Kauhua ja noloja tilanteita

Tämänkertainen seitsikko sai ensimmäiset katselunsa varsin tiiviissä tahdissa, runsaan viikon aikana 23.1. - 2.2. kuluvaa vuotta. Vaikuttaa siltä, että tässä iässä ja varsinkin tähän vuodenaikaan ensikatseluja saavat vain hyvin tuoreet elokuvat: tämänkertaisista katseluista peräti viisi on vuodelta 2013 ja kuudeskin vain pari vuotta vanhempi tultuaan kotivideoformaatissa saataville vasta nyt. Seitsemäs on sentään löytö kultaiselta 1990-luvulta. Aloitetaan kauhunväristyksillä.

23.1.2014
Adam Wingard: You're Next (2011)
Tässä on heti kärkeen elokuva, jota ehdin odottaa kuin kuuta nousevaa johtuen sen erinomaisesta ennakkomaineesta. Kun You're Nextin lopulta näki, joutui kuitenkin toteamaan olevansa lievästi pettynyt. Laajahkon sukulaisjoukon viikonlopunvietto maaseutuasunnolla kääntyy veriseksi kauhutarinaksi, kun eläinaiheisia naamiota käyttävät tappajat piirittävät heidät ja alkaa ilman sen kummempia selittelyjä tappaa seurueen jäseniä. Mistä on kyse? Myös V/H/S -elokuvista tuttu Adam Wingard ei piilottele hihassaan mitään erityisen käänteentekevää, vaikka elokuva sujuvaa työtä onkin ja murhaajien naamiot nautittavan pahaenteisiä. [6]

25.1.2014
Nat Faxon ja Jim Rash: The Way Way Back (2013)
Teinipoika lähtee äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa kesäloman viettoon hiljaisena ja alistetussa asemassa, mutta löytää kesän aikana itsetuntonsa. Tarina-aihio ei kuulu kaikkein omaperäisimpiin, mutta Oscar-elokuva The Descendantsin käsikirjoittajat yltävät esikoisohjauksessaan kuitenkin tyydyttävään lopputulokseen. Aikuiskatsojalle ei tuota suuria ongelmia samaistua ujon nuoren kasvamiseen liittyviin haasteisiin. Kesätyöpaikka paikallisessa vesipuistossa ja sieltä löytyvä työyhteisö tarjoaa pojalle lisätukea matkalla kohti itsenäistymistä ja nousua vähättelevää isäpuolta vastaan. [6]

26.1.2014
James Wan: Insidious: Chapter 2 (2013)
Alkuperäinen Insidious (2010) oli hieman liian pitkälle henkimaailmaan kurkottavaa loppuaan lukuun ottamatta yksi viime vuosien tehokkaimmista värisyttäjistä. Sitäkin yllättävämpää on, miten sen jatko-osasta syntyi täsmälleen samojen tekijöiden käsissä näin munaton. Vasta pari viikkoa sitten Suomessa videojulkaisunsa saanut elokuva ei ole kokonaisuutena katsomisen arvoinen, vaikka se kyllä hetkittäin toimiikin. Uusia ideoita ei ole, ja vanhatkin käsitellään kömpelömmin kuin ensimmäisellä kerralla. [4]

30.1.2014
David O. Russell: Flirting With Disaster (1996)
The Fighterin (2010), Silver Linings Playbookin (2012) ja American Hustlen (2013) myötä yhdeksi Hollywoodin eturivin ohjaajista noussut David O. Russell ohjasi uransa alkupuolella kenties hieman liian särmikkäitä elokuvia suurille yleisöille. En ole vieläkään nähnyt hänen esikoisohjaustaan Spanking the Monkey (1994) mutta tämä sen seuraaja löytyi mistäpä muualta kuin jenkki-Netflixistä. Mainio myötähäpeäkomedia ei yllä aivan seuraajiensa tasolle, mutta onnistuu kuitenkin sekä viihdyttämään että nolostuttamaan koko kestonsa ajan. Koomikonuransa alkutaipaleella ollut Ben Stiller nähdään pääosassa. [7]

31.1.2014
Sebastián Cordero: Europa Report (2013)
Perjantaina 11.4. Night Visionsissa esitettävä Europa Report on sekin jo pitkään löytynyt Amerikan Netflixistä, joten ainakaan pelkästään sen takia ei Bio Rexiin tarvitse vaivautua. Mikä pahempaa, elokuva ei ole edes kovin hyvä. Seuraamme dokumentaariseen tyyliin avaruusmatkaa, jonka kohteena on Jupiterin kuu Europa. Sieltä löytyvän veden uskotaan mahdollistavan jonkinlaista elämää, jota halutaan tutkia lähempää. Perille saavuttuaan astronautit joutuvat pahaenteisten tapahtumien keskelle. Kaikki tämä on periaatteessa kiinnostavaa, mutta aiheen vähätapahtumainen käsittely ei salli elokuvan yltää potentiaaliinsa ja sinänsä tehokasta loppua joudutaan odottamaan liian kauan. [5]

1.2.2014
Ron Howard: Rush (2013)
Toisen Hollywoodin kultapojan Ron Howardin tositapahtumiin perustuva formulaelokuva on hänen mukaansatempaavin tarinansa vuosikausiin. 1970-luvun formulakilpailuihin sijoittuvassa elokuvassa joudutaan tosin käyttämään niin paljon digitaalisia tehosteita, että se tuntuu jo vähentävän aitouden tuntua, mutta muuten Rushissa on todella vähän valittamista. Kaksi keskenään täysin erilaista kilpa-ajajaa ajautuu törmäyskurssille yhtä lailla radalla kuin sen ulkopuolellakin. Kilpakohtaukset on toteutettu esimerkillisellä taidolla. [8]

2.2.2014
Roland Emmerich: White House Down (2013)
Yhden 1990-luvun keskeisimmistä isojen elokuvien ohjaajista käsissä White House Downista on tullut kuin virkistävä tuulahdus paremmilta ajoilta. Silloin isojen elokuvien sankarit eivät olleet trikoopellejä vaan oikeita miehiä. Roland Emmerich toteuttaa oman versionsa hyökkäyksestä Valkoiseen taloon hiukan enemmän suuren yleisön sensibiliteettiä myötäillen kuin törkeän väkivaltainen Antoine Fuqua omansa (Olympus Has Fallen). Molemmat ovat silti erinomaista viihdettä, enkä osaisi asettaa niitä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Näitä lisää! [8]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton