1978

1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun suuren amerikkalaisen kauhuelokuvabuumin käynnisti toden teolla vasta Ridley Scottin Alien (1979), mutta ensimmäiset merkit sen saapumisesta olivat ilmassa jo vuonna 1978. John Carpenterin Halloween kuuluu itseoikeutetusti kyseisen uuden aallon ensimmäisiin tienraivaajiin, ja listallamme näkyy kauhuinnostus myös muuten - olkoonkin että yhden kunniamaininnoista saa ei-amerikkalainen teos jolla ei ole mitään tekoa asian kanssa. Viiden tähden elokuvia kertyy vuodelle 1978 viisi kappaletta ja kunniamainintoja neljä.

Colin Higgins: Foul Play
Ennen kauhuelokuviin siirtymistä pitää todeta, että niin ääriblondi Goldie Hawnin kuin pönttökoomikko Chevy Chasenkin läpimurtoelokuva Tyttö joka tiesi liikaa on yksi koko valmistumisvuosikymmenensä täydellisimmistä viihde-elokuvista. San Franciscon mäkisiin, aurinkoisiin maisemiin sijoittuva rikosmysteeri on lyömätön yhdistelmä huumoria, toimintaa, jännitystä ja romantiikkaa. Jopa Chase on myöhempi roolejaan vakavampana vielä siedettävä, suorastaan samastuttava miespääosassa poliisina, joka pyrkii suojelemaan keskelle uhkaavia tapahtumia joutunutta naispäähenkilöä. Dudley Moore nähdään riemastuttavassa sivuroolissa koomisena seksimaanikkona.

Brian De Palma: The Fury
Kahta vuotta aiemmin megahitillä Carrie läpimurtonsa tehnyt Brian De Palma oli selvästi filosofisemmassa, kliinisemmässä ja myöskin ilkeämmässä mielentilassa tehdessään hitilleen seuraajaa. Aiheena olivat jälleen lahjakkaiden nuorten yliluonnolliset voimat, mutta tällä kertaa ne eivät ilmaantuneet yllättäen high schoolissa vaan niitä jalostettiin puolisalaisissa tieteellisissä laitoksissa asekäyttöön ja niiden kantajat olivat kaikkea muuta kuin sympaattisia koulukiusattuja. Pahan voima sisältää koko vuosikymmenen ällistyttävimmin brutaalin loppukohtauksen, jossa täydellisen yliampuva verenlennätys kääntyy suorastaan oopperamaiseksi taiteeksi.

John Carpenter: Halloween
Edellä jo kertaalleen mainittu Halloween on paljon enemmän kuin vain virheetön kauhuelokuva. Vaikka Tobe Hooperin The Texas Chain Saw Massacre toi jo neljä vuotta aiemmin kirkuvien teinien sumeilemattoman lahtauksen lajityypin elimelliseksi osaksi, oli sinänsä sensaatiomainen elokuva liian sairas suurille yleisöille. Carpenterin virheetön taito vyöryttää jännitystä ja kauhua helpommin omaksuttavassa muodossa toi kirkuvat teinit suurina laumoina myös katsomoihin. Näiden kollektiivinen tilaisuus nauttia jännityksestä omaa kuolemaa alitajunnan tasolla harjoitellen loi kokonaan uuden kauhuelokuvan alalajin, jota sittemmin ryöstöviljeltiin väsyttävyyteen asti.

Warren Beatty & Buck Henry: Heaven Can Wait
Vuoden isoin yllättäjä mainstream-viihteen puolella oli Warren Beatty, joka ylsi aivan uskomattoman hienoon suoritukseen niin kameran edessä kuin takanakin modernisoidessaan 1940-luvulla jo ensimmäistä kertaa filmatun tarinan kuoleman porteilta takaisin maan päälle palaavasta miehestä. Beattyn näyttelemä jalkapalloilija on tyhjäpäisessä ohuudessaan tavallaan ärsyttävä, mutta silti samastuttava jokamies, joka joutuu tuonpuoleiseen pelkästään vahingossa. Sydämellinen fantasiakomedia palauttaa hänet maan päälle vihattuna miljonäärinä, jonka hahmossa hänellä on vihdoin tilaisuus tehdä hyviä tekoja.

Alan Parker: Midnight Express
Aikansa sensaatioelokuvan Keskiyön pikajuna ohjasi britti Alan Parker, mutta varsinainen voimahahmo sen takana oli tuolloin kovassa uranousussa ollut vihainen nuori Oliver Stone, joka palkittiin peräti Oscarilla elokuvaan tekemästään sovitetusta käsikirjoituksesta. Stone on sittemmin pyydellyt julkisesti anteeksi mustavalkoista tulkintaansa Turkin vankilaoloista 1970-luvun alkupuolella. Kun amerikkalaisnuorukainen yrittää viedä maasta mukanaan suurta huume-erää "omaan käyttöön", hän pääsee tutustumaan maanpäälliseen helvettiin sikäläisessä vankilajärjestelmässä. Politikointi venyttää tuomiota vuosien mittaiseksi.

Neljästä kunniamaininnan arvoisesta elokuvasta aakkosissa ensimmäinen on Michael Crichtonin hieno, tiivistunnelmanen elokuvaversio Robin Cookin läpimurtoromaanista Coma. Nuori Michael Douglas tähdittää yhdessä Genevieve Bujoldin kanssa futuristisiin mittoihin yltävää sairaalatrilleriä, jonka käsikirjoitus ei viisaasti juurikaan muuttele alkuperäistä tarinaa. Hienosti kirjoitettu jännäri lipsuu hetkittäin miltei kauhuelokuvan puolelle.

Vuoden törkein sensaatioelokuva oli ilman muuta Meir Zarchin Day of the Woman, jonka lähes 20 minuuttia pitkä raiskauskohtaus lienee edelleen lajinsa maailmanennätys. Raiskatun naisen brutaalista kostosta kertova tarina saavutti maailmanmaineensa vasta paria vuotta myöhemmin, kun se julkaistiin uudelleen raflaavammalla nimellä I Spit on Your Grave. Elokuvan vuonna 2010 valmistunut uusintaversio oli tuona vuonna sekin kunniamaininnan arvoinen ja on asenteeltaan alkuperäistäkin häijympi, vaikka itse raiskausjakso meneekin ohitse huomattavasti nopeammin.

Joe Dante oli yksi aikakauden kauhuohjaajalahjakkuuksista, joka paloi kuitenkin loppuun varsin nopeasti. Miehen toinen pitkä elokuva oli hänen ensimmäinen soolo-ohjauksensa, Steven Spielbergin kolmea vuotta aiemmin julkaistun jättihitin Tappajahai kieli poskessa toteutettu rip-off Piranha. Etelä-Amerikan tappajakalat on jalostettu 1970-luvun alkupuolella saastuttamaan Vietnamin joet. Sodan loputtua ennen projektin valmistumista ne pääsevät kuitenkin karkuun amerikkalaisjokeen, jonka varrella on tietenkin teinien kesäleiri.

Mutta vaikka nimenomaan amerikkalaiset olivatkin näihin aikoihin toden teolla innostumassa väkivaltaisista kauhuelokuvista, vuoden valioista ylivoimaisesti verisin teos oli kuitenkin ranskalaisen Jean Rollinin Les Raisins de la Mort, jonka sisältö oli tiettävästi liikaa ohjaajalle itselleenkin. Tuottajien sanelussa syntyi kuitenkin kaikkien aikojen verisin kertomus ranskalaisten viinien viljelyssä käytettyjen torjunta-aineiden mahdollista riskeistä. Viiniseutujen asukkaat ryhtyvät niiden vaikutuksesta tappamaan toisiaan erittäin verisin menetelmin.

Vuoden 1978 top 3:
1. Halloween
2. Heaven Can Wait
3. Foul Play

Jukka Halttunen

1985

Vuonna -85 elokuvat eivät olleet pääsääntöisesti huipputasoisia, mutta erittäin hyviä suorituksia oli silti lukumääräisesti paljon. Yksi elokuva oli reilusti ylitse muiden; muut viiden tähden listalle päässeet eivät kamppailleet vuosikymmenen hienoimpien sijoituksista mutta olivat toki siitä huolimatta erinomaisia. Kaiken kaikkiaan viiden tähden elokuvia tehtiin yhdeksän kappaletta. Seuraavassa ne summataan perinteiseen tapaan aakkosjärjestyksessä.

Robert Zemeckis: Back to the Future
Michael J. Foxista tuli kertaheitolla megatähti Steven Spielbergin tuottamassa viihde-elokuvaklassikossa, jossa kaikki osui kertaheitolla kohdalleen. Yhdessä koko vuosikymmenen nautittavimmista fantasiatarinoista Foxin näyttelemä teini päätyy 1980-luvulta liki kolme vuosikymmentä taaksepäin järjestelemään uudelleen niin omien vanhempiensa romanssia kuin high schoolin nokkimisjärjestystäkin. Ja siinä sivussa tehdään tietenkin hauskoja huomioita vuosikymmenten välisistä kulttuurieroista.

Mark L. Lester: Commando
Vuosi 1985 kuului toimintaelokuvan genressä kymmenittäin pahiksia teurastaville sankareille. Death Wish 3 ja Rambo: First Blood Part II kuuluivat lajityypin muihin työnäytteisiin, mutta sen todellinen huippusuoritus oli Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Commando, joka onnistui yhdistämään äreään massateurastustoimintaan myös hersyvää huumoria, maukkaita sivuhenkilöitä, komeita maisemia ja sopivan määrän itseironiaa. Kun John Matrix lähtee pelastamaan nuorta tytärtään keskiamerikkalaisen wannabe-diktaattorin kynsistä, ei tarjolla ole ainoatakaan tylsää hetkeä. Vain suuri määrä sarjatulta.

Akira Kurosawa: Ran
Japanilaisen mestariohjaaja Akira Kurosawan pitkän uran loppupään töihin kuuluva Ran on vavahduttavan upea kuvaus muinaisen japanilaissuvun valtataistelusta, joka on selvästikin saanut inspiraationsa Shakespearen kirjoituksista. Ikääntyneen päällikön jaettua valtansa poikiensa kesken nämä kääntyvät toisiaan vastaan. Kankaalle leviää massiivisia taistelukohtauksia, joiden virtuoosimainen toteutus ei voi olla jättämättä katsojan suuta toistuvasti ammolleen.

Stuart Gordon: Re-Animator
Vuosi 1985 oli korostetusti zombie-elokuvien vuosi, ja lajityypin komeimpaan suoritukseen ylsi aiemmin tuntematon ohjaaja Stuart Gordon. Hänen tulkintansa H. P. Lovecraftin monta pykälää hillitymmästä ja vakavammasta, kuolleiden herättämistä käsittelevästä tarinasta on energinen, monin paikoin hillittömän hauska moderni kulttiklassikko. Maanisuuteen asti innokas yliopisto-opiskelija (alla oikealla) keksii seerumin, joka herättää vastikään kuolleet henkiin, mutta tästä joudutaan maksamaan kova hinta.

Dan O'Bannon: The Return of the Living Dead
Myös Alienia käsikirjoittamassa ollut Dan O'Bannon (1946 - 2009) ohjasi zombie-elokuvien suurena vuonna epävirallisen jatko-osan klassikolle Night of the Living Dead (1968). Taustalla vaikutti alkuperäisen  elokuvan toinen käsikirjoittaja John A. Russo, joka halusi luoda sille oman jatkumonsa George A. Romeron elokuvien vaihtoehdoksi. Russon ja O'Bannonin versio henkilöi elävien kuolleiden paluun ärhäköillä punkkareilla ja viimeisteli kieli poskessa kirjoitetun tarinan omaleimaisella huumorilla.

Andrei Konchalovsky: Runaway Train
Edellä jo mainitun Akira Kurosawan käsikirjoitukseen perustuva Pakojuna on yksi koko 1980-luvun komeimmista toimintaelokuvista. Siihen ei tuo sisältöä pelkästään taukoamaton vauhti - joka ei tässä tapauksessa lakkaa edes lopputekstien alkaessa - vaan hienosti pohdittu allegorinen tarina ja keskushenkilöiden tarkasti piirretyt luonnekuvat. Kun kaksi vankia karkaa junalla Alaskassa sijaitsevasta huippuvarmasta vankilasta, he saavat peräänsä elokuvahistorian ehkä häikäilemättömimmän vankilanjohtajan.

William Friedkin: To Live and Die in L.A.
1970-luvun alussa itsensä legendaksi kohottaneen, mutta sittemmin vaihtelevammin menestyneen William Friedkinin vuoden 1985 huippusuoritus on edelleen yksi poliisielokuvien keskeisimmistä klassikoista. Kun William L. Petersen ja John Pankow päättävät saada kiinni Willem Dafoen myös poliisinmurhaan syyllistyneen rahanväärentäjän kiinni, ei mikään keino ole kielletty. Lain rajoja venytellään ennätyksellisen suruttomasti, eivätkä pahiksia jahtaavat poliisit ole lopulta paljoakaan jahdattaviansa kunniallisempia. Los Angelesin sykkivästä soundtrackista vastaa Wang Chung, jota ilman elokuvan luonne olisi aivan toisenlainen.

Agustín Villaronga: Tras el cristal
Espanjalaisen kauhu- tai ainakin inhoelokuvan klassikon valmistumisvuodeksi mainitaan eri lähteissä sekä 1985, 1986 että 1987. Valitaan nyt tässä yhteydessä oikeaksi tuo niistä varhaisin, ja todetaan että kyseessä on todellinen eurooppalaisen kauhun mestariteos, joka ei varsinaisesti näytä kovin paljoa mutta vihjaa sitäkin enemmän. Keskushenkilö, toisen maailmansodan aikaan pedofiliaan syyllistynyt ex-natsi Klaus on vanhoilla päivillään joutunut riippuvaiseksi rautakeuhkosta. Nuori mies hänen menneisyydestään saapuu hänen piinaajakseen, mutta kyseessä ei ole pelkkä kostonhimo vaan outo halu elää meneisyyden painajaiset uudelleen.

Michael Cimino: Year of the Dragon
Mickey Rourken ollessa tähteytensä huipulla 1980-luvun puolivälissä hän pääositti Kauriinmetsästäjän ohjaajan Michael Ciminon eeppistä rikoselokuvaa, joka sijoittui New Yorkin Chinatowniin. Rourken näyttelemä enemmän tai vähemmän rasistinen poliisikomisario ottaa tehtäväkseen kiinalaiskaupunginosan siivoamisen mafiasta, samaan aikaan kun sen johtoon pyrkii häikäilemätön nuori tekijä (John Lone). Teot ja tunteet ulottuvat äärimmäisyydestä toiseen, ja Ciminon taito luoda oopperamaisen näyttäviä jaksoja ei petä.

Kunniamainintojakin riittää peräti kuusi kappaletta. Martin Scorsesen kaupunkilaiskomedia After Hours ei ehkä yllä nimiohjaajan parhaimpien töiden painoarvoon, mutta tarjoaa silti poikkeuksellisen viihdyttävän parituntisen, jossa nuorehko it-ammattilainen kokee suurkaupungissa elämänsä yön. Amerikkalaisen nuorison armoitettu kuvaaja John Hughes yltää puolestaan yhteen uransa hienoimmista suorituksista draamassa The Breakfast Club, jossa toisiaan aluksi vihaavat nuoret oppivat erään jälki-istuntopäivän aikana ymmärtämään toisiaan.

Zombie-elokuvien kummisetä George A. Romero ei yltänyt viiteen tähteen triloginsa kolmannella osalla Day of the Dead, vaikka vuosi 1985 muuten kuuluikin eläville kuolleille. Kunniamaininta silti hyvästä yrityksestä. Floridan trooppisiin maisemiin sijoittuva tarina ei täysin vakuuta, vaikka sisältääkin paljon hyvää. Hollantilainen Paul Verhoeven on miltei yhtä härski keskiaikaisessa saagassaan Flesh + Blood, jossa riittää verta ja visvaa. Teos ei ehkä ole viiden tähden arvoinen, mutta ehdottoman muistettava ja katsomisen arvoinen.

Edellä jo ohimennen mainittu George P. Cosmatosin ohjaama Rambo: First Blood Part II ei yltänyt laadullisesti aivan Commandon tasolle mutta oli omana aikanaan ehdottomasti kova juttu ja ansaitsee ilman muuta kunniamainintansa. Toisena käsikirjoittajana vaikutti Titanicilla sittemmin vakuuttanut James Cameron. Ja maininnan ansaitsee myös karmiva yliluonnollinen kauhuelokuva Witchboard, jonka ohjasi tuntematon Kevin S. Tenney. Kasaripäähenkilöt tuntuivat ehkä hieman koomisilta, mutta pelonväristykset olivat täydellisen aitoja.

Vuoden 1985 top 3:
1. Runaway Train
2. Re-Animator
3. Ran

Jukka Halttunen

Django Unchained

Quentin Tarantinosta on kasvanut instituutio. Leffahullusta videovuokraamon työntekijästä isoksi ohjaajanimeksi kasvaneen amerikkalaisen jokainen uusi ohjaus on tapaus - ei kuitenkaan sillä tavoin kuin isot, kassamagneeteiksi mitoitetut megaelokuvat, vaan kuten arvostetun auteurin viimeisin työnäyte. Ja Tarantino jos kuka on nimenomaan yksi modernin amerikkalaisen elokuvan harvoista auteureista. Ohjaaja, joka saa sekä kirjoittaa että muutenkin toteuttaa visionsa poikkeuksellisen vapain käsin ja varsin suurille yleisöille.

Tarantinon uusin, enimmäkseen italialaisten mutta osin myös amerikkalaisten lännenelokuvien inspiroima Django Unchained ei kuitenkaan kuulu samaan sykliin kuin hänen varhaiset klassikkonsa. 1990-luvulla syntyneet Reservoir Dogs, Pulp Fiction ja Jackie Brown muodostivat hänen filmografiassaan oman kolmikkonsa, klassikoiksi muodostuneet rikosfilmit joissa nasevasti kirjoitettu dialogi yhdistyi äkillisiin väkivaltapurskauksiin unohtumattomalla tavalla.

Seuraava kolmen elokuvan sykli, jonka muodostivat 2000-luvun Kill Billit sekä Death Proof, oli jo hyvin erilainen. Puhtaasta rikoselokuvasta siirryttiin toiminnallisempiin suuntiin, ja inspiraatiota haettiin niin kaukoidän veriorgioista kuin puhtaista psykopaattielokuvistakin. Elokuvien klassikkoasemakaan ei ollut enää itsestäänselvyys. Sinänsä onnistunutta, ääriväkivaltaista toimintateosta Kill Bill vol. 1 seurasi huomattavasti hajanaisempi kakkososa sekä täydellisesti epäonnistunut Death Proof.



Nyt Tarantino näyttää aloittaneen kolmannen elokuvasyklinsä, joka jälleen poikkeaa aiemmista. Inglourious Basterds toimi tämän uuden sarjan käynnistäjänä, ja Django Unchained on sille selvää jatkoa. Vaikka elokuvien aihepiiri on keskenään aivan erilainen, niillä on keskenään silti huomattavan paljon, ja toisaalta hyvin vähän yhteistä minkään tekijänsä aiemmista elokuvista kanssa. Molemmissa on historiallinen aihe, ja kummassakin maalataan huomattavasti laajemmalle kankaalle kuin tarinallisilta elementeiltään kohtuullisen suoraviivaisissa 1990-luvun rikosfilmeissä.

Ennen tarkempaa analysointia lyhyt juonisummaus. Se ei sisällä vielä spoilereita. Myöhemmin seuraava tarkempi tarkastelu saattaa sisältää, mutta niitä ennen tästä on näkyvä varoitus. Juonen summaaminen tosin ei liene tässä tapauksessa kovin tärkeää, koska jokainen internettinsä lukenut kyllä varmasti tietää mistä elokuvassa on kysymys.

Django Unchained sijoittuu aikaan ennen Yhdysvaltain sisällissotaa, tarkemmin vuoteen 1858. Tarinan nimihenkilö Django (Jamie Foxx) on orja, jonka tiet risteävät eräänä talvisena yönä palkkionmetsästäjä King Schultzin (Christoph Waltz) kanssa. Schultz on etsimässä kolmea rikollista, joista on luvattu palkkio. Hän lunastaa Djangon itselleen etsimään näitä kanssaan, koska tietää miehen pystyvän tunnistamaan nämä. Palkkioksi avusta Schultz lupaa Djangolle vapauden.

Tämän tehtävän tultua suoritetuksi Django haluaa vuorostaan lähteä etsimään edelleen orjuudessa olevaa vaimoaan vapauttaakseen myös tämän. Schultz ratsastaa kumppaninsa mukana. Kaksikko tutustuu häikäilemättömään plantaasinomistaja Calvin Candieen (Leonardo DiCaprio), jonka hallussa Djangon vaimo on. He eivät kuitenkaan halua paljastaa tälle korttejaan, vaan herättävät tämän kiinnostuksen tarjoamalla tälle mielipuolista summaa miespuolisesta orjasta, toiveenaan saada Djangon vaimo lunastettua huomaamatta siinä sivussa. Tämä kaikki ei suju aivan kuten ajateltiin, ja seuraa runsaasti verisiä ampumisia ja käänteitä yhä huonompaan suuntaan.

Django Unchainedin yhtymäkohdat Inglourious Basterdsiin ovat varsin ilmeiset. Tarantino tuntuu näissä elokuvissa aikuistuneen eikä tyydy enää tällä iällä pelkästään sanailuttamaan brutaaleja gangstereita tai apinoimaan kaukoidän ääriverisiä toimintaspektaakkeleita. Nyt hän pyrkii sijoittamaan historiallisista ympäristöistä ja tilanteista ainakin inspiraatiota hakeviin elokuviin pitkiä dialogivetoisia kohtauksia, joilla rakennetaan tihenevää jännitettä. Tämä jännite sitten laukaistaan räjähtävän väkivaltaisella kohtauksella, joka yleensä alkaa yllättäen siitäkin huolimatta että katsoja on osannut sen alkamista odottaa.

Inglourious Basterds noudatti tätä rakennetta toinen toistaan mestarillisemmissa episodeissa, jotka eivät olleet suoraa jatkumoa toisilleen, mutta jotka ohjaaja-käsikirjoittaja kuitenkin ripusti yhteiseen tarinalliseen runkoon. Django Unchained poikkeaa tästä siinä mielessä, ettei se maistu samalla tapaa episodielokuvalta: tapahtumat etenevät kronologisesti ja seuraava kohtaus on edellisen juonellinen jatke. Kohtausten toiminnallinen funktio on kuitenkin sama. Elokuvan henkilöt keskustelevat ja keskustelevat, samaan aikaan kun katsoja huomaa että näiden varsinaiset viestit välittyvät rivien välissä ja tulevat huipentumaan veriseen väkivaltapurskahdukseen. Mutta kuinka pian ja millaiseen? Ketkä selviävät hengissä ja mitä heistä jää jäljelle?

Djangossa tämä sinänsä taitava tapa rakentaa jännitteitä ja sitten purkaa ne ei kuitenkaan toimi yhtä hyvin kuin Basterdsissa. Kun mestarillinen edeltäjä sai rakenteensa toimimaan esimerkillisesti, uutuudessa Tarantinoa alkaa vaivata eräänlainen elefanttitauti. Tuntuu siltä kuin käsikirjoittaja-Tarantino olisi kerran yhden kohtauksen kirjoitettuaan rakastunut siihen niin korviaan myöten, ettei ohjaaja-Tarantinolla riitä sydäntä lyhentää tai jopa karsia heikommin onnistuneita osuuksia antaakseen siten lisää painoarvoa paremmin onnistuneille ja pitääkseen elokuvan kestoajan järkevissä mitoissa. Djangon lähes kolmeen tuntiin mahtuukin aika paljon tyhjäkäyntiä.

Seuraavaksi tarkastellaan elokuvan muutamia juonellisia yksityiskohtia sen verran tarkemmin että tähän kohtaan on pakko laittaa:

SPOILERIVAROITUS!

SPOILERIVAROITUS!

SPOILERIVAROITUS!

Ja lisätään tähän vielä yksi kuva erottamaan ei-spoilaava osuus mahdollisesti spoilaavasta, kas näin:

Djangon alku on aivan erinomainen aina siihen saakka kunnes nimihenkilö on riisunut orjan merkit yltään ja eliminoinut etsityt Brittlen veljekset yhdessä Schultzin kanssa. Siirrytäänkö sen jälkeen etsimään Djangon kadoksissa olevaa vaimoa? Ei, vaan seuraa totaalisen turha jakso jossa Django päättää jäädä odottelemaan seuraavaa kevättä Schultzin kollegana, lisää pahiksia niitaten. Kohtaus, jossa kaksikko ratsastaa joenrantaa pitkin mennäkseen kahville Schultzin tuttavan kanssa lienee jätetty elokuvaan pelkästään kauniiden maisemien vuoksi. Kaksikon kohtaaminen Ku Klux Klanin kanssa on osittain hauska mutta kokonaisuuden kannalta sekin totaalisen turha eikä heh heh -huumorinsa vuoksi oikeastaan edes istu kunnolla kokonaisuuteen.

Pahempaa on kuitenkin tulossa, sillä sen jälkeen kun Django ja Schultz ovat kohdanneet Candien ja houkutelleet tämän kutsumaan itsensä plantaasilleen isojen rahojen toivossa, tämän kyseisen ratsastusmatkan kuvaamiseen käytetään lähes varttitunti ilman että siitä saadaan irti juurikaan muuta kuin toteamus, että orjuus oli aikanaan suuri vääryys ja siitä hyötyvät valkoiset olivat todellisia raakalaisia. Tämä sanoma kai kuitenkin kävi jo selvästi ilmi elokuvasta muutenkin, joten miksi tuhlata asian toteamiseen näin pitkä siivu sen kestoajasta?

Kaikkein pöyristyttävimpään suoritukseensa Tarantino yltää kuitenkin aivan elokuvan lopussa, jossa täydellisen hyvän ja tyydyttävän lopputaistelun jälkeen elokuva ei yllättäen päätykään vaan antaa Djangon jäädä kiinni ja lähettää tämän uudelle matkalle kohti orjuutta. Tämän on vielä toistamiseen onnistuttava vapautumaan ja palaamaan vaimonsa luokse, mihin tuhlautuu toinen varttitunti. Kaksoisloppu on täysin tarpeeton, varsinkin kun ensimmäisen lopun todella näyttävä tulitaistelu on elokuvan todellinen kliimaksi.

Tarantinon liiallinen rakastuminen kertaalleen kirjoittamaansa materiaaliin ei lupaa hyvää seuraavaksi tulossa olevalle, todennäköisesti samaan sykliin kuuluvalle ohjaustyölle. Varmaankin jälleen kerrotaan historialliseen aiheeseen perustuvaa tarinaa, jonka pituus venyy jo yli kolmeen tuntiin, ja josta kuka hyvänsä sivullinen osaisi helposti neuvoa ohjaajaa leikkaamaan kolme varttia pois kokonaisuuden kärsimättä, mutta jolle poistolle auteur itse on täysin sokea.

Ja tällä en siis edes tarkoita, että Django Unchained olisi huono elokuva. Se ei vain ole yhtä täydellinen viiden tähden suoritus kuin Inglourious Basterds, jossa kokonaisuus pysyi Tarantinon hallussa erinomaisesti. Django on erittäin hyvää neljän tähden viihdettä, jonka hyvät puolet kyllä helpohkosti selättävät huonot. Mutta se ei ole sellainen mestariteos, jollaista huikea IMDb-keskiarvo ja lukuisat Oscar-ehdokkuudet saattavat saada katsojan odottamaan.

Quentin Tarantino on edelleen yksi mielenkiintoisimmista aktiivisista ohjaajista koko maailmassa. Toivottavasti hänelle kehittyy hieman itsekritiikkiä ja kykyä astua askel taaksepäin elokuvan leikkausvaiheessa. Kaikki mitä hän on tullut kirjoittaneeksi, ei välttämättä ole valmiissa elokuvassa tarpeen. Pitempi ei aina ole parempi. Liikasanaisuus ei ole ansio.

Jukka Halttunen