5.2.2015
Rob Epstein ja Jeffrey Friedman: And the Oscar Goes to... (2014)
Vuosi sitten tehty Oscar-historiikki esitetään aiheesta kiinnostuneille myös meikäläisessä televisiossa lauantaina 21. helmikuuta osana Yle Teeman Oscar-viikonloppua. Dokumentiksi se on kuitenkin varsin vaatimaton. Elokuvapalkinnon historiaa muistellaan aina mykkäelokuvakauden lopulle saakka, mutta oikeastaan mitään sellaista ei nouse esille, mitä aihetta tunteva ei jo ennestään tietäisi. Sinänsä oikein mukavan puolitoistatuntisen muistelumatkan menneisyyteen se kyllä tarjoaa. Uusissa haastattelujaksoissa oman näkemyksensä palkintogaalan jännittävistä hetkistä antavat mm. ohjaajat Jason Reitman (kuvassa yllä) ja Steven Spielberg sekä näyttelijät George Clooney, Tom Hanks ja Jane Fonda. Sekä moni muu; haastateltavia on runsaasti ja ääneen pääsevät myös muut kuin amerikkalaiset. Kaikki suhtautuvat aiheeseen ylenpalttisen myötäsukaisella innostuksella, mikä toki sallittakoon. Parhaat sutkaukset kuullaan gaalaa aikoinaan pitkän aikaa juontaneen koomikkolegenda Bob Hopen suusta. [5]
7.2.2015
Francis Ford Coppola: The Rainmaker (1997)
Myös tämä liki 18 vuoden takainen Francis Ford Coppolan oikeussalidraama oli minulla näihin päiviin saakka näkemättä, mutta eipä ole enää. John Grishamin romaaniin perustuvassa tarinassa nuori, hoikka ja siloposkinen Matt Damon on vastavalmistunut oikeustieteen opiskelija Rudy Baylor, joka saa ensimmäisen työpaikkansa pelkällä provisiopalkalla hämärältä vaikuttavan Bruiser Stonen (Mickey Rourke) firmassa. Elokuva seuraa nuoren miehen ensiaskelia asianajajan urallaan: tutustumme hänen kolmeen ensimmäiseen asiakkaaseensa ja seuraamme näiden juttujen etenemistä limittäin. Niistä merkittävin on oikeudenkäynti isoa vakuutusyhtiötä vastaan, joka on evännyt hoitoon tarvittavan korvauksen nuorelta leukemiapotilaalta. Coppolan elokuvaksi The Rainmaker ei ole kummoinen mutta millä hyvänsä muulla mittarilla oikein hyvin tehtyä vaikkakaan ei erityisen mieleenjäävää viihdettä. Danny DeVito tuo Rudyn apurina hieman huumoria muuten voittopuolisesti vakavaan tarinaan. [6]
7.2.2015
Stevan Riley: Everything or Nothing (2012)
Jos And the Oscar Goes to... oli dokumenttielokuvaksi varsin vaatimaton, samaa ei voi sanoa kolmen vuoden takaisesta brittiläisestä, lähemmäs kaksituntisesta James Bond -elokuvien taustoja esittelevästä Everything and Nothingista, jonka tekijät ovat todella perehtyneet aiheeseensa. Apuna on mitä ilmeisimmin ollut Bond-elokuvia tuottavan Eon ("Everything or nothing") Productionsin kuva- ja filmiarkisto, joka näyttää olleen tekijöiden vapaassa käytössä ja suorastaan herättää henkiin sekä Ian Flemingin että elokuvasarjaa aikanaan tuottaneet Harry Saltzmanin ja Albert R. Broccolin. Hienosti jäsennelty dokumentti avaa kulissientakaiset ristiriidat siten, että katsoja todella tuntee saaneensa uutta tietoa. Kaikki Bondia näytelleet miehet ovat Sean Connery poislukien myöskin tulleet kameran eteen antamaan uusia haastatteluja, kuten myös sarjaa nykyään tuottavat Barbara Broccoli ja Michael G. Wilson. Pelkkiä puhuvia päitä ei kuitenkaan nähdä paljoakaan, sillä filmimateriaalia on käytetty hienosti niistä kertovan selostuksen ja haastattelupätkien kuvituksena. Jos 007-elokuvat kiinnostavat, tähän dokumenttiin kannattaa tutustua! [8]
8.11.2013
Pierre Coffin ja Chris Renaud: Despicable Me 2 (2013)
Kuten Itse ilkimys -animaation kakkososan mainoskuvastakin näkee, studio oli jo tässä vaiheessa tajunnut ettei elokuvasarjan vetonaula suinkaan ollut ykkösosan keskushahmo, yrmeä "pahis" Gru (äänenä Steve Carell), vaan hauskat pienet keltaiset Kätyrit. Niitä luvattiin ja myös toimitettiin tähän kakkososaan lisää, ja tulevana kesänä ensi-iltaan tuleva kolmososahan onkin sitten pyhitetty niille kokonaan. Kahden vuoden takainen Itse ilkimys 2 haki huumoria tilanteesta, jossa pikku hiljaa lempeäksi yksinhuoltajaisäksi kangistumassa oleva Gru saa uutta ajateltavaa supersankaripahis El Machon tehdessä uutta tulemista. Gru itse löytää potentiaalisen romanttisen kiinnostuksen kohteen samalla kun hänen pitää varjella vanhinta ottotytärtään samalta, ja pienet keltaiset Kätyrit tietenkin pyörivät koko ajan muiden hahmojen ympärillä tuottaen elokuvan parhaat hauskuutukset. Ei mitään maailmaa mullistavaa, mutta erittäin kelvollista koko perheen viihdettä. [7]
6.11.2013
James Kenelm Clarke: The House on Straw Hill (1976)
Innokkain video nastyjen keräilyvaiheeni sijoittui suunnilleen 1980- ja 1990-lukujen puolivälien väliselle ajanjaksolle. Tuolloin minua häiritsi, etten koskaan onnistunut löytämään katsottavakseni brittiläistä väkivaltafilmiä Exposé, vaikka se listalla esiintyi. Puolitoista vuotta sitten syksyllä teos saatiin lopulta Amerikassa myyntiin blu-raynä vaihtoehtoisella nimellään The House on Straw Hill, ja tuolloin sen siis lopulta näin. Elokuva ei kuitenkaan millään tasolla vastannut odotuksia. Aikakauden kulttifilmien jokapaikanhöylä Udo Kier näyttelee kirjailijaa, joka vetäytyy työskentelemään pieneen mökkiin Englannin maaseudulla. Koska miehestä ei ole taloudenpitäjäksi, hän palkkaa hemaisevan sihteerin (Linda Hayden) hoitamaan käytännön asioita. Tällä on kuitenkin aivan omia, piileviä motiivejaan pysytellä kirjailijan lähipiirissä, ja ennen pitkää kankaalle saadaan punaista väriä. Nuhjuisen oloisen, toivottoman hitaan elokuvan huippukohta on sihteerin aikanaan paheksuttu masturbointikohtaus. Vaikka ylläoleva lobby card onkin mustavalkoinen, on elokuva värillinen. [5]
ARVIOT: JUKKA HALTTUNEN
Arvioinnissa käytetty asteikko sanallisesti selitettynä:
[10] = täydellinen
[9] = lähes täydellinen
[8] = erittäin hyvä
[7] = melko hyvä
[6] = tyydyttävä
[5] = siedettävä
[4] = melko huono
[3] = erittäin huono
[2] = sietämättömän huono
[1] = katsomiskelvoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti