Nälkäpeli

The Hunger Games
USA 2012
Ohjaus: Gary Ross
Käsikirjoitus: Gary Ross, Suzanne Collins & Billy Ray, perustuen Suzanne Collinsin romaaniin
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Stanley Tucci, Wes Bentley, Elizabeth Banks, Liam Hemsworth

Suzanne Collinsin romaaniin perustuva Nälkäpeli oli yksi vuoden 2012 suurimmista hiteistä jo teatterikierroksellaan. Pohjois-Amerikan lipputuloissa se rikkoi 150 miljoonan dollarin haamurajan heti ensi-iltaviikonloppunaan 23. - 25.3.2012. Sittemmin kassa on kilissyt siellä kaiken kaikkiaan lähes 410 miljoonan dollarin edestä, ja maailmanlaajuisesti tiliä on kertynyt suunnilleen 700 miljoonaa kesän loppuun mennessä. Tämä ei ole hassumpi suoritus suhteessa amerikkalaisittain keskitasoiseen 78 miljoonan budjettiin.

Ei siis ihme, että jatko-osia on julkistettu tulevaksi jo kokonaiset kolme kappaletta. Collinsin romaanitrilogian osien filmatisointi yksi yhteen kirjojen kanssa ei menestyksen huumassa riittänyt, vaan kolmas kirja on päätetty aitoon Harry Potter -tyyliin jakaa kahdeksi elokuvaksi.

Elokuvan suuria yleisöjä kuumottanut aihe on elokuvia vähänkään enemmän harrastaneelle jo ennestään tuttu. Tulevaisuuden dystopia pitää nuorisonsa kurissa järjestämällä vuosittaisia kilpailuja, elokuvan otsikon nälkäpelejä, joissa 24 arvalla valittua nuorta - 12 tyttöä ja 12 poikaa - taistelee suljetulla metsäisellä alueella toisiaan vastaan kunnes vain yksi on hengissä ja julistetaan voittajaksi.

Aivan niin - idea on varastettu. Se on peräisin suoraan Kinji Fukasakun mestarillisesta japanilaiselokuvasta Battle Royale (2000) joka puolestaan perustui Koushun Takamin romaaniin. Japanilaisessa elokuvassa täsmälleen sama tehtiin vuosittain yksittäiselle koululuokalle, jolloin mukana oli yli 30 kilpailijaa. Aiemminkin on toki tehty elokuvia, joiden juoniaines on vastaavanlainen: joukon ihmisiä keskenään vastakkain asettava, voittajaa lukuun ottamatta kaikkien kuolemaan päättyvä peli. Battle Royalen kuningasidea oli kuitenkin tehdä kilpailijoista teinejä, ja sitä Nälkäpeli kopioi surutta.

Vaikka Nälkäpelissä ei siis aiheen tasolla olekaan juuri mitään omaa, sitä katsova voi silti yllättyä. Tiukasti amerikkalaista PG-13 -ratingia silmällä pitäen tehty elokuva ei ole likimainkaan niin pidäkkeettömän verinen kuin esikuvansa. Ja mikä yllättävintä, sillä on kokonaan omiakin ansioita, ja joissakin kohdin se onnistuu olemaan jopa parempi kuin ilmiselvä esikuvansa.

Tarkemmin määrittelemättä jäävässä tulevaisuudessa ruuasta on pulaa, lukuun ottamatta yltäkylläisyydessä elävää eliittiä, joka tappokisoja alun perinkin järjestää. Elokuvan alussa viitataan tarkemmin määrittelemättömään kapinaan, joka on tapahtunut aiemmin ja josta nälkäpelit ovat osaksi kosto; keino pitää nälkäinen alaluokka kurissa. Osanottajien arvontaa valvovat eliitin joukot ovat sekoitus Tähtien sodan keisarillisia joukkoja ja Schindlerin listan mustasaappaisia natseja.

Toinen syy nälkäpelaamiseen on banaalimpi. Se tarjoaa aivan loistavaa tosi-tv-viihdettä aivottomille massoille! Heitähän riittää jo nykyisessäkin maailmassamme, ja tätä kirjoitettaessa he ovat juuri kokoontumassa seuraamaan Big Brotherin jälleen uuden tuotantokauden aloitusta. Tulevaisuuden dystopiassa kehitys on johtanut jopa tätäkin pahempaan suuntaan: tosi-tv-yleisö ei enää lainkaan piittaa näkemänsä moraalisista ulottuvuuksista, kunhan vain saa oman viihdykeannoksensa. Tämä tuo elokuvaan yhteiskunnallista kantaaottavuutta, joka puuttuu lähes kokonaan Battle Royalesta, vaikka sekin kyllä yrittää viitata kuvaamansa ajan yhteiskunnalliseen rauhattomuuteen.

Myös Battle Royalen tapahtumat olivat osa tv-spektaakkelia, jonka yksityiskohdat kuitenkin unohdettiin melko pian elokuvan alun jälkeen, ja siten menetettiin satiirinen aspekti jonka Nälkäpeli onnistuu hyödyntämään kohtuullisen hyvin. Tämän lisäksi Nälkäpeli osuu herkullisesti lähelle napakymppiä kuvatessaan oman aikansa luokkayhteiskuntaa. Kärjekkäimmin tämä ilmenee alkupuolen harjoittelukohtauksessa, jossa päähenkilömme Katniss Everdeen (Winter's Bonen Jennifer Lawrence) esitellään tappavan pelin järjestäjille. Näitä tyttö ei voisi ensimmäisen hudiksi menneen jousiammunnan vuoksi vähempää kiinnostaa, kunnes pari seuraavaa nuolta osuu varsin herkullisiin kohteisiin.

Tässä kohtaa tekee mieli nostaa esille elokuvan hetkittäin jopa hieman epäloogiselta tuntuva pidättyvyys - mikä ei totisesti ollut Battle Royalen ongelma. Kaikki mahdolliset shokkikeinot käytettiin, eikä veripanoksissa säästelty. Miksi ihmeessä Nälkäpelin henkilöhahmot ovat tällaisia teuraalle kiltisti käveleviä lampaita? Japanilaisversion hahmoissa riitti särmää aina psykopaattisuuteen asti. Katnissin nuolikotelossa riitti nuolia, miksi niillä ei lävistetty yläluokkaisia päitä esimerkiksi juuri tässä kohtauksessa? Olisihan sen voinut tehdä viitteellisesti, jos ikäraja huoletti.

Vain muutamia hetkeä aiemmin, Katnissin ja hänen kanssaan samalta vyöhykkeeltä kisaan tulleen pojan Peetan (Josh Hutcherson) vasta matkustaessa kisapaikalle heidän mentorikseen nimetyn Haymitchin (Woody Harrelsonin alkoholisoitunut versio) kanssa Katniss oli jo saanut käteensä veitsen, jonka hän lopulta iski voimalla ylvästelevän miehen sormien väliin kiinnittääkseen oikeasti tämän huomion. Ihan kiva, mutta samassa tilanteessa olisi tuntunut loogisemmalta iskeä se pöyhkeän karvaturvan kaulaan pystyyn. Kunnon verenroiskahdusta olisin ainakin itse tuossa tilanteessa tervehtinyt aplodeilla.

Päähenkilöiden ja näiden välisten kemioiden kuvauksessa elokuvat päätyvät suunnilleen tasapeliin. Tämä oli yksi Battle Royalen yllättävimmistä vahvuuksista: muuten varsin ulkokohtaiselta tuntunut vauhdikas veriorgia onnistui yllättäen tekemään päähenkilöparistaan samastuttavia ja miltei pakottamaan katsojan välittämään heidän kohtalostaan. Tämä onnistuu myös Nälkäpelissä: vaikka Peeta on vähän reppana Katnissiin verrattuna, molempien luonnekuvat onnistutaan piirtämään riittävän tarkoin vedoin, että molempiin pystyy uskomaan ja heidän kohtaloistaan välittämään.

Jukka Halttunen

Poikani Kevin

We Need to Talk About Kevin
Iso-Britannia / USA 2011
Ohjaus: Lynne Ramsay
Käsikirjoitus: Lynne Ramsay & Rory Kinnear, perustuen Lionel Shriverin romaaniin
Pääosissa: Tilda Swinton, John C. Reilly, Ezra Miller, Ashley Gerasimovich, Siobhan Fallon

Poikani Kevin on yksi viimeksi kuluneen vuoden eniten keskustelua herättäneistä elokuvista, niin meillä kuin maailmallakin. Ei aiheetta, mutta osittain ehkä kuitenkin hieman vääristä syistä. Laadukkaan, hetkittäin ahdistavankin draaman on ohjannut skotti Lynne Ramsay, jonka aiemmat ohjaukset ovat viime vuosituhannen vaihteen kahden puolin ohjattuja taiteellisia, vähälle huomiolle jääneitä draamoja.

Poikani Kevinin aihe on huomattavasti kaupallisempi kuin Morvern Callarin (2002) tai Rotanpyydystäjän (1999). Elokuva perustuu etunimestään huolimatta naispuolisen Lionel Shriverin romaaniin, joka julkaistiin alkukielellä 2003 ja suomennettuna 2006. Sen aiheena on äitiyden pulmallisuus, ja elokuva onkin kerrottu kokonaan juuri tuon roolinsa ongelmalliseksi kokevan naisen näkökulmasta.

Eva Khatchadourianille (Tilda Swinton) äitiydestä on tullut kirous. Hänen poikansa Kevin (Rock Duer / Jasper Newell / Ezra Miller) on lyhyesti sanottuna paha. Kuinka käsitellä tästä seuraavia tunteita, ja kuinka tulla toimeen ilkimyksen kanssa, jota pitäisi pystyä rakastamaan?

Evan tilannetta tavallaan pahentaa hänen miehensä Franklin (John C. Reilly), joka on täysin sokea poikansa ilkeille ominaisuuksille. Meidän pitäisi puhua Kevinistä, huutaa elokuvan ja romaanin alkukielinen otsikko, mutta ei sitä koskaan tule tehdyksi koska toinen vanhemmista ei havaitse ongelmaa. Franklinin puolustukseksi on pakko sanoa, että Kevin on jo nuoresta pitäen mestarillinen manipulaattori, ja aivan erityisen taidokkaasti hän osaa manipuloida isänsä uskomaan, ettei mikään ole oikeasti vialla.

Poikani Kevin on erityisen pirullinen katselukokemus sellaiselle, jolla on tosielämän kokemusta pienen pojan kasvattamisesta. Kankaalle tekisi mieli suorastaan huutaa, että jos lapsi käyttäytyy tuolla tavoin, sitä ei pidä jättää nähdyllä tavalla huomiotta. Syystä joka jää pääosin avoimeksi, Eva ja Franklin eivät poikansa suorastaan hälyttävästä oireilusta huolimatta saa haetuksi minkäänlaista apua. Jopa perustason terapiakeskustelut jäävät läpikäymättä. Kaikki vaaran merkit roikkuvat ilmassa, ja sinne ne myös jäävät roikkumaan, ilman että kukaan osaa ottaa niitä vakavasti.

Kevin on nimittäin totaalisen paha jo pienestä pitäen, ja tässä piilee myös yksi elokuvan ihmiskuvauksen heikkouksista. Kuinka uskottavaa on, että lapsi voi olla kuin synnynnäinen antikristus ja kuitenkin kyetä normaalilta näyttävään, vanhempiensa tunteisiin vetoavaan käyttäytymiseen juuri niissä tilanteissa, joissa näiden manipuloinnista on hyötyä hänelle itselleen?

Pahan kehitys johtaa tietenkin kohti tragediaa, joka on elokuvan alkaessa jo tapahtunut, ja jota lähestytään rikottujen aikatasojen kautta yhtä aikaa monesta suunnasta. Tapahtunut paljastuu vasta ihan lopussa. Pakko myöntää, että ensimmäisen puolituntisen tekotaiteellisen tuntuinen palanen sieltä, toinen täältä -tilkkutäkki vaikutti niin keinotekoiselta että uni oli tulla silmään useamminkin kuin vain kerran. Lopun voimakkaat kohtaukset kuitenkin hyvittivät keinotekoiselta tuntuneen aloituksen moninkertaisesti.

Aidosti paholaismainen Ezra Miller (yllä) on loistava valinta Kevinin rooliin. Hänellä on kyky näyttää totaalisen tunteettomalta pirulta yhdellä hetkellä, ja olla silti täysin normaali, rakastettava teinipoika seuraavalla. Katsoja pystyy hetkittäin samaistumaan perheen isän Franklinin asemaan: onhan tässä ollut paljon outoja tapahtumia, mutta kaikesta huolimatta olemme onnistuneet kasvattamaan pojastamme fiksulta vaikuttavan nuorukaisen. Kaikki on ihan hyvin.

Äiti Evalla ei ole tällaisia kuvitelmia, eivätkä ne ole aiheellisiakaan.Kevinin koko lähiympäristöönsä kohdistuva, yleensä hyvin peitetty mutta silti leppymätön viha löytää kaikkein avuttomimman kohteensa pikkusisko Celiasta (Ashley Gerasimovich), joka on epäonnekseen väärään perheeseen syntynyt kiltti, normaali pikkutyttö. Hänen osakseen jää olla tapahtumien kaikkein viattomin kärsijä; ei riitä, että hänen lemmikkimarsunsa kokee kauhistavan kohtalon ja toisesta silmästä menee näkö (jonka viimeistään olisi pitänyt herättää normaalit vanhemmat tajuamaan millaisen pahuuden kanssa ovat tekemisissä). Aivan elokuvan lopussa juuri Celiasta tulee Kevinin edustaman äärimmäisen pahuuden kirkkain symboli.

Poikani Kevin on vaikuttava vaikkakaan ei kaikissa käänteissään täysin uskottava katselukokemus: painajainen siitä, millaista monen unelmana siintävä lapsiperheen elämä voisi äärimmillään olla. Se on kauhuelokuva ilman kauhuelokuvan stigmaa; teos jota kultturelleissakin piireissä on mahdollista arvostaa ilman oman korkeakulttuuriuskottavuuden menetystä.

Jukka Halttunen

The Raid: Redemption

Serbuan maut
Indonesia 2011
Ohjaus ja käsikirjoitus: Gareth Evans
Pääosissa: Iko Uwais, Joe Taslim, Doni Alamsyah, Yayan Ruhian, Pierre Gruno, Ray Sahetapy

Turhan tuntuisella tarkenteella Redemption kansainvälisessä levityksessä jonkinlaisesta oikeudellisesta syystä täydennetty indonesialainen toimintaelokuva The Raid on kerännyt ylistäviä arvioita aina siitä alkaen, kun se vajaa vuosi sitten voitti yleisöpalkinnon Toronton elokuvafestivaalien Midnight Madness -sarjassa. Melkoinen teos onkin kyseessä, mutta perustuuko festivaaliyleisöjen innostus vain elokuvan poikkeavuuteen siitä, mitä amerikkalainen tuotantokoneisto yleensä saa aikaan?

Tuohon kysymykseen ei voine helposti antaa yksiselitteistä vastausta, vaikka lienee todennäköistä, että poikkeavuus amerikkalaisten toimintafilmien massasta on kyllä yksi The Raidin vahvuuksista. Kuten monessa muussakin elokuvan lajityypissä, elokuvamarkkinoita hallitsevien jenkkien määrittelemillä konventioilla on taipumus muodostua eräänlaisiksi standardeiksi, ja kun jossakin muualla tehty elokuva poikkeaa niistä riittävästi, se herättää väkisinkin innostusta vaihtelua kaipaavissa yleisöissä.

Perustuuko The Raidin suosio sitten pelkästään sen poikkeavuuteen normista? Ei varmastikaan. Onko tuolla poikkeavuudella kuitenkin vaikutusta siihen, että siitä on tullut viimeksi kuluneen vuoden aikana puheenaihe toiminnan ystävien keskuudessa? Jossakin määrin, epäilemättä.

The Raid on walesilaissyntyisen Gareth Evansin kolmas pitkä elokuva. Evansin nykyinen kotimaa on Indonesia, jonka pääkaupungin Jakartan huonomaineisimmille alueille myös The Raid sijoittuu. Sen juoni on pohjimmiltaan varsin yksinkertainen. Poliisin tavoittelema rikollispomo on linnoittautunut 15-kerroksisen tornitalon ylimpään kerrokseen. Eräänä aamuna paikalle lähetetään virkavallan erikoisyksikkö, jonka tehtävänä on tunkeutua taloon ja ottaa roisto kiinni. Tämän miehet muodostavat kuitenkin kivikovan haasteen ylempiin kerroksiin pyrkijöille.

Tämän juonen puitteissa The Raid tarjoaa aimo annoksen veristä ampumista sekä myös muunlaista, hätkähdyttävän brutaalia väkivaltaa, josta melkoinen osa toteutuu martial arts -kamppailuina: mies miestä vastaan, ilman terä- tai tuliaseita. Riippumatta siitä millä aseilla kamppailut tapahtuvat, niiden toteutus nostattaa katsojassa toistuvasti ihailevia tunteita. Evans onnistuu monissa kohdin aidosti hätkähdyttämään tavanomaisuksiin tottunutta katsojaa joko yllättävällä käänteellä, totuttua raaemmalla toteutuksella, tai jonkinlaisella elokuvallisella nokkeluudella, joka tuntuu poikkeukselliselta.

Tämä toimintaelokuvallinen taidokkuus yhdistettynä siihen, että Amerikassa suurin osa action-revityksistä olisi päätynyt leikkauspöydälle liian brutaalin sisältönsä vuoksi, tekee jo sinänsä The Raidista poikkeuksellisen herkun väkivaltaisen elokuvan ystävälle. Amerikassa tällainen ei yksinkertaisesti menisi läpi, koska Hollywoodin pukumiehet aivan varmasti näkisivät näin suorasukaisen mätön liian suurena kaupallisena riskinä. Siellä pyritään mieluiten turvalliseen PG-13 -ikärajaan, kun The Raid tällaisenaan hädin tuskin yltää edes pelättyyn R-luokitukseen.

Helppo vertailukohta löytyy parinkymmenen vuoden takaa menneisyydestä. Hongkongilainen toimintanero John Woo oli 1990-luvun alussa varsin samanlainen kummajainen, joskin hänen tyylillään ei ole juuri mitään muita yhtäläisyyksiä Evansin tyyliin kuin virtuoosimainen taito rakentaa hienosti toimivia, jatkuvassa liikkeessä olevia toimintakohtauksia. Myös Woo oli aikoinaan amerikkalaiseen toimintaelokuvaan tottuneelle kummallista kaukoidän eksotiikkaa: elokuvantekijä jonka ei kotimaassaan tarvinnut nöyristellä amerikkailaisten sensuurikoodien edessä ja joka sitten kuluttikin luoteja ja veripanoksia kuin viimeistä päivää.

Evans ei muilta osin vertaudu elokuvantekijänä ollenkaan Woohon, joka aina korosti sankariensa yleviä päämääriä, keskinäistä ystävyyttä ja romanttisia pyrkimyksiä. Analogia on kuitenkin ilmeinen: nyt on löytynyt uusi elokuvantekijä, joka työstää taidettaan samaan tapaan Kaukoidässä ja tekee sen yhtä lailla pidäkkeettömästi ja länsimaisista rajoituksista vapaana. Ei siis ihme, että The Raid tuntuu virkistävältä tuulahdukselta toimintaelokuvan kentässä jo pelkästään tästä syystä.

The Raidilla on kuitenkin omat ongelmansa, niin tuoreelta ja omaperäiseltä kuin se vaikuttaakin. Elokuvan merkittävin rasite on sen oma kulttuurillinen tausta. Vaikka indonesialainen toimintaelokuva kuulostaakin keskivertoelokuvankatsojan korvissa varmaan joltakin todella ainutkertaiselta, sitä se ei ole. Indonesialla on pitkät, vuosikymmenien taakse ulottuvat perinteet maana, jossa tehdään etenkin länsimaalaisittain katsottuna erittäin "kovia" toimintaelokuvia.

The Raid noudattaa tuota perinnettä sekä hyvässä että pahassa. Vaikka se on noussut esille muiden kaltaistensa joukosta poikkeuksellisen virtuoosimaisen toteutuksensa ansiosta, se myös raahaa perässään omana rasitteenaan martial arts -elokuvien helmasyntiä, joka vähentää sen vakuuttavuutta ja mielestäni myöskin pudottaa sen todellisten toimintaelokuvien mestariteosten joukosta, vaikka se kiistatta komea suoritus onkin.

The Raid ei juonestaan huolimatta malta olla kehittymättä sarjaksi yksittäisiä matseja. Se noudattaa koko ajan kaukoidän perinnettä asettaa kaksi martial arts -osaajaa vastakkain, ja seurata näiden huikeaa kamppailua, vaikka loogisempaa olisi, että asiat ratkaistaisiin pitkäksi venyvää tappelua suoraviivaisemmin.

Tämä näkyy häiritsevästi talon ahtailla käytävillä nähtävissä eloonjäämiskamppailuissa, joissa Iko Uwaisin näyttelemä keskushenkilö, sankaripoliisi Rama joutuu vastakkain noin parinkymmenen eri pahiksen kanssa. Nämä kuitenkin hyökkäävät hänen kimppuunsa yksitellen, jotta hänellä on mahdollisuus esitellä kamppailutaitojaan jokaista vastaan erikseen. Kuinka uskottavaa tämä on itse tarinaa silmälläpitäen? Pelkkien matsien seuraaminen ei jää Ramaan, sillä myös muut henkilöt unohtuvat pitkäksi aikaa pelkästään tappelemaan keskenään ilman, että mikään muu asia sillä välin edistyy. Tappelijoina kaikki ovat todellisia akrobaatteja. Komean näköistä, kyllä, ja indonesialaiseen elokuvaperinteeseen erittäin hyvin sopivaa. Mutta ei kovinkaan vakuuttavaa muuten.

Tätä kauneusvirhettä lukuun ottamatta The Raid on komea toimintafilmi, joka lajityypin ystävien kannattaa ilman muuta nähdä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Itse en sille kuitenkaan ihan täyttä viittä tähteä antaisi, vaikka moni muu tuntuukin olevan toista mieltä. Liityn kyllä mieluusti niiden erittäin tyytyväisten joukkoon, jotka ovat kiitollisia siitä, että tällaisia elokuvia ylipäänsä tehdään. Evansin tulevia töitä odotankin suurella mielenkiinnolla, toisin kuin The Raidin amerikkalaista uusintaversiota, jonka tekemisestä jo nyt kovasti huhutaan.

Jukka Halttunen

Marttyyrit

Martyrs
Ranska 2008
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pascal Laugier
Pääosissa: Morjana Alaoui, Mylène Jampanoï, Catherine Bégin, Robert Toupin, Patricia Tulasne

Viime vuosikymmenen aikana ja etenkin sen loppupuolella Ranska oli täysin suvereeni äärimmäisen brutaalien kauhuelokuvien lajityyppiin kuuluvien elokuvien tuottajana. Huikea nousu lähti liikkeelle vuonna 2003 Alexandre Ajan häkellyttävällä läpimurtoteoksella Haute tension, jolla ei totisesti ollut mitään tarvetta arastella sen kummemmin veren lennätyksessä kuin juonellisissa epäuskottavuuksissakaan.

Uranuurtaja sai komeita seuraajia, kun vuonna 2007 ensi-iltaan tulivat sekä Xavier Gensin Frontière(s) että varsinkin Alexandre Bustillon ja Julien Mauryn sanoinkuvaamaton Inside (À l'intérieur), joka jo ilmestyessään tuntui lajityypin ihan viimeiseltä sanalta. Amerikkalaiset olivat Saw ja Hostel -elokuvien sarjallaan populärisoineet mutta samanaikaisesti myös trivialisoineet kidutuskauhuelokuvien alalajin. Näillä elokuvilla ranskalaiset näyttivät, että saman voi tehdä myös tyylillä, itsensä toistamista välttäen, sekä ennen kaikkea myös oikea tarina kertoen.

Inside ei kuitenkaan lopulta jäänyt ranskalaisen extreme-kauhun aivan viimeiseksi sanaksi. Vuotta myöhemmin Pascal Laugier tuli ja löi pöytään sellaisen teoksen, että Inside, niin upea elokuva kuin sekin on, alkoi kiusallisesti näyttää sen rinnalla pelkältä perhekomedialta. Inside onkin toki sysimustan humoristinen, ja ihan tarkoituksella. Laugierin mestariteos Marttyyrit on sitä vastoin haudanvakava, äärimmäisen brutaali teos, jonka puristavuuden kruunaa sen painava sanottava ihmisluonnosta.

Ranskassa on Marttyyrien jälkeen ollut melko hiljaista, ja ehkä hieman yllättäen Serbia ja Britannia ovat menneet oikealta ohitse mestarillisilla inhon ja kauhun yhdistelevissä uutuuksillaan, jotka tässä blogissa onkin jo hiljattain esitelty. Mutta vaikka Marttyyreistä on kulunut jo neljä vuotta, ei sitä kannata unohtaa. Jos se asetetaan samalle viivalle A Serbian Filmin ja The Human Centipede II:n kanssa, se selvinnee rinnan mitalla juuri ja juuri kolmikon kokonaisuutena hienoimmaksi elokuvaksi.

Marttyyreistä kirjoittaminen on kuitenkin varsin haastavaa. Jos lähden käymään läpi tarinaa juurikaan alkua pitemmälle, päädyn melko pian inhoihin spoilereihin. Kaikkein parasta olisi nähdä koko elokuva tietämättä siitä ennalta mitään - edes sitä, että edessä on melkoinen koettelemus. Marttyyrien tehot kun eivät rajoitu inhottavuuksien näyttämiseen kankaalla, vaan se on jopa graafisuuttaan vahvempi psykologisessa puristavuudessa.

Yritetäänpä nyt kuitenkin. Ennen alkutekstejä meille esitellään pikaisesti Lucie (Mylène Jampanoï, kuva yllä), 12-vuotias tyttö joka juuri onnistuu itkien pakenemaan salaperäisten kiduttajien kynsistä oltuaan vankina ankealla teollisuusalueella, syistä jotka jäävät tässä vaiheessa hämärän peittoon. Tyttö päätyy orpokotiin, jossa hän kasvaa sympaattisen rauhoittavan alkutekstijakson taustalla nuoreksi aikuiseksi. Samalla hän tutustuu Annaan (Morjana Alaoui), josta tulee hänen paras ystävänsä ja elinikäinen uskottunsa.

Laugier alkaa välittömästi manipuloida katsojaa ja pelata tämän odotuksilla, kun alkutekstien jälkeen seuraakin jotakin ihan kokonaan muuta. Meille esitellään aivan uusia henkilöitä, kenties elokuvan varsinaiset päähenkilöt: nelihenkinen perhe joka viettää vauraan näköisessä kodissaan ilmeisesti tyypillistä aamupäivää, kun yhtäkkiä ovikello soi. Oven avannut vanhempi teurastetaan saman tien verisesti haulikonlaukauksella, ja sama kohtalo odottaa hetken päästä muitakin perheenjäseniä. Se niistä päähenkilöistä. Mitäs seuraavaksi?

Lucie on tullut siihen tulokseen, että nimenomaan tämän perheen vanhemmat olivat hänen nuoruudenaikaiset kiduttajansa, ja on päättänyt ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Joukkomurhan tapahtumapaikalle hiukan myöhässä saapuva Anna saattaa enää vain todeta tapahtuneen, ja samalla myös sen, ettei Lucie tunnu olevan enää ihan täysin järjissään. On enemmän kuin epävarmaa, onko Lucie kohdistanut verisen kostonsa oikeisiin henkilöihin. Anna yrittää auttaa ystäväänsä sen verran kuin pystyy. Jotenkin pahaenteiseltä talon ilmapiiri kuitenkin tuntuu.

Tämän pidemmälle emme oikeastaan pysty juonta spoilaamatta kertaamaan, vaikka tässäkin olivat vasta elokuvan ensimmäiset noin 20 minuuttia. Emme silti päässeet lähellekään Marttyyrien aivan perimmäistä salaisuutta; sitä kaiken takana piilevää aihetta, joka sai huhupuheiden mukaan itsensä Steven Spielbergin itkemään elokuvaa katsoessaan. Huhulla on ehkä hieman keskitasoa paremmat mahdollisuudet perustua tositapahtumaan, koska Spielbergin viehtymys kauhuelokuvaan on ollut ilmeinen hänen omankin tuotantonsa kautta. Sen joka elokuvan loppuun asti sinnittelee voi tosiaan olla vaikeaa olla liikuttumatta sen sysimustasta ihmiskuvasta.

Marttyyrien suunnaton iskuvoima perustuu nimenomaan johdonmukaiseen psykologiseen näkemykseen, joka paljastuu kun Lucien lapsuusaikaisen kidutuksen taustalla olevat motiivit aukeavat hieman elokuvan puolivälin jälkeen. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö Marttyyrit olisi myöskin äärimmäisen väkivaltainen teos, joskin osa sen väkivaltaisesta sisällöstä on hyvin erilaista kuin mitä kauhuelokuvia ahmiva voisi kuvitella.

Elokuvan kaikki arvoitukset on periaatteessa ratkaistu sen jälkeen kun edellämainitut motiivit on paljastettu, mutta sen teho ei laske vaan Laugier vie tarinansa loogisen eheänä loppuun saakka, ja onnistuu vielä jopa ällistyttämään katsojansa aivan viime metreillä, jossa lähdetään kurottamaan kohti kokonaan toista elokuvan lajityyppiä. Kokonaisuutena Marttyyrit on esimerkillisen eheä elokuvallinen suoritus, jonka läpi paistaa ohjaajan vahva visio ja tarve sanoa se sanoma, jota en tässä kirjallisessa muodossa toista. Kokekaa se itse, ette kadu.

Jukka Halttunen

Yön ritarin paluu

The Dark Knight Rises
USA 2012
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Jonathan Nolan & Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Joseph Gordon-Levitt, Tom Hardy, Anne Hathaway, Marion Cotillard, Gary Oldman

Christopher Nolanin ohjaamat Batman-elokuvat ovat tuoneet kokonaan uudenlaista uskottavuutta supersankarisarjakuvista tehtyihin toiminta- ja efektielokuviin, jotka on pääsääntöisesti suunnattu lapsille ja teineille niiden ilmiasun ollessa kohderyhmälle sopivan yksinkertainen. Nolan on kollegoistaan poiketen pyrkinyt tekemään aivan oikeita elokuvia, joita kansoittavat aidot ja uskottavat henkilöhahmot; joissa käsitellään isoja ja painavia teemoja; joissa juoni polveilee monimutkaisesti ja paikoin yllättävästikin; ja jotka kunnianhimoisesti pyrkivät jopa murtautumaan genrensä ulkopuolelle - hyvänä esimerkkinä sarjan edellinen osa Yön ritari (2008), joka muistutti Heatin (1995) tapaista massiivista rikossaagaa.

Oman debattinsa paikka on tietysti se, voidaanko Batmania ylipäänsä pitää supersankarina - mielestäni ei, koska hänellä ei ole supervoimia. Hänhän on vain miljardööri Bruce Wayne, jolla vain sattuu olemaan perhetaustansa ansiosta käytössään suuret resurssit erilaisten rikollisten torjunnassa tarvittavien vimpainten kehittämiseen. Jopa sinänsä hullunkurisen lepakkoasun käyttö on perusteltu niin psykologisella kuin käytännönkin tasolla, ja tästä perustelusta sarjan uusinkin osa muistuttaa useampaan otteeseen.

Yön ritarin jättimäinen suosio neljä vuotta sitten nosti trilogian päätösosaan kohdistuvat odotukset pilvien yläpuolelle. Oscar-voitto, massiivinen skaala ja täydellinen katu-uskottavuus niin toiminta- kuin rikoselokuvanakin olivat jotakin ennenkokematonta. Jo pitkän aikaa ennakolta tiedettiin, että sarjan päätösosassa Batmanin (Christian Bale) päävastustajia ovat sarjakuvistakin tutut järkälemäinen superrikollinen Bane (Tom Hardy) ja taitava murtovaras Catwoman (Anne Hathaway). Odotettavissa oli myös huikea huipentuma trilogialle, jonka ennaltakäsin spekuloitiin saattavan päättyä jopa lepakkomiehen tuhoon. Miten kävi?

Yön ritarin tapahtumista on kulunut kahdeksan vuotta. Bruce Wayne on osittain rampautunut, partainen erakko joka elää suuren kartanonsa itäsiivessä, ei käy lainkaan ulkona, ja murehtii menettämäänsä rakastettua. Hänen alter egonsa Batman on pysynyt viime vuodet vieläkin täydellisemmin piilossa jouduttuaan ottamaan niskoilleen Harvey Dent -vainajan rikokset, jotta tämän puhtoinen maine säilyisi ja innostaisi Gothamin asukkaita säilymään kaidalla tiellä.

Ja tässä onkin onnistuttu hyvin: Dentin rehti virne kiiltokuvamaisessa valokuvassa on innostanut kaupunkilaiset niin lainkuuliaisiksi, että poliisivoimillakin on vähän tylsää, kun heidän jännittävimmät keikkansa koskevat ryyppyreissulleen kadonneen kongressiedustajan jäljittämistä. Tämän löytyminen sitten johtaakin suorastaan yltiöpäiseen, SWAT-tyyliseen iskuun harmittoman näköiseen kulmabaariin.

Myrsky on kuitenkin tulossa, ja sen tietää myös Catwoman, joka murtautuu eräillä kokkareilla Waynen asuttamaan siipeen ryöstämään tämän äidiltä perinnöksi jääneen näyttävän helminauhan (kuvassa yllä). Kumma kyllä, vaikka nainen myös onnistuu ryöstössä siitäkin huolimatta että Wayne hänet verekseltään yllättää, hän näyttää olevan innokkaampi taltioimaan miljardöörin sormenjäljet kuin suorittamaan itse varkauden.

Häikäilemätön Bane fanaattisine kumppaneineen on saapumassa tuhoamaan Gothamia, ja Waynen sormenjäkien anastaminen Catwomanin avustuksella on vain ensimmäinen askel pirullisessa juonessa, jonka monipolvisuus on vähintään yhtä hämmentävää kuin sen perimmäisten motiivien arvailu. Mitä ihmettä kaupungissa aiemmin tuntemattomalla terroristilla voi olla niin raskaasti sitä vastaan, että tämä haluaa nähdä koko kaupungin tuhottuna ja on itsekin valmis vaikka kuolemaan saavuttaakseen tuon tavoitteen?

Ensimmäiseksi on pakko sanoa, etteivät Nolanit ole onnistuneet käsikirjoituksessaan likimainkaan yhtä hyvin kuin edellisellä kerralla - sen lisäksi ettei Bane ole likikään niin karismaattinen pahis kuin Yön ritarin katseenvangitsijana toiminut Heath Ledgerin Jokeri. Tarinan käänteissä joudutaan jatkuvasti kulkemaan uskottavuuden rajamailla supersankarimaisuudet poislukienkin: kaikki tapahtumat ovat periaatteessa mahdollisia, mutta tuntuu kummalliselta että niin moni jossakin määrin epätodennäköinen asia tapahtuu juonen puitteissa peräjälkeen. Yhden vielä ymmärtäisin, mutta että kymmenen...

Spoilaamatta tuota on vaikea avata enempää, mutta se näyttäisi kielivän vaikeuksista keksiä enää Batmanille uskottavaa vastusta kaikin puolin vakuuttavan juonen puitteissa. Tätäkin pahempaa on kuitenkin juonenkäänteiden ja etenkin monien henkilöhahmojen sarjakuvamaisuus. Jälkimmäisen harmittelu kuulostaa ehkä vähän hassulta kun kyseessä on kuitenkin sarjakuviin pohjautuva elokuva, mutta kun Yön ritarissa saatiin jo nauttia todemmantuntuisista hahmoista, samaa olisi kaivannut lisää.

Toimintakohtauksia osataan edelleen rakennella hyvin ja käytetty raha näkyy kankaalla. Tosin mitään aivan ainoalaatuisen hienoa ei tällä kertaa nähdä: huipentumaksi taitaa jäädä jo trailerissa nähty kohtaus, jossa Banen ryhmän asettama pommi tuhoaa jalkapallokentän kesken ottelun ja useampikin Gothamin keskustaan johtava silta napsahtaa näyttävästi poikki. Muu aika hurjastellaan alun lentokonetakaa-ajoa lukuun ottamatta pitkin Gothamin katuja ja ilmatilaa moottoripyörin, autoin ja erilaisin Bat-vempelein.

Yön ritarin paluu on massiivisen pitkä elokuva. 2 tunnin ja 44 minuutin mittaisen teoksen aikana ei varsinaisesti ole pidempiä suvantokohtia, mutta monin paikoin tuntuu siltä kuin Nolanilla olisi hirmuinen kiire mennä eteenpäin. Leikkaukset ovat ripeitä ja otot niiden välissä mahdollisimman tiiviitä: kuin kiirehdittäisiin vain kuulemaan juonenkuljetuksen kannalta oleelliset repliikit jotta päästäisiin pikaisesti seuraaviin. Lieneekö ensimmäinen leikkaus ollut päälle nelituntinen? Jo Yön ritarin loppupuolella oli helppo havaita samanlaista kiirehtimistä; täällä sitä on vielä enemmän.

Vaikka Yön ritarin paluu on kokonaisuutena tyydyttävän tasoinen toimintaelokuva, tuntuu se väistämättä pettymykseltä suhteessa kivikoviin odotuksiin. Nolanin Batman-trilogian keskimmäinen osa jää sen vaikuttavimmaksi, ja vajaata vuorokautta ensikatselun jälkeen tuntuu siltä kuin jopa sarjan avaus Batman Begins (2005) olisi kiinnostavampaa nähdä uusiksi kuin tämä päätösosa, jopa sen sinänsä hyvästä loppuhuipentumasta huolimatta.

Käsitelläänpä sitten vielä hieman tarkemmin muutamia yksityiskohtaisempia näkökohtia. Eli seuraavan kuvan alapuolelta löytyy sitten spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita! Spoilereita!

Koska julkisuudessa on kirjoitettu paljon ulkomaita myöten siitä, miten Batman päätyy elokuvassa vastustamaan demokraattista kansanvaltaa rahavallan ja järjestyksen puolesta, täytynee minunkin tuota vähän kommentoida. Tämähän liittyy elokuvassa tilanteeseen, jossa Bane ryhmineen on onnistunut eristämään Gothamin ulkomaailmasta täysin, kuten myös eristämään esivalta viikkokausiksi maanvyörymän alle loukkuun (mikä mm. kuuluu niihin mainitsemiini juonen lukuisiin epätodennäköisyyksiin).

Saatuaan täten Gothamin esivallan kukistettua Bane yllyttää kansalaisia ottamaan oikeudet omiin käsiinsä, järjestämään oma yhteiskuntansa uusiksi ja säätämään omat oikeuskäytäntönsä, samalla kun hän itse astuu sivuun ja katsoo miten kansalaiset vähitellen barbarisoituvat ja tuhoavat niin toisensa kuin itsensäkin ennen kuin ydinpommi tekee kaikista selvää tasapuolisesti.

Ne, joiden mielestä seuraava, Occupy-liikkeeseen rinnastuva "kansannousu" gothamilaisten keskuudessa ja lopulta sen kukistaminen Batmanin ja esivallan toimien kautta edustaa liki fasistista yhteiskuntanäkemystä, taitavat katsoa koko elokuvaa punaviherlasien läpi. Onhan se noin, jos tarkastellaan pelkästään sitä ryhmää, joka jää hännystelemään Banea ja tämän katalysoimia näytösoikeudenkäyntejä. Vähälle huomiolle kuitenkin jää, että kansalaisten valtaosa piileskelee koko tämän kansannousun ajan kotonaan eikä ota siihen osaa mitenkään.

Tältä pohjalta voitaisiin yhtä hyvin argumentoida, että tämä räyhäporukka on vain sitä samaa pientä vähemmistöä, joka soluttautuu jokaiseen rauhanomaiseen mielenosoitukseen tehdäkseen siitä mellakan. Suuri enemmistö käyttäytyy toisin. Heillä ei ole mitään demokratialiikettä, jonka Batman nujertaisi. Muille pahaa tekevien huligaanien kukistamisessa taas on vaikea nähdä mitään erityisen fasistista, se kuuluu normaalin järjestäytyneen yhteiskunnan toimintoihin.

Occupy-rinnastukseen ei ylipäänsäkään näytä olevan muuta perustetta kuin se, että elokuvan kontekstissa monilla pahimmista roistoista on jo sen alusta alkaen puku päällä. Muutenkin koko tämänsuuntainen kommentointi tuntuu hiukan ylitulkinnalta tilanteessa, jossa Nolan on palannut uusimmalla elokuvallaan kenties lähemmäs tarinan sarjakuvajuuria kuin edes trilogian ensimmäisessä osassa. Tässä elokuvassa hyvän ja pahan vastakkainasettelu vain nyt sattuu olemaan hyvin jyrkkä. Eikö tilanne ole sama muissakin sarjakuvaelokuvissa?

Lopuksi pitää vielä mainita minua kaikkein eniten häirinnyt juonen epätodennäköisyys, joka on itse asiassa jo suora mahdottomuus. Alkupuolella kerrotaan ihan selvästi, että Banen pommi tulee räjähtämään koska se koostuu jonkinlaisesta epävakaasta ydinmateriaalista. Vähän jo häiritsi, kun heti perään esitettiin suhteellisen tarkka arvio sen räjähtämisen ajankohdasta. Mutta loppua kohden tämä arvio rupesi tarkentumaan päivistä tunneiksi, kunnes lopussa pommin kylkeen oli ilmestynyt oikein aikapommimainen laskuri joka kertoi sekunnin tarkkuudella milloin aine on riittävän epävakaata räjähtääkseen!

Eikö epävakaa ydinmateriaali juuri tarkoita sitä että kaikki siihen liittyvä on epävarmaa. Jos se päättää omia aikojaan räjähtää, niin millä ihmeellä sen tapahtuma-ajan pystyy ennustamaan noin tarkasti? Ainakin sen hupaisan aikalaskurin olisi voinut jättää näyttämättä katsojan myötähäpeän minimoimiseksi.

Jukka Halttunen