perjantai 19. joulukuuta 2014

Oscar-sesonki lähestyy

Joulukuun kahden ensimmäisen viikon aikana sain jo hieman esimakua tulossa olevasta Oscar-sesongista, kun kaksikin peräkkäin katsottua elokuvaa näyttäisi olevan hyvinkin mahdollisia ehdokkaita. Ne ovat tuolla listan loppupuolella ja niiden keskinäinen tasoero on melkoinen. Ennen kuin mennään niihin, käydään läpi mitä omalaatuisin sekoitus muita elokuvia.


1.12.2014
Saul Bass: Phase IV (1974)
Alfred Hitchcockin jännäreihin alkutekstijaksoja suunnitellut Saul Bass ohjasi itsekin urallaan yhden elokuvan. 40 vuoden takainen tieteisdraama Phase IV on aikansa lapsi niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää siinä on sen tinkimätön suhtautuminen aiheeseensa; tieteistarina käsitellään hitaasti ja perusteellisesti ilman minkäänlaista pyrkimyksiä kohti viihdyttävyyttä saati kaupallisuutta. Huonoa taas on se, että lopputulos on todellinen koettelemus useimmille katsojille. Kun muurahaiset alkavat osoittaa älyllisen järjestäytymisen merkkejä, kaksi tiedemiestä vetäytyy erämaan rauhaan tutkimaan asiaa perusteellisesti. Onko ihmiskunnan asema maapallon johtavana rotuna vaakalaudalla? Siltä vaikuttaa, ja asetelman uhkaavuutta tehostetaan loputtomalta tuntuvalla sarjalla psykedeelisiä tajunnanvirtalähikuvia lajin edustajista. Luulisi että vähempikin olisi riittänyt, mutta Bass tekee aikakautena suositun progressiivisen rock-musiikin elokuvallista vastinetta, täysin visionsa lumoissa ja sellaisessa ajatuksellisessa umpiossa, että siihen katsojan on miltei mahdoton tunkeutua. [4]


6.12.2014
Anthony Bell ja Ben Gluck: Alpha and Omega (2010)
Muutaman vuoden takainen melko alkeellinen animaatio jäi tuolloin kokonaan vaille huomiota, ja kun sitä nyt katsoo, ei ole vaikea ymmärtää miksi. Kummallisen näköisiksi piirrettyjen susien seikkailussa huumoria yritetään hakea älyttömästä melskaamisesta, mutta juuri mitään edes etäisesti sympaattista tai ylipäänsä kiinnostavaa katsojille ei esitellä. Susien yhteisö on helppo määritellä luokkayhteiskunnaksi: jo pienestä pitäen eläimet luokittelevat toisensa alfoiksi ja omegoiksi; johtajiksi ja näitä palveleviksi koomikoiksi. Kun yksi tällainen harvinaisen epäyhteensopiva kaksikko joutuu sattuman kautta kauas kotoaan, joutuvat nämä etsimään yhdessä reitin takaisin kotiin ja tietenkin oppimaan siinä sivussa kaikenlaista sekä maailmasta jossa elävät että toisistaan. Keskushahmoja kiinnostavammiksi kasvaa lopulta pari koomista sivuhahmoa. Kokonaisuutena teos saanee lapsetkin kokemaan itsensä pahan kerran aliarvioiduiksi. [3]


7.12.2014
Brad Bird: The Iron Giant (1999)
Epäonnisen animaatiokokeilun jälkeen päätin heti seuraavana iltana ottaa varman päälle ja katsoa vihdoinkin 15 vuoden takaisen animaatioelokuvan pikkuklassikon, jonka maineen toki tunsin mutta jota en jostakin syystä ollut koskaan ennen nähnyt. Hiukan omituiselta vaikuttaneen alun jälkeen se vei mukanaan enkä olisi ikinä uskonut, että lopussa olisi vähällä tulla tippa silmään. Kaikkien muiden  kuin minun varmaan ennestään tuntemassa tarinassa muutaman vuosikymmenen takaisessa amerikkalaisessa pikkukaupungissa asuva poika ystävystyy taivaalta tipahtaneen salaperäisen jättirobotin kanssa. Oliota kuitenkin aletaan pian jahdata, kun sen ystävällisyyteen ei uskota. Ja kyllähän sillä sotaisa puolensa onkin... Vanhanmallinen ei-3D-tietokonemaatio tuntuu ensi alkuun oudolta ilmaisukeinolta, mutta siihen tietysti tottuu nopeasti. [8]


13.12.2014
Steven Quale: Into the Storm (2014)
Aiemmin tänä vuonna pienoiseksi sleeper-hitiksi osoittautunut tornadoelokuva ei ala kovin hyvin. Pelkältä köyhän miehen Twisteriltä aluksi vaikuttava teos antaa kuvaustekniikallaan itsestään kotivideomaisen vaikutelman, eikä kameran eteen tunnu löytyvän ainoatakaan kiinnostavaa hahmoa; tuntuu pieneltä voitolta kun esitellään edes joku joka ei ole ensi hetkestä alkaen vastenmielinen. Mutta pikku hiljaa, tapahtumapäivän edetessä ja sään huonontuessa tarinaan alkaa tulla imua ja lopulta kokonaisuus kasvaa varsin mainioksi viihdepaketiksi. Elokuvan mielikuvituksellinen tarina sijoittaa suuren määrän tornadoja tuhoamaan yhtä ainoaa amerikkalaista pikkukaupunkia, ja tuhoa seurataan niin tornadoja metsästävien tutkijoiden kuin paikallisten asukkienkin näkökulmista. Ilmassa lentää loppuvaiheissa varsin suurikokoisia esineitä, ja myrskyn hurja pauhu täyttää kotiteatterin kaikki äänikanavat. Arvosana voisi olla kuutonenkin, mutta ollaan nyt positiivisia ja annetaan: [7]


13.12.2014
Pawel Pawlikowski: Ida (2013)
Kuten mm. täällä kerrotaan, puolalaiselokuva Ida on juuri päässyt yhdeksän elokuvan mahdollisten parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-ehdokkaiden ns. lyhyelle listalle. Se edustaa kaikkea sitä, mikä eurooppalaisessa elokuvassa on mahdollisimman keinotekoisesti erilaista kuin amerikkalaisessa. Joku amerikkalainen osuvasti sanoikin, etteivät hidastempoisuus ja raskaat aiheet tee sinänsä elokuvasta syvällistä; Puolassa niin on silti uskottu olevan vielä tänäkin vuonna. Juuri luostariin sulkeutumaisillaan oleva nunnakokelas Ida kuulee huolettavia asioita omasta menneisyydestään ja lähtee luostarista selvittämään asioiden todellista tilaa. Tarinaa elokuvassa on noin vartiksi, mutta se venyy silti yli 80 minuuttiin. Pitkät mustavalkoiset otot, joiden keskiössä on lavaste ja joiden jossakin kulmassa päähenkilö toljottaa ääneti, vievät yhä uudelleen toistuessaan hermot kärsivällisimmältäkin katsojalta. Vaikka ehdokkuus onkin todennäköinen, pitäisin Oscar-voittoa erittäin epätodennäköisenä. [2]


14.12.2014
Wes Anderson: The Grand Budapest Hotel (2014)
Myös amerikkalaisen elokuvan kentässä on omat ärsyttäjänsä. Wes Anderson on aiemmassa tuotannossaan toistuvasti syyllistynyt jonninjoutavaan kikkailuun ilman sisällöllistä kaikupohjaa. Hänen edellisen elokuvansa Moonrise Kingdom (2012) nähtyäni ehdinkin jo päättää, etten enää koskaan katso yhtään Andersonin elokuvaa. No, se päätös oli pakko pyörtää kun tämä uusin sai osakseen niin yksimielistä suitsutusta. Lupauksen pettäminen ei myöskään sittemmin kaduttanut. The Grand Budapest Hotelissa Andersonin omalaatuisuudet ovat vihdoinkin tarinan palveluksessa ja tuloksena on hykerryttävä pieni mestariteos, joka tosin viettää luvattoman suuren osan kestoajastaan muualla kuin kiehtovassa keskuspaikassaan. Lumoavan kaunis kuvaus saanee tammikuussa Oscar-ehdokkuuden lavastuksen, käsikirjoituksen ja ohjauksen ohella. Näistä voitot lavastuksen ja käsikirjoituksen sarjoissa ovat täysin mahdollisen rajoissa. [9]


14.12.2014
Charlie McDowell: The One I Love (2014)
Myöhemmin samana iltana intouduin katsomaan vielä toistakin tämänvuotista draamaa, josta olin etukäteen lukenut useampia kehuja. Sisältö kuitenkin yllätti, eikä mitenkään positiivisesti. Mark Duplassin ja Elisabeth Mossin näyttelemä, pitkään yhdessä ollut pariskunta on hakenut avio-ongelmiinsa apua terapeutilta, joka suosittelee heille yhteistä viikonloppua syrjäisessä, luonnonkauniissa huvilassa. Asetelma antaa odottaa parhaassa tapauksessa nasevankirpeää dialogia ja ehkä hieman katkeransuloista huumoriakin, mutta ne jäävät saamatta kun huvilasta tulee pariskunnalle kauhuelokuvamainen loukku hieman Luis Buñuelin klassikon El Ángel exterminador (1962) hengessä. Vaikka huvilan outojen tapahtumien selitys kiinnostaakin, tarjolla on silti hyvin epämiellyttävä katselukokemus joka vetää itsensä sellaiseen solmuun ettei se onnistu lopulta selittämään mitään tyydyttävästi ja jonka sanoma on murhaavan pessimistinen. [5]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton

lauantai 13. joulukuuta 2014

Ensikatselut 15.11. - 1.12.2014


15.11.2014
Mike Mitchell: Shrek Forever After (2010)
Täytyy ensiksi myöntää, että neljäs Shrek -elokuva oli mennyt minulta uutena kokonaan ohitse. Jo sarjan kolmas osa oli niin väsähtänyt, ettei jatko sille enää juurikaan kiinnostanut. Kun tämä nelonen sitten sattumalta löytyi Netflixistä, oli se "pakko" katsoa. Tämänkertainen animaatio alkaa kyllä oikein hyvin, kun vihreä örrimörrimme kokee keski-iän kriisin romanssin muunnuttua tyypilliseksi, työlääksi ja sotkuiseksi lapsiperheen arjeksi. Tätä seuraava juonikuvio vaihtoehtoisessa nykyisyydessä, jossa kaikki on mennyt pieleen eivätkä Shrek ja Fiona ole edes tavanneet, on kuitenkin tuskastuttavaa seurattavaa. Tekijät eivät saa huumoria irti oikein mistään. Jopa ennestään tutut hahmot ovat muuttuneet ärsyttäviksi. Joitakin jo aiemmissa osissa nähtyjä vitsejä sentään kierrätetään, ja ne ovatkin ainoita jotka edes vähän hymyilyttävät. Hohhoijaa. Lopettakaa jo. [2]


16.11.2014
Robert Redford: The Horse Whisperer (1998)
Vielä Shrek nelostakin pidemmäksi ajaksi väliin jäänyt teos on Robert Redfordin ohjaama pitkä draama, jonka aihe ei vain koskaan tuntunut kiinnostavalta. Ketä kiinnostaa yhden vauhkon hevosen rauhoittaminen? Tehkää siitä makkaraa! Elokuvaa katsoessa oli kuitenkin pakko myöntää nuo ennakkoluulot harhaisiksi. Sekä Hevoskuiskaajan henkilöhahmot että tarina ovat lopulta varsin uskottavia ja jonkin verran kiinnostaviakin, vaikka itsensä tärkeäksi kokeva draama aika pitkäksi venyykin. Nuori Scarlett Johansson joutuu hevosineen vakavaan onnettomuuteen, eikä jälkimmäinen toivu siitä muuten kuin ohjaajan itsensä näyttelemän, tosielämän hevosmeedion käsittelyssä. Kristin Scott-Thomas on jäähtyneen tuntuisessa avioliitossa elävä äiti, joka huomaa pitkäksi venyvän hoidon aikana viihtyvänsä rennossa keskilännen elämässä ja vähitellen jopa kiintyvänsä omalaatuiseen mutta sympaattiseen konitohtoriin. [5]


22.11.2014
D. J. Caruso: Two for the Money (2005)
Nykyään toinen toistaan laadukkaimmissa tuotannoissa nähtävä Matthew McConaughey oli viime vuosikymmenellä paljon nykystatustaan pienempi tähti. Yhdeksän vuoden takaisessa draamassa Two for the Money hän on lahjakas urheilusta kiinnostunut nuorimies, jolla on taianomainen kyky ennustaa otteluiden lopputulokset oikein. Al Pacino on alalla rahaa vuoleva johtaja, jonka firma tarjoaa vedonlyöjille ilmaisia vihjeitä ja ottaa provisiot päältä oikeaan osuvista vihjeistä. Luonnollisesti hän palkkaa lahjakkaan nuorukaisen. Dan Gilroyn (Nightcrawler) kirjoittama tarina tarjoaa sinänsä kiinnostavan katsauksen urheiluvedonlyönnin maailmaan, mutta jännitteitä siinä on kovin vähän johtuen siitä, että kaikki tuntuu onnistuvan nuorukaiselta kuin itsestään. Ensimmäistä oikeaa konfliktia joudutaan odottelemaan pitkälti yli tunti. Tarinasta on myös vaikea löytää samaistumiskohdetta sen jälkeen, kun keskushenkilöstä kuoriutuu julistekuvassakin näkyvä yli-itsevarma, sliipattu juppi. [5]


22.11.2014
Brett Ratner: Hercules (2014)
Arvasin jo etukäteen, että oli huono idea ryhtyä katsomaan Brett Ratnerin versiointia Herculeksen tarinasta, mutta puolustukseksi on sanottava että Ratner on silloin tällöin onnistunut ja tällaiset muinaisaikojen seikkailut ovat aihepiirinä periaatteessa itseäni kiinnostavia. Tällä kertaa mennään kuitenkin aivan täysillä metsään. Ratnerin Hercules on juuri niin keinotekoisen muovinen elokuva kuin mitä multiplexeissä voisi muutenkin kuvitella katsottavan. Dwayne Johnsonin tulkitsema sankarimme on jo suorittanut kaksitoista urotyötään ja seikkailee nyt sekalaisten kaveriensa kanssa muissa merkeissä, päävastustajanaan John Hurtin tulkitsema katala kuningas. Hercules on viime kädessä kuin tyypillinen supersankarielokuva, ja typeryydessään samalla tasolla niiden kanssa. Keskushenkilöllä ei ole heikkouksia eikä hänessä siis myöskään ole mitään kiinnostavaa. [3]


23.11.2014
Jeremy Saulnier: Blue Ruin (2013)
Pienen pieni indie-elokuva Blue Ruin viime vuodelta on kuin mitoitettu kulttiklassikoksi, vaikka ei aivan sellaiseksi ylläkään. Tarinan ytimessä on kosto, ja väkivalta on hetkittäin pidäkkeetöntä. Keskushenkilö Dwight (kuvassa) on pesemätön, karvainen laitapuolen kulkija aina siihen asti kunnes hän saa kuulla vanhempiensa murhaajien vapautuneen vankilasta. Se tietää reissua kotiseudulle ja roiston lopettamista verisin menetelmin. Tämä on kuitenkin vasta alkua, eikä elokuvakaan ole tässä vaiheessa ehtinyt pyöriä kuin parikymmentä minuuttia. Tapetun tappajan suku ei tällaisia asioita poliisille ilmoittele vaan tulee seuraavaksi Dwightin sisaren kimppuun. Koston kierrettä seuraa aivan mielellään mutta ei siitä kovin kummoisia elämyksiä irtoa. Blue Ruin on sujuvaa työtä, mutta ilmiselvä kertakatselu kuitenkin. [6]


1.12.2014
Matt Reeves: Dawn of the Planet of the Apes (2014)
Apinoiden planeetan elokuvaversiot eivät etenkään 2000-luvulla ole nostattaneet riemun kiljahduksia. Tim Burtonin versio oli mitä oli, ja kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Rise of the Planet of the Apes hyvästä lähtökohdastaan huolimatta vielä sitäkin raivostuttavampaa tuubaa. Nyt aiheesta on vihdoinkin onnistuttu tekemään hyvä elokuva. Cloverfieldin (2008) ohjaaja Matt Reeves on puikoissa tarinassa, jonka lähtötilanteessa virusepidemia on tehnyt melkein täydellisen lopun ihmiskunnasta. Suppea eloonjääneiden yhteisö yrittää aloittaa alusta San Franciscon raunioissa, mutta joutuu vastakkain sen liepeillä elävän apinayhteisön kanssa. Rinnakkaiselolle olisi edellytykset, mutta molempien ryhmien sodanhimoisimmat yksilöt ajavat tilanteen kohti kohtalokasta yhteentörmäystä, jonka traagiset seuraukset aivan oikeasti tuntuvat katsomossa asti. [8]


1.12.2014
Patrick Hughes: The Expendables 3 (2014)
Sylvester Stallonen johtaman Expendables-retkueen kolmas seikkailu alkaa maistua jo todella pahasti vanhan toistolta. Jälleen on koolle saatu vanhoja tuttuja ja muutama uusikin sammunut toimintatähti erittäin geneeriseen toimintajuoneen, jonka käänteitä ei enää pari tuntia katselun jälkeen muista lainkaan. Yhdentekevyyttäänkin pahemmin The Expendables 3 kompastuu omaan ikärajaansa. Vaikka edellisosan seikkailutkaan eivät juonen tasolla varsinaisesti häikäisseet, niissä oli sentään 1980-luvun asenteella toteutettua brutaalia väkivaltaa joka nosti kokonaisuuden viihdyttävyyskerrointa. Nyt kun elokuva on tehty suoraan kesyyn PG-13 -ikärajaan sopivaksi, näin ei tietysti ole, mikä ei haittaisi jos räyhäkkä asenne verenroiskeineen korvattaisiin jollakin muulla kiinnostavalla elementillä. Se on kuitenkin jäänyt keksimättä. Toivottavasti sarja päättyy tähän. [3]


ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN


Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton