Vuodenvaihteen viihdykkeet

Vuoden vaihtuessa kokeilemme elokuva-arvioissamme hiukan uudistettu formaattia. Tähänastinen seitsemän elokuvan käsittely per kerta on johtanut hiukan liian tiiviisiin ja pintapuolisiin arvioihin. Kun juonen pääkohdat on kerrottu, on jäänyt tilaa enää hyvin lyhyelle analysoinnille elokuvan laadun osalta, mikä on tuntunut varsin epätyydyttävältä niin kirjoittajan kuin todennäköisesti myös lukijoiden osalta. Kokeilemme siksi uutta käytäntöä: seitsemän elokuvan per blogi lukumäärä putoaa tästä alkaen viiteen, ja samalla jokaisen yksittäisen arvion määrä pitenee samassa suhteessa.

Muutos mahdollistaa samalla varsin lyhyen aikaikkunan arvioille. Näin siitäkin huolimatta, että blogissa käydään edelleenkin läpi vain ensikatseluja - uusintakatseluita ei käsitellä, vaikka niitäkin tulee kulutettua. Tämänkertaiset elokuvat onkin nähty vain kuuden päivän sisällä. Viime kerralla jäätiin keskelle 30.12. läpikäymääni viiden elokuvan putkea, joka näytti olevan menossa huonoon suuntaan. Tilanteen pelastamiseksi päätin ottaa varman päälle, keskeyttää uusien elokuvien katselun hetkeksi, ja palata ajassa vuoteen 2003 jolloin valmistunutta jouluaiheista kulttiklassikkoa en ollut koskaan nähnyt. Siitä aloitetaan.

30.12.2014
Jon Favreau: Elf (2003)
Yli vuosikymmenen takainen kulttiklassikko oli säilynyt katsomattomana näin pitkälle ensin sen vuoksi, että sillä oli tuoreeltaan äärimmäisen kökön elokuvan maine, ja sittemmin se oli vain unohtunut. Viime vuosien aikana Elf on puolestaan päinvastoin saanut paljon suitsutusta elokuvia intohimoisesti kuluttavien, myös roskaelokuvia arvostavien fanien keskuudessa. Totuus löytyy puolivälistä. Elokuvan valmistumisaikana tuoreen komediakasvo Will Ferrellin tähdittämä pelleily ei ole niin huono kuin mitä tuoreeltaan annettiin ymmärtää, mutta ei myöskään niin poikkeuksellinen roskanautinto kuin sittemmin on väitetty. Ferrell on Joulupukin Pohjoisnavalle adoptoima ihmispoika, jota ei ole älyn lahjoilla siunattu. Kun poika viimein aikuisena ymmärtää olevansa adoptiolapsi, tästä seuraa koominen reissu New Yorkin Manhattanille biologista isää (James Caan, kaikista maailman näyttelijöistä) tapaamaan. Kivenkova bisnespomo ei hömelöstä jälkikasvustaan innostu. Onneksi erikoispitkä tonttu tapaa uudella työpaikallaan sympaattisen nuoren naisen (Zooey Deschanel). Vitsien joukossa on huteja lähes yhtä paljon kuin osumiakin. [6]

30.12.2014
Park Chan-wook: Stoker (2013)
Epäonnisen viiden elokuvan putken päätteeksi 30.12. katsoin vielä Oldboyn (2003) ohjaaja Park Chan-wookin uusimman elokuvan, joka sekin totta kai osoittautui pettymykseksi. Miten tätä epäonnea kestää? Parkin ura on kyllä tuon mainitun klassikkoelokuvan jälkeen edennyt muutenkin silminnähden horjuen, mutta tässä sentään oli etukäteen katsottuna jonkin verran kiinnostavia elementtejä. Eikä Stoker mitenkään mahdottoman huonoksi elokuvaksi osoittautunutkaan; vain jokseenkin pointittomaksi ja yhdentekeväksi Hitchcock-henkiseksi jännitysharjoitelmaksi. Stokerin perheellä on epäonnea: Nicole Kidmanin äiti jää leskeksi ja Mia Wasikowskan hädin tuskin täysi-ikäinen tytär isättömäksi, kun Dermot Mulroneyn isä yllättäen kuolee. Naisten seuraksi ilmaantuu kuitenkin kuin tyhjästä Matthew Gooden näyttelemä setä, ja lopun aikaa joudutaan sitten arvailemaan mitkä mahtavat olla komistuksen motiivit kiemurrella naisten elämään. Ainakin tämä tuntuu olevan hyvin kiinnostunut molemmista. Hidas elokuva ei tarjoa kiinnostavia vastauksia, mutta on hetkittäin visuaalisesti oikein tyylikäs. Lopussa koetellaan uskottavuuden rajoja oikein kunnolla. [4]

2.1.2015
Steve Hickner ja Simon J. Smith: Bee Movie (2007)
Viikon todelliseksi pohjanoteeraukseksi osoittautui kuitenkin tämä täysin luokaton animaatioelokuva, joka todisti, että hereillä pysymyinen voi tuntua ylivoimaiselta vaikka olisitkin nukkunut yösi hyvin ja olisi vasta hyvin varhainen iltapäivä. Jo useamman vuoden takainen tekele on tosin visuaalisesti äärimmäisen komean näköinen: DreamWorksin animaatioyksikkö saa olla ylpeä tuotteensa teknisestä laadusta. Mutta harvoin tällaiseen osaamiseen yhdistyy näin onnettoman surkea sisältö. Ja kuten jo kesken katselun arvasinkin, syyllinen sen dorkuuteen on keskushahmoa dubbaava Jerry Seinfeld, jonka nimi tosiaan löytyi lopputeksteistä heti ensimmäisenä käsikirjoittajana. Kuvassa vasemmalla oleva mehiläinen kokee epävarmuutta sen suhteen, onko koko elämän läpi samanlaisena jatkuva rutiinityö mehiläispesässä hänen todellinen kutsumuksensa ja poistuu siksi ulos sieltä etsimään vaihtoehtoja. Ihan hyvä lähtökohta, mutta tarina muuttuu nopeasti myötähäpeää aiheuttavaksi mekastukseksi täydennettynä kaikkien aikojen nolostuttavimmalla oikeussalidraamalla, jossa ovat vastakkain mehiläiset ja ihmiskunta ja aiheena oikeudet hunajaan. [2]

3.1.2015
Jerry Zucker: Ghost (1990)
Ghost oli aikanaan valtava hitti. Siitä on kulunut jo melkein täydet 25 vuotta, enkä ollut tätä ennen koskaan nähnyt sitä. Toki elokuvan aihe on silti ollut tiedossa, ja kaikki kuvassa näkyvän savenvalantajakson parodiatkin tulleet tutuiksi. Nyt tuli vihdoinkin tilaisuus nähdä koko alkuperäinen elokuva omin silmin. Aloitetaan hyvistä puolista. Patrick Swayzen ja Demi Mooren kemia toimii oikein hyvin, ja Whoopi Goldberg on yllättävänkin hyvä sivuosassa. Kun Swayzen näyttelemä nuori juppi menettää henkensä Manhattanin sivukadun yhteenotossa, tämä ei lähde saman tien taivaaseen vaan jää välitilaan maan päälle suojelemaan Mooren näyttelemää kumppaniaan, jonka kanssa oli juuri ollut aikeissa avioitua. Nainen on nimittäin vaarassa: miehen tappo ei ollut mikään satunnainen väkivallanteko vaan liittyi tämän työasioihin ja avopuoliso on vuorossa seuraavana. Goldberg näyttelee meediota, joka saattaa kaksikon kommunikoimaan keskenään kuoleman rajan ylitse. Kaikki muu elokuvassa onkin sitten pääosin huvittavaa. Amerikkalaiseen tapaan ihmiset jaetaan mustavalkoisesti hyviksiin ja pahiksiin, ja noutajat tulevat heti kuoleman jälkeen tämän jaon mukaisesti ylä- tai alakerrasta. [5]

4.1.2015
Phil Lord ja Christopher Miller: Cloudy With a Chance of Meatballs (2009)
Nyt kun ohjaajien Lord ja Miller muutkin elokuvat 21 Jump Street, 22 Jump Street ja The LEGO Movie on tullut katsottua kahden kuukauden sisällä, saattoi yhtä hyvin tarkistaa myös herrojen ensimmäisen elokuvan muutaman vuoden takaa. Poutapilviä ja lihapullakuuroja sijoittuu saarelle, jolla asuvan pienen yhteisön keskuudessa asuu kiusattu lapsinero. Nuoreksi aikuiseksi kasvettuaan tämä keksii, miten vesisateen voi muuttaa ruuaksi. Tästä ei tietenkään pitemmän päälle hyvä seuraa, vaikka ensi alkuun juustohampurilaiskuurot ovatkin kaikkien mielestä hieno juttu ja todellinen turistivetonaula. Jonkin verran Lego-elokuvasta muistuttaen elokuvan alkupuolisko on aivan erinomainen, ääneen naurattava viihdepaketti: se on hyvin kirjoitettu, etenee vastustamattomalla tempolla ja hahmot ovat hykerryttävän hauskoja. Viimeisellä kolmanneksellaan tarina alkaa kuitenkin mennä niin pahaksi sekoiluksi, että siitä on pakko verottaa yksi piste. On kuin tekijät olisivat yllyttäneet toisiaan keksimään lisää hulluuksia ja hyväksyneet kreiseimmätkin ehdotukset. Toisaalta kyse voi myös olla siitä, että kaikki hyvät ideat saatiin jo etupainoisesti ahdettua ensimmäiseen tuntiin, jolloin viimeinen puolituntinen jäi väkisinkin heikommaksi. [7]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton