Yllättäen eteen tulleiden asuntokauppojen takia jouduin tulemaan viikoksi takaisin kaupunkiin. Maaseudulla ei nettiyhteyttä ollut, eikä siis mahdollisuutta kirjoitella muistiinpanojakaan, mutta aika suurta määrää elokuvia sain siellä sentään testattua. Päätin lähtiessäni, että nyt katsotaan tai ainakin yritetään katsoa kaikki ne elokuvat jotka ovat jo pitempään lojuneet komeron hyllyssä odottamassa vuoroaan, jota ei kuitenkaan ole kuukausiin tullut. Samalla päätin myös, että ne jotka osoittautuvat ensimmäisen puolituntisensa aikana huonoiksi, jätetään surutta kesken. Kovinkaan monta elokuvaa ei sitten tullutkaan loppuun saakka katsottua...
Jos ei toisin mainita, kaikki seuraavat elokuvat on testattu aamupäivällä noin 8.00 - 9.30 välisenä aikana. Tämä on meille maalla varsin ideaalinen elokuvaslotti, koska poika herättää niin aikaisin että kahdeksaan mennessä kaikki ovat jo syöneet aamiaisen, mutta toisaalta ulkona on vielä viileää eikä Hesariakaan ole jaettu laatikkoon.
Adam McKay: Step Brothers (13.7.)
Heti kesäloman ensimmäinen elokuva osoittautui todella huonoksi. Will Ferrell on yksi maailman turhimmista näyttelijöistä, ja vaikka John C. Reilly on kyllä monesti hyväkin, tässä toopeilussa homma ei lähtenyt toimimaan millään tasolla ainakaan 15 - 20 minuutin paikkeille tultaessa, jolloin soitin sylkäisi levyn ulos.
Ed Harris: Appaloosa (13.7.)
Ensimmäisenä päivänä jaksoin yrittää vielä pojan päiväunienkin aikana. Ed Harris ja Viggo Mortensen ryhtyvät puhdistamaan vuoden 1882 lännenkaupunkia Jeremy Ironsin johtamista roistoista, mutta tätä ei jaksanut hyvistä näyttelijöistä huolimatta katsoa, kun ainakaan ensimmäisten 25 minuutin aikana tarjolla ei ollut mitään muuta kuin tympeää machopullistelua. Odotin kyllä kovasti, että aiheeseen löydettäisiin jokin kiinnostava kulma, mutta sellaiseksi en laskenut sitä, että Harrisin hahmo alkoi liehitellä kaupunkiin saapunutta Renée Zellwegerin näyttelemää kanaa.
Guillaume Canet: Ne le dis à personne (13.7.)
Ja vielä yksi yritys keskellä päivää, heti Appaloosan keskeytyksen perään. Tämä oli mielenkiintoisesti alkava, mutta lopulta mihinkään etenemätön ranskalainen mysteeri, jonka kohdalla keskeytys tuli tasan 30 minuutin kohdalla. Myöhemmin kuin vielä kertaakaan siihen mennessä!
118. Fred Wolf: The House Bunny (Blu-ray / 14.7.) ***½
Neljännellä yrityksellä sain sitten katsottua elokuvan ihan kokonaan, ei tätä malttanut keskeyttää vaikka oli aloittanut pian kahdeksan jälkeen aamulla ja ulkona oli ihan hieno sää. Hesarikin oli sen verran myöhässä, että ehti katsoa. Anna Faris potkaistaan pois Hugh Hefnerin johtamasta Playboy-kartanosta ja hänen on tultava toimeen sen ulkopuolisessa maailmassa ihan omillaan. Hänestä tulee epäsuositun college-sisarkunnan huoltaja, "house mother" johon elokuvan nimi viittaa. Lopputuloksena oli hauska, joskin päähenkilönsä tavoin aika yksinkertainen komedia.
Carroll Ballard: Fly Away Home (15.7.)
Suomenkielisellä nimellä Tyttö ja villihanhet ehkä helpommin muistettava koko perheen elokuva sisälsi jo 20 ensimmäisen minuuttinsa aikana niin hölmöjä yksityiskohtia sekä toisaalta myös ärsyttäviä henkilöhahmoja, ettei sitä sen pidemmälle jaksanut seurata. Jeff Danielsin näyttelemä tollo keksijä esimerkiksi onnistui nousemaan lentoon itse rakentamiensa isojen siipien varaan ottamalla pelkän rivakan juoksuvauhdin alamäkeen. Aaargh! kuului, kun revin hiuksia päästäni.
Errol Morris: Standard Operating Procedure (16.7.)
Tämä tuli taas vaihteeksi tutkittua pojan päiväunien aikana, siltä varalta että sisältäisi raakaa kuvamateriaalia. Kyseessä oli periaatteessa varmaan ihan hyvä dokumentti niiden mestarilta Errol Morrisilta, mutta puhuvia päitä on vaikea jaksaa kovin pitkään katsella ja kuunnella, eikä Irakin sodan aikainen Abu Ghraibin vankilan skandaali tällä kertaa tuntunut aiheena tarpeeksi kiinnostavalta. Tästä katsoin ensin ensimmäiset 25 minuuttia ja sitten vielä viimeiset noin 15. Varmaan ihan hyvä, mutta.
Steve Miner: Day of the Dead (16.7.)
Tämäkin katselu luonnollisesti vasta pojan mentyä illalla nukkumaan, tosin siinä mielessä turhaan, etten jaksanut seurata jonninjoutavaa elokuvaa edes niin pitkälle että veri- tai maskeerausefektejä olisi tullut näkyville. James Dudelson tuntuu erikoistuneen George A. Romeron elokuvien raiskaamisen kökköpaskoilla "uusintaversioillaan", joilla ei tosin ole mitään yhteistä alkuperäisten kanssa, ainoastaan typerryttävän huono uusi juoni, näyttelijät ja toteutus. Toki jos Romero on myynyt oikeudet elokuviensa nimien käyttöön, niin onhan hän kaiken tämän myös ansainnut. Tätä tuli katsottua alusta ehkä noin 15 minuuttia ja sen jälkeen hypittyä loppu pikaisesti läpi chapterista toiseen skippaamalla. Ovatpa Mena Suvari (American Beauty) ja Ving Rhames (Pulp Fiction) vajonneet alas. Tämä on tosin teknisesti hieman Dudelsonin muita tuotantoja parempi, koska ohjaajana on genre-veteraani Steve Miner.
Peter Sollett: Nick and Norah's Infinite Playlist (17.7.)
Tämä taasen oli hieman lupauksia antaen alkava, mutta lopulta yhdentekeväksi nuorisohölmöilyksi kääntyvä musiikkikomediadraama. Keskeytys oli tällä kertaa tarpeen 25 minuutin kohdalla.
Blake Edwards: The Pink Panther (18.7.)
Kuten ohjaajan nimestä pitää jo tuntea, kyseessä on siis vuoden 1964 alkuperäinen versio. Jonkinlaisesta klassikkoasemastaan huolimatta tämä osoittautui heti alusta alkaen vaivaannuttavan huonoksi ja epähauskaksi komediaksi juuri siihen samaan tyyliin, jolla kaikki muutkin näkemäni Blake Edwardsin komediat ovat menneet pieleen. Loppu tuli jo noin 20 minuutin jälkeen. Peter Sellersin kompastelu on kyllä taitavaa, mutta kompastelu itsessään ei ole lainkaan kiinnostavaa.
Lopuksi vielä 18.7. iltana aloitin katsomaan pojan mentyä nukkumaan John Carpenterin Ghosts of Marsia, koska pidin sen laadukkaaksi osoittautumisen todennäköisyyttä kohtalaisen matalana. Mutta kuinkas sitten kävikään! Elokuva oli erittäin halvalla tehty, näytti tapahtuvan kokonaisuudessaan studiolavasteissa, ja kaiken huipuksi äärimmäisen ärsyttävä Ice Cube oli keskeisessä roolissa. Siitäkin huolimatta tätä seurasi oikein mielellään ja olisi halunnut jatkaa vielä niiden 38 minuutin jälkeenkin jolloin keskeytin. Kello oli kuitenkin tässä vaiheessa niin paljon, etten jaksanut jatkaa. Saa nähdä, josko tuon ehtisi tänään katsoa loppuun.
Kyllä Carpenter tuntuu huonoimmillaankin pystyvän pitämään mielenkiinnon yllä. Jos sen viimeinen tunti ei floppaa pahasti, niin Ghosts of Mars saattaa yltää jopa kolmeen tähteen, mikä on huomattavasti enemmän kuin etukäteen odotin.
tiistai 21. heinäkuuta 2009
lauantai 11. heinäkuuta 2009
Hyvän ja vähän huonommankin tuulen kesäelokuvia
Heinäkuun ensimmäinen kirjoittelu uhkaa jäädä samalla viimeiseksi, koska kesäloma on nyt viimein alkanut ja sen kestäessä tulee varmasti tehtyä enimmäkseen kaikkea muuta kuin istuttua tietokoneen ääressä. Seitsemän uutta elokuvaa sitten viime kerran, ja tällaisia ne olivat.
111. Joel Coen: Fargo (Blu-ray / 28.6.) ****½
Tämä vuoden 1996 merkkiteos tuli katsottua ensimmäistä kertaa moneen vuoteen jenkki-blu-rayn ilmestyttyä ja se muistuttikin itsestään erittäin positiivisesti. Harvemmin elokuva, jossa tapahtuu näin kamalia, on näin hauska. Mielessä kävi kieltämättä tähdityksen päivittäminen täyteen viiteen.
112. Fred Schepisi: Roxanne (Blu-ray / 29.6.) ****
Steve Martinin versio Cyrano de Bergeracista on minulle yksi ultimaalisista hyvän tuulen elokuvista. Se ilmestyi blu-raynä jenkeissä jo kevättalvella, mutta odottelin jonkin aikaa, että suomalainen julkaisija älyäisi tuoda sen kauppoihin myös meillä. Kun sitä ei kuitenkaan ilmestynyt näkyville vielä elokuun loppuunkaan saakka ulottuvissa julkaisusuunnitelmissa, ainoa vaihtoehto oli lopulta tilata se jenkki-Amazonilta. Naispääosaa näyttelevä Daryl Hannah on taas näitä elokuva-alan tähtösiä jotka olen jopa "tavannut" mutta valitettavasti en illallisen merkeissä vaan ainoastaan haastattelupöydän vastapuolella. Eipä hän ollut paljoa muuttunut vuosien 1987 ja 2007 välillä.
113. Steve Miner: Friday the 13th Part 3 (Blu-ray / 2.7.) ***½
Alkuperäisen Perjantai 13. -sarjan kolmas osa vuodelta 1982 on huomattavasti edeltäjäänsä viihdyttävämpi, hauskempi ja verisempi. Blu-rayllä se on kuitenkin saanut harmittavan rakeisen ja epäskarpin ulkoasun, joka ei laadullisesti tuo paljoakaan lisää dvd-versioon. Eniten ihmetystä aiheuttaa juuri se, miten täydellisen U-käännöksen MPAA aikanaan teki tämän elokuvan kohdalla, leikkautettuaan ensin kakkososasta suunnilleen kaikki veriefektit mutta salliessaan sen jälkeen tässä aivan pöyristyttäviä törkeyksiä. Hyvä toki niin, mutta olisi mukavaa joskus nähdä myös kakkonen alkuperäisessä muodossaan, kuten saman studion My Bloody Valentine samalta vuodelta nähtiin, arvatenkin 3D-uusintaversionsa julkaisun ansiosta.
114. Larry Charles: Brüno (35 mm / 7.7.) **
Borat oli ehkä niin 2006, mutta ainakin se oli hauska, raikas ja innovatiivinen komedia siinä missä tämä on valtaosin kovin väkinäistä ja epähauskaa vanhan kierrätystä. On todella kuvaavaa, että Sacha Baron Cohenin on kirjaimellisesti pyöriteltävä paljasta penistä valkokankaalla sekä dubattava sille vuorosana saadakseen edes jonkun kiihdyksiin. Pari kertaa tämä onnistui naurattamaan ja satunnaisesti hymyilyttämään, mutta aika köykäiseksi anti kaiken kaikkiaan jäi.
115. Barry Sonnenfeld: Men in Black (Blu-ray / 9.7.) ***½
Hmmm, ilmeisesti heinäkuussa 1997 tekemäni Toronton lomamatkan yllä lepää kirous, kun yksi ja toinenkin silloin ensi kertaa teatterissa näkemäni elokuva muuttuu myöhemmin paljon silloista ensivaikutelmaansa huonommaksi. Tämä tuntui silloin ihan ässähyvältä viihde-elokuvalta, mutta nyt etenkin monet Will Smithin one-linerit tuottavat vain vaivaantunutta paremman asennon etsimistä kotisohvalla. Kotimainen blu-ray on ilmestynyt jo kauan sitten, mutta vasta nyt ehdin sen katsomaan. Kuvanlaatu oli kyllä suorastaan typerryttävän hyvä, ja kyllä tätä katsoessa edelleen viihtyi, ei vain enää niin hyvin kuin teoksen ollessa tuoreempi.
116. Michael Mann: Public Enemies (35 mm / 10.7.) ***
Yksi nyky-Hollywoodin arvostetuimmista ohjaajista, Michael Mann tekee elokuvia ilahduttavasti kaikenlaisten hittipotentiaalilaskelmien ulottumattomissa. Kuitenkin alkaa jo tuntua siltä, että hän on tehnyt ainakin yhden lain vastakkaisilla puolilla toimivien miesten välisestä suhteesta kertovan elokuvan liikaa. Tässä tapauksessa lisää pulmia tuo se, että keskushenkilö on sumeilemattomasti 1930-luvulla pankkeja ryöstänyt väkivaltainen roisto John Dillinger (Johnny Depp) ja tätä ajaa takaa maailmanhistorian totisin ja juroin poliisi (Christian Bale). Kenen puolesta tässä oikein pitäisi jännittää? Marion Cotillard on kyllä hurmaava roolissaan. Mann on aina ollut taidokas musiikin käyttäjä elokuviensa loppuhuipentumissa, ja tällä kertaa siellä mukailtiin Hans Zimmerin modernia klassikkoa Journey to the Line elokuvasta The Thin Red Line (1998). Toivottavasti lopputeksteissä oli asianmukainen krediitti. Zimmerin sävelmä lieneekin hienoin lajissaan about 20 vuoteen. Itse tutustuin siihen kunnolla vasta sen soitua Pearl Harborin mahtipontisessa trailerissa vuonna 2001 - joka olikin sen ansiosta paljon parempi kuin itse elokuva.
117. Nick Cassavetes: The Notebook (Blu-ray / 11.7.) ***
Tämä etupäässä naisyleisölle suunnattu, periaatteessa ihana romanssi sisältää liian monta falskia hetkeä ollakseen täysin vakuuttava. Mutta kaipa tässä on sentään edes yritetty ihan kunniotettavaa lopputulosta. Se on enemmän kuin monesta muusta elokuvasta voi nykyään sanoa. Ryan Gosling ja Rachel McAdams kokevat jyrkkien luokkaerojen mutkistamaa rakkautta Amerikan syvässä etelässä toisen maailmansodan molemmin puolin, ja lässyllä kehystarinallakin on oma tarkoituksensa. Toivottavasti siirappiset ylilyönnit eivät ole peräisin alkuteoksen kirjoittaneelta Nicholas Sparksilta, tai muuten tämän pitäisi kyllä tarkistaa ovatko kulkuset vielä tallella. Aivan näin herttasarjamaisia käänteitä ja vuorosanoja ei oikean miehen pitäisi ikinä romaaniinsa kirjoittaa.
111. Joel Coen: Fargo (Blu-ray / 28.6.) ****½
Tämä vuoden 1996 merkkiteos tuli katsottua ensimmäistä kertaa moneen vuoteen jenkki-blu-rayn ilmestyttyä ja se muistuttikin itsestään erittäin positiivisesti. Harvemmin elokuva, jossa tapahtuu näin kamalia, on näin hauska. Mielessä kävi kieltämättä tähdityksen päivittäminen täyteen viiteen.
112. Fred Schepisi: Roxanne (Blu-ray / 29.6.) ****
Steve Martinin versio Cyrano de Bergeracista on minulle yksi ultimaalisista hyvän tuulen elokuvista. Se ilmestyi blu-raynä jenkeissä jo kevättalvella, mutta odottelin jonkin aikaa, että suomalainen julkaisija älyäisi tuoda sen kauppoihin myös meillä. Kun sitä ei kuitenkaan ilmestynyt näkyville vielä elokuun loppuunkaan saakka ulottuvissa julkaisusuunnitelmissa, ainoa vaihtoehto oli lopulta tilata se jenkki-Amazonilta. Naispääosaa näyttelevä Daryl Hannah on taas näitä elokuva-alan tähtösiä jotka olen jopa "tavannut" mutta valitettavasti en illallisen merkeissä vaan ainoastaan haastattelupöydän vastapuolella. Eipä hän ollut paljoa muuttunut vuosien 1987 ja 2007 välillä.
113. Steve Miner: Friday the 13th Part 3 (Blu-ray / 2.7.) ***½
Alkuperäisen Perjantai 13. -sarjan kolmas osa vuodelta 1982 on huomattavasti edeltäjäänsä viihdyttävämpi, hauskempi ja verisempi. Blu-rayllä se on kuitenkin saanut harmittavan rakeisen ja epäskarpin ulkoasun, joka ei laadullisesti tuo paljoakaan lisää dvd-versioon. Eniten ihmetystä aiheuttaa juuri se, miten täydellisen U-käännöksen MPAA aikanaan teki tämän elokuvan kohdalla, leikkautettuaan ensin kakkososasta suunnilleen kaikki veriefektit mutta salliessaan sen jälkeen tässä aivan pöyristyttäviä törkeyksiä. Hyvä toki niin, mutta olisi mukavaa joskus nähdä myös kakkonen alkuperäisessä muodossaan, kuten saman studion My Bloody Valentine samalta vuodelta nähtiin, arvatenkin 3D-uusintaversionsa julkaisun ansiosta.
114. Larry Charles: Brüno (35 mm / 7.7.) **
Borat oli ehkä niin 2006, mutta ainakin se oli hauska, raikas ja innovatiivinen komedia siinä missä tämä on valtaosin kovin väkinäistä ja epähauskaa vanhan kierrätystä. On todella kuvaavaa, että Sacha Baron Cohenin on kirjaimellisesti pyöriteltävä paljasta penistä valkokankaalla sekä dubattava sille vuorosana saadakseen edes jonkun kiihdyksiin. Pari kertaa tämä onnistui naurattamaan ja satunnaisesti hymyilyttämään, mutta aika köykäiseksi anti kaiken kaikkiaan jäi.
115. Barry Sonnenfeld: Men in Black (Blu-ray / 9.7.) ***½
Hmmm, ilmeisesti heinäkuussa 1997 tekemäni Toronton lomamatkan yllä lepää kirous, kun yksi ja toinenkin silloin ensi kertaa teatterissa näkemäni elokuva muuttuu myöhemmin paljon silloista ensivaikutelmaansa huonommaksi. Tämä tuntui silloin ihan ässähyvältä viihde-elokuvalta, mutta nyt etenkin monet Will Smithin one-linerit tuottavat vain vaivaantunutta paremman asennon etsimistä kotisohvalla. Kotimainen blu-ray on ilmestynyt jo kauan sitten, mutta vasta nyt ehdin sen katsomaan. Kuvanlaatu oli kyllä suorastaan typerryttävän hyvä, ja kyllä tätä katsoessa edelleen viihtyi, ei vain enää niin hyvin kuin teoksen ollessa tuoreempi.
116. Michael Mann: Public Enemies (35 mm / 10.7.) ***
Yksi nyky-Hollywoodin arvostetuimmista ohjaajista, Michael Mann tekee elokuvia ilahduttavasti kaikenlaisten hittipotentiaalilaskelmien ulottumattomissa. Kuitenkin alkaa jo tuntua siltä, että hän on tehnyt ainakin yhden lain vastakkaisilla puolilla toimivien miesten välisestä suhteesta kertovan elokuvan liikaa. Tässä tapauksessa lisää pulmia tuo se, että keskushenkilö on sumeilemattomasti 1930-luvulla pankkeja ryöstänyt väkivaltainen roisto John Dillinger (Johnny Depp) ja tätä ajaa takaa maailmanhistorian totisin ja juroin poliisi (Christian Bale). Kenen puolesta tässä oikein pitäisi jännittää? Marion Cotillard on kyllä hurmaava roolissaan. Mann on aina ollut taidokas musiikin käyttäjä elokuviensa loppuhuipentumissa, ja tällä kertaa siellä mukailtiin Hans Zimmerin modernia klassikkoa Journey to the Line elokuvasta The Thin Red Line (1998). Toivottavasti lopputeksteissä oli asianmukainen krediitti. Zimmerin sävelmä lieneekin hienoin lajissaan about 20 vuoteen. Itse tutustuin siihen kunnolla vasta sen soitua Pearl Harborin mahtipontisessa trailerissa vuonna 2001 - joka olikin sen ansiosta paljon parempi kuin itse elokuva.
117. Nick Cassavetes: The Notebook (Blu-ray / 11.7.) ***
Tämä etupäässä naisyleisölle suunnattu, periaatteessa ihana romanssi sisältää liian monta falskia hetkeä ollakseen täysin vakuuttava. Mutta kaipa tässä on sentään edes yritetty ihan kunniotettavaa lopputulosta. Se on enemmän kuin monesta muusta elokuvasta voi nykyään sanoa. Ryan Gosling ja Rachel McAdams kokevat jyrkkien luokkaerojen mutkistamaa rakkautta Amerikan syvässä etelässä toisen maailmansodan molemmin puolin, ja lässyllä kehystarinallakin on oma tarkoituksensa. Toivottavasti siirappiset ylilyönnit eivät ole peräisin alkuteoksen kirjoittaneelta Nicholas Sparksilta, tai muuten tämän pitäisi kyllä tarkistaa ovatko kulkuset vielä tallella. Aivan näin herttasarjamaisia käänteitä ja vuorosanoja ei oikean miehen pitäisi ikinä romaaniinsa kirjoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)