The Witch

USA 2015
Ohjaus ja käsikirjoitus: Robert Eggers
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Ralph Ineson, Kate Dickie, Harvey Scrimshaw, Ellie Grainger ja Lucas Dawson
Kesto: 1 t. 32 min.
Kuva: 1.66:1, väri

Jo vuoden 2015 tammikuussa maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvafestivaaleilla saanut The Witch kiersi koko viime vuoden festivaaleja ympäri maailmaa ja on tullut varsinaiseen teatterilevitykseen vasta tämän vuoden puolella. Lavastajana ja pukusuunnittelijana aiemmin työskennellyt Robert Eggers voitti heti ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Sundancessa parhaan draamaohjaajan palkinnon. The Witch huomioitiin myös muutamalla muulla palkinnolla viime vuoden aikana.

Suomessa The Witch nähtiin vajaa pari kuukautta sitten Helsingin Night Visions -festivaaleilla, jossa se esitettiin kahdesti, 13. ja 16. huhtikuuta. Muuta levitystä valkokankaille ei näyttäisi olevan odotettavissa, vaan elokuva siirtynee seuraavaksi kotikatsomoihin – mahdollisesta julkaisupäivästä ei tosin ole tätä kirjoitettaessa vielä tietoa. Tätä arviota varten CineActive katsoi jo julkaistun amerikkalaisen blu-rayn. Videoversion julkaisupäivä Iso-Britanniassa on myös jo tiedossa ja on 19. heinäkuuta.

The Witch tuo piristysruiskeen viime aikoina aika hiukan väsyneeseen kauhugenreen odottamattomasta suunnasta. Sen sijaan, että yritettäisiin keksiä jotakin kokonaan uutta, palataan kauhutarinoiden alkulähteille: useamman vuosisadan takaiseen kerrontaperinteeseen. Jo The Witchin alaotsikko A New-England Folktale kertoo sen perustuvan vanhoihin suusta suuhun kulkeneisiin kansantarinoihin jopa sillä tarkkuudella, että osa sen dialogeista on suoraan niistä peräisin.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1630 Uuteen Englantiin nykyisten Yhdysvaltojen koillisosissa. William (Ralph Ineson) ja Katherine (tv-sarjasta Game of Thrones tuttu Kate Dickie) ovat aviopari, joka ensiksi mainitun jääräpäisyyden seurauksena tulee ajetuksi yhteisönsä ulkopuolelle ja aloittamaan uuden elämän sivistyksen rajamailla, pienellä tilalla sankan aarniometsän reunalla. Parilla on viisi lasta: teini-ikäinen Thomasin (Anya Taylor-Joy), tätä hiukan nuorempi Caleb (Harvey Scrimshaw), arviolta kymmenvuotiaat kaksoset Jonas (Lucas Dawson) ja Mercy (Ellie Grainger) sekä pieni vauva Samuel.

Uudisraivaajien elämä olisi muutenkin vaikeaa, mutta ylipääsemättömän haastavaa siitä tekee pienen Samuel-vauvan selittämätön katoaminen perheen vanhimman tyttären Thomasinin vahtivuorolla. Vaikuttaa siltä, että pienen tilan vierellä sijaitsevasta metsästä tuli jotakin, kaappasi vauvan ja teki sillä mitä mieli. Äiti Katherine ei voi antaa tapahtumaa anteeksi Thomasinille, jonka asema perheessä alkaa tämän takia vähitellen muuttua kestämättömäksi.

Elokuva antaa alussa viitteitä siitä, että vauvan kaappaus liittyy noituuteen ja että alueella tapahtuu jotakin yliluonnollista ja selittämätöntä. Tämä kuitenkin unohtuu nopeasti, kun siirrytään kuvaamaan perheen sisäisiä jännitteitä, jotka ovat lopulta elokuvan todellinen aihe. Vaikka Samuelin selittämättömään katoamiseen näyttää kiistatta liittyvän jotakin yliluonnollista, todellinen ongelma ovat perheen sisäiset suhteet. Perheen äiti tuntuu avoimesti vihaavan Thomasinia, kaksoset samoin, eivätkä muidenkaan keskinäiset suhteet vaikuta normaaleilta.

Nuori Caleb kokee eksistentialistista tuskaa Samuelin katoamisesta. Jos jo vastasyntynyt on kalvinistisen ajattelumallin mukaisesti perisynnin saastuttama, onko kadonnut vauva nyt siis helvetin liekeissä? Isä William tekee parhaansa rauhoittaakseen epäilyjä, mutta hänellä on omat haasteensa. Perheenpää ei ole kummoinen viljelijä, eikä edes metsästys ota sujuakseen luodikon lauetessa hänen omille silmilleen. William ei koe olevansa riittävän taitava niissä askareissa, joissa hänen nimenomaan pitäisi onnistua kyetäkseen elättämään suuren perheensä villillä rajaseudulla.

Upeasti kuvattu ja naturalistisesti sekä lavastettu että puvustettu The Witch vie katsojan aidosti 1600-luvun tunnelmiin, joissa noituus ei tunnu hupaisalta mielikuvitukselta vaan muutenkin vaikeiden olojen luontevalta jatkeelta, haasteelta muiden joukossa. Vaikka se onkin keskeisessä osassa elokuvan alussa ja lopussa, tarina tuntuu kuitenkin ensisijaisesti perheen sisäisten jännitteiden kuvaukselta, joita nämä eivät kykene ratkomaan eivätkä tunnu sitä kovin tosissaan edes yrittävän. Synkässä metsässä kenties asuu sanoinkuvaamaton pahuus, mutta keskittyessään vihaamaan toisiaan perheen jäsenet eivät todella edes huomaa sen läsnäoloa ja vaikutusta ennen kuin on myöhäistä.

Kauhuelokuvana The Witch on jokseenkin täydellinen. Se naamioituu periodidraamaksi ja kuvaa hienosti piirrettyjen henkilöhahmojen välisiä konflikteja niin pitkään ja perusteellisesti että katsoja miltei unohtaa alussa tapahtuneen vauvan katoamisen ja siihen liittyvän yliluonnollisen mysteerin. Kun tämä mysteeri lopussa vihdoin ratkaistaan, katsojalta lyödään ilmat pihalle niin suurella voimalla, ettei vastaavaa tule helpolla mieleen. The Witch on katselukokemuksena armoton mutta erittäin suositeltava. [10]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

The Revenant

Peräti 12:lla Oscar-ehdokkuudella huomioidun The Revenantin tähti, meksikolainen kuvaaja Emmanuel Lubezki (s. 1964) on palkittu tätä ennen kultaisella pystillä jo kahdesti peräjälkeen. Ensimmäinen voitto tuli toissa vuonna maanmies Alfonso Cuarónin elokuvasta Gravity ja viime vuonna niin ikään meksikolaisen Alejandro González Iñárritun “yhden oton” teatteridraamasta Birdman. The Revenant merkitsee Lubezkille siis harvinaislaatuista kolmen peräkkäisen voiton hattutemppua.

Iñárritu on ohjannut myös tämän uutuusseikkailun, joka on mahdollisimman erilainen kuin Birdman. 1800-luvun alkupuolen Missouri-joen ympäristön erämaihin sijoittuva tarina perustuu tositapahtumiin, jotka ovat harmi kyllä niin yhdentekeviä, ettei niistä ole saatu mielenkiintoisia edes lisäämällä niihin fiktiivisiä elementtejä. Tarinan seuraamisen voikin melkein yhtä hyvin unohtaa ja keskittyä niiden sijaan Lubezkin uskomattoman hienoon kuvaukseen.

Jo pari vuosikymmentä sitten havaitsin, että kuvauksen Oscarin voittaa helpoimmin elokuvalla, jossa on hyvin laajoja, näyttäviä maisemakuvia – hiukan samaan tapaan kuin näyttelijä-Oscarit voittaa helpoimmin jos esittää vakavasti sairastuvaa tai vammautuvaa henkilöhahmoa. The Revenantin maisemat ovat toistuvasti henkeäsalpaavia: elokuva sisältää useampia kymmeniä yksittäisiä kuvia, jotka voisi ripustaa tauluina seinälle. En muista milloin elokuvan historiassa olisi karun erämaan kauneus tuotu esiin näin sykähdyttävällä tavalla.

Ei olisi kuitenkaan reilua väittää, että Lubezki voittaa Oscarin parhaista maisemista – vaikka nekin kyllä varmasti riittäisivät. Hänen todelliset taitonsa nousevat esiin pienemmissä yksityiskohdissa; intiimeissä kapeammin rajatuissa kohtauksissa, jotka on valaistu ja sommiteltu aivan uskomattoman taidokkaasti. Hyvässä kuvauksessa on usein kyse onnistuneesta valaistuksesta, ja siinä lajissa Lubezki on virtuoosi. Hänellä ovat apunaan nykyaikaiset digitaaliset elokuvakamerat, joiden kehitys on nyt vihdoinkin niin pitkällä että ne pesevät filmin 6 – 0.

Vasta vajaat kaksi viikkoa sitten ihmettelin suu ammollani toimintafilmi Need for Speedin loppupuolella näkemiäni San Franciscon yömaisemia, jotka olivat lajissaan suunnilleen hienointa ikinä. Voin hyvin kuvitella miltä Michael Mannista on tuntunut tuota elokuvaa katsoessa, jos hän on sen ylipäänsä nähnyt. Kuinka uskomattoman paljon hienommalta Collateral (2004) olisikaan näyttänyt, jos käytössä olisi ollut sitä runsas vuosikymmen sitten tehtäessä nykyaikainen digitaalinen kameratekniikka.

Mutta vaikka pelkällä tekniikalla pääsee jo pitkälle, tarvitaan sittenkin Emmanuel Lubezkin kaltainen velho ottamaan niiden tarjoamasta avusta kaikki irti. The Revenant on upeimmin kuvattu elokuva minkä olen koskaan nähnyt, ja se onkin oikeastaan tärkeintä mitä siitä voi sanoa.

The Revenantin toinen varma Oscar-voittaja on miespääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio. Osittain siksi, että hän eläytyy rooliin täysillä, mutta myös siksi ettei hänellä ole tänä vuonna omassa sarjassaan kovin vahvaa vastusta. Lisäksi hänellä on takanaan sympatiaäänet: pysti on häneltä mennyt niin monena vuonna sivu suun, että se on nyt tavallaan jo etukäteen puoliksi ansaittu. DiCaprion roolihahmo Hugh Glass ei ole sairas eikä vammaudu, mutta kärsii kankaalla kipuja toiseksi eniten koko 2000-luvulla. Vain The Passion of the Christin Jim Caviezel säilyy tässä suhteessa “lyömättömänä”, jos pieni sanaleikki sallitaan.

Glass on hiukan umpimielisen oloinen metsien mies, oppaana majavannahkoja metsästävälle retkikunnalle joka tekee työtään erämaassa jatkuvassa intiaanien hyökkäyksen (aiheellisessa) pelossa. Eräänä päivänä hän vammautuu pahoin poikasiaan suojelevan karhuemon pitkitetyssä hyökkäyksessä, joka saattaa järkyttää herkimpiä katsojia. Tilanne vain huononee, kun pahoin loukkaantunut Glass jää kumppaniensa erinäisten kieroilujen tuloksena vihamieliseen erämaahan yksin. Miehen on raahauduttava kirjaimellisesti kuoleman porteilta takaisin sivistyksen pariin. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan lopu karhun hyökkäykseen, vaan edessä on lisää erittäin kivuliaita vastoinkäymisiä.

The Revenantin tarina on niin köykäinen, että sen venyttäminen kahden ja puolen tunnin mittaiseksi kielii pahanlaatuisesta arvostelukyvyttömyydestä. Siitä tekee vieläkin vaikeamman seurata Glassin persoonan epäkiinnostavuus. Miehen motiivien aukaisemiseksi riittävät välähdyksenomaiset takaumat intiaanivaimon ja -pojan kovista kohtaloista valkoisten sotilaiden käsissä. Tai ne siis nimenomaan eivät riitä, eikä DiCaprion jurottava, vähäsanainen tulkinta sekään juuri edistä Glassiin samastumista ja tämän koettelemusten myötäelämistä.

DiCaprio tulkitsee kuitenkin raastavasti kärsivää miestä antaumuksella ja hyvin. Elokuvan maisemat ja etenkin niiden taidokas kuvaus ovat loistokkuudessaan ainoalaatuisia. Pelkästään nämä kaksi tekijää riittävät kannattelemaan katselukokemusta sen verran, ettei olo sen päätyttyä voine olla kovinkaan rajusti pettynyt. Mutta 12 Oscar-ehdokkuutta tuntuu silti aikamoiselta liioittelulta. The Revenant on pätevästi tehty draama, mutta ikiaikaiseksi klassikoksi siitä ei ole missään nimessä. [6]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

The Green Inferno

Kauhuelokuvista Cabin Fever (2002) ja Hostel (2005) tähän mennessä parhaiten tunnettu Eli Roth on menestynyt kauhuelokuvien parissa varsin hyvin. Hänestä ei näytä olevan tulossa varsinaista kauhugenren ikonia, mutta hänen elokuvansa ovat olleet hyvin tehtyjä ja perinnetietoisia. Ohjaustöidensä lisäksi Roth muistetaan mm. pikkuroolistaan Quentin Tarantinon eepoksessa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Rothin neljäs pitkä ohjaustyö The Green Inferno valmistui jo syksyllä 2013, mutta pääsi laajempaan levitykseen vasta pari vuotta myöhemmin – käytännössä samanaikaisesti miehen viidennen elokuvan Knock Knock (2015) kanssa. The Green Inferno toteuttaa kutkuttavan idean tehdä nykyaikaan sijoittuva amerikkalainen versio italialaisesta kannibaalielokuvasta. Suurelle yleisölle tuntemattomaksi jäänyt lajityyppi nauttii suosiosta kauhu- ja kulttielokuvien ystävien keskuudessa.

Italialainen kannibaalielokuva syntyi, kun Umberto Lenzi inspiroitui amerikkalaisesta ”antropologisesta lännenelokuvasta” Mies hevosena (1970) ja teki siitä oman kannibaaliversionsa Man from the Deep River (1972). Molemmissa elokuvissa valkoinen länsimaalainen sankari joutuu alkukantaisen heimon keskuuteen – vaikkakin eri puolilla maailmaa – ja päätyy kokemaan katsojaa pöyristyttäviä alkukantaisia riittejä. Yhdet niistä ovat verisiä, toiset muuten vain etovia, kolmannet molempia yhtä aikaa.

Miehen hevosena pohjoisamerikkalainen intiaaniheimo korvautui ihmissyöntiä harrastavilla viidakon asukeilla myös genren toisen tulevan jättiläisen Ruggero Deodaton teoksessa Ultimo Mondo Cannibale (1977). Sen jälkeen padot murtuivat ja seuraavat vuodet näkivät niin ikään Deodaton ohjaaman Cannibal Holocaustin (1979), Lenzin raivoisan vastavedon Cannibal Feroxin (1981) sekä useita vähemmälle huomiolle jääneitä joskin shokeeraushaluisia halpatuotantoja. Genre pysyi hengissä 1980-luvun puoliväliin saakka ja tuotti joukon kaikkien aikojen paheksutuimpia elokuvia, joissa ihmisille tehtiin sanoinkuvaamattomia asioita ja viidakon eläimiä tapettiin aivan oikeasti.

Muiden kauhufanien tavoin myös Roth on nuo elokuvat nähnyt ja halunnut tehdä niille oman kunnianosoituksensa, mutta lienee havainnut lähtökohtien ongelmallisuuden. Jos tällaiseen lajityyppiin tehdään uusi elokuva 2010-luvulla, ei se voi mitenkään sisältönsä puolesta vastata esikuviaan. Eläinten snuffaaminen ei tule kuuloonkaan, eivätkä ihmissyöntikohtaukset niitä edeltävine teurastuksineen voi mitenkään olla niin tarkoin esitettyjä ja shokeeraavia kuin kuuluisimmissa esikuvissa – ellei sitten varta vasten tähdätä NC-17 -ikärajaan, rajallisiin levitysmahdollisuuksiin ja sitä kautta äärimmäisen halpaan toteutukseen.

Näihin Roth ei ole pyrkinyt; hän ja tuotantoyhtiö haluavat elokuvalleen myös katsojia. The Green Inferno on siistiä, hyvillä tuotantoarvoilla kuorrutettua komean näköistä liikkuvaa laajakangaskuvaa. Näyttelijät ovat ehkä tuntemattomia, mutta osaavat asiansa. Tarina myötäilee italoklassikoiden peruskuviota, jossa tietämättömät ja / tai ylimieliset länsimaiset ihmiset lähtevät viidakkoon, aliarvioivat sen vaarat, ja tulevat hyvinkin kirjaimellisesti sen nielemiksi.

The Green Infernon tarinassa ryhmä amerikkalaisia opiskelijoita lähtee Perun sademetsään protestoimaan sitä raivaavaa rakennusyhtiöitä vastaan. Häikäilemätön yhtiö on raivaamassa tieltään kokonaista alkuasukasheimoa, ja tämän estämiseksi tarvitaan maksimaalinen julkisuus. Siispä kamerakännykät käyntiin, kirjautuminen someen ja ketjuilla kiinni puskutraktoriin!

Tarinan keskushenkilö Justine (Lorenza Izzo) on hiukan naiivi rikkaan isän tytär, joka lähtee mukaan matkalle ryhmän karismaattisen johtajan Alejandron (formulakuski Fernando Alonson kaksoisolento Ariel Levy) houkuttamana. Perillä ryhmä uhka pian revetä sisäisiin jännitteisiinsä, Alejandron nahkoista kuoriutuu esiin narsistinen kusipää, ja Justine päätyy katkerasti katumaan sitä että tuli lähteneeksi reissuun. Hetkeä myöhemmin sitä katuvat kaikki muutkin retkueen jäsenet, kun he päätyvät juuri sen alkuasukasheimon vangiksi jota alun perin halusivat suojella, ja ihmissyönti alkaa.

Amerikkalaisia kauhuelokuvia vähänkään enemmän nähneet voivat arvata miltä elokuva siitä eteenpäin näyttää. The Green Inferno on saanut R-ratingin mikä tarkoittaa, että sen sisällön on pakko sopia vanhempiensa seurassa oleville lapsikatsojille. Se tietää raaimpien yksityiskohtien ohittamista hyvin nopeasti, eikä aidoille italokannibaalifilmeille ominainen mässäily ole lainkaan mahdollista. Tästäkin huolimatta Roth on saanut ujutettua elokuvaansa hyvin voimakasta kuvastoa, jonka luulisi järkyttävän herkempiä nopeasti vilautettunakin.

The Green Inferno tuo mieleen Hostelin niin hyvässä kuin pahassa. Ylöspano on taidokasta ja idea kutkuttava, mutta lopputuloksesta on kuitenkin vaikea todella innostua. Elokuvan katsoo mielellään kerran läpi jo siksi, että uusia kannibaalielokuvia tehdään nykyään niin tavattoman harvoin, mutta on vaikea keksiä siitä mitään niin ainoalaatuista, että siitä voisi kehkeytyä minkäänlaista kulttifilmiä. Rothin lahja on tehdä kiinnostavista kauhuaiheista tyydyttävän tasoisia kertakulutushyödykkeitä – laadullisesti aivan päteviä mutta samalla harmittavan helposti unohdettavia. [6]

Alla elokuvan verisempi red band -traileri, joka antaa hyvän aavistuksen siitä mitä on odotettavissa.

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

The Hateful Eight

Quentin Tarantinon uusin elokuva The Hateful Eight ei tunnu saaneen erityisen innokasta vastaanottoa. Etenkin sen dialogin tyhjänpäiväisyyttä ja liiallisuutta on arvosteltu.

Minulla on hyviä uutisia. The Hateful Eight ei tosiaankaan lukeudu Tarantinon parhaimpiin elokuviin, mutta on se silti selvästi parempi kuin mitä moitteiden perusteella voisi luulla. Kammottava b-elokuvapastissi Death Proof (2007) jää kauas taakse, samoin Kill Billin unettava kakkososa (2005). Tarantino liikkuu suunnilleen samalla laadullisella tasolla kuin edellisessä länkkärissään Django Unchained (2012).

Tämä teksti ei sisällä spoilereita, koska en juurikaan käsittele elokuvan juonta. Kerrotaan nyt vain se, mitä jo traileri kertoi elokuvan aiheesta.

Yhdysvaltain sisällissota on päättynyt, mutta sen jättämät arvet viiltävät syvään. The Hateful Eightin keskushenkilöksi laskettava – ainakin hän on saanut eniten puheaikaa – , sodan eräistä tapahtumista edelleen äärimmäisen katkera majuri Marquis Warren (Samuel L. Jackson) on ryhtynyt palkkionmetsästäjäksi. Eräällä keikalla käy huono tuuri. Keskellä Wyomingin lumista erämaata hänen hevosensa heittää henkensä tilanteessa, jossa kannettavana on kolmen kiinniotetun lainsuojattoman ruumiit ja ankara lumimyrsky lähestyy.

Pahaan tilanteeseen joutunut Warren onnistuu pysäyttämään hevosvankkurit, joiden kyydissä matkustaa kollega. John Ruth (Kurt Russell) on saanut huippusaaliin: hän on kuljettamassa kiinni saamaansa lainsuojatonta Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) lähimpään kaupunkiin, jossa odottavat huima 10.000 dollarin palkkio ja Daisyn hirttäjäiset. Ruth suostuu vastentahtoisesti ottamaan Warrenin ja tämän ruumiit kyytiinsä, minkä jälkeen maisemaan ilmaantuu myös muita liftareita.

Lähestyvä lumimyrsky pakottaa koko joukon hakemaan suojaa matkan varrella sijaitsevasta kanttiinista, josta löytyy myös muita suojaa hakevia matkaajia. Seuraa tiivistunnelmainen ilta ja yö, jonka aikana sekalaisen seurueen väliset jännitteet purkautuvat paikoin hätkähdyttävillä tavoilla. Kanttiinin ulkopuolella raivoava lumimyrsky puolestaan varmistaa sen, ettei kukaan pääse pakenemaan tilanteesta – eikä kukaan oikeastaan edes yritä.

Elokuvan juoni on pääosin tässä. Toki illan aikana henkilöhahmojen taustalta paljastuu uusia asioita sekä kokonainen juonirakennelma josta en aio kertoa tässä yhtään mitään, mutta silti: miten on mahdollista, että näin yksinkertaisen tarinan kertomiseen menee hulppeat kolme tuntia? Vastaus tähän piilee vanhenevaa Tarantinoa piinaavassa kirjoittajan elefanttitaudissa. The Hateful Eight sisältää valtavan määrän puhetta: dialogeja ja monologeja, joiden liiallisesta pituudesta ja sisällöllisestä yhdentekevyydestä elokuvaa on moitittu, kuten edellä jo todettiinkin.

Osittain kritiikki on aiheellista. Elokuva suorastaan pysähtyy monessa kohdin paikalleen, kun joku hahmoista alkaa pitää pitkää monologia. Tämä vähentää sen uskottavuutta – kuinka usein oikeassa elämässä yhdellä ainoalla henkilöllä on mahdollisuus pitää pitkiä puheita kaikkien muiden pysähtyessä odottamaan? Etenkin niin jännitteisissä tilanteissa kuin joita tarina kuvaa? Kaikkein karmeimmalta tuntuu, kun Jacksonin roolihahmo hetkittäin suorastaan selostaa juonta katsojille – anteeksiantamatonta kaksi Oscaria voittaneelta käsikirjoittajalta ja suuri pettymys että tämä vielä tapahtuu yhdessä elokuvan huippukohdista, vähän ennen elokuvan toisen tunnin täyttymistä.

Toisaalta runsaskin löpinä on pääosin sisällyksekästä. Roolihahmot eivät varsinaisesti puhu turhia; he vain tekevät sen tarpeettoman monisanaisesti. Monissa paikoin tuntuu myös, että he puhuvat keskenään samalla tavoin – on kuin Jacksonin, Russellin ja Tim Rothin kasvojen takana piileskelisi koko ajan Tarantino, joka analysoi tilanteita yhdenmukaisella tavalla, riippumatta äänessä olevasta henkilöhahmosta. Näiden luonne ei tällöin läheskään aina vaikuta heidän puheenparteensa uskottavissa määrin. Mielenkiintoa herättävästi dialogit eivät tunnu kaikissa tilanteissa sijoittuvan elokuvan tapahtuma-aikaan: The Hateful Eight kommentoi siellä täällä ilmiselvästi nykyaikaa ja mieleen tuleekin hakematta, että sen henkilöhahmojen raivoisa viha toisiaan ja maailmaa kohtaan on tarkoituksellinen heijastuma nykyajasta, jossa vihapuhe on uusi normi.

Superleveässä laajakangasformaatissa kuvatun elokuvan hienon musiikin on säveltänyt italialainen western-musiikin ikoni Ennio Morricone. Hän sävelsi musiikin myös samalla tavoin keskellä lumista maisemaa ahtaassa tilassa tapahtuvaan modeniin kauhulassikkoon The Thing (1982), jonka pääosassa nähtiin Kurt Russell. The Hateful Eight sisältää nautittavia viittauksia paitsi tuohon elokuvaan, myös toiseen sen aikalaiseen The Evil Dead (1981). Kaikkein genretietoisimmat nauttinevat myös suorasta viittauksesta viitisen kuukautta sitten kuolleen Wes Cravenin väkivaltaklassikkoon The Last House on the Left (1972). Sen havaitseminen on tosin hiukan vaikeampaa.

Kauhuviittaukset kertovat selvää kieltään The Hateful Eightin luonteesta. Vaikka se on päällisin puolin lännenelokuva, siitä kehkeytyy suljetussa tilassa myös eräänlainen kauhuelokuva. Se on täynnä vihaa uhkuvia roolihahmoja, jotka eivät epäröi käyttää raakaa väkivaltaa toisiaan kohtaan jos tilanne niin vaatii. Tai vaikka ei edes vaatisi; yliampuvat verenroiskeet toimivat jopa hiukan elokuvaa vastaan vähentäen sen todentuntuisuutta. The Hateful Eight on elokuva ihmisistä vailla moraalia ja kovinkaan painokasta oikeudentuntoa. Hurjimmilla hetkillään se toimii kuin sysimusta splatterkomedia, joka saa hahmonsa tekemään toisilleen sanoinkuvaamattomia asioita samalla kun katsoja nauraa niille epäuskoisesti – ja kenties hiukan häpeää sitä jälkeenpäin.

Tarantinon ongelmat eivät tällä kertaa ole tarinassa sinänsä, vaan tavassa jolla se kerrotaan. Tuntuu kuin maestro toistuvasti rakastuisi jokaiseen kirjoittamaansa dia- ja monologin pätkään niin palavasti, ettei malta enää myöhemmin karsia niiden sisältämiä turhuuksia. Tarantino tarvitsisi selvästi kovapintaisen kustannustoimittajan, joka uskaltaisi tiivistää mestarin ilmaisua. The Hateful Eight on periaatteessa erinomainen elokuva, jonka liiallinen ja osin turha puhe on paisuttanut muotopuoleksi, ja joka jää sen vuoksi jälkeen omasta potentiaalistaan.

Vanheneva Tarantino on nuoren peilikuva: siinä missä Pulp Fiction oli pohjimmiltaan sikermä loistavasti kirjoitettuja hölmöjä tarinoita, on The Hateful Eight hölmösti kirjoitettu loistava tarina. [8]