Yksi tuon erinomaisen elokuvavuoden yhdeksästä viiden tähden elokuvasta on Steven Spielbergin parhaan elokuvan Oscarilla palkittu Schindlerin lista, joka julkaistaan kuluvan vuoden huhtikuussa 20-vuotisjuhlansa kunniaksi blu-rayllä. Saakoon se tämän vasta muutaman päivän vanhan, innolla odotetun tiedon kunniaksi artikkelimme aloituskuvan paikan. Kolmisen kuukautta vielä, niin pääsemme nauttimaan tästä mestariteoksesta teräväpiirtona. Sen haastajat ovat kuitenkin kovatasoisia, ja sen voitto vuoden 1993 listallamme kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Seuraavassa loistokas yhdeksikkö totuttuun tapaan aakkosjärjestyksessä.
Brian De Palma: Carlito's Way
Tasan kymmenen vuotta aiemmin rikosklassikko Scarfacen ohjannut Brian De Palma ylsi jos mahdollista vielä sitäkin hienompaan suoritukseen Al Pacinoa jälleen pääosassa hyödyntäen. Pacinon näyttelemän rikollisen kuubalaisuus oli vaihtunut puertoricolaisuudeksi, Miami New Yorkiksi, ja yletön paisuttelu monta pykälää minimalistisemmaksi. Karismaattisen gangsterin nousun ja tuhon sijasta keskitytään pelkästään hitaaseen, osin itse aiheutettuun tuhoon, piirtäen samalla temaattiseen edeltäjään verrattuna tarkempia ja samastuttavampia luonnekuvia niin pää- kuin sivuhenkilöillekin. Tärkeässä sivuroolissa loistaa Sean Penn.
Joel Schumacher: Falling Down
Pacinoon verrattuna vähintäänkin yhtä magneettisessa pääroolissa nähtiin Michael Douglas, jonka näyttelemä "D-Fens" saa eräänä helteisenä päivänä tarpeekseen kaikesta juututtuaan poikkeuksellisen pahaan losangelesilaiseen liikenneruuhkaan. Siilitukkainen mies käynnistää yhden päivän mittaisen ristiretken kaupunkilaisen arjen järjettömyyksiä vastaan, jo heti tarinan alkupuolella myös aseistautuen. Samalla kun päähenkilö kohtaa yhä hullumpia ja vaarallisempia tilanteita, myös hänen oma taustansa alkaa syventyä. Rutiinilla elokuvia suoltava ohjaaja Joel Schumacher yltää koko uransa varmaankin parhaaseen suoritukseen.
Oliver Stone: Heaven & Earth
Uransa loistokkaimman kauden loppupuolelle kallistuessaan Oliver Stone täydensi Vietnam-trilogiansa täysin odottamattomalla tavalla. Siinä missä sen kaksi ensimmäistä osaa Platoon (1986) ja Syntynyt 4. heinäkuuta (1989) antoivat erilaisia näkökulmia amerikkalaisten miesten sotakokemuksiin, kolmikon päätösosa tarkastelee tuota onnetonta sotaa ja sen seurauksia tavallisen vietnamilaisnaisen näkökulmasta. Tämä lähestymissuunta aiheeseen tuotti sydäntäsärkevimmän lopputuloksen, joka jää mieleen pitkäksi aikaa lopputekstien jälkeenkin.
Garth Maxwell: Jack Be Nimble
Vuoden todellinen yllättäjä tuli kaukaa Uudesta Seelannista. Garth Maxwellin unohtumaton halpaelokuva pakenee kaikkia mahdollisia genrekarsiointa: se on paikoin suorastaan koomisella tavalla naivistinen mutta silti täydellä vakavuudella toteutettu perhedraama, joka sisältää siellä täällä myös vahvoja kauhuelementtejä. Toisistaan nuorina erilleen joutuvien, mutta takaisin yhteen sinnikkäästi pyrkivien sisarusten Jackin ja Doran tarina onnistuu koskettamaan katsojaansa vahvoilla käänteillään. Jackin roolissa nähdään sittemmin sukupuolensa naiseksi vaihtanut Alexis Arquette, joka esiintyi myös vuoden 1994 listalla mainituissa elokuvissa Pulp Fiction ja Threesome.
Steven Spielberg: Jurassic Park
Uransa loistokkaimpana vuonna Hollywood-elokuvan kultasormi Steven Spielberg ei ainoastaan voittanut parhaan elokuvan Oscaria Schindlerin listalla, vaan saattoi hiukan sitä ennen ensi-iltaansa myös yhden koko vuosikymmenen näyttävimmistä ja viihdyttävimmistä high concept -hittielokuvista. Idea esihistoriallisten dinosaurusten kloonaamisesta nykyaikaisen elämyspuiston vetonaulaksi tuottaa komeasti toteutetun viihde-elokuvan. Vaikka oman aikansa tasoon nähden uraauurtavat erikoistehosteet varmasti olivatkin tärkeä osatekijä yleisön houkuttelemisessa katsomoihin, osoittaa paikka IMDb:n top 250:ssä että elokuvassa on ainesta pitkäkestoisemmaksikin klassikoksi.
Harold Becker: Malice
Vuoden hienoimmasta rikostrilleristä vastasi jo neljä vuotta aiemmin Al Pacinon pääosittamalla murhajännärillä Rakkauden meri huomiota herättänyt Harold Becker. Ohjaaja oli nyt jopa tuota edelliskertaakin paremmassa vedossa aluksi kodikkaalta, kuvaukselliseen pikkukaupunkiin sijoittuvalta perhedraamalta vaikuttavassa tarinassa, jossa kuitenkin riittää odottamattomia käänteitä. Nuori Nicole Kidman on keskeisessä roolissa terveydellisistä ongelmista kärsivänä vaimona, jonka elämä hänen kiltin miehensä (Bill Pullman) kanssa saa uudenlaisia piirteitä yläkertaan muuttavan lääkärivuokralaisen (Alec Baldwin) myötä. Kohta juuri mikään ei ole sitä, miltä se ensi alkuun näytti.
Steven Spielberg: Schindler's List
Edellä jo pariin otteeseen mainittu vuoden parhaan elokuvan Oscarin voittaja on yli kolmetuntinen, mestarillisella musiikilla taustoitettu yhteenveto juutalaisten toisen maailmansodan aikaiseen massatuhoon johtaneista ja sen aikaisista tapahtumista. Äärimmäisen vakavasta aiheesta syntyi taiten toteutettu upea elokuva, jonka likimain ainoa heikkous on parin hiukan tarpeettoman tuntuisen kohtauksen ohella ohjaajalle ominainen kyvyttömyys arvioida kuinka suuri määrä tunteellisuutta yleisön itkettämiseen tarvitaan. Lopun nykyaikaan sijoittuvan jakson olisi aivan hyvin voinut jättää kokonaan pois. Me olimme jo riittävän liikuttuneita ilman sitäkin.
Robert Altman: Short Cuts
Listamme toinen peräkkäinen päälle kolmetuntinen elokuva on jo 20 vuotta sitten veteraaniksi luetun Robert Altmanin upea ihmissuhdedraamamosaiikki, joka perustuu Raymond Carverin elämänmakuisiin novelleihin. Erinomaisin näyttelijöin kansoitettu tarinoiden verkko koostuu lukuisasta määrästä keskenään satunnaisesti risteäviä itsessään lyhyehköjä nykyaikaan sijoittuvia kertomuksia, joista kasvaa kokonaisuutena katsojastaan ilmat pihalle lyövän nerokas kudelma amerikkalaista todellisuutta. Runsas kolme tuntia kuluu harvoin elokuvan parissa näin herkeämättömällä mielenkiinnolla.
Tony Scott: True Romance
Vuotta aiemmin Reservoir Dogsilla läpimurtonsa tehneen Quentin Tarantinon muista käsikirjoituksista True Romance sai ohjaajakseen pinnalta koreista mutta sisältä ohuista megaelokuvista siihen mennessä tunnetuksi tulleen brittiohjaaja Tony Scottin. Tämä onnistui ylittämään kaikki mahdolliset odotukset siirtämällä Tarantinon pulp-tarinan kankaalle intensiivisenä, hyperväkivaltaisena mutta myös hauskana ja viihdyttävänä seikkailuna, jossa toisiinsa pikavauhtia rakastunut detroitilaispari saa ensin toisensa ja pyrkii sen jälkeen turvaamaan myös yhteisen tulevaisuutensa isolla kasalla rahaa. Valtaosin aurinkoiseen Kaliforniaan sijoittuva tarina vilisee hykerryttäviä sivuhenkilöitä. Väkivalta on todella pidäkkeetöntä.
Kunniamainintoja riittää peräti viidelle muulle elokuvalle, jotka eivät yltäneet viiteen tähteen, mutta osoittivat kuitenkin ihailtavaa yritystä. Niistä aakkosissa ensimmäiseksi osuu Death Wish -elokuvista tunnetuksi tulleen britti Michael Winnerin hillitön Dirty Weekend, joka saa katsojankin tuntemaan itsensä hieman likaiseksi hänen seuratessaan miten vaihteeksi naispuolinen vigilante tekee selvää kieltämättä ällöttävistä sovinisteista. Kovin laajaa levitystä elokuva ei ole saanut, mikä ei sinänsä ihmeelliseltä tunnu. Hyvä se silti on.
Komediaohjaaja Harold Ramis kulutti koko uransa toinen toistaan törpömpiä komedioita ohjaten tai sellaisissa näytellen. Vuonna 1993 hän sai aikaiseksi ainoan huipputyönsä Groundhog Day, jossa Bill Murrayn tulkitsema omahyväinen tv-kasvo joutuu elämään saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen siihen asti kunnes oppii oikeiden ihmisten tavoille.
Unkarilaissyntyisen Peter Medakin rikosdraama Romeo is Bleeding on erittäin kunnianhimoinen ja vaikuttava, mutta kieltämättä ei aivan kaikilta osin toimiva tarina korruptoituneen poliisin (Gary Oldman) hiuksianostattavasta kujanjuoksusta. Päähenkiön ylivertaisena vastustajana yrmyilee, niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostaakin, ruotsalainen Lena Olin (kuva yllä).
Neljä vuotta aiemmin moderniksi klassikoksi nousseen romanttisen komedian Kun Harry tapasi Sallyn käsikirjoittaja Nora Ephron myös ohjasi seuraavan elokuvansa samassa lajityypissä. Uneton Seattlessa on hieno muistuma ajalta, jolloin romanttiset komediat olivat vielä oikeasti nokkelia, hauskoja ja viihdyttäviä - verrattuna siihen yhdessä muotissa valettuun epähauskaan jöötiin, jollaisiksi ne jo 1990-luvun lopussa muuttuivat.
Yksi aikakauden suurimmista tähdistä, Kevin Costner teki vuonna 1993 lännenelokuvan Wyatt Earp, josta kuitenkin tuli täysin unohdettava, epäonnistunut ja -viihdyttävä patsastelu. Saman vuoden toinen elokuva samasta aiheesta, Rambo II:n ohjaajan George P. Cosmatosin Tombstone on sen sijaan moderni klassikko. Kurt Russell on Earpin roolissa erinomainen, mutta show'n varastaa silti Val Kilmer elämänsä roolissa Doc Hollidayna.
Vuoden 1993 top 3:
1. Carlito's Way
2. True Romance
3. Schindler's List
Jukka Halttunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti