Alex Garland: Ex Machina (2015)
Mm. Danny Boylen elokuvat 28 Days Later ja Sunshine kirjoittanut Alex Garland on valinnut oman, tietenkin itse kirjoittamansa esikoisohjauksen Ex Machina aiheeksi tekoälyn ja teemoiksi ne moraaliset ongelmat, jotka väistämättä seuraisivat jos ihminen kykenisi luomaan keinotekoisen tietoisuuden. Uusi supertähti Oscar Isaac (Inside Llewyn Davis, A Most Violent Year) on samanaikaisesti nerokas että varsin moraaliton, erakoitunut tekoälytutkija Nathan. Hän on kyennyt luomaan naisen (Alicia Vikander) hahmoisen, olemassaolostaan tietoisen tekoälyrobotti Avan. Nathan kutsuu syrjäiseen kammioonsa johtamansa alan suuryrityksen lahjakkaimman koodaajan Calebin (Domhnall Gleeson) suorittamaan sarjan haastatteluja Avan kanssa tavoitteenaan saada riippumaton arvio sille, onko robotilla oikea tietoisuus vai simuloiko se vain parhaansa mukaan sellaista. Ex Machina johdattelee katsojan taiten epämukavuusalueelle saaden koko tutkimuksen näyttämään samanaikaisesti sekä seksistiseltä että epäinhimilliseltä. Vaikka lopputulos onkin periaatteessa onnistunut, ei se oikeasti pääse kovinkaan syvälle omien teemojensa käsittelyssä vaan tuntuu jäävän yhtä pintapuoliseksi kuin steriilit tapahtumaympäristönsä. Varsinkin loppuratkaisu maistuu laimealta. Elokuvan ansioita ei kuitenkaan voi toisaalta myöskään kiistää: jos moderni tieteiselokuva kiinnostaa, katsottavan nimikkeen voisi valita paljon huonomminkin. [7]
16.8.2015
J. C. Chandor: A Most Violent Year (2014)
Kehutussa rikosdraamassa A Most Violent Year Oscar Isaac on vuorostaan bisneksissään jyrkkään vastamäkeen vuoden 1981 New Yorkissa ajautuva kuljetusyrittäjä, jonka täytyy yrittää luovia vaikeissa tilanteissa yhdessä kuvankauniin vaimonsa (Jessica Chastain) kanssa. Elokuvan nimi ei varsinaisesti viittaa sen väkivaltaisuuteen; esitetyn väkivallan määrä on pikemminkin melko vähäinen. Mutta tapahtumavuoden New York oli ylipäänsä poikkeuksellisen väkivaltainen paikka juuri kuvattuna aikana. A Most Violent Yearia on verrattu joissakin arvioissa Kummisetään, mikä viitannee sen vakavailmeisyyteen, menneisyyteen sijoittumiseen, autenttiseen miljööseen ja puvustukseen sekä tietysti rikosaiheeseen. Vertaus johtaa silti potentiaalisen katsojan ajatukset harhateille. A Most Violent Year on kaikkea muuta kuin purskahtelevan väkivaltainen, temperamenttinen perhesaaga. Sen päähenkilö yrittää kaikin voimin säilyä kunniallisena yrittäjänä olosuhteiden ristipaineessa. Se on myöskin vähän hitaanlainen ja väritön eivätkä sen henkilöt herätä läheskään samanlaisia intohimoja kuin kuuluisan vertailukohteensa. Ohjaaja J. C. Chandorin aiemmat työt ovat CineActivessa hiukan reilu vuosi sitten arvioitu yksinpurjehdusdraama All Is Lost (2013) sekä sitä edeltänyt yleisesti kehuttu mutta mielestäni täysin epäuskottava ja -kiinnostava pörssiromahdusdraama Margin Call (2011). Ilmeisesti Chandorin työt eivät kerta kaikkiaan putoa minulle, mutta sille joka piti noista aiemmista elokuvista uskaltanee varauksin suositella tätäkin. [5]
20.8.2015
James Ward Byrkit: Coherence (2013)
Suunnilleen kymmenen (en jaksanut laskea) ihmistä kokoontuu viettämään hauskaa iltaa viini-illallisen merkeissä. Joudumme seuraamaan heidän totaalisen tyhjänpäiväistä läpänheittoaan kymmenisen minuuttia, mikä riittää juuri sopivasti varmistamaan, ettemme pidä heistä kenestäkään. Sitten alkaa tapahtua. Taivaalla loistaa maapalloa juuri ohittava iso komeetta, ja sähkökatko pimentää koko seudun. Lukuun ottamatta yhtä taloa parin korttelinmitan päässä. Uteliaisuus saa kaksi henkilöistä lähtemään tutkimusretkelle tuon talon vaiheille, minkä jälkeen aika-avaruuden ja normaalin logiikan säännöt alkavat venyä ja paukkua. Coherence tuo mieleen Shane Carruthin scifi-kulttiklassikon Primer (2004) vaikka ei sen tasolle ylläkään. Esikoisohjaaja James Ward Byrkit rakentaa tilaan ja aikaan sijoittuville paradokseille perustuvasta tarinastaan hieman samantapaista pirunnyrkkiä, mutta ei onnistu täysin vakuuttamaan siitä että kokonaiskuva pysyy aidosti hänen hallinnassaan. Katsoja on nopeasti ällikällä lyöty erilaisten mahdottomuuksien seuratessa toisiaan, mutta johtuuko tapahtumien vaikea seurattavuus oikeasti siitä, että ohjaajalla on mutkikas mutta eheä visio, vaiko siitä että hän on yhtä hukassa kuin katsoja? Coherencen mahdottomuudet tuodaan onneksi taiten esille vähän kerrassaan, jolloin niiden aikaansaama ihmetys ainakin nautittavasti kumuloituu. Viimeistään lopussa terve järki hylätään mahdollisimman mieleenpainuvan loppukohtauksen aikaansaamiseksi. [6]
20.8.2015
Denis Villeneuve: Enemy (2013)
Kanadalainen Denis Villeneuve ohjasi kaksi vuotta sitten aivan peräperää kaksi elokuvaa, joista molempien pääosassa esiintyi Jake Gyllenhaal. Niistä festivaalikiertoon ehti ensin Vangitut (Prisoners), joka nähtiin kankailla myös Suomessa ja joka on myös arvioitu CineActivessa noin vuosi sitten. Se onkin kaksikosta selvästi parempi elokuva. Vain runsasta viikkoa myöhemmin kiertoon pääsi Enemy, Torontoon sijoittuva keltaisen ja ruskean värisävyissä (katsokaa nyt vaikka tuota ylläolevaa kuvaa, ziisös) kuvattu rasittavan tekotaiteellinen draama joka perustuu José Saramagon romaaniin. Gyllenhaal on umpimielisen oloinen opettaja, joka jostakin käsittämättömästä syystä katsoo eräänä iltana mieluummin vuokravideon kuin menee sänkyyn ihanan tyttöystävänsä (Mélanie Laurent) kanssa. Elokuvassa hän näkee näyttelijän, joka on ulkoisesti hänen kaksoisolentonsa. Sosiaalisesti rajoittunut mies yrittää saada yhteyden tähän, syistä jotka jätetään ilmeisen tarkoituksellisesti hämäriksi. Myös näyttelijän raskaana oleva vaimo (Sarah Gadon, Antiviral) sekoitetaan samaan kuvioon. Elokuva pelkistyy täysin väkinäisesti keksityn ongelmatilanteen vatkaamiseen suhteellisen yhdentekeviä henkilöhahmoja käyttäen. Mitään ei lopulta selitetä, eivätkä selitykset kyllä kiinnostaisikaan. Coherencen tavoin perimmäisenä vaikutelmana on aikaparadoksi: miten vain puolentoista tunnin kesto saadaan tuntumaan kolmelta tunnilta? [3]
20.8.2015
Craig Zobel: Compliance (2012)
Tämänkertaisen viisikon ehkä rinnan mitalla paras elokuva tulee käsittelyyn viimeisenä. Tosin rinnoista puhuminen tuntuu sen yhteydessä hyvin kiusalliselta. Compliance perustuu tositapaukseen Kentuckyn osavaltiossa sijaitsevassa McDonald's -ravintolassa - ketjun nimi on elokuvassa toki muutettu. Ravintolan vuorossa olevat työntekijät varautuvat kiireiseen perjantai-iltaan, kun he saavat yllättävän puhelinsoiton poliisiksi esittäytyvältä mieheltä. Tämä väittää kassalla työskennelleen nuoren Beckyn (Dreama Walker) varastaneen rahaa yhdeltä asiakkaaltaan ja että varkaudella on todistajia. Soittaja vaatii, että Becky eristetään ravintolan takahuoneeseen odottamaan poliisin tuloa. Tilanne venyy tuntikausien mittaiseksi kun poliisia ei kuitenkaan kuulu, ja kärjistyy tytön alati pahenevaksi nöyryyttämiseksi soittajan vaatiessa tämän vartijoilta yhä hurjempia tekoja. Usea ihminen noudattaa vuorollaan puhelimesta tulevia ohjeita eikä osaa kyseenalaistaa sairaan pilapuhelun soittajan käskyjä. Elokuvaa katsoessa tuntui siltä, että tietyssä kohtaa elokuvantekijät lopettivat totuudenmukaisen kerronnan ja siirtyivät oman mielikuvituksensa varaan, koska eihän kukaan voi totella näin mielettömiä käskyjä pelkästään siksi, että tuntematon ääni puhelimessa niin vaatii. Ilmeisesti kaikki on kuitenkin tosiaan tapahtunut oikeasti. Ihmisten auktoriteettiusko on järkyttävän syvällä ja mahdollistaa käsittämättömiä tekoja tilanteissa, joissa käskyjen kuvitellaan tulevan legitiimiltä taholta. [7]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti