maanantai 1. helmikuuta 2016

The Revenant

Peräti 12:lla Oscar-ehdokkuudella huomioidun The Revenantin tähti, meksikolainen kuvaaja Emmanuel Lubezki (s. 1964) on palkittu tätä ennen kultaisella pystillä jo kahdesti peräjälkeen. Ensimmäinen voitto tuli toissa vuonna maanmies Alfonso Cuarónin elokuvasta Gravity ja viime vuonna niin ikään meksikolaisen Alejandro González Iñárritun “yhden oton” teatteridraamasta Birdman. The Revenant merkitsee Lubezkille siis harvinaislaatuista kolmen peräkkäisen voiton hattutemppua.


Iñárritu on ohjannut myös tämän uutuusseikkailun, joka on mahdollisimman erilainen kuin Birdman. 1800-luvun alkupuolen Missouri-joen ympäristön erämaihin sijoittuva tarina perustuu tositapahtumiin, jotka ovat harmi kyllä niin yhdentekeviä, ettei niistä ole saatu mielenkiintoisia edes lisäämällä niihin fiktiivisiä elementtejä. Tarinan seuraamisen voikin melkein yhtä hyvin unohtaa ja keskittyä niiden sijaan Lubezkin uskomattoman hienoon kuvaukseen.

Jo pari vuosikymmentä sitten havaitsin, että kuvauksen Oscarin voittaa helpoimmin elokuvalla, jossa on hyvin laajoja, näyttäviä maisemakuvia – hiukan samaan tapaan kuin näyttelijä-Oscarit voittaa helpoimmin jos esittää vakavasti sairastuvaa tai vammautuvaa henkilöhahmoa. The Revenantin maisemat ovat toistuvasti henkeäsalpaavia: elokuva sisältää useampia kymmeniä yksittäisiä kuvia, jotka voisi ripustaa tauluina seinälle. En muista milloin elokuvan historiassa olisi karun erämaan kauneus tuotu esiin näin sykähdyttävällä tavalla.


Ei olisi kuitenkaan reilua väittää, että Lubezki voittaa Oscarin parhaista maisemista – vaikka nekin kyllä varmasti riittäisivät. Hänen todelliset taitonsa nousevat esiin pienemmissä yksityiskohdissa; intiimeissä kapeammin rajatuissa kohtauksissa, jotka on valaistu ja sommiteltu aivan uskomattoman taidokkaasti. Hyvässä kuvauksessa on usein kyse onnistuneesta valaistuksesta, ja siinä lajissa Lubezki on virtuoosi. Hänellä ovat apunaan nykyaikaiset digitaaliset elokuvakamerat, joiden kehitys on nyt vihdoinkin niin pitkällä että ne pesevät filmin 6 – 0.

Vasta vajaat kaksi viikkoa sitten ihmettelin suu ammollani toimintafilmi Need for Speedin loppupuolella näkemiäni San Franciscon yömaisemia, jotka olivat lajissaan suunnilleen hienointa ikinä. Voin hyvin kuvitella miltä Michael Mannista on tuntunut tuota elokuvaa katsoessa, jos hän on sen ylipäänsä nähnyt. Kuinka uskomattoman paljon hienommalta Collateral (2004) olisikaan näyttänyt, jos käytössä olisi ollut sitä runsas vuosikymmen sitten tehtäessä nykyaikainen digitaalinen kameratekniikka.


Mutta vaikka pelkällä tekniikalla pääsee jo pitkälle, tarvitaan sittenkin Emmanuel Lubezkin kaltainen velho ottamaan niiden tarjoamasta avusta kaikki irti. The Revenant on upeimmin kuvattu elokuva minkä olen koskaan nähnyt, ja se onkin oikeastaan tärkeintä mitä siitä voi sanoa.

The Revenantin toinen varma Oscar-voittaja on miespääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio. Osittain siksi, että hän eläytyy rooliin täysillä, mutta myös siksi ettei hänellä ole tänä vuonna omassa sarjassaan kovin vahvaa vastusta. Lisäksi hänellä on takanaan sympatiaäänet: pysti on häneltä mennyt niin monena vuonna sivu suun, että se on nyt tavallaan jo etukäteen puoliksi ansaittu. DiCaprion roolihahmo Hugh Glass ei ole sairas eikä vammaudu, mutta kärsii kankaalla kipuja toiseksi eniten koko 2000-luvulla. Vain The Passion of the Christin Jim Caviezel säilyy tässä suhteessa “lyömättömänä”, jos pieni sanaleikki sallitaan.


Glass on hiukan umpimielisen oloinen metsien mies, oppaana majavannahkoja metsästävälle retkikunnalle joka tekee työtään erämaassa jatkuvassa intiaanien hyökkäyksen (aiheellisessa) pelossa. Eräänä päivänä hän vammautuu pahoin poikasiaan suojelevan karhuemon pitkitetyssä hyökkäyksessä, joka saattaa järkyttää herkimpiä katsojia. Tilanne vain huononee, kun pahoin loukkaantunut Glass jää kumppaniensa erinäisten kieroilujen tuloksena vihamieliseen erämaahan yksin. Miehen on raahauduttava kirjaimellisesti kuoleman porteilta takaisin sivistyksen pariin. Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan lopu karhun hyökkäykseen, vaan edessä on lisää erittäin kivuliaita vastoinkäymisiä.

The Revenantin tarina on niin köykäinen, että sen venyttäminen kahden ja puolen tunnin mittaiseksi kielii pahanlaatuisesta arvostelukyvyttömyydestä. Siitä tekee vieläkin vaikeamman seurata Glassin persoonan epäkiinnostavuus. Miehen motiivien aukaisemiseksi riittävät välähdyksenomaiset takaumat intiaanivaimon ja -pojan kovista kohtaloista valkoisten sotilaiden käsissä. Tai ne siis nimenomaan eivät riitä, eikä DiCaprion jurottava, vähäsanainen tulkinta sekään juuri edistä Glassiin samastumista ja tämän koettelemusten myötäelämistä.


DiCaprio tulkitsee kuitenkin raastavasti kärsivää miestä antaumuksella ja hyvin. Elokuvan maisemat ja etenkin niiden taidokas kuvaus ovat loistokkuudessaan ainoalaatuisia. Pelkästään nämä kaksi tekijää riittävät kannattelemaan katselukokemusta sen verran, ettei olo sen päätyttyä voine olla kovinkaan rajusti pettynyt. Mutta 12 Oscar-ehdokkuutta tuntuu silti aikamoiselta liioittelulta. The Revenant on pätevästi tehty draama, mutta ikiaikaiseksi klassikoksi siitä ei ole missään nimessä. [6]


ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti