Ampumista ja aikamatkailua

Elokuva-arvioissa on viimein siirrytty kokonaisuudessaan vuoden 2014 uutuuksien pariin. Seuraavallakin kerralla ainakin kaksi ensimmäistä elokuvaa, jotka olen jo katsonut, ovat viime vuodelta ja vieläpä laadullisesti läheltä kärkeä. Eivätkä nämä tämänkertaisetkaan ole yleisesti ottaen lainkaan hassumpia.

19.2.2015
James DeMonaco: The Purge: Anarchy (2014)
Vajaan kahden vuoden takainen kauhuhitti The Purge (2013) onkin jo ollut CineActiven käsittelyssä, sen arvio löytyy täältä. Menestyneelle elokuvalle tehtiin pikavauhtia jatkoa, mutta vaikka asialla on myös alkuperäisen ohjannut ja kirjoittanut James DeMonaco, on uusi yritys silti selkeästi ensimmäistä heikompi. On jälleen uusi puhdistuksen yö, jolloin iltaseitsemästä aamuseitsemään normaalit lait eivät päde ja aggressiivisimmat kansalaiset ovat kaduilla tappamassa toisiaan. Tämänkertainen tarina seuraa kolmea aluksi erillistä ryhmää: kostonhimoista miestä joka on kadulla tarkoituksella, ja kahta kaksikkoa jotka ovat joutuneet sinne vahingossa. Elokuva pohjustaa tarinansa hyvin ja ensimmäiset parikymmentä minuuttia ovat oikeasti jännittäviä. Mutta kun ryhmät yhtyvät yhdeksi, elokuva muuttuu pitkäksi aikaa tylsäksi pimeässä hiiviskelyksi, jonka katkaisevat vain satunnainen ampuminen ja kova huuto. Poissa on ykkösosan tiivistunnelmainen yhden tilan jännitysnäytelmä. Onneksi edes aivan tarinan loppuun saadaan rakennettua hieman uutta iskevyyttä, mistä elokuvan viides piste. Ehkä sarjan voisi lopettaa tähän. [5]

19.2.2015
The Spierig Brothers: Predestination (2014)
Alkuperäisen The Purgen tähti Ethan Hawke nähdään aikaparadoksijännärissä, joka tarjoaa jälkeenpäin mietittävää tyyliin hetkinen, mitäs minä oikein näinkään. Hawke on ajassa matkustava nimetön agentti, jonka tehtäviin kuuluu erilaisten suuronnettomuuksien ja attentaattien estäminen ennen kuin ne tapahtuvat. Lyhyen tulevaisuuteen sijoittuvan johdannon jälkeen elokuva juuttuu pitkäksi aikaa pieneen amerikkalaisbaariin vuonna 1970, jossa agentti toimii peiteroolissaan juomanlaskijana. Baaritiskin äärelle ilmaantuu omalaatuinen androgyyni mies, jolla on kerrottavanaan outo tarina, jota sitten seurataankin puolisen tuntia. Tästä ei kannata huolestua, sillä se antaa hyvän pohjan varsinaiselle ajassa edestakaisin singahtelulle joka käynnistyy seuraavaksi. Onnistuuko vuoden 1975 New Yorkissa tapahtuvan, 11 000 uhria vaativan pommiattentaatin ehkäisy aikamatkailun keinoin, ja millä hinnalla? Predestination on eräänlainen Looperin peilikuva. Aikamatkat eivät johda tappoihin vaan pelastumiseen, mutta ajassa liikkumisen paradoksit tarjoavat aivan yhtä lailla pohdittavaa. Lopussa koko kuvio voi tuntua aika keinotekoiselta, mutta hyvin tehty elokuva joka tapauksessa on kyseessä. [7]

22.2.2015
Rob Minkoff: Mr. Peabody and Sherman (2014)
Ja seuraavaksi lisää aikamatkailua! Juuri kun viime kerralla kirjoitin siitä, miten Rangon nimihahmosta teki etäisen tämän ärsyttävä omahyväisyys, eteeni osui tämä elokuva. Sen keskushahmoon, Mr. Peabody -koiraan verrattuna Rango on todella vaatimaton ja sympaattinen. Hienosti toteutettu mutta sisällöltään varsin yhdentekevä animaatioelokuva kertoo koirasta, joka on kaikkien alojen yleisnero, tietää sen, ja tekee sen myös selväksi kaikille ympärillään. Silmälasipäisen karvaturrin on annettu adoptoida ihmislapsi Sherman, ja jännite syntyy siitä kun tämä uhataan viedä siltä pois. Peabodyn ja Shermanin seikkailut koostuvat opettavaisiksi tarkoitetuista matkoista aikakoneella historian eri aikakausille - esimerkiksi ylläolevassa kuvassa ollaan muinaisessa Egyptissä. Aluksi ilkeän mutta sitten mukavammaksi muuttuvan Penny-tytön ollessa mukana reissaaminen muuttuu hankalaksi kun aikakoneesta loppuu virta ja aikaparadoksit uhkaavat sotkea todellisuuden nykyhetkessäkin. Hetkittäin vauhdikkaaksi intoutuva elokuva tuntuu olevan suunnattu keskitasoa nörtimmille nuorille katsojille. [5]

24.2.2015
Chad Stahelski: John Wick (2014)
Keanu Reevesillä on ollut tapana pulpahtaa esille jossakin yleisönsuosikissa, sen jälkeen vajota vuosiksi unohduksiin vaatimattomissa rooleissa unohdettavissa elokuvissa, ennen kuin tulee seuraava yleisönsuosikki jonka kautta hänet jälleen muistetaan. John Wick on Reevesin viimeisin pulpahdus, paljon arvostusta ja kehuja niittänyt toimintaelokuva, joka ei kuitenkaan kaikilta osin tyydytä. Hänen näyttelemänsä nimihenkilö on yksityiselämään vetäytynyt huipputappaja, joka suuttuu perinpohjaisesti venäläisen rikollispomon pojalle sen jälkeen kun tämä apureineen hetken mielijohteesta varastaa hänen autonsa ja tappaa hänen vastikään kuolleen vaimonsa lahjoittaman koiranpennun. Seuraa ällistyttävä kostoretki, jonka aikana Wick tappaa kymmenittäin pahiksia hienosti rakennetuissa toimintakohtauksissa. Toimintaelokuvana John Wick onkin tavallaan erinomainen, mutta se kärsii täydellisestä sieluttomuudesta vielä enemmän kuin The Raid 2. Varsin epäkiinnostavaksi jäävällä sankarilla ei ole sen enempää moraalia kuin pahiksillakaan. Lopputekstien tekijäluettelo on kuin kavalkadi pornoelokuvan tekijöiden salanimiä, ja näkemystä heillä on suunnilleen saman verran kuin näillä. Kaiken kruunaa taustalla soiva äärimmäisen huono musiikki. Kuinka paljon parempi yökerholla tapahtuva komea ammuskelujakso olisikaan ollut, jos sen taustalla soivan geneerisen jumputuksen olisi korvannut Michael Mannin Collateralin vastaavan kohtauksen musiikilla! [7]

25.2.2015
David Ayer: Fury (2014)
Viime kesänä kirjoitin Training Dayn (2001) käsikirjoituksesta alkujaan kuuluisaksi tulleen David Ayerin uusimmasta ohjaustyöstä Sabotage ja esitin huoleni siitä, että mies oli selvästi menettämässä parhaana teränsä sen ollessa häneltä jo toinen peräkkäinen epätyydyttävä elokuva (kyseessä oli sattumoisin sama kirjoitus, jossa hämmästelin edellämainitun The Raid 2:n sieluttomuutta). Silloin toivoin, että miehen seuraava ohjaustyö Fury olisi onnistuneempi, ja kyllähän se sitä on. Brad Pitt on toisessa maailmansodassa taistelevaa panssarivaunuyksikköä komentava kersantti, joka saa miehistötäydennyksenä nuoren ja kokemattoman keltanokan (Logan Lerman). Pojasta on koulittava kovapintainen sotilas, vailla liikoja tunteita, ja tämä sitten toteutuukin tankin edetessä järkyttävästä tilanteesta toiseen. Ayer onnistuu mainiosti sodan kuvaajana: taistelukohtauksissa on realismia ja näyttävyyttä. Tankin sisällä toimiven miesten luonteet on selkeästi piirretty. Ohjaajalla on myös silmiinpistävä taipumus tehdä sodasta veristä splatter-elokuvaa: kaikki tilaisuudet roiskuttaa verta ja näyttää ilmassa lentäviä irtojäseniä tulevat hyödynnetyiksi. Tämä ei ole lopputulokselle plus eikä miinus, mutta todettakoon varoituksen sanana. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Miehuuden monet kasvot

Tällä kertaa sekä mies että kameleontti joutuvat kovien haasteiden eteen syrjäisissä villin lännen kaupungeissa. Toiselle miehelle käy samoin modernissa suurkaupungissa. Pehmeämpää laitaa edustavat tarinat unissa toisiinsa rakastuvista nuorista aikuisista sekä 8-vuotiaan pojan kasvusta 20-vuotiaaksi nuoreksi mieheksi - kameran edessä.

12.2.2015
Kristian Levring: The Salvation (2014)
Tanskalaisten tekemä väkivaltainen lännenelokuva kuulostaa ajatuksen tasolla kiinnostavammalta kuin millaiseksi lopputulos osoittautuu. Mads Mikkelsen on 1870-luvun Amerikkaan emigroitunut tanskalainen perheenisä Jon. Kun hänen vaimonsa ja poikansa seitsemän vuoden eron jälkeen vihdoin muuttavat perässä aloittamaan uutta elämää, tapahtuu tragedia. Kohtalokkaalla postivaunumatkalla kaksi häikäilemätöntä väkivaltarikollista tappaa sekä vaimon että pojan. Jon onnistuu ottamaan tappajat hengiltä vain hiukan myöhemmin, mutta herättää näin tehdessään lähiseudun ainoaa kaupunkia terrorisoivan mahtimiehen vihan - toinen tapetuista pahiksista kun oli tämän veli. Melko lailla ennakko-odotuksia noudattelevan kostotarinan heikkous on isompien yllärien puutteen ohella se, että sen pääpahis (Jeffrey Dean Morgan) kuvataan liki kaikkivoipana supermiehenä siinä missä Mikkelsenin Jonista tehdään naturalistisempi hahmo. Näiden kahden välinen konflikti ei tästä johtuen osu oikein kohdalleen: hahmot tuntuvat olevan kuin eri elokuvista. Vinoa kokonaisuutta täydentää Eva Greenin mykkä ja kostonhimoinen leski, joka vihaa kumpaakin miestä omalla tummanpuhuvalla tavallaan. [6]

14.2.2015
Gore Verbinski: Rango (2011)
Johnny Deppin ura on ollut viime aikoina jyrkässä syöksykierteessä, kun mies on tehnyt flopin toisensa jälkeen. Olivatkohan alamäen ensi merkit näkyvillä jo tässä neljän vuoden takaisessa animaatiossa, jossa Depp näyttelee sen nimihahmon (kuvassa yllä) ääniroolin? Rangoa pidetään kai yleisesti hyvin onnistuneena ja omaperäisenä animaationa, mutta itse en onnistunut löytämään siitä päätä enkä häntää. Tarina käynnisyy, kun lemmikkikameleontti Rango putoaa omistajiensa auton kyydistä keskellä lounaisen Amerikan erämaata ja päätyy lyhyen vaelluksen päätteeksi paikallisen lännenkaupungin uudeksi sheriffiksi. Siis vähän niin kuin The Salvation, mutta kameleontista tekee Mads Mikkelseniä kertaluokkaa ärsyttävämmän ja edelleen vähemmän kiinnostavan sen ylimielinen asenne kaikkiin ympärillä liikkuviin muihin hahmoihin. Näin epämielenkiintoista piirroshahmoa ei oikein jaksaisi seurata täyspitkän elokuvan kestoaikaa, vaikka se koomiselta näyttääkin. Ehkä lyhytelokuva olisi toiminut paremmin? Pluspuolina on silti pakko myöntää että animaatio on hyvin tehtyä, miljööt ja aihe mukavalla tavalla totutusta poikkeavia, ja pari kommelluksentäyteistä kohtausta onnistuu kyllä hetkellisesti myös viihdyttämään. [4]

15.2.2015
Kenny Leon: In My Dreams (2014)
Viehättävä In My Dreams on viime vuonna valmistunut, televisiolle tehty romanttinen fantasiaelokuva, joka on kaikessa höpsöydessäänkin kohtuullisen toimiva. Näyttelijät ovat aiemmin kauhuelokuvista tuttuja. Mike Vogel (vuoden 2003 The Texas Chainsaw Massacre) on pitkälle aikuisikään sinkkuna säilynyt, uraansa keskittyvä silta-arkkitehti, jota tämän äiti (Poltergeistin JoBeth Williams) yrittää parhaansa mukaan naittaa jokaiselle vähänkin viehättävälle sinkkunaiselle. Katharine McPhee (Shark Night 3D) on nuori nainen, joka yrittää omalla tahollaan jatkaa hiljan edesmenneen äitinsä ravintolabisnestä. Eräänä päivänä nuoret, kauniit sinkut heittävät sattumalta yhtä aikaa kolikkonsa maagiseen toivomuskaivoon. Sen tuloksena he alkavat nähdä öisin unta toisistaan. Tutustuttuaan unissa kumpikin ymmärtää olevansa toiselle tarkoitettu. Parilla on kuitenkin vain viikko aikaa päätyä yhteen tosielämässä, tai muuten taika raukeaa. Fantasiatarina kuulostaa hassulta romanssihötöltä, mutta siitä tekevät nautittavan mainiot sivuhahmot, elämänmakuinen tilannetaju sekä sympaattisiksi piirretyt päähenkilöt. Jo ennen puoltaväliä huomaa toivovansa näille kaikkea hyvää, ja lopussa sitä on tietysti odotettavissakin. [7]

16.2.2015
Richard Linklater: Boyhood (2014)
Maanantaina 23. päivä aamuyöllä selviää, viekö pitkäaikainen ennakkosuosikki Boyhood tärkeimmät Oscarit vai vetääkö viime hetkessä takavasemmalta ilmaantunut haastaja Birdman sittenkin pidemmän korren. Useita hyviä elokuvia tehneen Richard Linklaterin ohjaus on jo ehtinyt saavuttaa mainetta ennätyspitkällä 12 vuoden kuvausajallaan, jonka aikana sen näyttelijät vanhenevat roolihahmojensa nahoissa oikeasti. Päähenkilö Mason (Ellar Coltrane, kuvassa) kasvaa elokuvan aikana 8-vuotiaasta pikkupojasta kaksikymppiseksi nuoreksi mieheksi. 2 tunnin ja 45 minuutin mittaiseksi venyvä teos tarjoaa hienon katseluelämyksen, mutta se tuntuu rehellisesti sanottuna enemmän tekotapaansa nojaavalta kokeilulta kuin keskittyneesti kirjoitetulta draamalta, jonka kaari on mietitty alusta loppuun etukäteen. On vaikea välttyä vaikutelmalta, että jokaisen uuden kuvausvuoden tapahtumat on keksitty niiden välisenä aikana, eikä tarinan lopusta ole alkupuolta tehtäessä ollut tietoakaan. Lisäksi tarinan mittakaava tuntuu muuttuneen kuvausten aikana. Alkupuolen lapsuusvuodet menevät ohitse nopeasti ikään kuin alkuperäinen tarkoitus olisi ollut tehdä puolitoistatuntinen elokuva. Lopun nuorelle aikuisuudelle taas uhrataan runsaasti aikaa, kun tekijät ovat vuosien saatossa ikään kuin tulleet koko ajan vakuuttuneemmiksi visionsa ainoalaatuisuudesta. [8]

17.2.2015
Antoine Fuqua: The Equalizer (2014)
Maineikkaan poliisifilmi Training Dayn (2001) tekijät, ohjaaja Antoine Fuqua ja päätähti Denzel Washington ovat jälleen yhdessä, ja jälki on tekijöidensä näköistä. 1980-luvun jälkipuoliskolla esitettyyn tv-sarjaan perustuva The Equalizer sijoittuu Bostonin kaduille, joilla liikkuu kenenkään huomiota erityisesti kiinnittämättä Washingtonin näyttelemä päähenkilö McCall. Mies on eläköitynyt tarkemmin määrittelemättä jäävältä agentti- tms. uralta tavallisiin töihin ja viettämään rauhallista joskin varsin yksinäistä arkielämää. Kun iso mutta vaitelias mies haluaa pelastaa sympaattisen nuoren naisen (Chloë Grace Moretz) venäläisen prostituutioringin käsistä, asiat eskaloituvat nopeasti. McCall saa vastaansa venäläisten kylmän huipputappajan, ja ruumiita alkaa kertyä. Elokuvassa on viehättävän brutaalia vanhan koulukunnan meininkiä, joka todellakin tuo mieleen tyypilliset kovaksikeitetyt toimintaelokuvat tv-sarjan tekoajalta. Toisaalta etenkin tarinan loppukäänteissä McCallin tappajan taitoja liioitellaan niin reippaasti, ettei tämä siellä vaikuta enää juurikaan Schwarzeneggerin Commandon John Matrixia uskottavammalta hahmolta. Silti on pakko myöntää, että kokonaisuus tarjoaa monia nautittavia hetkiä väkivaltaisen toimintaelokuvan ystäville. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Uusista dokumenteista vanhaan kulttikamaan

Koska uusien elokuvien katselussa on nyt menossa kuiva kausi, otetaanpa vaihteeksi niiden täydennykseksi käsittelyyn myös hieman vanhempia elämyksiä. Ensin kolme tuoretta katselua, sitten jatketaan vuoden 2013 ensikatselulistaa takaperin marraskuun 8. päivästä, jonka kohdalle viimeksi jäätiin kammottavan huonon Sharknadon merkeissä. Uusista katseluista peräti kaksi on tällä kertaa dokumenttielokuvia. Otetaan heti alkuun niistä toinen.

5.2.2015
Rob Epstein ja Jeffrey Friedman: And the Oscar Goes to... (2014)
Vuosi sitten tehty Oscar-historiikki esitetään aiheesta kiinnostuneille myös meikäläisessä televisiossa lauantaina 21. helmikuuta osana Yle Teeman Oscar-viikonloppua. Dokumentiksi se on kuitenkin varsin vaatimaton. Elokuvapalkinnon historiaa muistellaan aina mykkäelokuvakauden lopulle saakka, mutta oikeastaan mitään sellaista ei nouse esille, mitä aihetta tunteva ei jo ennestään tietäisi. Sinänsä oikein mukavan puolitoistatuntisen muistelumatkan menneisyyteen se kyllä tarjoaa. Uusissa haastattelujaksoissa oman näkemyksensä palkintogaalan jännittävistä hetkistä antavat mm. ohjaajat Jason Reitman (kuvassa yllä) ja Steven Spielberg sekä näyttelijät George Clooney, Tom Hanks ja Jane Fonda. Sekä moni muu; haastateltavia on runsaasti ja ääneen pääsevät myös muut kuin amerikkalaiset. Kaikki suhtautuvat aiheeseen ylenpalttisen myötäsukaisella innostuksella, mikä toki sallittakoon. Parhaat sutkaukset kuullaan gaalaa aikoinaan pitkän aikaa juontaneen koomikkolegenda Bob Hopen suusta. [5]

7.2.2015
Francis Ford Coppola: The Rainmaker (1997)
Myös tämä liki 18 vuoden takainen Francis Ford Coppolan oikeussalidraama oli minulla näihin päiviin saakka näkemättä, mutta eipä ole enää. John Grishamin romaaniin perustuvassa tarinassa nuori, hoikka ja siloposkinen Matt Damon on vastavalmistunut oikeustieteen opiskelija Rudy Baylor, joka saa ensimmäisen työpaikkansa pelkällä provisiopalkalla hämärältä vaikuttavan Bruiser Stonen (Mickey Rourke) firmassa. Elokuva seuraa nuoren miehen ensiaskelia asianajajan urallaan: tutustumme hänen kolmeen ensimmäiseen asiakkaaseensa ja seuraamme näiden juttujen etenemistä limittäin. Niistä merkittävin on oikeudenkäynti isoa vakuutusyhtiötä vastaan, joka on evännyt hoitoon tarvittavan korvauksen nuorelta leukemiapotilaalta. Coppolan elokuvaksi The Rainmaker ei ole kummoinen mutta millä hyvänsä muulla mittarilla oikein hyvin tehtyä vaikkakaan ei erityisen mieleenjäävää viihdettä. Danny DeVito tuo Rudyn apurina hieman huumoria muuten voittopuolisesti vakavaan tarinaan. [6]

7.2.2015
Stevan Riley: Everything or Nothing (2012)
Jos And the Oscar Goes to... oli dokumenttielokuvaksi varsin vaatimaton, samaa ei voi sanoa kolmen vuoden takaisesta brittiläisestä, lähemmäs kaksituntisesta James Bond -elokuvien taustoja esittelevästä Everything and Nothingista, jonka tekijät ovat todella perehtyneet aiheeseensa. Apuna on mitä ilmeisimmin ollut Bond-elokuvia tuottavan Eon ("Everything or nothing") Productionsin kuva- ja filmiarkisto, joka näyttää olleen tekijöiden vapaassa käytössä ja suorastaan herättää henkiin sekä Ian Flemingin että elokuvasarjaa aikanaan tuottaneet Harry Saltzmanin ja Albert R. Broccolin. Hienosti jäsennelty dokumentti avaa kulissientakaiset ristiriidat siten, että katsoja todella tuntee saaneensa uutta tietoa. Kaikki Bondia näytelleet miehet ovat Sean Connery poislukien myöskin tulleet kameran eteen antamaan uusia haastatteluja, kuten myös sarjaa nykyään tuottavat Barbara Broccoli ja Michael G. Wilson. Pelkkiä puhuvia päitä ei kuitenkaan nähdä paljoakaan, sillä filmimateriaalia on käytetty hienosti niistä kertovan selostuksen ja haastattelupätkien kuvituksena. Jos 007-elokuvat kiinnostavat, tähän dokumenttiin kannattaa tutustua! [8]

8.11.2013
Pierre Coffin ja Chris Renaud: Despicable Me 2 (2013)
Kuten Itse ilkimys -animaation kakkososan mainoskuvastakin näkee, studio oli jo tässä vaiheessa tajunnut ettei elokuvasarjan vetonaula suinkaan ollut ykkösosan keskushahmo, yrmeä "pahis" Gru (äänenä Steve Carell), vaan hauskat pienet keltaiset Kätyrit. Niitä luvattiin ja myös toimitettiin tähän kakkososaan lisää, ja tulevana kesänä ensi-iltaan tuleva kolmososahan onkin sitten pyhitetty niille kokonaan. Kahden vuoden takainen Itse ilkimys 2 haki huumoria tilanteesta, jossa pikku hiljaa lempeäksi yksinhuoltajaisäksi kangistumassa oleva Gru saa uutta ajateltavaa supersankaripahis El Machon tehdessä uutta tulemista. Gru itse löytää potentiaalisen romanttisen kiinnostuksen kohteen samalla kun hänen pitää varjella vanhinta ottotytärtään samalta, ja pienet keltaiset Kätyrit tietenkin pyörivät koko ajan muiden hahmojen ympärillä tuottaen elokuvan parhaat hauskuutukset. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mutta erittäin kelvollista koko perheen viihdettä. [7]

6.11.2013
James Kenelm Clarke: The House on Straw Hill (1976)
Innokkain video nastyjen keräilyvaiheeni sijoittui suunnilleen 1980- ja 1990-lukujen puolivälien väliselle ajanjaksolle. Tuolloin minua häiritsi, etten koskaan onnistunut löytämään katsottavakseni brittiläistä väkivaltafilmiä Exposé, vaikka se listalla esiintyi. Puolitoista vuotta sitten syksyllä teos saatiin lopulta Amerikassa myyntiin blu-raynä vaihtoehtoisella nimellään The House on Straw Hill, ja tuolloin sen siis lopulta näin. Elokuva ei kuitenkaan millään tasolla vastannut odotuksia. Aikakauden kulttifilmien jokapaikanhöylä Udo Kier näyttelee kirjailijaa, joka vetäytyy työskentelemään pieneen mökkiin Englannin maaseudulla. Koska miehestä ei ole taloudenpitäjäksi, hän palkkaa hemaisevan sihteerin (Linda Hayden) hoitamaan käytännön asioita. Tällä on kuitenkin aivan omia, piileviä motiivejaan pysytellä kirjailijan lähipiirissä, ja ennen pitkää kankaalle saadaan punaista väriä. Nuhjuisen oloisen, toivottoman hitaan elokuvan huippukohta on sihteerin aikanaan paheksuttu masturbointikohtaus. Vaikka ylläoleva lobby card onkin mustavalkoinen, on elokuva värillinen. [5]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Katseluja 28.1. - 1.2.

Tämänkertainen blogimerkintä alkaa historiallisen hyvin, kuten viime kerralla jo lupailin. Kahden ensimmäisen elokuvan yhteenlaskettu arvosana on huikeat 19 pistettä, mikä on ilman muuta blogini uusi ennätys. Ylipäänsäkin on miellyttävällä tavalla poikkeuksellista, että kaksi sattumoisin valittua ennennäkemättömän elokuvan näin huipputasoista ensimmäistä katselua osuu samalle illalle peräjälkeen. Olisipa tällaisia iltoja enemmän!

28.1.2015
Larry Charles: The Dictator (2012)
Oletin, että härski brittikoomikko Sacha Baron Cohen oli pelkkä yhden hitin ihme, kun loistavaa Boratia (2006) seurasi sysipaska Brüno (2009). En siksi tuoreeltaan lainkaan katsonut miehen uusinta elokuvaa The Dictator, etenkin kun sen juonisummaus kuulosti erittäin epämielenkiintoiselta, mutta kylläpäs olinkin väärässä. Sehän on aivan yhtä hyvä kuin nyt kai jo klassikoksi luettava Borat, ja tavallaan jopa ansiokkaammin. The Dictator ei ole pelkkä tosi-tv:n oloinen sketsikooste vaan aivan oikeasti käsikirjoitettu komedia, jonka huumori on törkeän loistavaa. Kuvitteellisen itäafrikkalaisen Wadiyan valtion diktaattori Aladeen saapuu vierailulle New Yorkiin, jossa hän päätyy vallankaappausjuonen tuloksena pennittömänä kadulle. Suurin osa elokuvan herkullisimmasta huumorista syntyy, kun mies silti käyttäytyy tavallisia kadunmiehiä kohtaan kuin olisi edelleen despootin asemassa. Upea Anna Faris toimii Cohenin komediallisena vastavoimana. [9]

28.1.2015
Don Hertzfeldt: It's Such a Beautiful Day (2012)
Vieläkin korkeammalle tasolle päästiin illan seuraavassa elokuvassa. Amerikkalaisen Don Hertzfeldtin kolmesta alkujaan erillisestä animaatiolyhäristä sekä yhdistetty että uudella materiaalilla täydennetty It's Such a Beautiful Day on pari minuuttia päälle tunnin mittainen, täysin omanlaisensa taideteos. Animaatio on pääosin mustavalkoinen, vaikka siihen lyhyitä värillisiä jaksoja sisältyykin. Tarinan keskushenkilö Bill (ylläolevassa kuvassa vasemmalla) on tikku-ukko, joka elää tavallista kaupunkilaisen arkea tehden teräviä havaintoja siihen sisältyvistä omituisuuksista. Vähitellen katsojalle alkaa paljastua, ettei Billin elämässä kaikki ole kuitenkaan aivan kohdallaan. Hän näyttää kärsivän jonkinlaisesta muistisairaudesta, jota elokuva ei kuitenkaan sen tarkemmin määrittele. Persoonallisen pelkistetysti toteutettu aikuisten animaatio vie katsojansa uskomattomalle emotionaaliselle vuoristoradalle. Tuskin koskaan olen saanut näin voimakasta tunne-elämystä tikku-ukon kohtalosta. [10]

28.1.2015
Richard Linklater: Waking Life (2001)
Piakkoin parhaan ohjaajan Oscarin voittava Richard Linklater teki vuosituhannen alussa kokeellista animaatiota. Tarkkasilmäisimmät varmaan tunnistavatkin ylläolevan kuvan henkilöt eräästä hänen aiemmasta elokuvastaan, joka on sittemmin saanut jatkoakin. Elokuvana Waking Life ei toimi. Sen keskushenkilö on jonkinlaisessa valveunessa vaeltava teinipoika, joka käy sen aikana pitkiä filosofisia keskusteluja lukuisten tapaamiensa henkilöiden kanssa, sekä kuuntelee sellaisia. Nuo keskustelut, monissa kohdin oikeastaan monologit, toimisivat varmasti oikein hyvin kirjallisessa muodossa mutta eivät elokuvan osana. Linklater yrittää kyllä sinänsä taitavasti kätkeä kirjoittamansa sisällön ujuttamisen väärään mediaan tekemällä elokuvastaan animaation, jossa tapahtumat on piirretty ja maalattu oikeiden näyttelijöiden ja miljöiden päälle. Tämä hämäyskeino ei kuitenkaan toimi kovin pitkään. Ilman animointia tuntuisi aivan käsittämättömältä, miksi koko elokuva on tehty; sellaisenaan aivan asialliset filosofiset pohdinnat olisi kannattanut julkaista mieluummin esimerkiksi esseekokoelmana. [3]

31.1.2015
Jon Favreau: Chef (2014)
Marvelin typerien Iron Man -elokuvien ohjaajana tunnettu Jon Favreau oli vastikään esillä blogissa kun katsoin hänen joulukomediansa Elf (2003). Viime vuonna valmistunut Chef on monta pykälää vakavammin otettava, vaikkakin paikoin komediallinen teos. Favreau näyttelee itse pääosan arvostettua fine dining -ravintolakokki Carl Casperia, joka repii eräänä päivänä pelihousunsa ilkeälle ravintolakriitikolle ja joutuu jättämään työnsä. Mies keksii itsensä uudelleen aloittamalla autosta käsin toimivan pikaruokabisneksen, löytäen samalla uudelleen yhteyden omaan kymmenvuotiaaseen poikaansa. Monissa kohdin häpeämättömältä Twitter-mainokselta maistuvan Chefin ongelma on, että se keskittyy niin täydellisesti olemaan ihana feelgood-elokuva, että se menettää niin tehdessään jo kaiken uskottavuutensa ennen puoliväliä. Hupaisa yksityiskohta on myös se, että Favreaun erittäin tuhdin roolihahmon ex-vaimo on mallin mitoissa oleva upporikas latinokaunotar. Tarinan uskottavuutta ei lainkaan lisää, että se vaikuttaa tässä kohtaa keski-ikäisen miehen toiveunelta. [5]

1.2.2015
Sarah Polley: Take This Waltz (2011)
Kanadan Torontoon sijoittuvassa draamassa Michelle Williams (Brokeback Mountain) on Margot, joka elää periaatteessa toimivassa mutta hiukan urautuneessa lapsettomassa avioliitossa Loun (Seth Rogen) kanssa. Eräällä lomamatkallaan hän tapaa kiinnostavan Danielin (Luke Kirby), joka sittemmin paljastuu pariskunnan naapuriksi. Loun aiheuttaessa toistuvasti Margotille emotionaalisia pettymyksiä tämä alkaa hitaasti ajautua Danielin syliin. Kaikin puolin mahdollisimman arkirealistisesti toteutettu elokuva yrittää parhaansa mutta ei missään vaiheessa toimi oikein millään tasolla. Ihmiset ovat tavallisen oloisia mutta silti vähän oudon tuntuisia ja siksi etäisiä. Margotin motiiveista on hyvin vaikeaa saada kiinni etenkin elokuvan loppuvaiheissa. Seth Rogen on hukassa täysin väärässä roolissa. Lopun varsin rohkeat seksikohtaukset tulevat aivan puun takaa eivätkä istu uskottavasti kokonaisuuteen. Take This Waltz ei ole mahdottoman huono elokuva, mutta vaikea siitä on oikeasti pitää. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton