2.8.2015
Ari Sandel: The DUFF (2015)
Alkuvuodesta Suomessakin teattereissa pikaisesti kiertäneen nuorisokomedian nimen DUFF on lyhenne: designated ugly fat friend. Amerikkalaiseen high school-ympäristöön sijoittuvan tarinan keskushenkilö on Bianca (Mae Whitman), joka tajuaa yhtäkkiä olevansa DUFF, tavallisen näköinen tyttö jonka kautta pojat pääsevät tekemisiin hänen kahden hottisystävänsä kanssa. Bianca nousee kapinaan tällaista epäreilua nokkimisjärjestystä vastaan, vaikka havaitseekin sen olevan yleinen myös muualla koulussa. Komea lapsuudenystävä Wesley (Robbie Amell) joutuu vuoroin Biancan vihan ja rakkauden kohteeksi valaistuaan tätä siitä miten asiat kouluympäristössä toimivat (kaksikko kuvassa yllä). Lyhytelokuvastaan West Bank Story vuonna 2007 Oscarin voittanut Ari Sandel ohjaa ensimmäistä pitkää draamaelokuvaansa ja onnistuu siinä kohtuullisen hyvin, vaikka mainstream-nuorisokomedia ei toki tekijältään kovin paljoa vaadi. The DUFF erottuu kuitenkin edukseen tarkastelemalla monin paikoin osuvasti sitä tapaa, jolla nuoret aikuiset toimivat keskinäisissä suhteissaan ja asettuvat keskinäiseen arvojärjestykseensä, osin vastentahtoisesti. Monet vitsit naurattavat ja vaikka elokuva ei olekaan mikään kreisikomedia, se sisältää riittävän määrän hyvää tuulta ja samastuttavuutta ansaitakseen katsojansa sympatiat. Pieni miinus sille pitäisi ehkä antaa siitä, että vaikka se olevinaan puolustaa vähemmän viehättäviä teinejä, ei se kuitenkaan uskalla antaa heidän rooliaan ihan normaalisöpöä Whitmania vaatimattomamman näköiselle näyttelijättärelle. [7]
5.8.2015
David Robert Mitchell: It Follows (2014)
Runsas vuosi sitten Cannesissa debytoinut ja sittemmin festivaalihitiksi muodostunut It Follows sai sekin teatteriensi-illan Suomessa kesäkuun lopussa. Kyseessä on poikkeuksellisen onnistunut lisä teinikauhuelokuvien tasoltaan monesti aika vaatimattomaan genreen. Nuori detroitilaisohjaaja David Robert Mitchell sijoitti jo esikoiselokuvansa The Myth of the American Sleepover (2010) kotikaupunkiinsa ja myös tämä hänen toinen pitkä ohjauksensa tapahtuu pääosin rappioitumassa olevan autokaupungin laitamilla. Tarinan keskushenkilö on Jay (Maika Monroe), nuori nainen joka erehtyy eräänä iltana harrastamaan seksiä väärän miehen kanssa. Käy ilmi, että yliluonnollinen olento seuraa ja tarpeeksi lähelle päästessään myös tappaa seksisuhteeseen erehtyviä nuoria aikuisia, ja nyt Jay saa tämän peräänsä. Seuraaja tarttuu uuteen uhriin seksisuhteen kautta, joten nyt Jayn on joko paettava tai siirrettävä kirous eteenpäin. It Follows on hienoin teinikauhuelokuva miesmuistiin. Vaikka sen valitsemaa aihetta luulisi ennaltakäsin ajatellen jo kuoliaaksi saakka ryöstöviljellyltä, elokuva puhaltaa siihen aivan uutta henkeä. Seuraajaolennon ilmaantuminen paikalle tuo värisyttävyyttä jopa keskellä kirkasta päivää tapahtuviin kohtauksiin. Keskeiset henkilöt tuntuvat aidoilta ja heidän motiiveihinsa ja toimintaansa on helppo samaistua. Henkilöiden välillä on jopa havaittavissa samanlaista nokkimisjärjestystä jota The DUFF valaisi - näiden elokuvien osuminen peräkkäisiksi katseluiksi on mainio yhteensattuma, jonka soisi osuvan muidenkin kohdalle. [9]
9.8.2015
Jimmy Hayward ja Steve Martino: Horton Hears a Who! (2008)
Seitsemän vuoden takainen animaatio Horton on peräisin samalta Blue Sky -studiolta kuin Ice Age -elokuvien sarja, ja tyylillistä samankaltaisuutta onkin selvästi havaittavissa. Dr. Seussin tarinaan perustuva animaatio ei kuitenkaan hyvän alun jälkeen toimi alkuunkaan niin hyvin kuin tuon toisen sarjan osat parhaimmillaan tai edes keskitasollaan. Tarinan keskushahmo on Horton-norsu, joka elää melko tyypillistä norsun elämää kunnes hän alkaa yhtäkkiä kuulla outoja ääniä pienestä hiukkasesta, joka on kiinni hänen löytämässään kukassa. Hiukkasessa asuu kokonainen mikrokokoisten olentojen kansa, jonka olemassaolo on uhattuna. Kömpelö mutta hyväsydäminen Horton haluaa auttaa uusia ystäviään siirtämällä heidän maailmansa uuteen, turvallisempaan paikkaan. Hortonin aloittava jakso, joka kertoo nimihahmosta viidakkoympäristössä hupaisine ystävineen toimii vielä joten kuten. Katsojana olisinkin mieluummin unohtanut koko mikromaailmajuonen ja tutustunut tähän maailmaan ja sitä kansoittaviin hahmoihin. Kun meidät kuitenkin pakotetaan seuraamaan paljon vähemmän kiinnostavien miniatyyrihahmojen elämää, alun perinkin melko vähäinen kiinnostus elokuvaa kohtaan vähenee. Horton tuntuu satuelokuvasarjan noin kymmenenneltä osalta, jossa kaikki alkuperäiset ideat on jo käytetty ja nyt joudutaan tyytymään väkinäisesti kehiteltyyn juonikuvioon katsojien mielenkiinnon herättämiseksi vielä kertaalleen - siinä kuitenkaan mainittavammin onnistumatta. [4]
11.8.2015
Neill Blomkamp: Chappie (2015)
Eteläafrikkalainen ohjaaja Neill Blomkamp (s. 1979) teki läpimurtonsa satiirisella tieteiselokuvalla District 9 (2009). Sitä seurannut Matt Damonin tähdittämä isomman budjetin Elysium (2013) ei saanut osakseen läheskään yhtä hurmaantunutta vastaanottoa kuin halvemmalla tehty esikoinen, vaikka oli täysin tyydyttävää työtä sekin. Todelliseen napakymppiin Blomkamp osuu kolmannella ohjaustyöllään Chappie. Kuten esikoiselokuvassaan, ohjaaja on värvännyt toiseksi käsikirjoittajaksi vaimonsa Terri Tatchellin ja naisen kädenjälki näkyy lopputuloksessa erittäin positiivisessa mielessä. RoboCopia mukailevassa tarinassa tulevaisuuden Johannesburgin poliisivoimat ovat ottaneet taistelussa rikollisuutta vastaan käyttöön lähes rikkoutumattomat robottipoliisit. Niiden työ on alkanut tuottaa tulosta. Kun robottipoliiseista yksi vioittuu pahasti virkatehtävissään, niiden suunnittelija (Dev Patel) päättää testata kehittämäänsä tekoälymodulia romutettavaksi määrättyyn laitteeseen. Lapsenomainen, oppimaan kykenevä robotti Chappie joutuu kuitenkin rikollisjengin käsiin ja nämä alkavat kouluttaa tästä kaikkien aikojen kovinta gangsteria. Tieteissatua, satiiria ja kieroutunutta huumoria paikoin yllättävän raakaan väkivaltaan yhdistelevä mestarillinen käsikirjoitus on todellinen ideoiden runsaudensarvi, joka onnistuu hienosti väistelemään genren pahimmat kliseet. Samalla Chappie on myös herkkävireinen kertomus siitä, mitä on olla tietoinen olemassaolostaan ja mitä on minuus. Chappie-robotti on kuin lapsi, josta sen ympäristö alkaa muovata kaltaistaan. Saattaa nousta uudella katselulla täyteen kymppiin, mutta olkoon nyt tässä vaiheessa vasta [9]
15.8.2015
Damián Szifrón: Wild Tales (2014)
Argentiinalainen Wild Tales oli kuluvan vuoden alussa kuoliaaksi ikävystyttävän puolalaisen Idan päävastustaja parhaan vieraskielisen Oscarin kilpasarjassa. Luonnollisesti se myöskin hävisi tuon kamppailun. Elokuvana se on kuitenkin paljon parempi kuin viime joulukuussa täällä arvioitu hidastettu mustavalkoinen jonninjoutavuus. Damián Szifrónin kirjoittama ja ohjaama episodielokuva kertoo kuusi nykypäivän Argentiinaan sijoittuvaa tarinaa, joista jokainen keskittyy erilaisiin turhautunutta raivoa synnyttäviin tosielämän tilanteisiin. Niihin haetaan melko äärimmäisiä ratkaisuja tavoin, jotka synnyttänevät katsomossa rajuudestaan huolimatta myötäelämistä. Tarinat pitenevät elokuvan edetessä; niistä ensimmäinen saadaan maaliin jo ennen alkutekstejä, kun taas kolme viimeistä edellyttävät selvästi pitkäkestoisempaa syventymistä. Szifrónin tarinat ovat hienosti kirjoitettuja, mukaansatempaavia ja paikoin aika shokeeraaviakin. Ne on dramatisoitu moitteettomasti ja näytelty hyvin. Tylsiä hetkiä elokuvassa ei ole oikeastaan lainkaan. Yhteisenä tekijänä kaikille tarinoille näyttäytyy koetuista vääryyksistä langetettava kosto - joka ei kuitenkaan läheskään aina toteudu tarkoitetulla tavalla, eikä välttämättä tuo suorittajalleen suurta helpotusta. Euroelokuvan legendan Pedro Almodóvarin osaksi tuottama elokuva on tätä kirjoitettaessa yltänyt jopa tilapäisesti IMDb:n top 250:een sijalle 202. [8]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti