lauantai 16. tammikuuta 2016

The Hateful Eight

Quentin Tarantinon uusin elokuva The Hateful Eight ei tunnu saaneen erityisen innokasta vastaanottoa. Etenkin sen dialogin tyhjänpäiväisyyttä ja liiallisuutta on arvosteltu.

Minulla on hyviä uutisia. The Hateful Eight ei tosiaankaan lukeudu Tarantinon parhaimpiin elokuviin, mutta on se silti selvästi parempi kuin mitä moitteiden perusteella voisi luulla. Kammottava b-elokuvapastissi Death Proof (2007) jää kauas taakse, samoin Kill Billin unettava kakkososa (2005). Tarantino liikkuu suunnilleen samalla laadullisella tasolla kuin edellisessä länkkärissään Django Unchained (2012).

Tämä teksti ei sisällä spoilereita, koska en juurikaan käsittele elokuvan juonta. Kerrotaan nyt vain se, mitä jo traileri kertoi elokuvan aiheesta.


Yhdysvaltain sisällissota on päättynyt, mutta sen jättämät arvet viiltävät syvään. The Hateful Eightin keskushenkilöksi laskettava – ainakin hän on saanut eniten puheaikaa – , sodan eräistä tapahtumista edelleen äärimmäisen katkera majuri Marquis Warren (Samuel L. Jackson) on ryhtynyt palkkionmetsästäjäksi. Eräällä keikalla käy huono tuuri. Keskellä Wyomingin lumista erämaata hänen hevosensa heittää henkensä tilanteessa, jossa kannettavana on kolmen kiinniotetun lainsuojattoman ruumiit ja ankara lumimyrsky lähestyy.

Pahaan tilanteeseen joutunut Warren onnistuu pysäyttämään hevosvankkurit, joiden kyydissä matkustaa kollega. John Ruth (Kurt Russell) on saanut huippusaaliin: hän on kuljettamassa kiinni saamaansa lainsuojatonta Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) lähimpään kaupunkiin, jossa odottavat huima 10.000 dollarin palkkio ja Daisyn hirttäjäiset. Ruth suostuu vastentahtoisesti ottamaan Warrenin ja tämän ruumiit kyytiinsä, minkä jälkeen maisemaan ilmaantuu myös muita liftareita.


Lähestyvä lumimyrsky pakottaa koko joukon hakemaan suojaa matkan varrella sijaitsevasta kanttiinista, josta löytyy myös muita suojaa hakevia matkaajia. Seuraa tiivistunnelmainen ilta ja yö, jonka aikana sekalaisen seurueen väliset jännitteet purkautuvat paikoin hätkähdyttävillä tavoilla. Kanttiinin ulkopuolella raivoava lumimyrsky puolestaan varmistaa sen, ettei kukaan pääse pakenemaan tilanteesta – eikä kukaan oikeastaan edes yritä.

Elokuvan juoni on pääosin tässä. Toki illan aikana henkilöhahmojen taustalta paljastuu uusia asioita sekä kokonainen juonirakennelma josta en aio kertoa tässä yhtään mitään, mutta silti: miten on mahdollista, että näin yksinkertaisen tarinan kertomiseen menee hulppeat kolme tuntia? Vastaus tähän piilee vanhenevaa Tarantinoa piinaavassa kirjoittajan elefanttitaudissa. The Hateful Eight sisältää valtavan määrän puhetta: dialogeja ja monologeja, joiden liiallisesta pituudesta ja sisällöllisestä yhdentekevyydestä elokuvaa on moitittu, kuten edellä jo todettiinkin.

Osittain kritiikki on aiheellista. Elokuva suorastaan pysähtyy monessa kohdin paikalleen, kun joku hahmoista alkaa pitää pitkää monologia. Tämä vähentää sen uskottavuutta – kuinka usein oikeassa elämässä yhdellä ainoalla henkilöllä on mahdollisuus pitää pitkiä puheita kaikkien muiden pysähtyessä odottamaan? Etenkin niin jännitteisissä tilanteissa kuin joita tarina kuvaa? Kaikkein karmeimmalta tuntuu, kun Jacksonin roolihahmo hetkittäin suorastaan selostaa juonta katsojille – anteeksiantamatonta kaksi Oscaria voittaneelta käsikirjoittajalta ja suuri pettymys että tämä vielä tapahtuu yhdessä elokuvan huippukohdista, vähän ennen elokuvan toisen tunnin täyttymistä.


Toisaalta runsaskin löpinä on pääosin sisällyksekästä. Roolihahmot eivät varsinaisesti puhu turhia; he vain tekevät sen tarpeettoman monisanaisesti. Monissa paikoin tuntuu myös, että he puhuvat keskenään samalla tavoin – on kuin Jacksonin, Russellin ja Tim Rothin kasvojen takana piileskelisi koko ajan Tarantino, joka analysoi tilanteita yhdenmukaisella tavalla, riippumatta äänessä olevasta henkilöhahmosta. Näiden luonne ei tällöin läheskään aina vaikuta heidän puheenparteensa uskottavissa määrin. Mielenkiintoa herättävästi dialogit eivät tunnu kaikissa tilanteissa sijoittuvan elokuvan tapahtuma-aikaan: The Hateful Eight kommentoi siellä täällä ilmiselvästi nykyaikaa ja mieleen tuleekin hakematta, että sen henkilöhahmojen raivoisa viha toisiaan ja maailmaa kohtaan on tarkoituksellinen heijastuma nykyajasta, jossa vihapuhe on uusi normi.

Superleveässä laajakangasformaatissa kuvatun elokuvan hienon musiikin on säveltänyt italialainen western-musiikin ikoni Ennio Morricone. Hän sävelsi musiikin myös samalla tavoin keskellä lumista maisemaa ahtaassa tilassa tapahtuvaan modeniin kauhulassikkoon The Thing (1982), jonka pääosassa nähtiin Kurt Russell. The Hateful Eight sisältää nautittavia viittauksia paitsi tuohon elokuvaan, myös toiseen sen aikalaiseen The Evil Dead (1981). Kaikkein genretietoisimmat nauttinevat myös suorasta viittauksesta viitisen kuukautta sitten kuolleen Wes Cravenin väkivaltaklassikkoon The Last House on the Left (1972). Sen havaitseminen on tosin hiukan vaikeampaa.


Kauhuviittaukset kertovat selvää kieltään The Hateful Eightin luonteesta. Vaikka se on päällisin puolin lännenelokuva, siitä kehkeytyy suljetussa tilassa myös eräänlainen kauhuelokuva. Se on täynnä vihaa uhkuvia roolihahmoja, jotka eivät epäröi käyttää raakaa väkivaltaa toisiaan kohtaan jos tilanne niin vaatii. Tai vaikka ei edes vaatisi; yliampuvat verenroiskeet toimivat jopa hiukan elokuvaa vastaan vähentäen sen todentuntuisuutta. The Hateful Eight on elokuva ihmisistä vailla moraalia ja kovinkaan painokasta oikeudentuntoa. Hurjimmilla hetkillään se toimii kuin sysimusta splatterkomedia, joka saa hahmonsa tekemään toisilleen sanoinkuvaamattomia asioita samalla kun katsoja nauraa niille epäuskoisesti – ja kenties hiukan häpeää sitä jälkeenpäin.

Tarantinon ongelmat eivät tällä kertaa ole tarinassa sinänsä, vaan tavassa jolla se kerrotaan. Tuntuu kuin maestro toistuvasti rakastuisi jokaiseen kirjoittamaansa dia- ja monologin pätkään niin palavasti, ettei malta enää myöhemmin karsia niiden sisältämiä turhuuksia. Tarantino tarvitsisi selvästi kovapintaisen kustannustoimittajan, joka uskaltaisi tiivistää mestarin ilmaisua. The Hateful Eight on periaatteessa erinomainen elokuva, jonka liiallinen ja osin turha puhe on paisuttanut muotopuoleksi, ja joka jää sen vuoksi jälkeen omasta potentiaalistaan.

Vanheneva Tarantino on nuoren peilikuva: siinä missä Pulp Fiction oli pohjimmiltaan sikermä loistavasti kirjoitettuja hölmöjä tarinoita, on The Hateful Eight hölmösti kirjoitettu loistava tarina. [8]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti