Tarantinon uusin, enimmäkseen italialaisten mutta osin myös amerikkalaisten lännenelokuvien inspiroima Django Unchained ei kuitenkaan kuulu samaan sykliin kuin hänen varhaiset klassikkonsa. 1990-luvulla syntyneet Reservoir Dogs, Pulp Fiction ja Jackie Brown muodostivat hänen filmografiassaan oman kolmikkonsa, klassikoiksi muodostuneet rikosfilmit joissa nasevasti kirjoitettu dialogi yhdistyi äkillisiin väkivaltapurskauksiin unohtumattomalla tavalla.
Seuraava kolmen elokuvan sykli, jonka muodostivat 2000-luvun Kill Billit sekä Death Proof, oli jo hyvin erilainen. Puhtaasta rikoselokuvasta siirryttiin toiminnallisempiin suuntiin, ja inspiraatiota haettiin niin kaukoidän veriorgioista kuin puhtaista psykopaattielokuvistakin. Elokuvien klassikkoasemakaan ei ollut enää itsestäänselvyys. Sinänsä onnistunutta, ääriväkivaltaista toimintateosta Kill Bill vol. 1 seurasi huomattavasti hajanaisempi kakkososa sekä täydellisesti epäonnistunut Death Proof.
Nyt Tarantino näyttää aloittaneen kolmannen elokuvasyklinsä, joka jälleen poikkeaa aiemmista. Inglourious Basterds toimi tämän uuden sarjan käynnistäjänä, ja Django Unchained on sille selvää jatkoa. Vaikka elokuvien aihepiiri on keskenään aivan erilainen, niillä on keskenään silti huomattavan paljon, ja toisaalta hyvin vähän yhteistä minkään tekijänsä aiemmista elokuvista kanssa. Molemmissa on historiallinen aihe, ja kummassakin maalataan huomattavasti laajemmalle kankaalle kuin tarinallisilta elementeiltään kohtuullisen suoraviivaisissa 1990-luvun rikosfilmeissä.
Ennen tarkempaa analysointia lyhyt juonisummaus. Se ei sisällä vielä spoilereita. Myöhemmin seuraava tarkempi tarkastelu saattaa sisältää, mutta niitä ennen tästä on näkyvä varoitus. Juonen summaaminen tosin ei liene tässä tapauksessa kovin tärkeää, koska jokainen internettinsä lukenut kyllä varmasti tietää mistä elokuvassa on kysymys.
Django Unchained sijoittuu aikaan ennen Yhdysvaltain sisällissotaa, tarkemmin vuoteen 1858. Tarinan nimihenkilö Django (Jamie Foxx) on orja, jonka tiet risteävät eräänä talvisena yönä palkkionmetsästäjä King Schultzin (Christoph Waltz) kanssa. Schultz on etsimässä kolmea rikollista, joista on luvattu palkkio. Hän lunastaa Djangon itselleen etsimään näitä kanssaan, koska tietää miehen pystyvän tunnistamaan nämä. Palkkioksi avusta Schultz lupaa Djangolle vapauden.
Tämän tehtävän tultua suoritetuksi Django haluaa vuorostaan lähteä etsimään edelleen orjuudessa olevaa vaimoaan vapauttaakseen myös tämän. Schultz ratsastaa kumppaninsa mukana. Kaksikko tutustuu häikäilemättömään plantaasinomistaja Calvin Candieen (Leonardo DiCaprio), jonka hallussa Djangon vaimo on. He eivät kuitenkaan halua paljastaa tälle korttejaan, vaan herättävät tämän kiinnostuksen tarjoamalla tälle mielipuolista summaa miespuolisesta orjasta, toiveenaan saada Djangon vaimo lunastettua huomaamatta siinä sivussa. Tämä kaikki ei suju aivan kuten ajateltiin, ja seuraa runsaasti verisiä ampumisia ja käänteitä yhä huonompaan suuntaan.
Django Unchainedin yhtymäkohdat Inglourious Basterdsiin ovat varsin ilmeiset. Tarantino tuntuu näissä elokuvissa aikuistuneen eikä tyydy enää tällä iällä pelkästään sanailuttamaan brutaaleja gangstereita tai apinoimaan kaukoidän ääriverisiä toimintaspektaakkeleita. Nyt hän pyrkii sijoittamaan historiallisista ympäristöistä ja tilanteista ainakin inspiraatiota hakeviin elokuviin pitkiä dialogivetoisia kohtauksia, joilla rakennetaan tihenevää jännitettä. Tämä jännite sitten laukaistaan räjähtävän väkivaltaisella kohtauksella, joka yleensä alkaa yllättäen siitäkin huolimatta että katsoja on osannut sen alkamista odottaa.
Inglourious Basterds noudatti tätä rakennetta toinen toistaan mestarillisemmissa episodeissa, jotka eivät olleet suoraa jatkumoa toisilleen, mutta jotka ohjaaja-käsikirjoittaja kuitenkin ripusti yhteiseen tarinalliseen runkoon. Django Unchained poikkeaa tästä siinä mielessä, ettei se maistu samalla tapaa episodielokuvalta: tapahtumat etenevät kronologisesti ja seuraava kohtaus on edellisen juonellinen jatke. Kohtausten toiminnallinen funktio on kuitenkin sama. Elokuvan henkilöt keskustelevat ja keskustelevat, samaan aikaan kun katsoja huomaa että näiden varsinaiset viestit välittyvät rivien välissä ja tulevat huipentumaan veriseen väkivaltapurskahdukseen. Mutta kuinka pian ja millaiseen? Ketkä selviävät hengissä ja mitä heistä jää jäljelle?
Djangossa tämä sinänsä taitava tapa rakentaa jännitteitä ja sitten purkaa ne ei kuitenkaan toimi yhtä hyvin kuin Basterdsissa. Kun mestarillinen edeltäjä sai rakenteensa toimimaan esimerkillisesti, uutuudessa Tarantinoa alkaa vaivata eräänlainen elefanttitauti. Tuntuu siltä kuin käsikirjoittaja-Tarantino olisi kerran yhden kohtauksen kirjoitettuaan rakastunut siihen niin korviaan myöten, ettei ohjaaja-Tarantinolla riitä sydäntä lyhentää tai jopa karsia heikommin onnistuneita osuuksia antaakseen siten lisää painoarvoa paremmin onnistuneille ja pitääkseen elokuvan kestoajan järkevissä mitoissa. Djangon lähes kolmeen tuntiin mahtuukin aika paljon tyhjäkäyntiä.
Seuraavaksi tarkastellaan elokuvan muutamia juonellisia yksityiskohtia sen verran tarkemmin että tähän kohtaan on pakko laittaa:
SPOILERIVAROITUS!
SPOILERIVAROITUS!
SPOILERIVAROITUS!
Djangon alku on aivan erinomainen aina siihen saakka kunnes nimihenkilö on riisunut orjan merkit yltään ja eliminoinut etsityt Brittlen veljekset yhdessä Schultzin kanssa. Siirrytäänkö sen jälkeen etsimään Djangon kadoksissa olevaa vaimoa? Ei, vaan seuraa totaalisen turha jakso jossa Django päättää jäädä odottelemaan seuraavaa kevättä Schultzin kollegana, lisää pahiksia niitaten. Kohtaus, jossa kaksikko ratsastaa joenrantaa pitkin mennäkseen kahville Schultzin tuttavan kanssa lienee jätetty elokuvaan pelkästään kauniiden maisemien vuoksi. Kaksikon kohtaaminen Ku Klux Klanin kanssa on osittain hauska mutta kokonaisuuden kannalta sekin totaalisen turha eikä heh heh -huumorinsa vuoksi oikeastaan edes istu kunnolla kokonaisuuteen.
Pahempaa on kuitenkin tulossa, sillä sen jälkeen kun Django ja Schultz ovat kohdanneet Candien ja houkutelleet tämän kutsumaan itsensä plantaasilleen isojen rahojen toivossa, tämän kyseisen ratsastusmatkan kuvaamiseen käytetään lähes varttitunti ilman että siitä saadaan irti juurikaan muuta kuin toteamus, että orjuus oli aikanaan suuri vääryys ja siitä hyötyvät valkoiset olivat todellisia raakalaisia. Tämä sanoma kai kuitenkin kävi jo selvästi ilmi elokuvasta muutenkin, joten miksi tuhlata asian toteamiseen näin pitkä siivu sen kestoajasta?
Kaikkein pöyristyttävimpään suoritukseensa Tarantino yltää kuitenkin aivan elokuvan lopussa, jossa täydellisen hyvän ja tyydyttävän lopputaistelun jälkeen elokuva ei yllättäen päätykään vaan antaa Djangon jäädä kiinni ja lähettää tämän uudelle matkalle kohti orjuutta. Tämän on vielä toistamiseen onnistuttava vapautumaan ja palaamaan vaimonsa luokse, mihin tuhlautuu toinen varttitunti. Kaksoisloppu on täysin tarpeeton, varsinkin kun ensimmäisen lopun todella näyttävä tulitaistelu on elokuvan todellinen kliimaksi.
Tarantinon liiallinen rakastuminen kertaalleen kirjoittamaansa materiaaliin ei lupaa hyvää seuraavaksi tulossa olevalle, todennäköisesti samaan sykliin kuuluvalle ohjaustyölle. Varmaankin jälleen kerrotaan historialliseen aiheeseen perustuvaa tarinaa, jonka pituus venyy jo yli kolmeen tuntiin, ja josta kuka hyvänsä sivullinen osaisi helposti neuvoa ohjaajaa leikkaamaan kolme varttia pois kokonaisuuden kärsimättä, mutta jolle poistolle auteur itse on täysin sokea.
Ja tällä en siis edes tarkoita, että Django Unchained olisi huono elokuva. Se ei vain ole yhtä täydellinen viiden tähden suoritus kuin Inglourious Basterds, jossa kokonaisuus pysyi Tarantinon hallussa erinomaisesti. Django on erittäin hyvää neljän tähden viihdettä, jonka hyvät puolet kyllä helpohkosti selättävät huonot. Mutta se ei ole sellainen mestariteos, jollaista huikea IMDb-keskiarvo ja lukuisat Oscar-ehdokkuudet saattavat saada katsojan odottamaan.
Quentin Tarantino on edelleen yksi mielenkiintoisimmista aktiivisista ohjaajista koko maailmassa. Toivottavasti hänelle kehittyy hieman itsekritiikkiä ja kykyä astua askel taaksepäin elokuvan leikkausvaiheessa. Kaikki mitä hän on tullut kirjoittaneeksi, ei välttämättä ole valmiissa elokuvassa tarpeen. Pitempi ei aina ole parempi. Liikasanaisuus ei ole ansio.
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti