75. Jonathan Demme: The Silence of the Lambs (13.4.)
76. David Fincher: Seven (14.4.)
David Cronenbergin hovisäveltäjänä jo 1970-luvulta saakka tunnettu Howard Shore teki musiikin kahteen 90-luvun keskeisimmistä sarjamurha-aiheisista elokuvista, jotka molemmat kuuluvat samalla vuosikymmenen kärkituotantoon genrestä riippumatta. Molempien elokuvien musiikki on loistavaa, joskin luonteeltaan erilaista. The Silence of the Lambsin musiikkiraita on täynnä muistettavia melodioita, jotka on helppo huomata elokuvaa katsoessa, erityisesti alku- ja lopputekstien taustalla soivat klassikkoteemat. Sevenin musiikissa on enemmän huomaamattomaksi jäävää ambienssia, joka luo tunnelmaa mutta ei nosta itseään esille.
Nämä molemmat klassikot katsoin peräkkäisinä iltoina, molemmat blu-rayltä ja totuttuun tyyliin sadan tuuman kokoisina kankaalle heijastettuna. Kumpikin julkaisu jätti jonkin verran toivomisen varaa. Uhrilampaiden suomalaisjulkaisun kuva ei ollut terävyydeltään aivan sitä tasoa, mitä tässä formaatissa on totuttu odottamaan. Sevenin kanadalaisen (A-alueelle lukitun) levyn kuva taas oli oikein terävä, mutta väärän muotoinen: teattereissa 2.40:1 -laajakankaalla nähdyn Super 35 -kuvan frame oli avattu muotoon 16:9. Mustat palkit oli siis poistettu ylhäältä ja alhaalta sillä vähemmän paheksuttavalla menetelmällä eli tuomalla näkyville lisää kuvaa, mutta silti vaikutelma oli häiritsevä. Tämän elokuvan on tottunut näkemään leveällä kuvalla.
Kumpikin teos kuuluu ansaitusti viime vuosikymmenen amerikkalaiselokuvan, tai oikeastaan minkä hyvänsä maalaisen elokuvan, ehdottomaan eliittiin ja ansaitsee kuluneen nimityksen moderni klassikko. Internet Movie Databasen kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listalla Uhrilampaat on tätä kirjoitettaessa komeasti sijalla 24, siinä missä Sevenin on tyytyminen sijaan 32. Anthony Hopkinsin karismaattinen, yleisöä ehkä hivenen kosiskelevakin roolisuoritus psykopaattisena Hannibal Lecterinä on tehnyt lähtemättömämmän vaikutuksen äänestäjiin kuin Kevin Spaceyn jääkylmä John Doe.
Vaikka molemmat elokuvat ovat loistavia, ei niistä kumpikaan ole ihan virheetön. Uhrilampaissa vaivaannuttavinta ovat Lecterin väkinäisiltä tuntuvat arvoitukset, jotka Hester Mofet -anagrammeineen saavat sen ajoittain muistuttamaan jotain Da Vinci -koodia. Seven yltää miltei samalle vaivaannuttavuuden tasolle kolmatta, "Sloth" -uhria tutkineen lääkärin liian pitkään jatkuvassa monologissa, jonka viimeinen virke olisi aivan erityisesti ansainnut tulla leikatuksi elokuvasta.
Nämä ovat kuitenkin pienen pieniä valituksia viiden tähden arvoisessa täydellisyydessä. Kumpi elokuvista on parempi? IMDb:n mielipide on absoluttisesti mitattavissa, mutta vaikka myönnän The Silence of the Lambsin viihdearvot ja muut ansiot, oma valintani osuu kuitenkin Seveniin etenkin kun näitä elokuvia on peräkkäisinä iltoina vertaillut. Kyseessä on rinnan mitan erolla David Fincherin upein elokuva ennen toista ylivertaista klassikkoa Fight Club.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti