sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Trilogiat huipentuvat

Tällä kertaa aloitamme kahdella kohtuullisen tunnetun elokuvasarjan kolmannella osalla. Molemmissa tapauksissa on syytä olettaa sarjojen loppuvan: The Human Centipede 3:n alaotsikko nimenomaan lupaa että kyseessä on Final Sequence, ja Taken 3:n tagline taas kuuluu "it ends here". Kumpainenkin elokuva onnistui yllättämään allekirjoittaneen positiivisesti, tosin eri syistä. The Human Centipede 3 on saanut äärimmäisen huonoja arvosteluja ja sen IMDb-keskiarvokin on vain kolmonen. Tuntui siksi positiiviselta, ettei se sittenkään ollut ihan mahdottoman huono. Taken 3:een puolestaan kohdistui heikkoja odotuksia sitä edeltäneen kakkososan luokattomuuden vuoksi. Tämä osa oli kuitenkin edeltäjäänsä parempi.

2.10.2015
Tom Six: The Human Centipede 3 (Final Sequence, 2015)


Arvioin The Human Centipede -sarjan edellisen osan varsin laajasti keskikesällä 2012. Tuo arvio löytyy täältä. Nykyisin käytössä olevalla asteikolla kakkososa tienaisi helposti 9 pistettä ja on ilman muuta sarjan huipputeos. Kolmonen sijoittuu amerikkalaisessa autiomaassa sijaitsevaan vankilaan, jota johtaa ykkösosasta tutun Dieter Laserin näyttelemä lievästi sanottuna omalaatuinen vankilanjohtaja. Todettuaan johtamansa vankilan kurinpito-ongelmien olevan ylitsepääsemättömiä hän päättää ratkaista ongelman kirjanpitäjänsä (kakkososan Laurence R. Harvey) ehdottamalla tavalla. Kurittomia vankejahan voisi säilyttää pysyvästi satojen ihmisten mittaisena "tuhatjalkaisena" vankilan pihamaalla! Pöhkön sivuroolinkin elokuvassa tekevä käsikirjoittaja-ohjaaja Tom Six on valinnut trilogiansa päätökseen erilaisen lähestymistavan kuin aiemmilla kerroilla. Koska etenkään kakkososan shokkiarvoja ei voi enää mitenkään ylittää, hän ei ole edes yrittänyt vaan on sen sijaan tehnyt kolmosesta joka suhteessa äärimmäisen rasittavan elokuvan. Laser näyttelee silmittömästi huutamalla, elokuva suhtautuu tämän sihteerikköön (Bree Olson) niin törkeän seksistisesti ettei moista ole aiemmin elokuvataiteessa nähty varmaan koskaan, ja väkivaltakohtauksien patologisessa kipeydessäkin pyritään aukomaan aivan uusia uria. Kun ohjaajan pyrkimykset on oivaltanut, katselukokemus muuttuu aivan viihdyttäväksi, paikoin hauskaksikin, vaikka on pakko myöntää etteivät ideat jaksa lentää aivan friikkisirkuksen loppuun saakka. Kokonaisuus on trilogian heikoin, mutta mielestäni kuitenkin äärimmäisen huonoa mainettaan parempi. [5]


4.10.2015
Olivier Mégaton: Taken 3 (2014)


Pidän hyvänä nyrkkisääntönä sitä, että jos arvostelussa kerrotaan jotakin elokuvan ensimmäisen puolituntisen tapahtumista, sitä ei voi vielä mitenkään pitää spoilerina. En kuitenkaan tässä kerro, mikä saa Liam Neesonin näyttelemän Bryan Millsin lähtemään ase kädessään kolmatta kertaa kostoretkelle, vaikka tuo syy paljastuukin jo noin 10 - 15 minuutin katselun jälkeen. Kyseessä on trilogian kannalta sen verran hätkähdyttävä juonenkäänne, että se on parempi kokea itse. Muuten edetään samaan tapaan kuin aiemmillakin kerroilla, mutta huomattavasti hiotumman juonen puitteissa. Kun Millsiä on kerran ärsytetty, saavat pahikset jälleen kyytiä ja kaupungin poliisivoimat joutuvat Forest Whitakerin johdolla yrittämään pysytellä tämän yhden miehen armeijan kintereillä. Epäonnistuneen kakkososan ohjaaja Olivier Mégaton on saanut uuden tilaisuuden ja lopputuloksena onkin huomattavasti edeltäjäänsä paremmin toimiva elokuva - olkoonkin että Mégatonin sijaan kokonaisuuden onnistuminen tai epäonnistuminen lienee pikemminkin kaikki kolme osaa kirjoittaneiden Luc Bessonin ja Robert Mark Kamenin käsissä. Nyt juoni on onnistuttu punomaan riittävän tiiviiksi, käänteikkääksi ja motivoiduksi. Oikeastaan ainoa merkittävä harmin aihe muuten hyvin tehdyssä perustason toimintapaketissa on, että asiasta tietämättä erehdyin katsomaan sen lähes verettömänä PG-13 -versiona. Vasta jälkeenpäin sain tietää, että elokuvasta on olemassa myös kaksi minuuttia pitempi ja siten oleellisesti väkivaltaisempi unrated-versio. Suosittelen valitsemaan katseluun mieluummin sen. [6]


