Hollantilaisen multi-instrumentalistin Arjen Lucassenin yhden vakinaisen miehen ja lukuisien satunnaisten avustajien yhtye Ayreon on osoittautunut omalla tavallaan mielenkiintoiseksi mutta lopulta aika yhdentekeväksi tuttavuudeksi. Voin kyllä tavallaan ymmärtää, miksi iTunes Genius tätä minulle hehkutti, mutta mitään todella täräyttävää ei kolmelta pikaisesti selailemaltani levyltä Universal Migrator (2000), The Human Equation (2004) ja 01011001 (2008) ole kuitenkaan löytynyt.
Lucassen tekee periaatteessa samantapaisia asioita kuin progemiehet parhaimmillaan: kunnianhimoisia teemallisia levykokonaisuuksia, joissa on paikoitellen ilmiselviä oopperan piirteitä. Tieteisfantasian kuvasto tuntuu olevan ehtymätön innoituksen lähde. Kosketinsoittimilla on keskeinen rooli sovituksissa, vaikka toisaalta heviriffitkään eivät ole vieraita. Kappaleet ovat keskimäärin aika pitkiä.
Kuulostaa hyvältä siihen asti, mutta seuraavaksi kuvioon joudutaan lisäämään tekijöitä, jotka painavat kokonaisuuden keskinkertaisuuden suohon. Ayreon on pelkästään Lucassenin yhtye ihan samalla tavoin kuin Nine Inch Nails on Trent Reznorin, mutta toisin kuin Reznor, Lucassen ei tosiaankaan käytä paljoa vakituisia avustajia etenkään solisteina, vaan innokkaat laulajat vaihtelevat levyltä toiselle. Heidän joukostaan ei valitettavasti montaakaan kultakurkkua löydy.
Ayreonin laulajat tuntuvat jakautuvan kahteen kategoriaan: 1980-luvulle unohtuneisiin hevikastraatteihin, joiden tulkinta tuntui ehkä tuoreelta vielä tuolla vuosikymmenellä, mutta 2000-luvulla yhä edelleen samalla tavoin kuulijan korvia raastavana ulottuu jo tahattomaan koomisuuteen; sekä äänenväriltään toivottoman ärsyttäviin naissolisteihin. Jälkimmäisiin Lucassen tuntuu erityisesti ihastuneen, ja heidän joukossaan taitaa olla joitakin vakinaisiakin tulkitsijoita, jotka saavat Ayreonin kuulostamaan toistuvasti aivan Nightwishiltä... ja tämä ei sitten ole mikään kehu!
Ayreonin uusimmalta levyltä 01011001 löytyvä raita E = mc2 on aivan erityisen tyypillinen esimerkki tästä ongelmasta. Sen A-osassa miespuolinen tulkitsija onnistuu hillitsemään 80-luvun heviriikinkukon elkeet poikkeuksellisen hyvin samaan aikaan kun Lucassenin kehittämä sävelmä lupaavine heviriffeineen nostaa odotukset poikkeuksellisen korkealle. B-osassa ääneen pääsee kuitenkin yhtäkkiä tyhjänpäiväinen naissolisti tylsällä jousisäestyksellä, ja kaikki siihen mennessä kehittynyt jännite on hetkessä tipotiessään. Kun A-osaan tullaan seuraavan kerran, tilanne korjaantuu nopeasti, mutta nyt tiedät jo etukäteen että laimea B-osa on jälleen tulossa seuraavaksi, ja voit vain hämmästellä hukatun potentiaalin määrää.
Kolmesta pintapuolisesti tutkimastani levystä vanhin, Universal Migrator on varsin selkeästi paras. Siltä löytyvä raita To the Quasar varmaankin paras yksittäinen kappale. Ylläoleva valitus ei tarkoita sitä, etteikö Ayreonia jaksaisi kuunnella. Se vain tuntuu kaikilla kuuntelemillani levyillä jäävän niin selkeästi jälkeen todellisesta potentiaalistaan, että ajoittain tekisi mieli repiä hiuksia päästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti