontoon Westminsterin ytimeen oikeaksi päätöksentekijäksi. Suurimman osan aikaa pelkästään haukotuttavalla pönttökomedialla on kyllä kiistatta hetkensä, mutta niitä on aika vähän ja ne sijaitsevat kaukana toisistaan. Game of Thronesin Charles Dance laittaa itsensä peliin kierona poliitikkona, hobitti Martin Freeman hengailee Ali G:n tyhjäpäisenä seuraajana. Kannattaa ennemmin katsoa Borat tai Diktaattori uudestaan, kuin tätä edes ensimmäistä kertaa. [4]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Pelkoa ja inhoa Los Angelesissa

Tämänkertaiseen elokuvayhteenvetoon osui kolmen kerta kaikkiaan erinomaisen viimevuotisen elokuvan katseluputki: nämä teokset on erittäin miellyttävää esitellä. Niiden täydennykseksi kaivamme arkistojen aarteita ja esittelemme pari kauhuelokuvakatselua vuoden 2013 puolelta, jossa ollaan edelleen menossa marraskuun alkupuolella ja siitä taaksepäin.


25.2.2015
David Cronenberg: Maps to the Stars (2014)
Body horrorin prinssinä aikanaan tunnettu kanadalainen David Cronenberg ei ole enää myöhempinä aikoina shokeerannut graafisilla erikoistehosteilla, mutta taito häiriinnyttää muilla tavoin on edelleen tallella. Muutaman vaatimattomamman ohjauksen jälkeen Cronenberg palaa sysimustalla Hollywood-satiirilla Maps to the Stars, joka on hänen selvästi paras elokuvansa sitten rikosfilmin Eastern Promises (2007). Äärimmäistä pinnallisuutta ja tunneköyhyyttä kuvaava tarina esittelee joukon lähes friikkimäisiä hahmoja, jotka ovat joko pyrkimässä unelmakaupungin huipulle tai kamppailemassa vääjäämätöntä unohdusta vastaan. Kyseessä ei ole varsinaisesti komedia siitäkään huolimatta, että Bruce Wagnerin käsikirjoitus saa katsojan nauramaan todella merkillisille asioille. Vaikka Julianne Mooren tähtinäyttelijätär sijaitseekin elokuvan tähtikuvion keskiössä, on Mia Wasikowskan henkilöimä vastikään kaupunkiin muuttanut opportunisti hämärän menneisyytensä kautta tarinan jännitteet lopullisesti purkava katalyytti. Toisin kuin Hollywood-elokuvissa yleensä, edes koira ei selviä hengissä kun henkilöhahmot päätyvät kukin omaan lopulliseen ratkaisuunsa. [8]


25.2.2015
Jennifer Kent: The Babadook (2014)
Australialainen kauhuelokuva on jälleen maailmankartalla. Jennifer Kentin esikoisohjaus The Babadook sai jopa Manaajan ohjanneen William Friedkinin julistamaan, että kaikkien aikojen pelottavin elokuva on löytynyt. Lausunto voidaan toki tulkita osittain tuenosoituksena pienelle elokuvalle, mutta on silti myönnettävä että The Babadookissa on voimaa. Tarinan keskushenkilöt ovat yksinhuoltajaäiti Amelia (Essie Davis) ja tämän noin kymmenvuotias, levoton poika Samuel. Kun pojan kirjahyllyyn ilmestyy pelottavasta herra Babadookista kertova kuvakirja, sen kuvaama olio alkaa tunkeutua perheen arkeen myös oikeasti. Omaksikin yllätyksekseni kyseessä ei kuitenkaan ole puhdas Paranormal Activity -koulukunnan hiuksianostattava pelottelu, vaan myös tarinan psykologinen pohja on vahva. Ennen Babadook-kirjan löytymistä Samuel esitellään ainakin jonkin verran häiriintyneenä lapsena; kirjan löytyminen näyttää puolestaan sairastuttavan äidin. Katsojan tulkintojen varaan jää, kuinka suuri osa kauhuista on yliluonnollista alkuperää, ja kuinka suuri osa lähtöisin äidin pirstoutuvasta mielestä. Juuri psykodraaman vahvuus tekee The Babadookista mieleenjäävän katselukokemuksen. Se on kuvaus äitiyden haastavuudesta, jollaista miehen olisi ollut vaikea tehdä. [8]


28.2.2015
Dan Gilroy: Nightcrawler (2014)
CineActivessa arvioitiin hiljattain käsikirjoittaja Dan Gilroyn Two for the Money (2005). Viime vuonna Gilroy myös ohjasi ensimmäisen elokuvansa. Nightcrawler ylsi jopa Oscar-ehdokkuuteen käsikirjoituksestaan. Jake Gyllenhaal on Lou Bloom, nuori losangelesilainen mies joka ajautuu mielekästä työtä etsiessään onnettomuus- ja rikospaikkojen freelancer-kuvaajaksi. Lou kuuntelee poliisiradiota, kiirehtii tapahtumapaikoille kilpaa poliisin kanssa ja myy kuvamateriaalinsa hyvään hintaan sensaatiohakuisille tv-asemille. Saavutettuaan jonkin verran menestystä Loulla on varaa hankkia parempaa laitteistoa ja nopeampi auto sekä palkata apulainen. Nightcrawler kuvaa valitsemallaan alalla koko ajan paremmin menestyvän miehen moraalista alamäkeä, mitä hieman osoittelevasti korostetaan tämän kalvakalla iholla ja monotonisella puheenparrella. Lou on kuin pimeydessä elävä olmi, joka tekee ammattinsa varjolla yhä matalamielisempiä tekoja, ilmeisesti synnynnäisen omatunnottomuuden auttamana. Gilroy on ideoinut tarinansa ankkuripisteiksi toinen toistaan jännittävämpiä yksittäisiä tilanteita, joiden kautta tarkastellaan aikamme tiedotusvälineiden moraalia myös yleisemmin. [8]


5.11.2013
Barry Levinson: The Bay (2012)
1980- ja 1990-luvuilla amerikkalainen Barry Levinson ohjasi salonkikelpoisia Hollywood-elokuvia kuten Bugsy, Sademies ja Hyvää huomenta, Vietnam! 2010-luvulle tultaessa miehen taidoille ei mitä ilmeisimmin ole enää unelmakaupungissa kysyntää. Ohjaaja ei ole kuitenkaan lannistunut, vaan tehnyt todella ihailtavan teon keksimällä itsensä uudestaan ja keskittymällä siihen mikä tässä ajassa on mahdollista. Hän on ohjannut pienen budjetin kauhuelokuvan, ja vieläpä onnistunut siinä varsin hyvin! Suosittua trendiä mukaillen The Bay on kuvattu videokameroilla dokumentaarisesti, suoraan "löydetyt videotallenteet" -genreen. Kukaan ei ole varsinaisesti tarkoituksella ikuistanut Marylandin pikkukaupunki Claridgen kauhuja, ne on vain koottu löydetystä materiaalista. Kaupungin juhliessa heinäkuun neljättä sen asukkaiden keskuudessa alkaa levitä kauhistuttava epidemia, jonka alkusyyhyn yllä nähtävä julistekuva aika suoraan vihjaa. Vedessä on jotakin, joka saa aikaan todella rujon näköisiä kuolemia. Levinson kasvattaa jännitystä esimerkillisesti, eikä kavahda erittäin graafisiakaan yksityiskohtia. The Bay ei ole genren historiaa mullistava mutta kuitenkin oikein toimiva kauhuviihdyke. [7]


5.11.2013
Don Coscarelli: John Dies at the End (2012)
Toinen pitkän uran tehnyt amerikkalaisohjaaja Don Coscarelli on jo nuoresta pitäen osoittanut viehtymystä nimenomaan kauhugenreen. Hänen läpimurtoelokuvansa, Suomenkin teattereissa nähty Phantasm (1979) luokitellaan nykyään kulttiklassikoksi. Coscarellin epätasaisen tuotannon tuoreempiin huippuihin kuuluu Joe R. Lansdalen romaaniin perustuva Bubba Ho-tep (2002). John Dies at the End ei valitettavasti ole sen veroinen, vaan sekoittaa pöhköä nuorisokomediaa kauhu- ja fantasiaelementteihin tavalla joka ei ole läheskään kaikissa kohdin toimiva. Soijakastikkeeksi kutsuttu uusi huume vie käyttäjänsä toiseen ulottuvuuteen, mutta sieltä palatessaan tämä ei ole enää täysin inhimillinen. Mikä pahempaa, hirviöt tuolta toisesta ulottuvuudesta osoittavat kiinnostusta tulla meidän puolellemme. Coscarelli pilaa lähtökohtansa jo heti alussa tekemällä keskushenkilöistään ärsyttäviä, koomisia pölkkypäitä. Sellaisten seikkailuja katsovat yleisöt tuskin innostuvat kauhu- ja fantasiajuonesta, ja päinvastoin. Mitä kummallisimmissa paikoissa nykyään nähtävä Paul Giamatti esiintyy sivuroolissa. [5]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton