Dokumentteja ja vähän draamaakin

Kun viimekertaisessa blogimerkinnässä onnistuttiin välttymään dokumenttielokuvilta kokonaan, tällä kertaa otetaan vahinko takaisin ja käsitellään niitä peräti neljä kappaletta. Ajallisesti otetaan ensin kaksi askelta eteenpäin ja sitten viisi taaksepäin.

21.4.2014
Mark Steven Johnson: When in Rome (2010)
Mm. umpisurkean Daredevilin (2003) ohjaajan romanttisessa komediassa sädehtii ihana Kristen Bell. Elokuva erottuu lajityyppinsä keskinkertaisemmista saavutuksista paitsi pirtsakan päähenkilönsä ansiosta, myös siksi että se painottuu kahdesta osa-alueestaan selvästi totuttua enemmän komedian suuntaan. Kun Kristenin näyttelemä uranainen poimii roomalaisesta rakkauden suihkulähteestä muutaman lemmenkipeän miehen sinne heittämän kolikon, saa hän taianomaisesti nämä kaikki kilpakosijoina peräänsä. Tästä seuraa jonkin verran huonoakin huumoria, mutta myös oikeasti nokkelia tilannekehitelmiä. [6]

24.4.2014
Zak Knutson ja Joey Figueroa: Milius (2013)
Jenkki-Netflix osoittaa jälleen kerran olevansa kiinnostavien dokumenttielokuvien aarreaitta, kun esittelyyn pääsee amerikkalaiselokuvan änkyräpunaniska John Milius. Häntä käsittelevä, viime vuonna valmistunut sataminuuttinen urakertaus koostuu kylläkin varsin pitkälle puhuvista päistä, mutta nämä ovat sentään aika kuuluisia päitä ja niillä on myös kohtalaisen kiinnostavaa sanottavaa. Kovin syvälle kohteen ajatusmaailmaan ei siltikään päästä, mihin osaltaan vaikuttaa ettei aivan tuoretta haastattelumateriaalia ole. Vuonna 2010 halvauksen yhteydessä puhekykynsä menettänyt ohjaaja-käsikirjoittaja on kuitenkin hiljalleen toipumaan päin. [6]

30.11.2013
John Lasseter: Cars 2 (2011)
Pidin jonkin verran keskivertokatsojaa enemmän Pixarin alkuperäisestä Autot -animaatiosta vuodelta 2006. Hauska, sydämeenkäypä ja vauhdikkaasti toteutettu tarina ansaitsisi minulta vähintään kahdeksan ellei jopa yhdeksän pistettä kympin asteikolla. Sitä karmeampi pettymys oli tämä sen jatko-osa, joka hukkaa täydellisesti alkuperäisen tarinan charmikkuuden ja pelkistyy typerryttävän huonoksi agenttiaiheiseksi toimintaelokuvaksi. Komeasti animoidut maisemat ja hyvät autokilpailujaksot pitävät jonkin verran mielenkiintoa yllä, mutta kokonaisuuden sieluttomuus saa silti toivomaan ettei kolmatta osaa enää tehtäisi. [4]

19.11.2013
Rodney Ascher: Room 237 (2012)
Stanley Kubrickin kauhuelokuvaklassikko Hohto on saanut todella innokkaita faneja. Poikkeuksellisen hienolla draivilla ja mukaansatempaavasti toteutettu dokumenttielokuva - jenkki-Netflixistä löydetty, tietenkin - kokoaa yhteen jatkumoon näiden fanien teoriat elokuvan piilevistä merkityksistä. Voi vain kuvitella kuinka tarkasti ja monta kertaa elokuva pitää katsoa löytääkseen sen sisältä ne kaikki kuvitellut tai ehkä joissakin tapauksissa todellisetkin merkitykset, jotka katsojan eteen nopealla tahdilla tuodaan. Teoriat ovat kiehtovia: Room 237 tarjoaa erittäin viihdyttävän kaksituntisen. [8]

19.11.2013
Adam Wingard, Ti West ja 8 muuta ohjaajaa: V/H/S (2012)
Kauhuantologiat olivat noin 30 vuotta sitten hetkittäin erittäin hienoja tuloksia tuottanut taiteenlaji, joka huipentui Stephen Kingin ja George A. Romeron mestariteokseen Creepshow (1982). Viime vuosina kokonaista sukupolvea nuoremmat tekijät ovat innostuneet samaan tapaan lyhyiden kauhutarinoiden sikermistä. V/H/S ei ole niiden joukossa lainkaan hassumpi teos vaikka ei sillä mitään asiaa todellisten klassikoiden joukkoon olekaan. Jatko-osa V/H/S/2 (2013) on itse asiassa sitä parempi ja siihen palaammekin piakkoin koska sattumoisin katsoin sen aikajärjestyksessä ensin. [6]

16.11.2013
Godfrey Reggio: Koyaanisqatsi (1982)
Olen ollut tietoinen Godfrey Reggion elokuvasta jo 1980-luvulta saakka, mutta sain sen katsottua vasta taannoisen tv-esityksen yhteydessä. Philip Glassin musiikki oli ennestään tuttua, mutta katselukokemuksena Koyaanisqatsi oli silti ensisijaisesti visuaalinen. Reggio kuvaa nykymaailman menoa ilman kertojanääntä, hienosti koostetuin kuvavirroin jotka silmiinpistävästi ovat aluksi autioita ja vähätapahtumaisia, ja vilkastuvat sen jälkeen nopealla tahdilla. Ehkä tähän elokuvaan sopisi dokumentin sijasta termi visuaalinen essee. Hopi-intiaanien kielellä elokuvan nimi tarkoittaa epäbalanssissa olevaa elämää. [7]

14.11.2013
Joshua Oppenheimer: The Act of Killing (2012)
Gravityn voiton ohella toinen paha virheeni talven Oscar-arvauksissa oli veikata, että The Act of Killing voittaisi parhaan dokumenttielokuvan pystin. Siihen se oli ilman muuta liian raju. Indonesian kansanmurhiin syyllistyneille miehille annetaan tilaisuus kerrata nuoruutensa hirmutekoja rekonstruoimalla niitä itse valitsemiaan elokuvan lajityyppejä käyttäen. Kuten jo julistekuva osoittaa, elokuva hehkuu ajoittain komeissa väreissä ja lavastukset ovat hetkittän hämmästyttäviä. Kovin elämäniloista jälkituntumaa on turha odottaa, mutta lopputulos on kuitenkin vaikuttava. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Modernia kauhua ja naisten ongelmia

Tällä kertaa otamme yhden askeleen eteenpäin ja kuusi taaksepäin. Sitten viime kirjoittaman, olen nähnyt tosiaankin vain yhden uuden elokuvan, itse asiassa juuri samana päivänä kun edellinen kirjoitus julkaistiin. Siinähän juuri totesin itsekin, että uusia ensikatseluja tulee nykyään aika harvakseltaan. Tehdään nyt ja myös jatkossa niin, että sijoitetaan alkuun aina uudet katselut ja niiden perään vanhemmat takaperoisessa järjestyksessä. Jo perinteiseen tapaan viisi elokuvista on vuodelta 2013. Kaksi muuta ovat sitten virkistävällä tavalla huomattavasti kauempaa menneisyydestä.

13.4.2014
Ruairí Robinson: The Last Days on Mars (2013)
Tuntemattoman ohjaajan tieteiskauhutarina kuvaa Marsia tutkimassa olevan astronauttiryhmän matkan viimeisten 20 tunnin tapahtumia ennen kotiinlähtöä - siitäkin huolimatta, että elokuvan nimi viittaa tuntien sijasta oudosti päiviin. Tuntematon organismi tartuttaa ensin yhden ja sitten useita seurueen jäseniä hyvin samaan tapaan kuin jo Alienissa (1979) aikoinaan. Pääseekö kukaan kotimatkalle asti? Ensimmäisen puolituntisen aikana puhtaasti scifiltä näyttänyt elokuva vaihtaa verisen kauhuvaihteen päälle hätkähdyttävän nopeasti, mutta mitään oikeasti omaperäistä se ei sisällä. Onneksi yhtä astronauteista näyttelee suloinen Romola Garai. [4]

19.12.2013
John Frankenheimer: Black Sunday (1977)
Muistan lainanneeni kirjastosta ja lukeneeni Thomas Harrisin (Uhrilampaat, Hannibal) esikoisromaanin, terrorismiaiheisen Mustan sunnuntain, melkein heti tuoreeltaan joskus 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Tältä sen elokuvaversiolta olin jotenkin onnistunut välttymään viime joulukuuhun saakka. Lähes kaksi- ja puolituntinen elokuva kertoo terrori-iskun yrityksestä, jonka kohde on amerikkalaisen jalkapallon päätapahtuma Super Bowl. Bruce Dernin näyttelemä elämäänsä pettynyt lentäjä yrittää kuljettaa stadionin ylle tuhoisan pommin valtavalla mainostuskäytössä olevalla ilmalaivalla. Perusteellisesti taustoitettu elokuva kuuluu 1970-luvun ehdottomiin huippujännäreihin. [8]

18.12.2013
James Wan: The Conjuring (2013)
Näin viime vuoden etukäteen merkittävimmäksi kehutun kauhuelokuvan ensimmäistä kertaa vasta kun sen blu-ray-versio ilmestyi kaupan hyllylle. Vaikka The Conjuring on monessa suhteessa oikein toimiva, on pakko myöntää että olin siihen silti lievästi pettynyt. Tositapahtumiin kuulemma perustuva tarina on melko perinteinen kummittelujuttu, jonka omaperäisin piirre on sen sijoittuminen ajallisesti 1970-luvun alkuun. Karmivaa tunnelmaa rakennetaan pitkään taiten, mutta loppua kohden henkimaailman räyhääminen alkaa mennä liian överiksi. Aitoon pelotteluun pyrkivän ohjaajan olisi hyvä muistaa, että jos hän on tekemässä kovin vaativia erikoistehosteita elokuvaansa, hän on todennäköisesti tekemässä jotakin väärin. [7]

13.12.2013
Steven R. Monroe: I Spit on Your Grave 2 (2013)
Vuonna 2010 nautittavan häijyllä uusintaversiolla vuoden 1978 väkivaltakulttiklassikosta I Spit on Your Grave ilahduttanut Steven R. Monroe jatkaa samalla tyylillä myös viimevuotisessa kakkososassa, mutta nyt monta kertaluokkaa heikommalla menestyksellä. Mallinurasta haaveileva nuori amerikkalaisnainen (Jemma Dallender) huijataan koe-esiintymiseen, jonka kautta hän päätyy jonnekin päin itäistä Eurooppaa kidutettavaksi seksiobjektiksi. Naisen rääkkääminen kestää loputtoman kauan, minkä jälkeen tämä vuorostaan tappaa ja kiduttaa vangitsijansa hengiltä aika nopeasti ja väkinäisen mielikuvituksellisin keinoin. Katsokaapa vaikka ylläolevan kuvan miehen pulleita reisiä. Suosittelen katsomaan mieluummin ykkösosan toistamiseen. Kolme vai neljä pistettä? Annetaan nyt kovasta yrityksestä [4]

11.12.2013
Neill Blomkamp: Elysium (2013)
Taisin olla useimpia muita vähemmän innoissani jo eteläafrikkalaisen Neill Blomkampin läpimurtoelokuvasta District 9 (2009). Tämä uusi scifi-visio oli hieman kiinnostavampi, mutta ei mikään napakymppi sekään. Lähtötilanne sinänsä on looginen: lähitulevaisuudessa jo nyt paisumassa olevat tulo- ja varallisuuserot ovat lähteneet lopullisesti käsistä. Rikkaat asuvat yltäkylläisyydessä maata kiertävällä radalla köyhien ryömiessä peruuttamattomasti saastuneen pallomme pinnalla. Matt Damonin näyttelemä jokamies joutuu mukaan tapahtumaketjuun, joka järkyttää epäreilun tuntuista tasapainotilannetta. Herkullisen yliammutussa pahisroolissa elokuvan miltei varastaa District 9:n karismaattinen päätähti Sharlto Copley. Kuusi vai seitsemän pistettä? Rajatapaus jälleen, mutta olkoon sitten [7]

6.12.2013
Joseph Ruben: Sleeping With the Enemy (1991)
Muistan Julia Robertsin tähdittämän jännärin julisteet ja videonkannet hyvin yli 20 vuoden takaa, mutta itse elokuva jäi silti tuolloin väliin ja tuli katsottua vasta viime itsenäisyyspäivänä, kiitos Netflixin. Kaiken kaikkiaan tyydyttävässä mutta ei millään tavoin kovin muistettavassa elokuvassa Roberts näyttelee narsistisen miehen kanssa suhteeseen erehtynyttä naista, joka haluaisi tästä eroon mutta pelkää aiheellisesti että moista tekoa saattaa seurata hengenlähtö. Nainen keksii kuitenkin jopa epäuskottavuuteen saakka ovelan pakosuunnitelman. Kun kyse on amerikkalaisesta elokuvasta, ei lopullisen ratkaisun suunnan arvaaminen ole vaikeaa, mutta mitenköhän sama mahtaa onnistua muualla maailmassa. [6]

30.11.2013
Liz W. Garcia: The Lifeguard (2013)
Kristen Bell uimapuvussa riittää syyksi katsoa vaikka miten huono elokuva, eikä tämä edes ole sieltä karmeimmasta päästä, melko yhdentekevä vain. Ihana Kristen on New Yorkissa työskentelevä lehtinainen, joka kyllästyy uravirittelyynsä ja palaa takaisin pikkukaupunkiin jossa aikanaan kasvoi. Työpaikka löytyy paikallisen uimalan valvojana ja siis käytännössä myös hengenpelastajana. Oman itsensä uudelleen etsiminen johtaa ennalta arvaamattomiin tilanteisiin. Runsas vuosi sitten Sundancessa debytoinut draama ei sisältönsä puolesta tarjoa mitään erityisen ihmeellistä. Näillä näkymin seuraava blogiteksti alkaa jälleen uudella Kristen-elokuvalla. [5]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Jobs, dokumentteja, jatko-osa ja uusintaversio

Kevään korvilla katselulistalla on ollut sekä tärkeitä uusia tv-sarjoja että elokuvaklassikkouusintoja. Sinne tänne väliin mahtui onneksi myös jokunen ennennäkemätön elokuva, ja niistä ensimmäinen on jälleen kerran jenkki-Netflixistä löytynyt dokumentti.

26.3.2014
Jacob Kornbluth: Inequality for All (2013)
Bill Clintonin presidenttikaudella Yhdysvaltain työministerinä toiminut Robert Reich toimii kertojanäänenä ja esiintyy kameran edessäkin dokumenttielokuvassa, joka käsittelee amerikkalaisessa yhteiskunnassa valtavaksi räjähtäneitä tuloeroja ja niiden tuhoisaa vaikutusta kansantaloudelle. Tavallisella maalaisjärjelläkin pitäisi olla selvää, että jos rikkaimmalle prosentille annetaan alati uusia verohelpotuksia, näin syntyvät tuotot eivät valu varallisuuspyramidissa alaspäin työpaikkoja luoden (trickle down) vaan karkaavat ulkomaisiin veroparatiiseihin. Tätä joudutaan pitkästi selittämään ja samalla kuvaamaan kyseisen toiminnan haittavaikutuksia amerikkalaisen talouden toimeliaisuudelle. [7]

30.3.2014
Kimberly Peirce: Carrie (2013)
Enemmän vuoden 1976 kauhuklassikkoon kuin alkuperäiseen romaaniin perustuva Carrie on periaatteessa ammattitaitoista työtä, mutta sitä vaivaa sama tarpeettomuuden tuntu kuin nykyisiä kauhu-uusintoja yleensäkin. Uuden version roolituksista ei myöskään löydy läheskään yhtä kiintoisia nousevia tähtiä kuin alkuperäisen John Travolta, Nancy Allen, Amy Irving ja jopa William Katt olivat. Carrien äidin roolin muuttuminen kummastuttaa myös. Siinä missä alkuperäisen version Piper Laurie vaikutti kieroutuneen uskonnollisuutensa alla oikealta ihmiseltä, jolla oli positiivisiakin ominaisuuksia, on Julianne Moore tässä pelkkä ääripahis vailla vastaavaa inhimillisyyden tuntua. [6]

5.4.2014
Joshua Michael Stern: Jobs (2013)
Arvoin jonkun aikaa viitsinkö edes ruveta katsomaan edesmenneen Steve Jobsin elämäkertaelokuvaa, koska se on niin yksimielisesti huonoksi tuomittu ja pituuttakin sillä on yli kaksi tuntia. Onneksi päätin kuitenkin aloittaa, sillä vaikka Jobs ei elämäkertaelokuvien merkkipaaluksi nousekaan, en siitä toisaalta löytänyt mitään isompia vikojakaan. Jopa Ashton Kutcher pärjäsi pääosassa hyvin. Jobsin tarina lähtee liikkeelle 1970-luvun alkupuolen opiskeluvuosista ja päättyy Applen sisäiseen iPodin julkistustilaisuuteen vuonna 2001. Suurimmat menestyksen vuodet jäävät siis kokonaan käsittelemättä. Tiivistämisen varaa olisi ollut ja varhaiset vuodet saavat ehkä liikaa painoa, mutta ihan hyvä näinkin. [7]

6.4.2014
Mark Andrews: Brave (2012)
Sattumalta heti seuraava katsomani elokuva Jobsin jälkeen oli samaiselle suurmiehelle omistettu. Brave oli selvästikin ensimmäinen Pixar-animaatio, joka valmistui Jobsin kuoleman jälkeen, ja tämähän oli yhtiössä merkittävä omistaja. Komeasti animoitu elokuva ei ole tarinaltaan kovin kummoinen. Ensin meille esitellään omapäinen, seikkailunhaluinen prinsessa mutta sitten sitä seikkailua ei koskaan tulekaan kun elokuvan jälkipuolisko menee tytön ja tämän äidin välistä suhdetta peratessa. Animaatiota sai kuitenkin ihmetellä: miten ihmessä virtaava vesi saatiin näyttämään niin uskomattoman hienolta? Osa kohtauksista tuntui pienimmille varsin pelottavalta. [6]

Tässä kohtaa pitää antaa periksi. Näen uusia elokuvia nykyään niin harvakseltaan, että uusien tekstien julkaisuissa tulisi häiritseviä taukoja jos odottelisin aina seitsemän elokuvan sikermän täyteen saamista. Viimeisen viikon aikana, Braven jälkeen en ole nähnyt yhtään uutta elokuvaa eikä sellaisia ole näköpiirissäkään. Lähdetään siksi tässä rinnalla käymään läpi uusia katseluja myös vuoden 2013 lopusta taaksepäin, niin niiden avulla saadaan sitten muuten vajaiksi jäävät koosteet täyteen. Käydään näitä läpi aikajärjestyksessä nimenomaan takaperin.

28.12.2013
Rob Reiner: The Magic of Belle Isle (2012)
Perhe on pahin -sarjan Läskipää Rob Reiner oli lyhyen aikaa 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa yksi parhaista Hollywood-ohjaajista. Hänen töitään olivat mm. kaikkien aikojen paras romanttinen komedia When Harry Met Sally... (1989) ja yksi kaikkien aikojen tiivistunnelmaisimmista oikeussalitrillereistä A Few Good Men (1992). Nykyään Reiner ohjaa löysästi toteutettuja, melko yhdentekeviä draamoja joista viimeisimmässä Morgan Freeman näyttelee rullatuoliin sidottua, äksyä western-kirjailijaa. Mies muuttaa kesäksi pittoreskiin pikkukaupunkiin ja löytää aikansa kaikille kettuiltuaan sympatiantunteita naapurissa asuvaa mukavaa naista (Virginia Madsen) ja tämän lapsia kohtaan. [4]

23.12.2013
Jeff Wadlow: Kick-Ass 2 (2013)
Alkuperäinen Kick-Ass (2010) oli kertakaikkisen mainio parodia supersankarielokuvista. Sen neronleimaus oli yhdistää hassuttelu hätkähdyttävän brutaaliin väkivaltaan, ja ottaa aiheensa huumorista huolimatta täysin tosissaan. Tästä jatko-osasta olisin halunnut pitää, ja kyllähän sitä ihan sujuvasti katsoi, mutta alkuperäisen elokuvan taika on silti tiessään. Tällä kertaa sankarimme liittyy joukkoon tavallisia kansalaisia, jotka haluavat myös ruveta supersankariroolissa oikomaan vääryyksiä. Jim Carrey tuo karismallaan jonkin verran mielenkiintoa tapahtumiin, mutta valitettavan lyhyeksi hänenkin roolinsa lopulta jää. Loppupuolella alkoi tuntua kuin jatko-osa olisi vahingossa livennyt alkuperäisen parodiaksi. [5]

19.12.2013
Chris Kenneally: Side by Side (2012)
Niinhän siinä sitten kävi, että kun otettiin ensikatselujen suunta samanaikaisesti sekä eteen- että taaksepäin, osui samaan blogimerkintään peräti kaksi jenkki-Netflixin dokumenttia. Tämä on toistaiseksi sieltä näkemistäni ehkä paras, ja sen luulisi kiinnostavan elokuvafaneja laajemminkin. Keanu Reeves toimii kertojana ja haastattelijana dokumentissa, joka selvittää elokuvien kuvausprosessia erityisesti nykyisen digitaalitekniikan näkökulmasta. Uusimmat digikamerat käydään läpi tyyppikohtaisesti ja niiden käyttö selviää tavallisellekin kadunmiehelle erinomaisen havainnollisesti. Filmin käytön loppuminen elokuvia tehdessä ei enää tämän jälkeen pahemmin harmita: uusimmat kamerat ovat teknisesti huippuluokkaa. [8]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Oscar-ehdokkaita ja vähän muitakin

Tämänvuotiset Oscar-palkinnot jaettiin 3.3. aamuyöllä. Tänä vuonna onnistuin veikkaamaan oikein 16 voittajaa 24:stä, mitä pidän hyvänä tuloksena vaikka se onkin yhtä huonompi kuin vuotta aiemmin. Tällä kertaa en ollut nähnyt ehdokkaista etukäteen kuin muutaman, kaikkein keskeisimmistä en ainoatakaan. Tämänkertaisessa seitsikossa on mukana kauden hengen mukaisesti peräti neljä ehdokaselokuvaa, joista kaksi tosin taisi jäädä kokonaan palkinnoitta. Ja jo perinteiseen tapaan viisi seitsemästä on viimevuotisia elokuvia.

1.3.2014
Chris Sanders ja Kirk De Micco: The Croods (2013)
Parhaan animaatioelokuvan pystin odotetusti Frozenille hävinnyt The Croods on sittemmin ilmaantunut Suomenkin Netflixiin, mutta palkintogaalan alla se oli pakko katsoa jenkkien puolelta. Tämä tarkoitti sitä, että sai nauttia mm. Nicolas Cagen ja Emma Stonen ääninäyttelemisestä. Luolamiesperheen isä haluaa turvallisuuden nimissä pitää pesueensa luolassa turvassa, kun taas kapinallinen teinitytär haluaa kokea ulkomaailman. Sinne koko perhe lopulta joutuukin. Erimielisen perheen seikkailuista saadaan perusmukavaa animaatioviihdettä, joka ei etenkään lopun hämmentävien käänteiden aikana viitsi paljoa itseään selitellä. [6]

2.3.2014
Mikko Kuparinen: Rakkauden rasvaprosentti (2012)
Myönnettäköön, että tartuin blu-ray-tarjouskorista löytyneeseen kotimaiseen viihde-elokuvaan jonkin verran epäilevin mielin, mutta ostos osoittautui lopulta erittäin kannattavaksi. Pelko siitä, että levyn halpakin ostohinta alkaisi kaduttaa haihtui nopeasti, kun Mikko Nousiaisen ja hiljattain traagisesti menehtyneen Miina Maasolan pääosittama kaupunkilaiskomedia osoittautui erinomaiseksi viihdepaketiksi. Kun kaksi nuorta aikuista päätyy varta vasten pelkkään "kerran viikossa ilman mitään sitoumuksia" -seksisuhteeseen, on toki helppo arvata miten loppujen lopuksi käy. Tarinan ohessa tehdään havaintoja nykymaailman asenteista, ja käväistään Sonkajärven eukonkantokilpailuissa. [8]

8.3.2014
Alfonso Cuarón: Gravity (2013)
Yksi viime aikojen eniten odottamistani elokuvista julkaistiin kotivideotallenteena heti Oscar-gaalaa seuraavalla viikolla, ja lauantaina se lopulta levittäytyi kotiteatterin kankaalle. Harvoin muistan elokuvan puristaneen niin tiukasti äärelleen, ettei oikein uskaltanut edes sivuille vilkuilla ettei jotakin jäisi näkemättä. Cuarón tiimeineen välittää lähiavaruuden äärimmäisen haastavat olosuhteet hienosti katsomoon asti ja jännittää saa niin että käsinojat natisevat puristuksen voimasta. Efektit ovat varsinkin avaruusromupilven iskiessä toista kertaa suorastaan uskomattomia. Olisinpa nähnyt elokuvan jo ennen Oscarien jakoa niin en olisi sitä turhaan ykköseksi veikannut. Loistavahan se on, mutta ei sillä parhaan elokuvan voittajaksi ollut mitään mahdollisuuksia. [9]

9.3.2014
Paul Greengrass: Captain Phillips (2013)
Yleensä takuuvarma käsinkosketeltavan jännityksen luoja Paul Greengrass sen sijaan petti odotukset pahasti sunnuntai-iltapäivänä. Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miksi United 93:n ja The Green Zonen tekijä on ylipäänsäkän halunnut tarttua tällaiseen aiheeseen. Tositarinaan perustuvassa elokuvassa Tom Hanks on rahtilaivan kapteeni, joka joutuu elämänsä pyöritykseen kun somalialainen merirosvojoukko hyökkää hänen aluksensa kimppuun rynnäkkökiväärit tanassa ja kaappaa sen iso lunnasvaatimus mielessään. Parasta elokuvassa on kaappaukseen johtavien tapahtumien kuvaus ja odottava tunnelma. Loppupuoli on vähätapahtumainen mutta silti tolkuttoman ylipitkäksi venytetty. Kun Hanks lopussa itkee, turhautuneempi katsoja saattaa haluta liittyä mukaan. [5]

15.3.2014
Scot McFadyen ja Sam Dunn: Rush: Beyond the Lighted Stage (2010)
Amerikkalaisessa Netflixissä on paljon kiinnostavia dokumentteja ja huomaan jo nyt että joka ainoa kerta kun teen seitsemän elokuvan päivityksen, joukossa on niistä yksi. Ensi kerrallakin tulee olemaan. Kanadalaisesta, taidokasta metallimusiikkia soittavasta Rushista on tehty keskivertoa parempi dokumentti, joka onnistuu jopa tutustuttamaan katsojan yhtyeen jäsenten luonteenpiirteisiin. Muilta osin kyseessä on aihepiirille tyypillisin keinoin rakennettu katsaus yhtyeen historiaan ja taiteellisen kehityksen eri vaiheisiin. [7]

23.3.2014
Baz Luhrmann: The Great Gatsby (2013)
Näin Robert Redfordin ja Mia Farrow'n tähdittämän vuoden 1974 filmatisoinnin vasta viime vuonna enkä ollut siitä järin innoissani. Farrow oli tuossa versiossa niin väritön inisijä, että kenenkään menestyneen miehen (etenkään Redfordin ulkonäöllä) oli mahdoton uskoa voivan rakastua tähän niin totaalisesti, että viitsisi tehdä tämän uudelleen löytämiseksi niin suuria uhrauksia kuin mitä tarina kertoo. Uuden version Carey Mulligan on Farrow'hun verrattuna vain marginaalinen parannus, mutta muuten Baz Luhrmann on onnistunut hienosti. Tuskin ketään voivat aidosti kiinnostaa oman aikansa upporikkaiden sydänsurut - hyvä vaan jos kärsivät - mutta niistä voi saada aikaan hyvän elokuvan, kun sen tekee riittävän suurieleisesti ja pieteetillä. [7]

25.3.2014
Robert Rodriguez: Machete Kills (2013)
Noin 20 vuotta sitten Robert Rodriguez oli yksi idoleistani, mutta nykyään hän tuntuu päästävän käsistään ihan mitä sattuu. En ollut kauhean innoissani alkuperäisestäkään Machetesta, mutta tähän jatko-osaansa verrattuna se oli oikeastaan aika hyvä. Lihava, rokonarpinen meksikolainen (Danny Trejo) voittamattoman kostajan roolissa ei kanna enää vitsinä pitkälle, eikä tarinassa ole oikein mitään järkeä, vaikka se hetkittäin vähän naurattaakin ja toiminta on siellä täällä ihan asiallista. Rodriguezin pitäisi nyt lopettaa iänikuisten b-elokuvakunnianosoitustensa tekeminen ja keksiä itsensä uudelleen vakavasti otettavana elokuvantekijänä. Onnistuihan se Tarantinoltakin. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Shyamalan vetää sanattomaksi

Kuten edellisessäkin päivityksessä, helmikuun 2014 seuraavassa elokuvaseitsikossa on jälleen mukana peräti viisi vuoden 2013 elokuvaa, eivätkä nuo pari poikkeustakaan paljoa vanhempia ole. Parin erittäin hyvän uuden löydön vastapainoksi joukossa on myös pari huonoa, ja pohjat vetää jälleen kerran tuttu ohjaajanimi jolle tämänkertaisen kirjoituksen otsikkokin on omistettu.

3.2.2014
M. Night Shyamalan: After Earth (2013)
Runsas kuukausi sitten Razzie-palkintojen jaossa erinomaisesti menestynyt After Earth on totisesti kyseisen menestyksensä ansainnut. Vuosisatoja sen jälkeen, kun ihmiskunta on jo paennut maapallolta, Will Smith haaksirikkoutuu sen pinnalle poikansa Jadenin kanssa, ja jälkimmäisen epäkiitolliseksi tehtäväksi jää kulkea pitkä matka halki vihamielisen maaston lähettämään pelastajille hätämerkki. Vuosituhannen taitteessa menestyksekkäitä, aivot nyrjäyttävällä loppuyllätyksellä varustettuja jännäreitä tehnyt nuori M. Night Shyamalan vaikutti vielä silloin nerolta; nyt näyttää, että silloinen menestys oli vain tuuria. Lisämiinukset vielä Will Smithille siitä, että tämä yrittää väkisin tehdä pojastaan elokuvatähden, vaikka tällä ei selvästikään ole moiseen minkäänlaisia edellytyksiä. [2]

9.2.2014
Josh Boone: Stuck in Love (2012)
Hiukan arvuuttelemalla jenkki-Netflixistä katsottavaksi valikoitunut Stuck in Love osoittautui yllättävänkin laadukkaaksi ihmissuhdepallotteluksi, jonka tarkka genreluokitus lienee romanttinen draama satunnaisilla komediallisilla aineksilla maustettuna. Sen keskushahmoja ovat Greg Kinnearin kohtuullisesti menestynyt kirjailija, tämän ex-vaimo (Jennifer Connelly) ja näiden aikuiset lapset. Kaikki neljä joutuvat pohtimaan ihmissuhteitaan muiltakin kuin pelkästään romanttisilta osin, ja kokonaisuus tuntuu yllättävänkin tuoreelta. Ylläolevaan kuvaan valitsin kirjailijan uutta rakastajatarta näyttelevän ihanan Kristen Bellin - vain siksi koska pystyn. [7]

12.2.2014
Denis Villeneuve: Prisoners (2013)
Veteraani Roger Deakinsin kuvauksesta vastikään Oscar-ehdokkaanakin ollut Prisoners tutkii ihmisen kykyä äärimmäiseen julmuuteen äärimmäisissä tilanteissa. Tällä ei tarkoiteta graafisesti esitettyä väkivaltaa: Prisonersin katsojaltaan paikoin ilmat pihalle lyövä säälimättömyys on henkistä laatua. Kun kaksi pikkutyttöä katoaa selittämättömästi rauhallisen näköiseltä pientaloalueelta, toisen heistä isä (Hugh Jackman) menee raiteiltaan ja päättää selvittää mysteerin keinolla millä hyvänsä. Jake Gyllenhaalin lakoninen poliisi yrittää toimia villiintyneen psyko-isän vastavoimana, mutta verkkaisesti etenevässä laatuelokuvassa ei silti hirveyksiltä säästytä. Puoliavoin lopetus on hieno. [8]

16.2.2014
Richard Curtis: About Time (2013)
Vuosikymmentä aiemmin romanttisten komedioiden maailmanennätyksen Love Actually käsistään päästänyt Richard Curtis palaa takaisin leipälajiinsa elokuvassa, johon hän tällä kertaa sekoittaa myös fantasia-aineksia. Tarinan miespäähenkilö (Domhnall Gleeson) on syntynyt sattumalta sukuun, jonka miehillä on ainoalaatuinen taito palata ajassa taaksepäin uusimaan elämänsä epäonnistuneet jaksot, ikään kuin toisena ottona. Mitä tapahtuu, kun mies yrittää tällä tavoin korjailla omaa rakkaussuhdettaan? Elokuva päätyy lopulta käsittelemään tätä lähtökohtaansa suurempia asioita. Ymmärrän kyllä niitä, jotka pitävät tästä minua vähemmän aikamatkustukseen liittyvien valtavien epäloogisuuksien takia, mutta itse en tätä voinut niistä huolimatta vastustaa. [9]

20.2.2014
Alex Gibney: We Steal Secrets: The Story of Wikileaks (2013)
Kuutta vuotta aiemmin dokumentistaan Taxi to the Dark Side (2007) Oscarilla palkittu Alex Gibney pureutuu uusimmassa dokumentissaan Wikileaksiin, jonka johtohahmo Julian Assange näyttää antaneen dokumentaristille yllättävänkin kattavan pääsyn organisaationsa lähistölle usean vuoden aikana. Keskushenkilön juututtua Ecuadorin Lontoon suurlähetystöön elokuvan painopiste siirtyy pitkiksi ajoiksi Wikileaksin tärkeimpänä vuotajana toimineen Bradley (nyk. Chelsea) Manningin tapaukseen. Gibney on dokumenttielokuvan virtuoosi ja hallitsee välineensä täysin. [7]

23.2.2014
Nicole Holofcener: Enough Said (2013)
Tämänkertaisen seitsikon toinen romanttinen draama on huomattavasti heikompi esitys kuin Stuck in Love. Blu-rayn hankinta pelkkien ennakkokehujen perusteella näyttää olevan aina yhtä riskialtista. Viime vuosina enimmäkseen tv-töitä tehnyt Julia-Louis Dreyfus on eronnut keski-ikäinen nainen, joka kiinnostuu James Gandolfinin niin ikään eronneesta miehestä. Vaikka onkin sinänsä virkistävää, että romanttisen draaman päähenkilöt ovat keski-ikäisiä, ei asetelmasta muuten irtoa paljoakaan mainitsemisen arvoista. Lisäksi Gandolfini vaikuttaa yhdessä viimeisistä rooleistaan jotenkin poissaolevalta. [5]

23.2.2014
Andrew Monument: Nightmares in Red, White and Blue: The Evolution of American Horror Film (2009)
Edelliseen elokuvaan pettyneenä katsoin samana iltana jenkki-Netflixistä vielä kauhuelokuva-aiheisen dokumentin, mutta se oli jos mahdollista vieläkin heikompi esitys omassa sarjassaan. On tietysti aina yhtä miellyttävää palauttaa näytteiden avulla mieleensä viimeksi kuluneen vuosisadan keskeisimmät klassikot, mutta kokonaisuutena amerikkalaisen kauhuelokuvan kehitystä kuvaamaan pyrkivät dokumentintekijät onnistuvat vain koostamaan yhteen pitkän sarjan nopeasti eteneviä näytteitä, löytämättä juuri minkäänlaista näkemystä tai ylipäänsä punaista lankaa niiden siteeksi. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

Kauhua ja noloja tilanteita

Tämänkertainen seitsikko sai ensimmäiset katselunsa varsin tiiviissä tahdissa, runsaan viikon aikana 23.1. - 2.2. kuluvaa vuotta. Vaikuttaa siltä, että tässä iässä ja varsinkin tähän vuodenaikaan ensikatseluja saavat vain hyvin tuoreet elokuvat: tämänkertaisista katseluista peräti viisi on vuodelta 2013 ja kuudeskin vain pari vuotta vanhempi tultuaan kotivideoformaatissa saataville vasta nyt. Seitsemäs on sentään löytö kultaiselta 1990-luvulta. Aloitetaan kauhunväristyksillä.

23.1.2014
Adam Wingard: You're Next (2011)
Tässä on heti kärkeen elokuva, jota ehdin odottaa kuin kuuta nousevaa johtuen sen erinomaisesta ennakkomaineesta. Kun You're Nextin lopulta näki, joutui kuitenkin toteamaan olevansa lievästi pettynyt. Laajahkon sukulaisjoukon viikonlopunvietto maaseutuasunnolla kääntyy veriseksi kauhutarinaksi, kun eläinaiheisia naamiota käyttävät tappajat piirittävät heidät ja alkaa ilman sen kummempia selittelyjä tappaa seurueen jäseniä. Mistä on kyse? Myös V/H/S -elokuvista tuttu Adam Wingard ei piilottele hihassaan mitään erityisen käänteentekevää, vaikka elokuva sujuvaa työtä onkin ja murhaajien naamiot nautittavan pahaenteisiä. [6]

25.1.2014
Nat Faxon ja Jim Rash: The Way Way Back (2013)
Teinipoika lähtee äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa kesäloman viettoon hiljaisena ja alistetussa asemassa, mutta löytää kesän aikana itsetuntonsa. Tarina-aihio ei kuulu kaikkein omaperäisimpiin, mutta Oscar-elokuva The Descendantsin käsikirjoittajat yltävät esikoisohjauksessaan kuitenkin tyydyttävään lopputulokseen. Aikuiskatsojalle ei tuota suuria ongelmia samaistua ujon nuoren kasvamiseen liittyviin haasteisiin. Kesätyöpaikka paikallisessa vesipuistossa ja sieltä löytyvä työyhteisö tarjoaa pojalle lisätukea matkalla kohti itsenäistymistä ja nousua vähättelevää isäpuolta vastaan. [6]

26.1.2014
James Wan: Insidious: Chapter 2 (2013)
Alkuperäinen Insidious (2010) oli hieman liian pitkälle henkimaailmaan kurkottavaa loppuaan lukuun ottamatta yksi viime vuosien tehokkaimmista värisyttäjistä. Sitäkin yllättävämpää on, miten sen jatko-osasta syntyi täsmälleen samojen tekijöiden käsissä näin munaton. Vasta pari viikkoa sitten Suomessa videojulkaisunsa saanut elokuva ei ole kokonaisuutena katsomisen arvoinen, vaikka se kyllä hetkittäin toimiikin. Uusia ideoita ei ole, ja vanhatkin käsitellään kömpelömmin kuin ensimmäisellä kerralla. [4]

30.1.2014
David O. Russell: Flirting With Disaster (1996)
The Fighterin (2010), Silver Linings Playbookin (2012) ja American Hustlen (2013) myötä yhdeksi Hollywoodin eturivin ohjaajista noussut David O. Russell ohjasi uransa alkupuolella kenties hieman liian särmikkäitä elokuvia suurille yleisöille. En ole vieläkään nähnyt hänen esikoisohjaustaan Spanking the Monkey (1994) mutta tämä sen seuraaja löytyi mistäpä muualta kuin jenkki-Netflixistä. Mainio myötähäpeäkomedia ei yllä aivan seuraajiensa tasolle, mutta onnistuu kuitenkin sekä viihdyttämään että nolostuttamaan koko kestonsa ajan. Koomikonuransa alkutaipaleella ollut Ben Stiller nähdään pääosassa. [7]

31.1.2014
Sebastián Cordero: Europa Report (2013)
Perjantaina 11.4. Night Visionsissa esitettävä Europa Report on sekin jo pitkään löytynyt Amerikan Netflixistä, joten ainakaan pelkästään sen takia ei Bio Rexiin tarvitse vaivautua. Mikä pahempaa, elokuva ei ole edes kovin hyvä. Seuraamme dokumentaariseen tyyliin avaruusmatkaa, jonka kohteena on Jupiterin kuu Europa. Sieltä löytyvän veden uskotaan mahdollistavan jonkinlaista elämää, jota halutaan tutkia lähempää. Perille saavuttuaan astronautit joutuvat pahaenteisten tapahtumien keskelle. Kaikki tämä on periaatteessa kiinnostavaa, mutta aiheen vähätapahtumainen käsittely ei salli elokuvan yltää potentiaaliinsa ja sinänsä tehokasta loppua joudutaan odottamaan liian kauan. [5]

1.2.2014
Ron Howard: Rush (2013)
Toisen Hollywoodin kultapojan Ron Howardin tositapahtumiin perustuva formulaelokuva on hänen mukaansatempaavin tarinansa vuosikausiin. 1970-luvun formulakilpailuihin sijoittuvassa elokuvassa joudutaan tosin käyttämään niin paljon digitaalisia tehosteita, että se tuntuu jo vähentävän aitouden tuntua, mutta muuten Rushissa on todella vähän valittamista. Kaksi keskenään täysin erilaista kilpa-ajajaa ajautuu törmäyskurssille yhtä lailla radalla kuin sen ulkopuolellakin. Kilpakohtaukset on toteutettu esimerkillisellä taidolla. [8]

2.2.2014
Roland Emmerich: White House Down (2013)
Yhden 1990-luvun keskeisimmistä isojen elokuvien ohjaajista käsissä White House Downista on tullut kuin virkistävä tuulahdus paremmilta ajoilta. Silloin isojen elokuvien sankarit eivät olleet trikoopellejä vaan oikeita miehiä. Roland Emmerich toteuttaa oman versionsa hyökkäyksestä Valkoiseen taloon hiukan enemmän suuren yleisön sensibiliteettiä myötäillen kuin törkeän väkivaltainen Antoine Fuqua omansa (Olympus Has Fallen). Molemmat ovat silti erinomaista viihdettä, enkä osaisi asettaa niitä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Näitä lisää! [8]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton