10.1.2015
Scott McGehee ja David Siegel: What Maisie Knew (2012)
What Maisie Knew on modernisoitu versio kirjailija Henry Jamesin jo vuonna 1897 julkaistusta romaanista, joka kertoo pienen tytön koettelemuksista kahden vastuuttoman, toisistaan eronneen vanhemman välisenä pelinappulana. Alkuteosta en tunne, mutta nykyajan Manhattanille siirrettynä sen tarina toimii joka tapauksessa hienosti. Pieni Maisie jää käytännössä kodittomaksi kun häntä pallotellaan rock-tähtiäidin (Julianne Moore) ja vain työlleen omistautuvan isän (Steve Coogan) välillä. Kun kumpikin vanhemmista löytää uuden, nuoremman kumppanin, tilanne vain pahenee. What Maisie Knew on kerrottu taidokkaasti kokonaan pienen lapsen näkökulmasta. Aikuisten keskustelut on varsinkin elokuvan alussa äänimiksattu vaimeiksi, jollaisia aikuisten keskustelut lapsen näkökulmasta varmasti ovatkin. Myös tarinan myöhemmissä vaiheissa, joissa Maisie jää melkein heitteille, aikuisten päätökset jäävät taka-alalle ja keskeistä on vain lapsen kokemus. Alun alkaenkin voimakas tarina on saanut hienon elokuvaversion, jonka loppuratkaisu tarjoaa onneksi sentään jonkin verran toivoa. [8]
17.1.2015
Darren Aronofsky: Noah (2014)
Neroutensa jo useaan kertaan (Requiem for a Dream, The Fountain, Black Swan) todistanut Darren Aronofsky ansaitsee mahdollisuuden siinäkin tapauksessa, ettei hänen uuden elokuvansa aihe kuulosta vähääkään kiinnostavalta. Ison budjetin elokuva Nooasta ja hänen arkistaan kuulostaa itse asiassa niin höyrypäiseltä idealta, että jo siksi lopputulos kannattaa tarkistaa. Aronofskyn ja Ari Handelin käsikirjoitus varoo kutsumasta tapahtumien taustalla olevaa korkeampaa voimaa Jumalaksi; puhutaan vain luojasta. Monenlaisista ihmeellisyyksistään huolimatta tarina on ihmiskuviltaan varsin naturalistinen. Maapalloa asuttavat barbaarit tuovat mieleen Game of Thronesin ja Russell Crowen nimihenkilö on oikeamielinen joskin samalla heikko sankari aina älyttömyyksiin saakka, noudattaessaan luojalta saamaansa tehtävää sitkeästi siinä muodossa kuin on sen itse kuvitellut saaneensa, terveen järjen vastaisestikin. Kuten ennenkin, Aronofsky onnistuu tekemään houreisesta keitoksestaan mukaansatempaavaa katsottavaa. Moraaliset ongelmat tulevat yksinkertaisuudessaan katsojan iholle. Uskonnollisesta aiheesta ei ole syntynyt uskonnollista elokuvaa vaan armoton tutkielma perhesuhteista ja suurista moraalivalinnoista. [7]
17.1.2015
Gabe Ibáñez: Autómata (2014)
Vuonna 2044 aurinkomyrskyt ovat tehneet maapallon pinnasta miltei asumiskelvottoman. Ihmiskunnan pääluku on pudonnut useista miljardeista vain 21 miljoonaan. Arkipäivän apuna ovat älykkäät robotit, joiden toimintaa ohjaa kaksi sääntöä: ne eivät saa vahingoittaa ihmisiä, eivätkä muunnella itseään. Antonio Banderas näyttelee miestä, joka selvittelee outoa tapahtumasarjaa: joku on tuhonnut päähän ampumalla robotteja, jotka ovat rikkoneet jälkimmäistä sääntöä. Ovatko robotit kehittymässä uhkaksi harventuneille ihmisille? Miten niin on päässyt tapahtumaan ja kuka niitä tuhoaa? Autómatan aihe on kiehtova, mutta espanjalaisen Gabe Ibáñezin kädettömässä ohjauksessa sen kiinnostavuus hiipuu jo ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, kun alkaa pikkuhiljaa paljastua ettei elokuvalla ole asiaan mitään mielekästä sanottavaa. Robottien kehittyminen ihmisiä pidemmälle on ollut spekulaatioiden kohde tosielämässäkin, ja siihen suuntaan näyttää kehitys olevan lähtemässä tässäkin. Tekijöitä kiinnostaa kuitenkin enemmän päämäärätön haahuilu autiomaassa sekä Banderasin roolihahmon perheenlisäys ja halu muuttaa meren rannalle. Miehen henkilöhahmoa yritetään kyllä käyttää välineenä ihmisyyden ja robottiuden erojen pohdintaan, mutta tämäkin tehdään niin ärsyttävän epämääräisesti, ettei siitä saa lopulta mitään irti. [3]
18.1.2015
Simon Wincer: Free Willy (1993)
Yli 20 vuoden takainen koko perheen elokuva oli säilynyt katsomattomana näihin päiviin asti, joten tässä vaihteeksi hiukan vanhempaa elokuvaa. Muitakin keskinkertaisia elokuvia pari vuosikymmentä sitten luotsannut Simon Wincer on puikoissa jonnekin Yhdysvaltain luoteisrannikon kauniisiin maisemiin sijoittuvassa tarinassa. Orpo poika saa kodin sijaisperheessä, kesätyötä paikallisessa akvaariossa, ja ystävystyy sinne vangitun miekkavalas Willyn kanssa (kts. kuva yllä). Ensi alkuun poika yrittää kouluttaa valasta ystävällisen eläintenhoitajan (kaksi vuotta aiemmin valmistuneen Point Breakin ihana Lori Petty) kanssa. Kun ensimmäinen isompi show epäonnistuu eläimen stressaannuttua väenpaljoudesta, poika kuitenkin ymmärtää että sirkustähden uraa parempi ratkaisu Willylle olisi päästä takaisin vapauteen. Elokuvan tarina on mahdollisimman sympaattinen, mutta sen toteutus on kaikin puolin äärimmäisen lattea. Hyvien ja pahojen ihmisten välinen kontrasti on mahdollisimman jyrkkä, muutkin asetelmat varsin yksiviivaisia ja tarina alusta loppuun saakka ennalta arvattava. Koko perheen viihteenä Free Willy menettelee, mutta elokuvana se on kuitenkin viime kädessä äärimmäisen keskinkertainen. [5]
18.1.2015
Henrik Ruben Genz: Good People (2014)
Kelly Masterson on käsikirjoittaja erinomaisten elokuvien Before the Devil Knows You're Dead (2007) ja Snowpiercer (2013) takana. Hänen uusin työnsä on sovitus Marcus Sakeyn rikosromaanista, ja jälki on jälleen laadukasta. James Franco ja Kate Hudson ovat amerikkalainen Wrightin pariskunta, joka on muuttanut Lontooseen hakemaan yhteiselämälleen uutta alkua. Rahat ovat kuitenkin ensi alkuun hyvin tiukalla, ja tilannetta helpottaakseen pari on ottanut alakertaansa vuokralaisen. Kun mies löytyy kuolleena ja asunnosta tämän jäljiltä 220.000 punnan rahakätkö, käynnistyy hurja kujanjuoksu, joka takaa että rystyset pysyvät valkoisina myös katsomossa. Wrightit kuvittelevat, että jos he pitävät löytyneet rahat ja käyttävät niitä maltillisesti, sitä ei huomata ja he saavat taloutensa takaisin raiteilleen. Näin helposti asiat eivät kuitenkaan järjesty; summa on niin suuri, ettei se jää kadoksiin. Pian pariskunnan kimpussa on kaksikin häikäilemätöntä rikollista jotka haluavat kaiken itselleen keinoja kaihtamatta. Erinomaisesti kirjoitettuun jännitystarinaan tuo maanläheisyyttä Tom Wilkinsonin kyyninen rikosetsivä, jolla on omat henkilökohtaiset syynsä saada rikolliset kiinni. Hiukan laimean oloinen loppuratkaisu vie elokuvalta yhdeksännen pisteen, mutta rikosfilmien eliitissä liikutaan joka tapauksessa. [8]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti