Katseluja 28.1. - 1.2.

Tämänkertainen blogimerkintä alkaa historiallisen hyvin, kuten viime kerralla jo lupailin. Kahden ensimmäisen elokuvan yhteenlaskettu arvosana on huikeat 19 pistettä, mikä on ilman muuta blogini uusi ennätys. Ylipäänsäkin on miellyttävällä tavalla poikkeuksellista, että kaksi sattumoisin valittua ennennäkemättömän elokuvan näin huipputasoista ensimmäistä katselua osuu samalle illalle peräjälkeen. Olisipa tällaisia iltoja enemmän!

28.1.2015
Larry Charles: The Dictator (2012)
Oletin, että härski brittikoomikko Sacha Baron Cohen oli pelkkä yhden hitin ihme, kun loistavaa Boratia (2006) seurasi sysipaska Brüno (2009). En siksi tuoreeltaan lainkaan katsonut miehen uusinta elokuvaa The Dictator, etenkin kun sen juonisummaus kuulosti erittäin epämielenkiintoiselta, mutta kylläpäs olinkin väärässä. Sehän on aivan yhtä hyvä kuin nyt kai jo klassikoksi luettava Borat, ja tavallaan jopa ansiokkaammin. The Dictator ei ole pelkkä tosi-tv:n oloinen sketsikooste vaan aivan oikeasti käsikirjoitettu komedia, jonka huumori on törkeän loistavaa. Kuvitteellisen itäafrikkalaisen Wadiyan valtion diktaattori Aladeen saapuu vierailulle New Yorkiin, jossa hän päätyy vallankaappausjuonen tuloksena pennittömänä kadulle. Suurin osa elokuvan herkullisimmasta huumorista syntyy, kun mies silti käyttäytyy tavallisia kadunmiehiä kohtaan kuin olisi edelleen despootin asemassa. Upea Anna Faris toimii Cohenin komediallisena vastavoimana. [9]

28.1.2015
Don Hertzfeldt: It's Such a Beautiful Day (2012)
Vieläkin korkeammalle tasolle päästiin illan seuraavassa elokuvassa. Amerikkalaisen Don Hertzfeldtin kolmesta alkujaan erillisestä animaatiolyhäristä sekä yhdistetty että uudella materiaalilla täydennetty It's Such a Beautiful Day on pari minuuttia päälle tunnin mittainen, täysin omanlaisensa taideteos. Animaatio on pääosin mustavalkoinen, vaikka siihen lyhyitä värillisiä jaksoja sisältyykin. Tarinan keskushenkilö Bill (ylläolevassa kuvassa vasemmalla) on tikku-ukko, joka elää tavallista kaupunkilaisen arkea tehden teräviä havaintoja siihen sisältyvistä omituisuuksista. Vähitellen katsojalle alkaa paljastua, ettei Billin elämässä kaikki ole kuitenkaan aivan kohdallaan. Hän näyttää kärsivän jonkinlaisesta muistisairaudesta, jota elokuva ei kuitenkaan sen tarkemmin määrittele. Persoonallisen pelkistetysti toteutettu aikuisten animaatio vie katsojansa uskomattomalle emotionaaliselle vuoristoradalle. Tuskin koskaan olen saanut näin voimakasta tunne-elämystä tikku-ukon kohtalosta. [10]

28.1.2015
Richard Linklater: Waking Life (2001)
Piakkoin parhaan ohjaajan Oscarin voittava Richard Linklater teki vuosituhannen alussa kokeellista animaatiota. Tarkkasilmäisimmät varmaan tunnistavatkin ylläolevan kuvan henkilöt eräästä hänen aiemmasta elokuvastaan, joka on sittemmin saanut jatkoakin. Elokuvana Waking Life ei toimi. Sen keskushenkilö on jonkinlaisessa valveunessa vaeltava teinipoika, joka käy sen aikana pitkiä filosofisia keskusteluja lukuisten tapaamiensa henkilöiden kanssa, sekä kuuntelee sellaisia. Nuo keskustelut, monissa kohdin oikeastaan monologit, toimisivat varmasti oikein hyvin kirjallisessa muodossa mutta eivät elokuvan osana. Linklater yrittää kyllä sinänsä taitavasti kätkeä kirjoittamansa sisällön ujuttamisen väärään mediaan tekemällä elokuvastaan animaation, jossa tapahtumat on piirretty ja maalattu oikeiden näyttelijöiden ja miljöiden päälle. Tämä hämäyskeino ei kuitenkaan toimi kovin pitkään. Ilman animointia tuntuisi aivan käsittämättömältä, miksi koko elokuva on tehty; sellaisenaan aivan asialliset filosofiset pohdinnat olisi kannattanut julkaista mieluummin esimerkiksi esseekokoelmana. [3]

31.1.2015
Jon Favreau: Chef (2014)
Marvelin typerien Iron Man -elokuvien ohjaajana tunnettu Jon Favreau oli vastikään esillä blogissa kun katsoin hänen joulukomediansa Elf (2003). Viime vuonna valmistunut Chef on monta pykälää vakavammin otettava, vaikkakin paikoin komediallinen teos. Favreau näyttelee itse pääosan arvostettua fine dining -ravintolakokki Carl Casperia, joka repii eräänä päivänä pelihousunsa ilkeälle ravintolakriitikolle ja joutuu jättämään työnsä. Mies keksii itsensä uudelleen aloittamalla autosta käsin toimivan pikaruokabisneksen, löytäen samalla uudelleen yhteyden omaan kymmenvuotiaaseen poikaansa. Monissa kohdin häpeämättömältä Twitter-mainokselta maistuvan Chefin ongelma on, että se keskittyy niin täydellisesti olemaan ihana feelgood-elokuva, että se menettää niin tehdessään jo kaiken uskottavuutensa ennen puoliväliä. Hupaisa yksityiskohta on myös se, että Favreaun erittäin tuhdin roolihahmon ex-vaimo on mallin mitoissa oleva upporikas latinokaunotar. Tarinan uskottavuutta ei lainkaan lisää, että se vaikuttaa tässä kohtaa keski-ikäisen miehen toiveunelta. [5]

1.2.2015
Sarah Polley: Take This Waltz (2011)
Kanadan Torontoon sijoittuvassa draamassa Michelle Williams (Brokeback Mountain) on Margot, joka elää periaatteessa toimivassa mutta hiukan urautuneessa lapsettomassa avioliitossa Loun (Seth Rogen) kanssa. Eräällä lomamatkallaan hän tapaa kiinnostavan Danielin (Luke Kirby), joka sittemmin paljastuu pariskunnan naapuriksi. Loun aiheuttaessa toistuvasti Margotille emotionaalisia pettymyksiä tämä alkaa hitaasti ajautua Danielin syliin. Kaikin puolin mahdollisimman arkirealistisesti toteutettu elokuva yrittää parhaansa mutta ei missään vaiheessa toimi oikein millään tasolla. Ihmiset ovat tavallisen oloisia mutta silti vähän oudon tuntuisia ja siksi etäisiä. Margotin motiiveista on hyvin vaikeaa saada kiinni etenkin elokuvan loppuvaiheissa. Seth Rogen on hukassa täysin väärässä roolissa. Lopun varsin rohkeat seksikohtaukset tulevat aivan puun takaa eivätkä istu uskottavasti kokonaisuuteen. Take This Waltz ei ole mahdottoman huono elokuva, mutta vaikea siitä on oikeasti pitää. [4]

ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN

Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:

[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton