Rothin neljäs pitkä ohjaustyö The Green Inferno valmistui jo syksyllä 2013, mutta pääsi laajempaan levitykseen vasta pari vuotta myöhemmin – käytännössä samanaikaisesti miehen viidennen elokuvan Knock Knock (2015) kanssa. The Green Inferno toteuttaa kutkuttavan idean tehdä nykyaikaan sijoittuva amerikkalainen versio italialaisesta kannibaalielokuvasta. Suurelle yleisölle tuntemattomaksi jäänyt lajityyppi nauttii suosiosta kauhu- ja kulttielokuvien ystävien keskuudessa.
Italialainen kannibaalielokuva syntyi, kun Umberto Lenzi inspiroitui amerikkalaisesta ”antropologisesta lännenelokuvasta” Mies hevosena (1970) ja teki siitä oman kannibaaliversionsa Man from the Deep River (1972). Molemmissa elokuvissa valkoinen länsimaalainen sankari joutuu alkukantaisen heimon keskuuteen – vaikkakin eri puolilla maailmaa – ja päätyy kokemaan katsojaa pöyristyttäviä alkukantaisia riittejä. Yhdet niistä ovat verisiä, toiset muuten vain etovia, kolmannet molempia yhtä aikaa.
Miehen hevosena pohjoisamerikkalainen intiaaniheimo korvautui ihmissyöntiä harrastavilla viidakon asukeilla myös genren toisen tulevan jättiläisen Ruggero Deodaton teoksessa Ultimo Mondo Cannibale (1977). Sen jälkeen padot murtuivat ja seuraavat vuodet näkivät niin ikään Deodaton ohjaaman Cannibal Holocaustin (1979), Lenzin raivoisan vastavedon Cannibal Feroxin (1981) sekä useita vähemmälle huomiolle jääneitä joskin shokeeraushaluisia halpatuotantoja. Genre pysyi hengissä 1980-luvun puoliväliin saakka ja tuotti joukon kaikkien aikojen paheksutuimpia elokuvia, joissa ihmisille tehtiin sanoinkuvaamattomia asioita ja viidakon eläimiä tapettiin aivan oikeasti.
Muiden kauhufanien tavoin myös Roth on nuo elokuvat nähnyt ja halunnut tehdä niille oman kunnianosoituksensa, mutta lienee havainnut lähtökohtien ongelmallisuuden. Jos tällaiseen lajityyppiin tehdään uusi elokuva 2010-luvulla, ei se voi mitenkään sisältönsä puolesta vastata esikuviaan. Eläinten snuffaaminen ei tule kuuloonkaan, eivätkä ihmissyöntikohtaukset niitä edeltävine teurastuksineen voi mitenkään olla niin tarkoin esitettyjä ja shokeeraavia kuin kuuluisimmissa esikuvissa – ellei sitten varta vasten tähdätä NC-17 -ikärajaan, rajallisiin levitysmahdollisuuksiin ja sitä kautta äärimmäisen halpaan toteutukseen.
Näihin Roth ei ole pyrkinyt; hän ja tuotantoyhtiö haluavat elokuvalleen myös katsojia. The Green Inferno on siistiä, hyvillä tuotantoarvoilla kuorrutettua komean näköistä liikkuvaa laajakangaskuvaa. Näyttelijät ovat ehkä tuntemattomia, mutta osaavat asiansa. Tarina myötäilee italoklassikoiden peruskuviota, jossa tietämättömät ja / tai ylimieliset länsimaiset ihmiset lähtevät viidakkoon, aliarvioivat sen vaarat, ja tulevat hyvinkin kirjaimellisesti sen nielemiksi.
The Green Infernon tarinassa ryhmä amerikkalaisia opiskelijoita lähtee Perun sademetsään protestoimaan sitä raivaavaa rakennusyhtiöitä vastaan. Häikäilemätön yhtiö on raivaamassa tieltään kokonaista alkuasukasheimoa, ja tämän estämiseksi tarvitaan maksimaalinen julkisuus. Siispä kamerakännykät käyntiin, kirjautuminen someen ja ketjuilla kiinni puskutraktoriin!
Tarinan keskushenkilö Justine (Lorenza Izzo) on hiukan naiivi rikkaan isän tytär, joka lähtee mukaan matkalle ryhmän karismaattisen johtajan Alejandron (formulakuski Fernando Alonson kaksoisolento Ariel Levy) houkuttamana. Perillä ryhmä uhka pian revetä sisäisiin jännitteisiinsä, Alejandron nahkoista kuoriutuu esiin narsistinen kusipää, ja Justine päätyy katkerasti katumaan sitä että tuli lähteneeksi reissuun. Hetkeä myöhemmin sitä katuvat kaikki muutkin retkueen jäsenet, kun he päätyvät juuri sen alkuasukasheimon vangiksi jota alun perin halusivat suojella, ja ihmissyönti alkaa.
Amerikkalaisia kauhuelokuvia vähänkään enemmän nähneet voivat arvata miltä elokuva siitä eteenpäin näyttää. The Green Inferno on saanut R-ratingin mikä tarkoittaa, että sen sisällön on pakko sopia vanhempiensa seurassa oleville lapsikatsojille. Se tietää raaimpien yksityiskohtien ohittamista hyvin nopeasti, eikä aidoille italokannibaalifilmeille ominainen mässäily ole lainkaan mahdollista. Tästäkin huolimatta Roth on saanut ujutettua elokuvaansa hyvin voimakasta kuvastoa, jonka luulisi järkyttävän herkempiä nopeasti vilautettunakin.
The Green Inferno tuo mieleen Hostelin niin hyvässä kuin pahassa. Ylöspano on taidokasta ja idea kutkuttava, mutta lopputuloksesta on kuitenkin vaikea todella innostua. Elokuvan katsoo mielellään kerran läpi jo siksi, että uusia kannibaalielokuvia tehdään nykyään niin tavattoman harvoin, mutta on vaikea keksiä siitä mitään niin ainoalaatuista, että siitä voisi kehkeytyä minkäänlaista kulttifilmiä. Rothin lahja on tehdä kiinnostavista kauhuaiheista tyydyttävän tasoisia kertakulutushyödykkeitä – laadullisesti aivan päteviä mutta samalla harmittavan helposti unohdettavia. [6]
Alla elokuvan verisempi red band -traileri, joka antaa hyvän aavistuksen siitä mitä on odotettavissa.
ARVIO: JUKKA HALTTUNEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti