1985

Vuonna -85 elokuvat eivät olleet pääsääntöisesti huipputasoisia, mutta erittäin hyviä suorituksia oli silti lukumääräisesti paljon. Yksi elokuva oli reilusti ylitse muiden; muut viiden tähden listalle päässeet eivät kamppailleet vuosikymmenen hienoimpien sijoituksista mutta olivat toki siitä huolimatta erinomaisia. Kaiken kaikkiaan viiden tähden elokuvia tehtiin yhdeksän kappaletta. Seuraavassa ne summataan perinteiseen tapaan aakkosjärjestyksessä.

Robert Zemeckis: Back to the Future
Michael J. Foxista tuli kertaheitolla megatähti Steven Spielbergin tuottamassa viihde-elokuvaklassikossa, jossa kaikki osui kertaheitolla kohdalleen. Yhdessä koko vuosikymmenen nautittavimmista fantasiatarinoista Foxin näyttelemä teini päätyy 1980-luvulta liki kolme vuosikymmentä taaksepäin järjestelemään uudelleen niin omien vanhempiensa romanssia kuin high schoolin nokkimisjärjestystäkin. Ja siinä sivussa tehdään tietenkin hauskoja huomioita vuosikymmenten välisistä kulttuurieroista.

Mark L. Lester: Commando
Vuosi 1985 kuului toimintaelokuvan genressä kymmenittäin pahiksia teurastaville sankareille. Death Wish 3 ja Rambo: First Blood Part II kuuluivat lajityypin muihin työnäytteisiin, mutta sen todellinen huippusuoritus oli Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Commando, joka onnistui yhdistämään äreään massateurastustoimintaan myös hersyvää huumoria, maukkaita sivuhenkilöitä, komeita maisemia ja sopivan määrän itseironiaa. Kun John Matrix lähtee pelastamaan nuorta tytärtään keskiamerikkalaisen wannabe-diktaattorin kynsistä, ei tarjolla ole ainoatakaan tylsää hetkeä. Vain suuri määrä sarjatulta.

Akira Kurosawa: Ran
Japanilaisen mestariohjaaja Akira Kurosawan pitkän uran loppupään töihin kuuluva Ran on vavahduttavan upea kuvaus muinaisen japanilaissuvun valtataistelusta, joka on selvästikin saanut inspiraationsa Shakespearen kirjoituksista. Ikääntyneen päällikön jaettua valtansa poikiensa kesken nämä kääntyvät toisiaan vastaan. Kankaalle leviää massiivisia taistelukohtauksia, joiden virtuoosimainen toteutus ei voi olla jättämättä katsojan suuta toistuvasti ammolleen.

Stuart Gordon: Re-Animator
Vuosi 1985 oli korostetusti zombie-elokuvien vuosi, ja lajityypin komeimpaan suoritukseen ylsi aiemmin tuntematon ohjaaja Stuart Gordon. Hänen tulkintansa H. P. Lovecraftin monta pykälää hillitymmästä ja vakavammasta, kuolleiden herättämistä käsittelevästä tarinasta on energinen, monin paikoin hillittömän hauska moderni kulttiklassikko. Maanisuuteen asti innokas yliopisto-opiskelija (alla oikealla) keksii seerumin, joka herättää vastikään kuolleet henkiin, mutta tästä joudutaan maksamaan kova hinta.

Dan O'Bannon: The Return of the Living Dead
Myös Alienia käsikirjoittamassa ollut Dan O'Bannon (1946 - 2009) ohjasi zombie-elokuvien suurena vuonna epävirallisen jatko-osan klassikolle Night of the Living Dead (1968). Taustalla vaikutti alkuperäisen  elokuvan toinen käsikirjoittaja John A. Russo, joka halusi luoda sille oman jatkumonsa George A. Romeron elokuvien vaihtoehdoksi. Russon ja O'Bannonin versio henkilöi elävien kuolleiden paluun ärhäköillä punkkareilla ja viimeisteli kieli poskessa kirjoitetun tarinan omaleimaisella huumorilla.

Andrei Konchalovsky: Runaway Train
Edellä jo mainitun Akira Kurosawan käsikirjoitukseen perustuva Pakojuna on yksi koko 1980-luvun komeimmista toimintaelokuvista. Siihen ei tuo sisältöä pelkästään taukoamaton vauhti - joka ei tässä tapauksessa lakkaa edes lopputekstien alkaessa - vaan hienosti pohdittu allegorinen tarina ja keskushenkilöiden tarkasti piirretyt luonnekuvat. Kun kaksi vankia karkaa junalla Alaskassa sijaitsevasta huippuvarmasta vankilasta, he saavat peräänsä elokuvahistorian ehkä häikäilemättömimmän vankilanjohtajan.

William Friedkin: To Live and Die in L.A.
1970-luvun alussa itsensä legendaksi kohottaneen, mutta sittemmin vaihtelevammin menestyneen William Friedkinin vuoden 1985 huippusuoritus on edelleen yksi poliisielokuvien keskeisimmistä klassikoista. Kun William L. Petersen ja John Pankow päättävät saada kiinni Willem Dafoen myös poliisinmurhaan syyllistyneen rahanväärentäjän kiinni, ei mikään keino ole kielletty. Lain rajoja venytellään ennätyksellisen suruttomasti, eivätkä pahiksia jahtaavat poliisit ole lopulta paljoakaan jahdattaviansa kunniallisempia. Los Angelesin sykkivästä soundtrackista vastaa Wang Chung, jota ilman elokuvan luonne olisi aivan toisenlainen.

Agustín Villaronga: Tras el cristal
Espanjalaisen kauhu- tai ainakin inhoelokuvan klassikon valmistumisvuodeksi mainitaan eri lähteissä sekä 1985, 1986 että 1987. Valitaan nyt tässä yhteydessä oikeaksi tuo niistä varhaisin, ja todetaan että kyseessä on todellinen eurooppalaisen kauhun mestariteos, joka ei varsinaisesti näytä kovin paljoa mutta vihjaa sitäkin enemmän. Keskushenkilö, toisen maailmansodan aikaan pedofiliaan syyllistynyt ex-natsi Klaus on vanhoilla päivillään joutunut riippuvaiseksi rautakeuhkosta. Nuori mies hänen menneisyydestään saapuu hänen piinaajakseen, mutta kyseessä ei ole pelkkä kostonhimo vaan outo halu elää meneisyyden painajaiset uudelleen.

Michael Cimino: Year of the Dragon
Mickey Rourken ollessa tähteytensä huipulla 1980-luvun puolivälissä hän pääositti Kauriinmetsästäjän ohjaajan Michael Ciminon eeppistä rikoselokuvaa, joka sijoittui New Yorkin Chinatowniin. Rourken näyttelemä enemmän tai vähemmän rasistinen poliisikomisario ottaa tehtäväkseen kiinalaiskaupunginosan siivoamisen mafiasta, samaan aikaan kun sen johtoon pyrkii häikäilemätön nuori tekijä (John Lone). Teot ja tunteet ulottuvat äärimmäisyydestä toiseen, ja Ciminon taito luoda oopperamaisen näyttäviä jaksoja ei petä.

Kunniamainintojakin riittää peräti kuusi kappaletta. Martin Scorsesen kaupunkilaiskomedia After Hours ei ehkä yllä nimiohjaajan parhaimpien töiden painoarvoon, mutta tarjoaa silti poikkeuksellisen viihdyttävän parituntisen, jossa nuorehko it-ammattilainen kokee suurkaupungissa elämänsä yön. Amerikkalaisen nuorison armoitettu kuvaaja John Hughes yltää puolestaan yhteen uransa hienoimmista suorituksista draamassa The Breakfast Club, jossa toisiaan aluksi vihaavat nuoret oppivat erään jälki-istuntopäivän aikana ymmärtämään toisiaan.

Zombie-elokuvien kummisetä George A. Romero ei yltänyt viiteen tähteen triloginsa kolmannella osalla Day of the Dead, vaikka vuosi 1985 muuten kuuluikin eläville kuolleille. Kunniamaininta silti hyvästä yrityksestä. Floridan trooppisiin maisemiin sijoittuva tarina ei täysin vakuuta, vaikka sisältääkin paljon hyvää. Hollantilainen Paul Verhoeven on miltei yhtä härski keskiaikaisessa saagassaan Flesh + Blood, jossa riittää verta ja visvaa. Teos ei ehkä ole viiden tähden arvoinen, mutta ehdottoman muistettava ja katsomisen arvoinen.

Edellä jo ohimennen mainittu George P. Cosmatosin ohjaama Rambo: First Blood Part II ei yltänyt laadullisesti aivan Commandon tasolle mutta oli omana aikanaan ehdottomasti kova juttu ja ansaitsee ilman muuta kunniamainintansa. Toisena käsikirjoittajana vaikutti Titanicilla sittemmin vakuuttanut James Cameron. Ja maininnan ansaitsee myös karmiva yliluonnollinen kauhuelokuva Witchboard, jonka ohjasi tuntematon Kevin S. Tenney. Kasaripäähenkilöt tuntuivat ehkä hieman koomisilta, mutta pelonväristykset olivat täydellisen aitoja.

Vuoden 1985 top 3:
1. Runaway Train
2. Re-Animator
3. Ran

Jukka Halttunen