16.10.2015
Cary Joji Fukunaga: Beasts of No Nation (2015)


Pieneksi klassikoksi muodostuneen tv-sarjan True Detective ykköskauden ohjaaja Cary Joji Fukunaga astuu myrskyn silmään uudella ohjaustyöllään Beasts of No Nation. Kaikin puolin laadukas elokuva nimittäin rikkoo elokuvalevityksen perinteiset mallit saamalla maailmanensi-iltansa suoraan Netflixissä, sivuuttaen siten elokuvien perinteisen vesiputousmallin (teatteri - video - maksukanavat - televisio). Kostoksi tästä se ei saa samanaikaista teatterilevitystä juuri missään, eikä myöskään ensi-ilta-arvosteluja, vaikka se laadun puolesta lähentelee Oscar-tasoa. Toivottavasti tämä uusi levitysmalli joka tapauksessa yleistyy sen esimerkin innoittamana, sillä nykyinen kaikkien elokuvien ensiksi teattereihin pakottaminen suosii perusteettomasti suurissa kaupungeissa asuvia ja jättää muut potentiaaliset katsojat vähempiarvoisiksi. Julkaistaanhan musiikkikin kaikille yhtä aikaa, miksei sitten elokuvat? Niin isoa kaupallista hittiä elokuvasta tuskin tulee, että se yksin kykenee aikaansaamaan tätä sinänsä tärkeää muutosta. Idris Elba näyttelee sissijoukon johtajaa nimettömäksi jäävän Afrikan valtion sisällissodassa. Vasta hädin tuskin toisella kymmenellä oleva Agu (Abraham Attah) on tarinan keskushenkilö, lapsisotilas jonka silmien kautta sodan epäinhimillistävä vaikutus läväytetään katsojan silmille. Fukunaga on todella taitava ohjaaja, mutta niin sujuvaa kuin hänen kerrontansa onkin, ei valittu aihe varmaankaan pääse aidosti länsimaisen katsojan iholle. Elokuvan hetkittäinen raakuus toki shokeeraa. Lopussa musertavaa tarinaa valaisee onneksi edes pieni toivonkipinä. [7]


17.10.2015
Noah Baumbach: While We're Young (2014)


Indie-ohjaajana itselleen kovan maineen viimeisen vuosikymmenen aikana kerännyt Noah Baumbach (mm. Frances Ha, The Squid and the Whale) ohjaa koomikko Ben Stilleriä keski-ikäisyyttä pohtivassa draamakomediassa. Ajatus kuulosti ennaltakäsin niin oudolta, että oli aivan pakko tarkistaa lopputulos vaikka aihe ei erityisen kiinnostavalta tuntunutkaan. Stiller ja Naomi Watts näyttelevät päälle nelikymppisiä Joshia ja Corneliaa. Pari tuntee vähitellen vieraantuvansa ystävistään kun näillä on jälkikasvua ja heillä taas edelleenkään ei. He tutustuvat itseään reippaasti nuorempaan, vasta noin 25-vuotiaaseen aviopariin (Adam Driver ja Amanda Seyfried), joiden kanssa heillä tuntuu ensi alkuun olevan enemmän yhteistä kuin ikäistensä kanssa. Josh on yrittänyt jo vuosien ajan saada valmiiksi dokumenttielokuvaansa, ja päätyy mentorin ominaisuudessa avustamaan Driverin näyttelemää Jamie'ä saamaan omansa alkuun. Sukupolvien väliset erot alkavat nousta esiin suhtautumisessa dokumenttien todenmukaisuuteen. Elokuva on juuri niin epähauska kuin miltä sen tiivistelmä kuulostaa. Tuntuu kuin Baumbach katsoisi omaa aihettaan nenänvartta pitkin: minun ei pitäisi joutua alentumaan tekemään tällaista, mutta kun nyt teen, niin olen ainakin niin tehdessäni mahdollisimman ironinen. While We're Young on teknisesti varmaa työtä; huomaa, että Baumbach on kieltämättä täysin kotonaan välineensä parissa. Katselukokemus ei myöskään ole millään tapaa piinallinen, mutta tekijän jokseenkin täydelliseltä vaikuttava inspiraation puute vaivaannuttaa. [5]


18.10.2015
Bill Condon: The Fifth Estate (2013)


Laatuelokuvien ohjaajana jo 1990-luvulta saakka tunnetun Bill Condonin The Fifth Estate kertoo Julian Assangen luotaaman paljastussivusto WikiLeaksin tarinan. Jo kaksi vuotta sitten valmistunut elokuva on jäänyt yllättävänkin vähälle huomiolle, vaikka se on oikein hyvin tehty. Benedict Cumberbatch tekee Assangen roolissa oikein vakuuttavaa työtä viimevuotisen The Imitation Gamen tapaan. Tarina lähtee liikkeelle vuoden 2007 lopusta, jolloin Assange tapaa tulevan yhteistyökumppaninsa Daniel Bergin (Daniel Brühl), jonka kirjaan elokuva perustuu. Berg vakuuttuu Assangen työstä paljastaa muuten pimentoon jääviä valtaapitävien kierouksia ja toimii tämän tärkeänä yhteistyökumppanina vuoden 2010 kesään saakka. Toisin kuin Assange, Berg päätyy kuitenkin olemaan huolissaan siitä tavasta, jolla yhä massiivisemmiksi kasvavat tietovuodot asettavat sivullisia hengenvaaraan. Lähes autistista Assangea kiinnostaa vain totuuden julkistaminen, seurauksista välittämättä. The Fifth Estate on kaikin puolin sujuvaa työtä. Condon on valinnut mukaansatempaavan ilmaisutavan, kertoen tarinan nopein leikkauksin ja modernin teknohenkisen musiikin säestyksellä. Tapahtumapaikat vaihtuvat nopeudella, josta Bond-elokuvakin olisi ylpeä. Dialogit on kirjoitettu napakasti. Myös sivuroolit on sekä miehitetty että naisitettu hyvillä näyttelijöillä: mm. David Thewlis, Laura Linney, Stanley Tucci, Carice Van Houten (Game of Thrones) ja suloinen Alicia Vikander (Ex Machina). [7]



ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

lauantai 3. lokakuuta 2015

Venäjältä Kaliforniaan

Syyskuun aikana on tullut katsottua paljon jo aiemmin nähtyjä suosikkeja uudelleen, joten ensikatseluista kirjoittelussa oli jälleen hieman normaalia pidempi tauko. Kun ennennäkemättömiä elokuvia sitten lopulta tuli katsottua, sain niitä viisi täyteen kahden illan aikana, viikon sisällä. Tämänkertainen elokuvallinen kierroksemme käynnistyy Venäjältä. Sittemmin teemme yhden sivuaskeleen Britanniaan mutta muuten pysyttelemme aurinkoisessa, ajoittain varjoisessakin Kaliforniassa.

23.9.2015
Andrei Zvjagintsev: Leviathan (2014)


Venäläinen Leviathan on jo kolmas katsomani ja CineActivessa arvioimani viime vuoden parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokas. Se ei aivan pärjää omassa vertailussani argentiinalaiselle Wild Talesille, mutta päihittää silti helposti pystin voittaneen puolalaisen kuoliaaksi ikävystyttäjän Ida. Tarina sijoittuu suuren maan pohjoisiin osiin, meren rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jota ympäröi karu mutta kuitenkin myös tavattoman kaunis luonto. Elokuva käyttää etenkin lopussa ja alussa aikaa maisemien ihailuun - sitä kansoittavat henkilöhahmot eivät sen sijaan pääsääntöisesti ole kovin kaunista katsottavaa. Keskushenkilöt ovat aviopari Nikolai (Aleksei Serebrjakov) ja Lilja (Jelena Ljadova) joiden kauniilla paikalla sijaitsevan tontin paikallinen mahtimies haluaa pakkolunastaa itselleen. Apuna tässä ovat niin paikallinen poliisi kuin oikeuslaitoskin. Nikolai on kuitenkin värvännyt avukseen kaukaisesta Moskovasta tulleen komean lakimiehen, joka puolustaa häntä tarmokkaasti - mutta ei niin tehdessään saa silmiään irti kauniista Liljasta. Leviathan on venäläisen arkielämän absurdeja piirteitä hienosti kuvaava draama, joka kritisoi tyylikkäästi myös maan poliittista järjestelmää. Syrjäseudun elämä näyttäytyy vodkanhuuruisena, paikoin tragikoomisena olemassaolona. Mahtiasema yhteisössä auttaa perusteettomien etujen haalimisessa itselle järjestelmässä, jossa toki saa kysellä oikeudenmukaisuuden perään mutta ei sitä todennäköisesti saa. [7]


23.9.2015
Jack Nicholson: The Two Jakes (1990)


Roman Polanskin klassikolle Chinatown (1974) tehtiin 16 vuotta myöhemmin jatko-osa The Two Jakes, jonka ohjasi molemmissa elokuvissa pääosaa näytellyt Jack Nicholson. Suunnitteilla oli myös kolmas osa, joka olisi sijoittunut keskushenkilö Jake Gittesin vanhoille päiville, mutta tämän kakkosen flopattua tuon kolmannen osan tekemisestä luovuttiin. Elokuvaa katsoessa sen floppaus ei yllätä. Toisen maailmansodan jälkeiseen vuoden 1948 Kaliforniaan sijoittuvassa tarinassa ei ole minkäänlaista imua eikä kiinnekohtia joiden avulla katsojan voisi koukuttaa. Nicholsonin näyttelemä Gittes toimii edelleen yksityisetsivänä, jonka työn yksi osa-alue on selvittää mustasukkaisten aviopuolisojen toimeksiannosta näiden kumppanien hairahduksia. Kun eräs tällainen keikka päättyy verisesti, Gittes sekaantuu tutkimuksissaan maa-alueiden omistuksiin liittyviin kähmintöihin, joiden taustalta näyttää löytyvän öljybisnekseen sidoksissa olevia kieroiluja. Nicholson ei ole ohjaajana erityisen näkemyksellinen, vaikka onnistuukin sommittelemaan kuvaajansa avustuksella muutamia visuaalisesti hienoja jaksoja. Varsinainen ongelma on kuitenkin myös ykkösosan kirjoittaneen Robert Townen käsikirjoitus, josta puuttuuvat niin kiinnostavat henkilöhahmot kuin kaikkinainen inspiraatio ylipäänsäkin. Tuntuu suorastaan kummalliselta, että klassikko saa seuraajakseen joka suhteessa näin keskinkertaisen rikostarinan. Kokematon ohjaaja viimeistelee vaatimattoman lopputuloksen. [4]


29.9.2015
Peter Strickland: The Duke of Burgundy (2014)


Brittiohjaaja Peter Strickland saavutti kulttimainetta italokauhuelokuvan kulisseihin sijoittuvalla toisella pitkällä elokuvallaan Berberian Sound Studio (2012), jolla hän onnistui tavoittamaan jotakin olennaista niiden aikakaudesta. Hänen uusin ohjaustyönsä The Duke of Burgundy sijoittuu sekin menneisyyteen, tällä kertaa tarkemmin määrittelemättömään ajankohtaan; mitä ilmeisimmin vielä kauemmas menneisyyteen kuin 1970-luvulle. Kaksi naista, Evelyn (Chiara D'Anna) ja Cynthia (Sidse Babett Knudsen) ovat sadomasokistisessa suhteessa, tosin sellaisen varsin lievässä muodossa. Evelyn on näennäisesti alistuva osapuoli mutta näyttää kuitenkin tosiasiallisesti ohjailevan tapahtumia. The Duke of Burgundy seuraa parin suhteen ylä- ja alamäkiä. Tavattoman kaunis kuvaus hivelee silmiä, siinä missä itse tarina pyrkii arkiseen todenmukaisuuteen. Evelynin ja Cynthian suhdetta ei romantisoida, vaan se on kuin mikä hyvänsä rakkaussuhde. Sen kumpikin osapuoli kohdistaa toiseen odotuksia, joiden täyttymistä odotellessaan kumpikin joutuu vuorollaan pettymään. Suhteeseen kuuluu oikuttelua, mustasukkaisuutta ja potentiaalisia kolmansia osapuolia jotka voisivat tehdä sen mihin nykyinen kumppani ei suostu. On myös hellyyttä ja uskollisuutta vaikeuksista huolimatta, kuten missä hyvänsä ihmissuhteessa. Muuta sisältöä elokuvassa ei ole, eikä tämäkään vähä ole poikkeuksellisen kiinnostavaa. Etenkin niiden, jotka odottavat sadomasokismia käsittelevältä tarinalta jollakin tapaa rohkeaa sisältöä, kannattaa etsiä sitä muualta. [5]


29.9.2015
Martin McDonagh: Seven Psychopaths (2012)


Toinen brittiohjaaja Martin McDonagh voitti Oscarin vuoden 2006 parhaasta lyhyestä näytelmäelokuvasta Six Shooter. Hänen esikoispitkänsä In Bruges (2008) herätti sittemmin paljon positiivista huomiota. Sen pääosaa näytellyt Colin Farrell esiintyy myös McDonaghin toisessa pitkässä elokuvassa Seven Psychopaths. Elokuvansa myös itse kirjoittava ohjaaja pyrkii siinä selvästi Tarantinoksi Tarantinon paikalle: komediallinen rikosfilmi on nokkelasti kirjoitettu ja sisältää runsaasti hätkähdyttävän suorasukaista joskaan ei täysin vakavasti otettavaa verenroiskeista väkivaltaa äkillisen yllättävissä tilanteissa. Farrellin näyttelemä Marty on aloitteleva käsikirjoittaja, joka yrittää läpimurtoa Hollywoodissa tekstillään Seven Psychopaths. Näyttää kuitenkin siltä, että mies on valinnut väärän uran, sillä tekstiä ei tunnu millään syntyvän ilman nokkelan kaveri Billyn (Sam Rockwell) apua. Vähitellen Martyn luonnostelema käsikirjoitus alkaa fuusioitua kaverusten todellisuuden kanssa siten, että molemmat joutuvat lopulta pakenemaan henkensä edestä elämäänsä materialisoituvia oikeita psykopaatteja - joita löytyy yllättävänkin läheltä. McDonaghin aivan kaikki ratkaisut eivät ole toimivia, mutta kokonaisuutena Seven Psychopaths tarjoaa silti erittäin mainion kokemuksen niille Tarantino-faneille, jotka ikävöivät tämän uran alkupuolen nokkelia rikosfilmejä, jollaisia tämä ei itse enää tee. [8]


29.9.2015
Dennis Hopper: Colors (1988)


Kyllä, en ollut koskaan aiemmin nähnyt nyttemmin edesmenneen näyttelijä Dennis Hopperin ohjaamaa realismihakuista poliisielokuvaa Colors - Jengit vaikka se on tosiaan saanut ensi-iltansa jo 27 vuotta sitten. Vaikuttaa myös siltä, että osatakseen arvostaa elokuvaa se olisi pitänyt nähdä jo silloin. Respektiä realismille, mutta lähes kaksituntinen poliisidraama ei tarjoa nykyaikana katsottuna juuri mitään sellaista, mikä ei olisi sittemmin tehty selvästi paremmin. Colors näyttäytyykin jonkinlaisena Antoine Fuquan ja David Ayerin Los Angelesin laitapuolille sijoittuvien elokuvien jonkin verran vaatimattomampana esiasteena. Robert Duvall ja Sean Penn ovat poliisielokuvien ilmeisen pakolliset vanha, väsynyt veteraani ja yli-innokas noviisi. Kun väkivaltaisen Crips-jengin jäsenet ampuvat kuoliaaksi kilpailevan Bloods-jengin jäsenen, eriparisella kaksikolla riittää tekemistä Los Angelesin kaduilla. Niillä liikkuu paitsi ampumisesta tietäviä, myös huumebisnekseen sekaantuneita. Viimeksi mainitun selvittelystä tuleekin poliisiparin toinen päätehtävä. Muuten aika yhdentekevästä draamasta tekee kiinnostavamman siinä esiintyvien, sittemmin muualta tutuksi tulleiden näyttelijöiden bongaaminen. Mukana ovat mm. Don Cheadle (mm. Ocean's Eleven), Tony Todd (Candyman), Glenn Plummer (Strange Days), Grand L. Bush (Die Hard) ja Damon Wayans (mm. The Last Boy Scout). [5]



ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton