lauantai 5. syyskuuta 2020

Tenet

USA 2020. Ohjaus ja käsikirjoitus: Christopher Nolan. Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh. Kesto: 2 t. 30 min. Kuva: 2.20:1, väri

Lontoossa vuonna 1970 syntynyt Christoper Nolan on pitkään ollut yksi suurimmista ohjaajasuosikeistani. Kun hänen kaltaisensa ilmiselvän neron odotetaan uusimmalla elokuvallaan pelastavan perinteinen elokuvalevitys teatteriympäristössä koronan runtelemassa maailmassa, ollaan selvästi isojen asioiden äärellä. Elokuvan näkemisen jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että toiveet ovat selvästi ylimitoitettuja. Tenet tuntuu monimutkaisine aikatasoineen ja tunnekylmyydessään liian vaikealta suurille yleisöille.

Tenet on pettymys sellaisellekin katsojalle, joka pitää Nolanin aiempia ei-supersankarisarjakuvaelokuvia Memento (2000), The Prestige (2006) ja Inception (2010) mestariteoksina. Sen maailma on hermeettisesti suljettu vaihtoehtoinen todellisuus, jossa ei ole sympaattisia henkilöhahmoja, jonka arkkitehtuurin ja ympäristöjen kylmyys jäätää sielun, ja jonka fysiikan lait ovat tarpeen tullen vapaasti rikottavissa. Selvästi James Bond -elokuvia muistuttava toiminnallinen agenttitarina on kuin yksi niistä, paitsi ettei se pyri erityisesti viihdyttämään, siinä ei ole minkäänlaista seikkailuhenkeä, eikä vähäinen huumorikaan toimi kuin satunnaisesti. Vertailu Daniel Craigin kauden Bondeihin ei siis ole kaukaa haettu.

Tenet käynnistyy, kun Päähenkilö (John David Washington), edellisellä keikallaan pahoin ruhjottu CIA-agentti, saa uudeksi tehtäväkseen estää kolmas maailmansota. Joku lähettää tulevaisuudesta meidän nykyisyyteemme ajassa takaperin kulkevia esineitä, ja kyseessä on ydintuhoakin vakavampi uhka kaikelle olevaiselle. Tulevaisuus haluaa näyttävän tuhota paitsi nykyisyyden, myös menneisyyden; pyyhkiä meidät kokonaan olevaisuuden kartalta ikään kuin ihmiskuntaa ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

Tämän valottamiseksi katsojalle elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia ovat melkein sietämätöntä konekivääriselittämistä: Päähenkilö käy eri henkilöiden kanssa erittäin nopeiksi leikattuja dialogeja, jotka herättävät epäilyksen välttämättömyyden tekemisestä hyveeksi: ilman huippunopeaa etenemistä elokuva olisi varmaan päälle kolmetuntinen? Onneksi hillitön, katsojan sulattelukykyä koetteleva hyperaktiivinen tahti sittemmin hellittää, mutta alkupuolella siinä on totisesti kestämistä.

Epäusko herää kuitenkin pian muista syistä, kun Päähenkilö ja tämän sidekick Neil (Robert Pattinson) päättävät merkityksettömältä kuulostavan sivujuonen ratkaisemiseksi rysäyttää aivan oikean rahtijumbojetin päin lentokenttärakennuksen seinää. Tämä jakso alkaa koetella Nolanin maailman uskottavuutta. Lentokone tosiaankin aivan oikeasti ajettiin kuvauksissa oikeaa rakennusta päin; tämä ei ole mikään tietokoneilla toteutettu erikoistehoste. Juonellisesti näyttää kuitenkin siltä, että elokuva on joko eksymässä sivupoluille, tai ainakin hakeutumassa varsinaiseen asiaansa niin pitkän kiertotien kautta, ettei sen seuraaminen luultavasti maksa vaivaa.

Tämän pidemmälle tarinaa ei voi enää spoilerien pelossa valottaa, mutta on pakko myöntää, että vastoin alkupuolen tuottamia odotuksia päähenkilökaksikkomme sinkoilu ajassa edestakaisin maailmanlopun estämistä yrittäessä alkaa vihdoin jossakin määrin toimia ja kiinnostaa. Erittäin luotaantyöntävänä ja kylmänä toimintaseikkailu kyllä säilyy loppuun saakka, aivan kuten Daniel Craigin Bond-elokuvat. Henkilöhahmoilla ei ole minkäänlaisia samastuttavia piirteitä, ja heidän keskinäiset välinsä perustuvat lähinnä väkivaltaan ja hyväksikäyttöön. Tämä koskee yhtä lailla hyviksiä ja pahiksia.

Näistä syistä Tenet on elokuva, josta on mahdoton aidosti pitää, riippumatta siitä kuinka paljon sen älyllistä akrobatiaa arvostaa. Se on periaatteessa oikein hyvä scifi-toimintaelokuva, jolle on kuitenkin lähes mahdoton aidosti lämmetä. Nolanin aiempi elokuva Interstellar (2014) tuntui falskilta, koska siinä insinööri yritti kuvata tunteita joita hänellä ei oikeasti ole. Tenetin heikkous on täsmälleen päinvastainen: insinööri yrittää olla niin epätoivoisesti insinööri, että vähäinenkin mahdollinen emotionaalinen tarttumapinta katoaa.

Nolan tuntuu itsekin tiedostaneen asian laittamalla Elizabeth Debickin roolihahmon olemaan jatkuvasti huolissaan kouluiässä olevasta pojastaan, jolloin äidin ja pojan välinen tunneside voisi ehkä paikata muun elokuvan kylmyyttä. Kun elokuva aikanaan julkaistaan koteihin, sen drinkkipeli on yksinkertaisesti ottaa paukku aina kun Debicki lausuu sanat "my son". Jopa Päähenkilön varoitellessa, että tapahtumat saattavat johtaa koko ihmiskunnan kuolemaan, nainen ei voi olla lisäämättä perään "including my son". Lopussa pakkomielle tarttuu myös pojan isään, Kenneth Branaghin tuimailmeiseen pääroistoon, joka komentaa alaisiaan huvijahdillaan: "get my son to the boat". Sovittakoon, että paukun saa ottaa myös siinä kohtaa. [7]

ARVIO: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

10 = täydellinen

9 = lähes täydellinen

8 = erittäin hyvä

7 = melko hyvä

6 = tyydyttävä

5 = siedettävä

4 = melko huono

3 = erittäin huono

2 = sietämättömän huono

1 = katsomiskelvoton

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti