Video Nasties (S - Z)

THE SLAYER ****
J. S. Cardonen ohjaama The Slayer on hieno, tunnelmallinen kauhuelokuva, jossa ryhmä lomailijoita viettää aikaa eristyksissä olevalla saarella. Ennen pitkää pitkään piilossa pysyttelevä pahaenteinen hiippailija alkaa harventaa heidän rivejään. Graafisella väkivallalla mitattuna elokuva kuuluu nasty-listan kevyempään laitaan, mutta brittejä on aikanaan saattanut yllyttää kieltopäätökseen hienosti toimiva ja vähän painostavakin kauhutunnelma. IMDb-keskiarvo 3.7 on hämmästyttävän alhainen näinkin laadukkaalle teokselle, joka liikkuu onnistuneesti toden ja unen rajavyöhykkeellä ja jossa katsoja ei hetkittäin edes tiedä katsooko elokuvan todellisuutta vaiko keskushenkilön näkemää unta.

SNUFF *
Jo vuonna 1976 valmistuneen Snuffin tarina on legendaarinen, ja IMDb-keskiarvo 2.6 ehkä jopa vähän yläkanttiin. Kun eksploitaatiopariskunta Michael ja Roberta Findlay saivat aikaan jopa omalla mittapuullaan aivan poikkeuksellisen kökön elokuvan nimeltä Slaughter, oli jotakin pakko tehdä että edes osa käytetyistä rahoista saataisiin takaisin. Tolkuttoman huonoon elokuvaan lisättiin jälkeenpäin jakso, jossa yksi sen kuvausryhmän jäsenistä tapettiin "oikeasti" ja sen perään laskettiin liikkeelle huhu että tämä oli tosiaan kuollut. Viittauksena tähän elokuvan nimi vielä vaihdettiin Snuffiksi. Sensaatio oli varma. Elokuva on silti täyttä paskaa. Kieltämättä lopun snuffaustehoste on kyllä melko hyvin tehty.

S.S. EXPERIMENT CAMP ***
Hypätessään mukaan keskitysleirieksploitaation muotivirtaukseen italialainen Sergio Garrone pyrki olemaan taloudellinen: hän kuvasi kaksi elokuvaa samalla kertaa, samoissa lavasteissa ja näyttelijöillä! Jostakin syystä niistä vain tämä ensimmäinen (1976) joutui nasty-listalle ja S.S. Camp 5: Women's Hell (1977) ei. Garronella ei ollut läheskään yhtä hienoa näkemystä aiheesta kuin esimerkiksi Cesare Canevarilla, mutta hänen molemmista elokuvistaan on toisaalta vaikea olla pitämättäkään. Ne ovat ihastuttavan sympaattisesti kömpelöitä ja motiiveiltaan läpinäkyviä. Näyttelijät joutuvat lausumaan latteuksia, joille ei voi olla nauramatta, ja sitä kautta myös teoksen äärellä viihtymättä.

TENEBRE ****
Vuonna 1982 valmistunut Tenebre oli Dario Argenton filmografiassa hieman koherentimpi teos kuin sen edeltäjä, myöskin nasty-listalle päätynyt Inferno. Toki myös siinä on juonellisia ongelmakohtia, ja henkilövetoiset kohtaukset ovat yhtä jäykän oloisia kuin Argentolla aina. Muuten Roomaan sijoittuva äärimmäisen brutaali murhamysteeri imaisee helposti mukaansa. Nimellä Pelkoa ei voi paeta torsoksi leikattuna Suomenkin kankailla käväissyt teos sisältää kunnianhimoisia kamera-ajoja, hienoa musiikkia sekä ennen kaikkea ohjaajan uran ehkä kaikkein pidäkkeettömimmät verenroiskutukset. Ei siis ihme, että Roomaan kirjaansa markkinoimaan tulleen, keskelle murhasarjaa samalla osuneen kirjailijan tarina on nykyään rakastettu kulttiklassikko.

TERROR EYES ***
Myös nimellä Night School tunnetun elokuvan tarina on erikoinen. Brittiohjaaja Ken Hughes (Chitty Chitty Bang Bang) oli jopa hänkin päässyt tekemään kauhubuumin harjalla oman psykopaattimurhaajaelokuvansa, mutta ymmärtänyt genren säännöt jotenkin täysin väärin. Hänen moottoripyöräilijän asuun kypärineen pukeutuva murhaajansa kyllä tappaa sarjassa etupäässä naispuolisia uhrejaan, mutta tekee sen täysin verettömästi, kankaan ulkopuolella. Ööö, hetkinen... Ja sitten epäloogisuuden huipuksi Britannian viranomaiset julistavat tämän verettömän trillerin vielä video nastyksi. Jännityselokuvana täysin OK, mutta mitään erityisen nastyä ei ole tiedossa, ellei häiriinny murhaajan toimien pelkästä ajattelemisesta.

THE TOOLBOX MURDERS *
Vähän samantapainen naamiomurhaaja riehuu myös The Toolbox Murdersin alkuperäisessä versiossa vuodelta 1978, mutta tätä uskomattoman huonoa ja pitkästyttävää tekelettä ei edes graafinen murhaaminen pelasta. Elokuvan ensimmäiset viisitoista minuuttia ovat kieltämättä aika näyttävää nähtävää, kun työkalupakkimurhaaja näyttää taitonsa ja elokuvasta näyttäisi olevan tulossa hyvinkin kiintoisa splatterjuhla. Loput tunti ja viisitoista minuuttia kuitenkin pystyisivät vaivuttamaan jopa ADHD-potilaan koomaan. Alun perusteella on helppo ymmärtää Britannian viranomaisten nasty-listauspäätös, The Toolbox Murders kuuluu kyllä kieltolistan kovempaan laitaan.

UNHINGED ?
Valitettavasti en edelleenkään ole onnistunut saamaan katsottavakseni minkäänlaista versiota elokuvasta Unhinged. Tuota dvd-versiota, jonka kansi nähdään yllä, saa joistakin pikkuliikkeistä Amerikassa mutta eivät mokomat suostu postittamaan sitä Suomeen. Itse elokuvahan vaikuttaa jo kansitaiteen perusteella oikein kiinnostavalta ja varmastikin ihan sopivan nastyltä. Vuonna 1982 valmistuneessa elokuvassa kolme nuorta naista on matkalla festareille, kun rajuilma yllättää heidät ja he ajavat autonsa rankkasateessa ulos tieltä. Kolmikko pelastautuu tien lähistöllä sijaitsevaan kauhujen kartanoon, jossa piilee synkkä salaisuus.

VISITING HOURS ***
Sairaalaympäristöön sijoittuva kanadalainen kauhujännäri kuuluu myös niihin sinänsä harvalukuisiin nasty-nimikkeisiin, joista epäilen nähneeni aikanaan leikatun version. Kohtuullisen hyvässä jännärissä kun ei kovinkaan paljoa veri roiskunut, eivätkä kauhutunnelmatkaan olleet aivan niin painostavia että ne riittäisivät yksin kieltoperusteeksi. Elokuvassa nähdään mm. Star Trekistä tuttu William Shatner ja murhaajaa henkilöi Scannersista ja Starship Troopersistakin tuttu yrmyilijä Michael Ironside. Tämä epäonnistuu lehtinaisen tappamisessa ja seuraa tätä sairaalaan viimeistelläkseen työn siellä. Myös sivullisia osuu kuitenkin tappajan tielle, kuinkas muuten.

THE WEREWOLF AND THE YETI **
Espanjalaisen kauhumaakari Paul Naschyn hupaisan kömpelön vanhan kauhufilmin päätyminen nasty-listalle on yksi brittien sensuurihistorian komediallisimpia lukuja. Jo pelkästään etukannessa näkyvää naamataulua katsoessa on selvää, että tämän elokuvan hirviö saa aikaan pikemminkin hirnumista kuin kauhunkirkunaa, mutta kieltämättä espanjalaiseen tyyliin elokuva sisältää myös jonkin verran halvalla toteutettuja veritehosteita. Ne sitten lienevät vaikuttaneet osaltaan tämän hölmön ihmissusitarinan kieltopäätökseen. Ai niin, ihan lopussa kuvissa vilahtaa myös itse lumimies eli jeti, ja siitä elokuvan nimi.

THE WITCH WHO CAME FROM THE SEA ?
Nasty-listan käsittely alkaa lähetä loppuaan, ja se lähestyy sitä varsin noloissa merkeissä. Ensimmäistä kertaa aakkosellisella listalla on peräti kaksi peräkkäistä elokuvaa, joista kumpaakaan en ole nähnyt. Niistä ensimmäinen, The Witch Who Came from the Sea on valmistunut jo vuonna 1976 eikä kuulopuheiden mukaan juurikaan muistuta verisiä slasher-elokuvia joita listalla on muuten runsaasti. Sen sijaan se on psykologisesti perusteltu kuvaus erään naisen mielen vähittäisestä hajoamisesta, joka sitten johtaa jonkinlaiseen murhasarjaan. Näkemättä on kuitenkin vaikea sanoa enempää.

WOMEN BEHIND BARS ?
Vaikka olen nähnyt aika vinon pinon Jesús Francon (Bloody Moon, The Devil Hunter) elokuvia, tältä vuonna 1975 valmistuneelta naisvankilafilmiltä olen kuitenkin jotenkin onnistunut välttymään. On siis vaikea sanoa mikä on tehnyt juuri siitä erityisen haitallisen brittikatsojille. Ylläolevan dvd-julkaisun etukannessa mainittu 99 Women (1969) minulla on kyllä hyllyssä, vieläpä nimenomaan Blue Undergroundin julkaisuna, joten kyseessä lienee samantapainen sekoitus seksploitaatiota ja suhteellisen veretöntä väkivaltaa, jonka runsas alastomuus vain saa tuntumaan paheellisemmalta. Brittien seksikielteisyyden muistaen tämä tuntuisi loogiselta.

ZOMBIE FLESH EATERS ****
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Virallinen nasty-lista huipentuu Lucio Fulcin (The Beyond, The House by the Cemetery) kolmanteen ja viimeiseen nastyyn, joka onkin niistä paras. Dawn of the Deadin inspiroimana jo vuonna 1979 valmistunut Zombie Flesh Eaters, muualla maailmassa lyhyemmin pelkkä Zombie, on viihdyttävä ja paikoin äärimmäisen brutaali zombietarina, joka pitäisi näyttää kaikille The Walking Deadin ja Warm Bodiesin faneille että muistaisivat mistä tässäkin genressä alun alkaen oli kyse. Graafista ihmissyöntiä, iso puutikku lähikuvassa silmään ja litrakaupalla verta - erittäin nastyä ja erittäin maistuvaa!

Jukka Halttunen

Video Nasties (M - P)

MADHOUSE **
Italialaisen halpatuottaja Ovidio G. Assonitisin ehkä merkittävin lahja elokuvan maailmalle on, että hän palkkasi nuoren James Cameronin ohjaamaan Piranhan jatko-osaa, vaikkakin hän sittemmin otti keskeneräisen teoksen pois nuoren ohjaajanalun käsistä ja teki sen itse loppuun. Assonitis on myös ohjannut kokonaisia elokuvia, ja päässyt nasty-listalle teoksellaan Madhouse (1981). Hitaanpuoleisen teoksen ainoa merkittävä ero samoihin aikoihin valmistuneisiin psykopaattikauhuelokuviin nähden on, että sen murhaaja on naispuolinen. Vihatun teoksesta puolestaan teki kohtaus, jossa tappajan apunaan käyttämä koira tapetaan isolla poralla. Tämä lienee keskeisin syy myös elokuvan nasty-listapaikkaan. Ihmisten tappaminen on OK, koirien ei, vaikka kyse olisikin vain erikoistehosteista.

MAN FROM THE DEEP RIVER ***
Cannibal Feroxin ohjaaja Umberto Lenzi teki ensimmäisen italialaisen kannibaaligenren elokuvan jo niinkin varhain kuin 1972. Man from the Deep River tunnetaan laajalti myös nimellä Deep River Savages, kuten ylläolevasta dvd-kannesta näkyykin. Vaikka Lenzi on helppo mieltää Ruggero Deodaton perässähiihtäjäksi, hän oli siis kuitenkin oikeasti asialla ensin. Lajityypistä tuli kuitenkin suosittu vasta Deodaton elokuvien ansiosta, jonka jälkeen myös Lenzi palasi sen pariin ja ohjasi kuuluisimman teoksensa Cannibal Ferox (1981). Tämän alkuperäiseteoksen inspiraationa lienee toiminut mainstream-länkkäri Mies hevosena (1970). Eläinten aito snuffaaminen lienee ensisijainen syy elokuvan nasty-listasijoitukseen.

MARDI GRAS MASSACRE ***
Vuonna 1978 valmistunut, New Orleansiin sijoittuva elokuva seurailee Blood Feastin juonta sen verran tarkasti, että kyseessä lienee "kunnianosoitus". Aivan yhtä huonosti tehdystä elokuvasta on kuitenkin kysymys. Paikallinen sekopää pyrkii palvomaan atseteekkijumalia uhraamalla yksityisissä seremonioissa klubeilta houkuttelemiaan kevytkenkäisiä naikkosia. Seremonian huipentuma on uuvuttavan samanlaisena toistuva sydämen irtikaivaminen, joka on kieltämättä toteutettu aikaan nähden melko näyttävästi. Tapahtumasarjaa tutkivat poliisit ovat uunoja vailla vertaa, kuten myös elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja. Sinänsä huonosti tehty elokuva sisältää kuitenkin niin suuren määrän tahatonta komediaa, ettei sille voi kovin huonoa tähditystä antaa.

MOUNTAIN OF THE CANNIBAL GOD **
Kaikkien aikojen ensimmäinen Bond-tyttö Ursula Andress tähdittää italialaisen eksploitaatiomaakari Sergio Martinon omaa kannibaalielokuvaa, joka valmistui genren kehityskaareen nähden melko aikaisin - jo 1978. Martinon tarina pyrkii olemaan huomattavasti seikkailullisempi ja vähemmän antropologinen kuin vaikkapa Deodaton elokuvat. Tapahtumapaikkana on jälleen Uusi Guinea, jonka viidakoihin Andress ystävineen uskaltautuu etsiäkseen miehensä johtamaa, kadonnutta retkikuntaa. Tästä ei tietenkään hyvä seuraa, vaikka lopputulos ei tunnukaan aivan yhtä häijyltä kuin Lenzin ja Deodaton saavutukset. Väkivalta muuttuu todella tuhdiksi vasta lopussa. Mies ja sika tekevät keskenään asioita, jotka on kerran nähtyään mahdoton saada näkemättömäksi.

NIGHT OF THE BLOODY APES *
Yksi nasty-listan vanhimmista teoksista on halpa meksikolainen kauhuelokuva vuodelta 1969. Ohjaaja René Cardona mukailee vanhempaa elokuvaansa Doctor of Doom (1962) höyrypäisessä tarinassa, jonka keskeisimmässä juoniaihiossa hullu tohtori yrittää parantaa poikansa leukemian siirtämällä tälle apinan sydämen. Sydänleikkausjaksot ovatkin sitten ihan aitoa tavaraa, ja niiden läsnäolo on selvästikin syynä muilta osin pelkästään pöhkön elokuvan sijoittamiselle nasty-listalle. Mukana on aitoon meksikolaiseen tyyliin myös painikohtauksia, ja sydänsiirron saaneesta miehestä tulee tietenkin karvaa kasvava monsteri. Kaikki tämä saattaa ehkä kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta on toteutettu pitkästyttävimmällä mahdollisella tavalla.

NIGHT OF THE DEMON ****
Amerikan Kalliovuorten seuduilla piileskelevä bigfoot eli isojalka on eräänlainen puuttuva linkki ihmisen ja apinan välillä. Harvoin nähty otus on herkullinen kauhuelokuvahirviö, josta on tehty aivan liian vähän elokuvia. Night of the Demon kuuluu bigfoot-elokuvien harvalukuiseen joukkoon ja asettaa mahdollisten seuraajien riman todella korkealle. Huomattavan paljon aiemmin esiteltyä Don't Go in the Woodsia muistuttava elokuva lähettää retkeilijöitä jylhiin metsiin, jossa nämä tietenkin kohtaavat isojalkaisen hirviön, ja kohtaavat aivan ihastuttavan verisiä loppuja. Erona tuohon toiseen elokuvan on se, että retkeilijät ovat tutkijoita jotka ovat nimenomaan etsimässä bigfootia. Erittäin runsaat splatter-efektit ovat ilmiselvästi syynä elokuvan päätymiseen nasty-listalle, vaikka tekojen kauhistavuudessa ollaankin vain parin askeleen päässä Monty Pythonin tappajajäniksestä.

NIGHT TRAIN MURDERS ***
Italialaisen Aldo Ladon jo vuonna 1975 ohjaama Night Train Murders ottaa mallikseen kolme vuotta aiemmin valmistuneen The Last House on the Leftin ja kopioi sen tapahtumat eurooppalaiseen yöjunaan. Psykopaattien määrä on pudonnut neljästä kolmeen, mutta muuten edetään varsin samanlaisella juonikuviolla, kun kaksi nuorta naista saa pahikset kimppuunsa, ja siitä seuraava väkivalta on osittain myös seksuaalista. Elokuva on itse asiassa paljon paremmin tehty kuin esikuvansa, ja kun sen kauan sitten VHS-aikoina näin, ei sen väkivaltasisältö vaikuttanut likikään niin yliampuvalta, että olisin osannut kuvitella sen joutuvan nasty-listalle. Tilasin hetki sitten amerikkalaisen blu-ray-julkaisun, jonka kansi näkyy yllä, niin asia tulee tarkistettua.

NIGHT WARNING **
Myös nimellä Butcher, Baker, Nightmare Maker tunnettu väkivaltaelokuva kuuluu niihin nimikkeisiin, joita aikanaan kauhisteltiin Suomessa aina televisiossa esitettyjä näytteitä myöten, kun lietsottiin länsimaailman tiukimpaan videosensuuriin johtanutta moraalista paniikkia. Alun kohtaus, jossa erikoinen auto-onnettomuus johtaa autonkuljettajan päänmenetykseen ison puutukin myötävaikutuksella, onkin todella iskevästi toteutettu ja saa katsojan odottelemaan innolla jatkoa (kuinka ollakaan, juuri tämä kohtaus nähtiin meikäläisissä televisioissa). Mitään yhtä hienoa ei kuitenkaan enää nähdä; elokuva pelkistyy psykodraamaksi, jossa orvoksi jääneen nuorukaisen kasvattanut täti muuttuu alati hullummaksi ja päätyy lopulta veritöihin.

NIGHTMARE **
Yksi koko nasty-listan taatusti verisimmistä elokuvista löytyy toistaiseksi kokonaisuudessaan YouTubesta, kahtenakin kappaleena, ja näyttäisi olevan vieläpä leikkaamaton. Siltä varalta, että jompikumpi kopioista sieltä häviää, tässä molemmat: linkki 1 ja linkki 2. Vuonna 1981 valmistunut Romano Scavolinin nuhjuinen ohjaustyö hyötyy samasta asiasta kuin aiemmin esitelty The Burning: oman aikansa ykköstehostemies Tom Savinin toteuttamista veritehosteista, jotka ovat etenkin tämän elokuvan kohdella todella pidäkkeettömiä. Köyhä juonentapainen kertoo painajaisia näkevästä, mielisairaalan vapauttamasta mutta edelleen selvästi häiriintyneestä potilaasta, joka päätyy uusiin veritekoihin samalla kun entiset palautuvat pikku hiljaa mieleen.

POSSESSION **
Nasty-listan todellinen kummajainen on puolalaissyntyisen Andrzej Zulawskin Possession, jota en ollut tätä juttusarjaa aloittaessani vielä nähnyt. Nyt on tuore blu-ray-julkaisu katsottu. Elokuva oli aikanaan ehdolla Cannesin Kultaisen palmun voittajaksi, joten se on suurta taidetta, mutta tämä ei tee siitä erityisen kiintoisaa. Länsi-Berliinissä asuvalla pariskunnalla on avio-ongelmia, jotka he yrittävät ratkaista huutamalla toisilleen täyttä kurkkua ja toisinaan myös nyrkkitappelulla. Isabelle Adjanin näyttelemällä vaimolla on aivan Berliinin muurin äärellä sijaitsevassa asunnossa piilossa surrealistinen lonkerohirviö, joka on hänen uusi rakastajansa. Kätkeäkseen lonkero-olion olemassaolon nainen on valmis tappamaan ihmisiä erittäin verisesti. Myös olio itse tekee samoin. Elokuva on pitkä, hidas ja erittäin "taiteellinen".

Video Nasties (H - L)

HELL OF THE LIVING DEAD ****
Myös nimillä Night of the Zombies, Virus ja Zombie Creeping Flesh tunnettu Hell of the Living Dead (1980) on yksi oman aikansa viihdyttävimmistä zombie-elokuvista. Sen takana vaikutti italialaisen kauhu- ja eksploitaatioelokuvan työmyyrä Bruno Mattei, jonka laaja tuotanto muodostaa melkeinpä oman genrensä. Tällä kertaa maestro työskenteli taiteilijanimellä Vincent Dawn, mikä oli selkeä kunnianosoitus italialaisen zombie-elokuvabuumin käynnistäneelle Dawn of the Deadille. Tapahtumat sijoittuvat Uuteen Guineaan, jotta tarinaan saadaan ujutettua myös yksi kannibaaliheimo. Kovasti Dawn of the Deadin henkilöitä muistuttava, erikoisjoukkoihin kuuluva sotilasryhmä saa avukseen alkuasukkaiden tavat hyvin tuntevan naisen taistelussa eläviä kuolleita vastaan. Nainen lepyttää alkuasukkaat tietenkin juoksemalla näiden kylään tissit paljaina heiluen.

THE HOUSE BY THE CEMETERY ***
Italialainen goremaestro Lucio Fulci on saanut nasty-listalle kolme elokuvaansa, joista The Beyond (1981) ehdittiinkin jo käsitellä. Samana vuonna, vain nelisen kuukautta myöhemmin ensi-iltaan tullut The House by the Cemetery oli tuota hyvin onnistunutta teosta seurannut väistämätön laadullinen taka-askel. Idea sinänsä kuulostaa ihan hyvältä: kolmehenkinen perhe muuttaa taloon hautausmaan laidalla, ja sen kellarissa on tietenkin jotakin todella pahaenteistä. Juonenkuljetus on kuitenkin vaivalloista, aitoa jännitystä ohjaaja ei ole osannut koskaan kehittää, ja perheen pikkupojan näyttelijä on poikkeuksellisen ärsyttävä. Antaumukselliset gore-kohtaukset ovat kuitenkin niin hienoja, että niille on pakko ojentaa yksi ylimääräinen tähti. Muuten yllettäisiin kahteenkin vain hädin tuskin.

HOUSE ON THE EDGE OF THE PARK ***
Huomattava osa nasty-listan sisällöstä on nimenomaan italialaista alkuperää. Kannibaalielokuvistaan tunnettu Ruggero Deodato (Cannibal Holocaust) osoitti taitavansa sensorien ärsyttämisen myös perinteisemmissä genreissä. Alempana esiteltävän The Last House on the Leftin unohtumaton päätähti David A. Hess sai uuden tilaisuutensa säväyttää yleisöjä toisenlaisella psykoroolilla. Hänen näyttelemänsä sosiopaatti tunkeutuu vähä-älyisen kaverinsa kanssa yläluokkaisiin yksityisbileisiin ja ottaa koko porukan panttivangiksi paitsi kiusatakseen näitä, myös saadakseen seksuaalisia palveluksia. Kaikki ei kuitenkaan ole aivan sitä miltä näyttää. Nasty-mielessä elokuva on koko listan kesyimpiä suorituksia: Deodato keskittyy enemmänkin jännityksenkehittelyyn kuin ääriväkivaltaan.

HUMAN EXPERIMENTS **
Pitkäveteinen draama vuodelta 1979 on vaihteeksi amerikkalaista tuotantoa. Se toimii mainiona osoituksena nasty-listojen kokoajien epäloogisuudesta: sama elokuva oli jo aiemmin sallittu Britannian teatterilevitykseen leikkaamattomana, mutta kun sama filmi kopioitiin videokasetille, siitä tulikin paheksuttu video nasty. Uuvuttavan tarinan keskushenkilö on naispuolinen country-laulaja, joka joutuu murhasta syytettynä ja tuomittuna omalaatuiseen vankimielisairaalaan. Siellä vaikuttavalla hullulla tohtorilla on hyvin omalaatuiset, brutaalit tavat keinot parantaa rikollisuus vangeista. Teoksen IMDb-keskiarvo 3.0 on jälleen paljon puhuva.

I MISS YOU, HUGS AND KISSES ?
Elke Sommer pääosittaa nastyä nimeltä I Miss You, Hugs and Kisses (1978), joka kuuluu minulla edelleen näkemättä olevien nastyjen nykyään jo melko harvalukuiseen joukkoon. Elokuva on kanadalaista tekoa, ja sen huomaakin joistakin tutuista sikäläisistä näyttelijöistä: Chuck Shamata tähditti pari vuotta aiemmin William Fruetin Death Weekendiä, ja Susan Hogan nähtiin vuotta myöhemmin David Cronenbergin The Broodissa. Tarinassa miljonääripariskunta lähettää tappajat toistensa perään, ja kuvausten perusteella myös tämä elokuva kuuluu nasty-listan kaikkein miedoimpaan laitaan.

I SPIT ON YOUR GRAVE ****
Nimellä Day of the Woman vuonna 1978 julkaistu raiskaus- ja kostodraama ei herättänyt julkaisuaikanaan juuri huomiota, mutta kun sille keksittiin pari vuotta myöhemmin uusi nimi ja uudessa markkinointikampanjassa pääpaino asetettiin sensaatiohakuisuudelle, oli skandaali valmis. Meir Zarchin nuhjuinen teos on sittemmin saanut jopa feministien hyväksynnän: vaikka maaseudun rauhaan kirjoittamaan muuttaneen naiskirjailijan raiskauskohtaus kestää lähes 20 minuuttia, sitä ei erotisoida hetkeäkään vaan se näyttää vain ja ainoastaan inhottavalta. Takametsien vastenmieliset raiskaajajuntit saavat sittemmin totta kai ansionsa mukaan, hyvin inhottavin menetelmin. Nautittavinta kostossa on se, että miehet itse mahdollistavat sen aidosti uskomalla, että heidän uhrinsa tosiasiassa kerjäsi sitä ja haluaisi heitä vielä uudemmankin kerran.

INFERNO **
Italian ylistetty goretaiteilija Dario Argento osoitti Infernolla (1980) ensimmäisiä sittemmin ilmeiseksi tulleen, vähitellen kehittyneen elokuvallisen höyrypäisyytensä oireita. Käytännössä liki juonettomassa elokuvassa on kyllä paljon kauniita kuvia ja asetelmia, mutta missään ei silti ole missään vaiheessa oikein mitään järkeä. Aiemman hittinsä Suspirian temaattisessa jatko-osassa Argento näyttää, miten sekalainen seurakunta newyorkilaisia taideopiskelijoita ja myös muita satunnaisia henkilöhahmoja kokee karmeita kuolemia johtuen paikkakunnalle pesiytyneestä noitien äidistä - tai jostakin. Yksi kolmesta äidistä tuhottiin edellisessä osassa, nyt on vuoro yrittää toisen tuhoamista - tai jotain. Argento ylsi nasty-listalle myös seuraavalla, huomattavasti paremmalla elokuvallaan Tenebre (1982).

ISLAND OF DEATH **
Kreikkalaisen Nico Mastorakisin ohjaama Island of Death on varmastikin yksi kreiseimmistä elokuvista, joka on nasty-listalle päätynyt. Tätä todistaa tavallaan jo ylläoleva VHS-kasetin kansikuva, joka muuten on sattumalta täsmälleen sama versio, joka omassa hyllyssäni yhä edelleenkin seisoo. Huomatkaa erityisesti etukannen psykopaatin suuhun sijoitettu pienempi kuva, jossa naikkosella on pistoolin piippu suussaan. Jo vuonna 1976 valmistunut elokuva sai alkunsa kun ohjaaja oli nähnyt Teksasin moottorisahamurhat, huomannut miten hyvin se menestyi, ja päättänyt tehdä vielä kipeämmän elokuvan saavuttaakseen vielä suuremman menestyksen. Lopputulos kertoo brittipariskunnasta, joka saapuu lomailemaan Mykonoksen saarelle ja käynnistää samalla brutaalin murhasarjan.

KILLER NUN **
Federico Fellinin umpitylsässä La Dolce Vitassa (1960) suihkulähteessä pulikoinut ja siten kuuluisuuteen noussut Anita Ekberg teki myöhemmällä urallaan paljon kiinnostavampia elokuvia. Niistä vuonna 1979 valmistunut Killer Nun ylsi peräti nasty-listalle saakka. La Dolce Vitaa selvästi paremman, joskin siitä huolimatta aika huonon elokuvan toista keskeistä roolia näyttelee Flesh for Frankensteinista tuttu Joe Dallesandro. Ekbergin roolihahmo on luostarin sairaalan päähoitaja, jonka hoitometodit eivät kuitenkaan juuri auta potilaita vaan päinvastoin lähinnä nopeuttavat näiden pääsyä hengestään. Ehkä hiukan epätodennäköisesti kuuluisampien nasty-nimikkeiden lisäksi jopa tämäkin elokuva on saanut nyttemmin blu-ray-julkaisun, kansikuva yllä.

THE LAST HOUSE ON THE LEFT ****
Wes Cravenin legendaarinen esikoisohjaus vuodelta 1972 on yksi oman aikansa skandaalielokuvista, joka sai ilkeän ulkoasunsa ilmeisesti puolivahingossa. Eksploitaatioelokuvan tekoa kokeeksi yrittänyt entinen college-professori Craven ei hallinnut kerrontatekniikkaa riittävän hyvin osatakseen kertoa Ingmar Bergmanin Neidonlähteen modernisoitu versio viitteellisen tyylikkäästi. Sen sijaan hän läiskäisi väkivallantekojen yksityiskohdat kankaalle ennenäkemättömällä intensiteetillä. Raiskatun ja murhatun nuoren tytön vanhemmat pääsevät kostopuuhiin peräti moottorisahaa käytellen, ja tuosta laitteesta tulikin todella kuuluisa vain paria vuotta myöhemmin. Mahdollisesti elokuva jopa inspiroi Tobe Hooperia tämän omassa työnäytteessä - tai pitäisikö sanoa verinäytteessä.

THE LIVING DEAD AT MANCHESTER MORGUE ****
Yksi 1970-luvun alkupuolen parhaista zombie-elokuvista sijoittuu Britannian maaseudulle - ei siis Manchesteriin - ja on poikkeuksellisen ympäristötietoinen. Tuhohyönteisten hävittämiseen tarkoitettu laitteisto saattaa kenties toimia, mutta sen sivuvaikutus aiheuttaa paljon harmia. Se nimittäin herättää kuolleet jalkeille ja nämä ryntäävät tietenkin saman tien eläviä ihmisiä tappamaan. Espanjalaisen Jorge Graun ohjaus sisältää huomattavan tuhtia ja yksityiskohtaista väkivaltaa ollakseen valmistunut jo 1974, eikä ollutkaan ihme että paikka nasty-listalla irtosi sille aikanaan helpohkosti. Vaikka näyttelijöiden joukossa on myös brittejä, kyseessä on espanjalais-italialainen yhteistuotanto.

LOVE CAMP 7 **
Natsieksploitaatiota ei katsottu hyvällä nasty-listan kokoamisaikaan. Yksi lajityypin hassuimmista tekeleistä valmistui niinkin aikaisin kuin 1969 eikä ollut italialaista vaan amerikkalaista tekoa. Love Camp 7 on tuotteliaan eksploitaatiomaakari Lee Frostin "lahja" lajityypin ystäville. Huonoudessaan se hakee vertaistaan, monessa kohtaa tuntuu uskomattomalta miten täysipäinen aikuinen edes pystyy keksimään jotakin niin höhlää. Juoni on tavanomaista keskitysleiritavaraa, johon on yritetty ympätä pientä jännitysjuonen tapaista. Seksikohtauksien häveliäisyyttä kuvaa se, etteivät saksalaisupseerit riisu niiden ajaksi edes sarkahousujaan. Toinen tähti muutamalle hyvälle naurulle, mutta kyllä tällaisen elokuvan parissa voi saada myös aivosolunsa kuolemaan kirkuen.

Jukka Halttunen

Video Nasties (E - G)

Tämänkertainen likainen tusinamme video nastyjä kattaa jo kolme alkukirjainta. Vuorossa ovat nyt E, F ja G. Jos jotakuta pisti silmään, ettei juttusarjan kahdessa ensimmäisessä osassa ollut mukana vielä yhtään viiden tähden elokuvaa, niin eipä enää huolta. Nyt tämä aiempi puute kompensoidaan esittelemällä peräti kaksi viiden tähden mestariteosta samalla kertaa!

EATEN ALIVE **
Teksasin moottorisahamurhilla itsestään kuuluisan tehneen Tobe Hooperin seuraava ohjaustyö vuodelta 1976 oli alkuperäiseltä nimeltään Death Trap, mutta on sittemmin tullut tunnetummaksi vaihtoehtoisella nimellään Eaten Alive. Tämä on sikäli harmittavaa, että tällä tavoin se sekoitetaan helposti Umberto Lenzin samannimiseen kannibaalielokuvaan Mangiati vivi! (1980). Hooper yritti toistaa The Texas Chain Saw Massacren menestyksen keskittyen jälleen etelävaltioiden takahikiöiden iljettävimpien piirteiden esittelyyn. Viikatteella asiakkaitaan murhaavalla ja heitä lemmikkialligaattorilleen syöttävällä, vähintään kolme neljäsosaa hullulla motellinpitäjällä ei kuitenkaan ollut moottorisahaperheen karismaa, eikä elokuvasta tullut sen kummemmin taiteellista kuin taloudellistakaan menestystä.

THE EVIL DEAD *****
Nasty-listan aakkosjärjestyksessä ensimmäinen viiden tähden elokuva on tietenkin nuoren Sam Raimin klassikko vuodelta 1981. Useamman vuoden aikana olemattomin resurssein kaveriporukan projektina toteutettu elokuva ei juurikaan esittelyjä kaipaa. Se yhdistelee riivauskauhutarinaa, syrjäseutupainajaista ja kesäleirielokuvaa, kuorruttaen keitoksen kekseliäällä kameratyöskentelyllä ja todella estottomalla (vaikkakin halvan näköisellä) efektiroiskutuksella. Kokonaisuus on äärimmäisen viihdyttävä, kauhistava ja jonkun verran hauskakin. Se toimi kohtalaisesti jopa kymmenisen minuuttia sensuroituna versiona, jollaisena näin sen ensi kertaa suomalaiselta vuokrakasetilta kesällä 1984.

EVILSPEAK ****
Tuntemattoman Eric Westonin ohjaama Evilspeak heittää Hollywood-ohjaaja Ron Howardin näyttelijäveli Clintin kovuutta korostavaan sotilasakatemiaan. Orvoksi jäänyt reppana on pian kaikkien silmätikku: on makuasia kummat ovat kiusaajista pahempia, opettajat vai opiskelutoverit. Alun alkaenkin vähälahjainen nuorimies löytää onneksi kellarista koston välineeksi tietokoneen, jolla saa yhteyden helvetin puolelle. Kun nuorimies alkaa levitoida paholaisen riivaamana iso miekka kourassaan ja lauma ihmissyöjäsikoja perässään, on heti selvää, että alkamassa on akatemian historian verisin ilta. Viihdyttävä kauhutarina huipentuu näyttävään veritehosteiden ilotulitukseen, jolla ei ilmiselvästi ollut mitään mahdollisuuksia mennä läpi 1980-luvun alun Britanniassa.

EXPOSÉ ?
Jo tämän juttusarjan alussa kertaalleen mainittu House on Straw Hill julkaistiin aikanaan Britanniassa nimellä Exposé ja luonnollisesti se päätyi juuri sillä nimellä myös nasty-listalle. Kuten jo aiemmin on todettu, elokuva on minulta edelleen näkemättä, mutta näillä näkymin ei siis enää kauan. Siitä on ollut saatavilla videojulkaisuja varsin niukasti, mikä on myötävaikuttanut sen vaikeaan nähtävyyteen. Kuten ylläoleva kuva kuitenkin osoittaa, on siitä olemassa sittemmin harvinaiseksi käynyt ranskalainen dvd-julkaisu. Runsaan viikon päästä tulossa oleva amerikkalainen blu-ray tulee varmastikin tekemään sen etsiskelyn lopullisesti tarpeettomaksi.

FACES OF DEATH **
Nasty-listan varmaankin matalamielisin tekele on mondo-dokumenttien nuhjuiseen genreen kuuluva Faces of Death, jonka kohdalla jo melkein nolottaa myöntää että on sen nähnyt. Itse asiassa jostakin kellarin kätköistä minulta pitäisi edelleenkin löytyä elokuvan VHS-kopio. Sen kutsuminen dokumentiksi on kyllä hieman harhaanjohtavaa. Faces of Death on vain sensaatiohakuinen kooste erilaisia tosielämän kuolemantapauksia, suurelta osin lavastettuina. Jutun koukku on, että kun seassa on jokunen kaukaa ja epäselvästi nähtävä aito tapaus, haksahtaa moni katsoja luulemaan läheltä ja tarkasti nähtäviä myös aidoiksi, jolloin shokkivaikutus on valmis. Ja vain sitähän tässä haetaan. Kuten ammoin kirjoitin, Faces of Deathin ansio on kuitenkin tuoda länsimaisesta elämänmenosta tehokkaasti etäännytetty kuolema monessa muodossa katsojansa mieleen. Sen nähtyään osaa jälleen arvostaa elämäänsä hiukan enemmän, vaikka se vähän tylsältä toisinaan tuntuisikin.

FIGHT FOR YOUR LIFE ****
Erittäin tehokas panttivankijännäri Fight for Your Life on sekin aika lähellä viittä tähteä. Napakasti kirjoitettu tarina tuo esiin 1970-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan pinnan alla kytevän rasismin, kun pakomatkalla oleva kolmen valkoisen, alaluokkaisen rikollisen kopla valitsee piilopaikakseen keskiluokkaisen mustan perheeen hiukan syrjässä sijaitsevan omakotitalon. N-sana sanotaan niin kuin se on, kun koplan johtajaa maanisesti tulkitseva William Sanderson (Blade Runner) alkaa toden teolla piinata perhettä selkeästi ärtyneenä siitä, että mustat ovat saavuttaneet yhteiskunnassa paljon paremmat asemat kuin hän kavereineen. Kaikki huipentuu tietenkin väkivaltaisesti. Paheksutuin ja usein sensuroitu kohtaus nähdään, jos sitä ei ole leikattu pois, jo puolivälissä kun yksi roistoista eliminoi tapahtumien todistajaksi vahingossa eksyneen pikkupojan isolla kivenmurikalla.

FLESH FOR FRANKENSTEIN ****
Paul Morrisseyn hillitön Flesh for Frankenstein (1973) julkaistiin Britanniassa aikanaan toisella nimellään Andy Warhol's Frankenstein, minkä takia se löytyy nasty-listalla aakkosissa jo A:n kohdalta. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, jopa taiteellisuudesta tarkka Criterion Collection on kelpuuttanut teoksen julkaisuohjelmaansa, eikä ihme. Kyseessähän on viimeisen päälle komea arthouse-elokuva, joka on vain päättänyt shokeerata herkempiä yleisöjä paljaalla pinnalla ja väkivallalla. Vain joitakin kuukausia myöhemmin julkaistuun sisarteokseensa Blood for Dracula verrattuna Frankenstein-tarina on kaikin puolin kiintoisampi, mille aihe toki jo sinänsä antaa hyvät edellytykset.

FOREST OF FEAR ***
Useimmat video nasty -listan elokuvista ovat harmittoman oloisia ja usein aika kömpelösti toteutettuja b-filmejä, joiden ainoa myyntivaltti oli aikanaan edes joten kuten uskottavasti tehdyt veriefektit. Forest of Fear (joka taitaa olla merkitty listalle silloisella nimellään Bloodeaters) muistuttaa paitsi tässä suhteessa, myös nimeltään ja aiheeltaan aiemmin käsiteltyä elokuvaa Don't Go in the Woods, olematta tosin ehkä aivan yhtä kökkö. Tällä kertaa kauhu ja väkivalta tunkeutuvat syrjäiselle metsäalueelle, kun lentokone sattuu ruiskuttamaan vahingollista torjunta-ainetta metsässä piileskelevien hippien huumeviljelmille. Näihin tarttuu vesikauhua muistuttava raivotauti, joka saa heidät hyökkäämään kaikkien paikalle osuvien kimppuun, ja epidemia alkaa levitä.

FROZEN SCREAM *
Koko nasty-listan ehkä pitkästyttävin elokuva on peräisin jo vuodelta 1975 ja kantaa ehkä samalla kaikkien aikojen huonoimman zombie-elokuvan titteliä. Tosin ei ole aivan varmaa ovatko elokuvan hirviöt eläviä kuolleita, mutta ei toisaalta ole myöskään varmaa olivatko elokuvan tekijät koskaan aiemmin käsitellet elokuvakameroita. Näyttäisi kuitenkin siltä, että hullu tiedemies palauttaa kuolleita henkiin. Jo noin viidentoista minuutin kohdalla elokuva kieltämättä onnistuu säpsähdyttämään kun yhtäkkiä yksi sen henkilöistä saa jopa melkein aidon näköisesti kirveen syvälle päähänsä. Kun tämän on nähnyt, voi katselun jo oikeastaan lopettaa, mitään kiinnostavaa ei ole sen jälkeen odotettavissa. IMDb-keskiarvo 2.6 puhuu myös selvää kieltään.

THE FUNHOUSE ***
Teksasin moottorisahamurhat ei koskaan ollut virallisen nasty-listan nimike, mutta silti Tobe Hooper ehti ansiokkaasti saada listalle kaksi muuta elokuvaansa, vaikka ei ollut ehtinyt listan syntyaikoihin tultaessa edes ohjata kovinkaan monta. The Funhouselta (1981) kiellettiin myös Suomen elokuvateatterilevitys. Ison Universal-studion yritys rahastaa tuon ajan teinislasher-villityksellä oli tulossa meille levitykseen nimellä Kummitusjuna, mutta meillä se arvioitiin muistaakseni "raaistavaksi" ja "kauhua herättämällä mielenterveydelle vahingolliseksi". Tarinassa neljä nuorta aikuista jää yöksi loukkuun kauhujen tivoliin. Hooperille ominaisesti juoniainekset ovat miltei liian nuhjuisia ison studion elokuvalle - esimerkiksi seksiä käsitellään temaattisella tasolla todella rohkean kieroutuneesti vaikka paljasta pintaa ei tietysti näytetäkään.

GESTAPO'S LAST ORGY *****
Kaikkien aikojen upein italialainen keskitysleirieksploitaatioelokuva onkin jo kertaalleen tullut täällä esitellyksi varsin tyhjentävästi, eikä tuohon vuodatukseen voi enää paljoa lisätä. Todettakoon kuitenkin lyhyesti, että koiraa ei tässäkään asiassa kannata katsoa karvoihin. Se, että elokuva sisältää seksploitaatiota ei automaattisesti tarkoita sitä, etteikö se voisi olla myös täysin vakavissaan ja hyvin tehty - ja etteikö siinä voisi myös olla aidon oloisia henkilöhahmoja. Etteikö se voisi koskettaa. Kyyneleet nousevat silmiini, en näe kirjoittaa enempää, siirrytään seuraavaan elokuvaan.

THE GHASTLY ONES ?
Andy Milliganin ohjaama The Ghastly Ones kuuluu nasty-listan vanhimpiin tekeleisiin. Jo vuonna 1968 valmistunut gore-elokuva esiintyy siellä brittiläisellä nimellään Blood Rites. En ole nähnyt sitä, eikä sen IMDb-keskiarvo 3.6 erityisesti rohkaisekaan hakeutumaan sen äärelle, mutta tarina kuulostaa joka tapauksessa tutulta. Vanhaan taloon majoittuneet kolme avioparia joutuvat teräasein aseistautuneen mielipuolen armoille, jonka tavoitteena on ilmeisesti tappaa kaikki johtuen perintöön liittyvästä riidasta, siis hieman A Bay of Bloodin tapaan. Tiettävästi murhakohtaukset on yritetty esittää mahdollisimman yksityiskohtaisesti, ja vaikka suolien valuttaminen onkin varmaan näyttänyt hassulta tällä budjetilla ja elokuvallisella osaamisella, on pääsy nasty-listalle kuitenkin onnistunut.

Jukka Halttunen